III.
Jäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen vihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:
"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja usein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa valepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!"
Sanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli tämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle, jolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.
"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään hermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä niin intohimoisesti.
"Valehtelet!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun.
"Tämä on vain valepuku."
Samassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen löytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan. Sieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat käyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti. Aukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin, joka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin terävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.
"Minä olen se, miltä näytän", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin äänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.
Häntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti rautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.
"Tämä on varmaan unta! Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä!"
"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää todellisuutta."
"Teodor!"
"Teodor on kuollut."
"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan?"
"Ei, vaan taistelussa oman minänsä kanssa."
"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuulunut."
"Niin, tuon kaksintaistelun jälkeen, jossa tapoin erään, ei. Tiennet kai syyn?"
"En tahdo sitä tietää, älä siis muistuta siitä. Koko juttu suututti minua tarpeeksi jo silloin."
"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle aina öisin."
"Miksi et tappanut häntä oikein kunnollisesti? — Minua eivät aaveet ainakaan kiusaa."
Niin sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.
Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", ajatteli hän, "viettelee hän itse saatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa, tulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan kuningatar." Ääneen hän sanoi: "Mitosclimin linnanherra kiusaa minua."
"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo manaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä helvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa."
"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen hänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja päästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim pitää sanansa, siitä saat olla varma."
"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta ja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"
Naisen jokainen sana ilmaisi lemmenkateutta ja vihaa.
"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani lähetti kenraali minut Madacsányn luostariin."
"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"
"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni. Toimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta taloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa."
"Saadaksesi vain nähdä hänet."
"Ei, vaan voidakseni hänet unohtaa."
"Etkö todellakaan ole tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö ole kuullutkaan hänestä mitään? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Luultavasti odottaa hän sinua yhä."
"Turhaan saa hän minua odottaa. En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään vain raaka ja tunnoton erakko. Ruususeppele ei enää paina ohimoitani, vaan ainoastaan käsiäni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, eivätkä sen piikit enää pistele."
"Ja miksi valitsi luostarikonventti juuri sinut opettajaksi pojalleni?"
"Muut pelkäsivät sinua."
"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit eniten ja tulit kuitenkin. Tulit naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmästi työntänyt luotasi ja josta tiedät, että hän niin intohimoisesti rakastaa sinua, että hän on kirjoitellut ikkunaruudutkin täyteen nimeäsi ja alituiseen sinua ajatellut sekä valveilla ollessaan että nukkuessaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit sinä tänne!"
"Käskettiin, ja minun täytyi totella."
"Ja missä tarkoituksessa tulit?"
"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."
"Ha, ha, haha! Tahtoisin mielelläni tietää, mitä tuolla tarkoitat?"
"Tulin kasvattamaan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opettamaan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."
"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani lähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen kääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa johtuu."
"Ehkäpä."
"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"
"Tiesin sen."
"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin täytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut kadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia himojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat hiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?"
"Oi, tiesin!"
"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun rippituoliin ja kuiskaan korvaasi: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki pyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa, mea culpa! Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä hänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä luulin saavani omakseni rakastamani miehen. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa, parempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies puhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. — Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon ainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan. Anna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini ja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan matkustamaan vaikka helvettiin!"
Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia kenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.
Tuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:
"Jumala antakoon anteeksi sinulle kaikki syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"
Sanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen kenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.