IV.
Paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei ollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan piru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa se oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että alkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien laitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin paljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu eräällä vanhalla, Sekijakah-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan arabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta varmuutta ei vielä ollut saatu.
Kirjan nimi oli: "Eitukluk Uttalas". Ensimmäinen sana muistutti jotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.
Kirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja kun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä kuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.
Viimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen mukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa ollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä iltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen tuon salaperäisen kirjan merkkejä. —
Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta hän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka ilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa. Tietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä iltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori herra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät unennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.
Tuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla piti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.
Niin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä. Siegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla viiniruukku ja pikari.
"Kuulehan, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku näkisi meidät näin toistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa, kumpi meistä on narri, kumpi viisas."
"Epäilemättä luulisi hän sinua viisaaksi ja minua narriksi", vastasi
Siegfried.
"Jos tahdot, saat minulta viisautta, sillä ruukkuni on sitä täynnä!
Huolitko?"
"En juo viiniä."
"No mitä tuossa pöntössäsi sitten on?"
"Siinä on mustetta."
"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annahan minulle kulaus pöntöstäsi!"
"Ei mustetta saata juoda."
"No mitä sillä tehdään?"
"Teroitetaan höyhenkynä — näin, sitten kastetaan ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremman arvoisia kuin viini ihmisen huulille."
"Noo — anna nyt minulle edes pieni tilkkanen, jotta saan tietää, miltä se maistuu!"
"Ei tätä voi juoda."
"Onko nuo ison kirjasi koukerot sillä tehty?"
"On! Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."
"Etkö ymmärrä! Mutta silloinhan ei kirja ole sinulle suuremman arvoinen kuin minullekaan? Yhtä hyvinhän minäkin voisin siinä istua ja seurata sormillani variksenvarpaita!"
"Olet oikeassa, narri."
"Sanonpa sinulle jotakin. Jos vain juotuani mustettasi opin kirjaasi lukemaan, tahdotko sitten ottaa naukun viinituopistani?"
"Siihen kauppaan voin suostua."
"No, odotahan sitten vähän. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muudan köyhä ylioppilas, jonka kanssa valvoin monet illat saman pöydän ääressä. Hän raapusteli myöskin höyhenkynällä variksenvarpaita paperille, kuten sinäkin. Mutta sen sijaan, että hän olisi kuljettanut kynää vasemmalta oikealle kuten sinä teet, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi myöskin koettaa kuljettaa sormiasi siten. Mikä on tuon suuren kirjan nimi?"
"Eitukluk Uttalas."
Narri mietti hetkisen ja päästi sitten suuren naurunhahatuksen.
"No enkö minä jo sanonut!" kirkui hän, "että ensiksi kykenen sinun mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk Uttalas on sama kuin 'salattu kulkutie'!"
Siegfried avasi suunsa ja silmänsä selkoselälleen. Siinä se nyt oli. Mitä kirjanoppineet kahtenasatana vuotena eivät olleet saaneet selville, sen narri ratkaisi kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!
Kirja oli arabialaisilla kirjaimilla takaperin kirjoitettua unkarin kieltä.
Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle. Hyvin se tuntui sujuvankin. Ensin luki hän kaksi riviä, sitten kolme ja niin koko sivun! Kuta enemmän hän luki, sitä punaisemmiksi muuttuivat hänen poskensa, silmät alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulivat sulamistaan. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.
"Katselkaahan vain!" kirkui narri. "Hurskas isä on juopunut omasta musteestaan."
Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti seisaalleen.
Kirja ei suinkaan ollut sellainen, että paholainen olisi sitä pelännyt, sen sisältö oli päinvastoin mieluista iankaikkisuuden isälle.
"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Ota nyt sinäkin kulaus minun pullostani!" sanoi narri voitonriemuissaan sekä täytti pikarin reunojaan myöten viinillä.
Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut päässyt kostuttamaan hänen huuliaan. Sillä tuon tuliliemen vaahto on helvetin tien viitta, jonka osoituksesta monet sekä nuoret että vanhat tekevät syntiä.
Munkin kasvoilla kuvastui voimakas viininhimo.
Kirjan sisältö oli varmaankin sellaista tulta, että jokainen, joka siitä siemauksenkaan hörppäsi, tunsi tulen syttyvän rinnassaan ja tarvitsi sammutusainetta.
"Tuo pikarisi tänne!"
Narri totteli käskyä kiireesti, ja munkki tarttui pikariin vapisevin kourin ja vei sen huulilleen. Ensin koskettivat hänen huulensa vain hiukkasen tuohon taikanesteeseen, mutta pian hän tyhjensi koko sisällyksen yhdellä siemauksella. Sillä oli sama vaikutus häneen kuin johonkin sellaiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ole viiniä maistanut.
Hän nojasi tuolinsa selustaan veltosti ja kasvoissa heijastuivat kuin kuvastimessa kaikki ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisäisten silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet hymyilivät. Vaistomaisesti hän tarttui tuohon ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.
Silloin säikähti poikanen niin kovasti, että hän putosi huutaen lattialle.
Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet huolellisesti jälleen vuoteeseen, puhuen samalla rauhoittavia sanoja. Lapsi tulikin levollisemmaksi, peloittavat unikuvat häipyivät ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.
"Sinusta tulisi mainio lapsenhoitaja!" sanoi narri. "Tällaisissa tapauksissa on minun ennen täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni saadakseni hänet tyyntymään. Ja sinä sait hänet rauhoittumaan yksinkertaisesti vain siten, että sivelit hänen otsaansa. — Hoi, otetaanpa vielä pieni naukku!"
"En huoli enää sinun viinistäsi."
"No, särvi sitten omaa viiniäsi taasen!"
Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että kirja oli auki, vaikka hän äsken oli sen sulkenut. Hänen mieleensä juolahtivat kaikenlaiset kummitusjutut.
"Oletko sinä koskenut kirjaan?" kysyi hän narrilta.
"En ole enkä koskisikaan, vaikka minulle luvattaisiin koko Madacsányn linna ja sen kaunis haltijatar vielä kaupanpäälliseksi."
Munkki istuutui nojatuoliin sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen kirjan lukemista.
Kuta enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoivat hänen kasvonsa ilmaista, että hänen tiedonjanonsa oli herännyt. Jokainen luettu sivu vain lisäsi sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi enää panemaankaan kiinni, ennenkuin viimeinen rivi olisi luettu.
Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudahan minulle koko ruukullinen viiniä!"
Kun sitten nouseva aurinko aamusella kultasi maalattuja ikkunanruutuja, kuorsasi narri pöydän alla, mutta pappi tirkisteli yhä kirjaansa. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.
Tuo kirja "Eitukluk Uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen noitakirja, vaan erään arabitimunkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys, miksi kirja oli kirjoitettu niin kummallisilla kirjaimilla ja miksi nuo kirjaimet oli niin oudosti järjestetty.
Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka
Waag-virran alitse kulkien yhdisti Madacsányn ja nelitornisen
Mitosclimin linnan.
Siihen aikaan kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö János Hunyady taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, olivat molemmat linnat erään böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä saivat rosvot rauhassa mellastella ja harjoittaa ilkeyttään pitkät ajat, koska Unkarin sotilaat olivat rajoilla varjelemassa Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, ettei kukaan, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ehdi hätistellä hyttysiä korviltaan. Vihdoin alkoivat maan aateliset kuitenkin ahdistella heitä kreiviensä ja voivodiensa johdolla. Mutta ihme ja kumma! Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä valloitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita, kun toinenkin valloitettiin. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelut ja mellastukset ympäristössä. Rosvot käyttivät kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alitse kulkevaa tunnelia.
Sellaista jatkui vuodesta vuoteen, kunnes Mathias kuningas nousi valtaistuimelle. Vahvistettuaan valtansa ulkonaisia vihollisia vastaan hän käänsi puhdistavat aseensa järjestämään sisällisiä oloja. Muudan joukko-osasto lähti kurittamaan noita böömiläisiä rosvoja. Madacsány ja Mitosclim piiritettiin yhtäaikaa.
Ryövärit pakenivat ensin Mitosclimista Madacsányyn, mutta sielläkin olivat kuninkaan joukot vastassa. Pako oli niin ollen mahdotonta. Ja kumminkaan ei heitä koskaan saatu kiinni.
Siihen aikaan kirjoitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän kuvaili tarkasti ja perinpohjaisesti, kelle linnat kulloinkin olivat kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi. Tämän teki hän sen vuoksi, että jos jälkeentulevaiset sattuisivat erehdyksessä joutumaan tunneliin, he pääsisivät sieltä pois, ja myös sen tähden, että jos joidenkuiden päähän pistäisi ryhtyä etsimään niitä runsaita aarteita, joita ryövärit hänen luulonsa mukaan olivat koonneet erääseen sivuholviin, he löytäisivät ne. Näistä aarteista puhuttiin muuten sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitten kerrottiin, kuinka ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen naisen sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuoltuaan hänet oli haudattu sangen loistavin juhlamenoin erääseen tunnelin salakäytävään.
Mihin rosvot olivat piirityksen aikana joutuneet, ei kirjassa kerrottu. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, salpautuneet johonkin käytävän sivuaukeamaan vapaaehtoisesti kuolemaan, sillä he tiesivät hyvin, että jos he elävinä joutuisivat kiinni, hirtettäisiin heidät armotta.
Mutta voittajat saivat kumminkin paljon kultaa ja hopeaa saaliiksensa.
Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän päätekohdat unohtuivat niin, ettei niitä enää lopulta lainkaan tiedetty olevan olemassakaan. Vähitellen häipyi muisto käytävistäkin ihmisten mielistä.
Tämä salaperäinen kirja olisi kumminkin voinut sen kaikille kertoa, jos kaikki vain olisivat osanneet sitä lukea. Mutta siihen oli ainoastaan isä Siegfried pystynyt.