VII.
Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.
Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari, oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla sekoitettua.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.
Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä, mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä salannut.
Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.
Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta. Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet lämmittää?
* * * * *
"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, käännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. "Sanon sinulle jotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin."
"Mistä sinä, lapseni, olet saanut sellaista päähäsi?"
"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini', ja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan mitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä tukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan edes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit meille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä rakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja entisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin edelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain silmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, saan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella, sylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun mukanasi."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä." Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti lämmittää sitä omissa käsissään.
"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten on kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan viskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä, että olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin hän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut maistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti itkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa muuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti on pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai palvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi hän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen samalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa minut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän sanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi samalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa, minkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla, sillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen minulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt."
Poika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin kauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!" pyysi hän. "En uskalla puhua kovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!
"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun ikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja leikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti erääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää silmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti julmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan, kaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene noiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei rakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha, ilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä kimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli tehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa tuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, helmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan suureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä haudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei mikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari kauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla neljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia silmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme rakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen hän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. — Mutta siitä alkaen kummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. — Kertomus on hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?"
"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain yksinkertasuudessaan puhunut päättömiä."
"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."
"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää mielikuvitusta."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.
"Ethän poistu luotani?" pyysi hän. "Ethän salli sellaisen tapahtua?"
"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."
"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla, suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. — Minkä vuoksi minä nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. — Tee siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaiseen yöhön.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi hänet tuijottamaan terävästi eteensä.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu, mitä olet ajatellut!"
Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla äänellä:
"Ajattelin tappaa lapseni."
"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain."
"Ajattele toki Jumalaa ja iankaikkista kadotusta!"
"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta koska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut minulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman ja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle ajatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt tietää, millainen minusta tulee?"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun rikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka tahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi hänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? — Älä ole minulle vihainen. Enhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen lukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta kanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään naista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä evankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen julman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän ei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa vastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän on pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä? Pahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa aiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria kyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää sinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme Siebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä siellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa. Täällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon aarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa pelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi. Keitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos kuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista nälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä mieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi vastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan sulattaa sen jääpeitettä.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon annan sinulle rippi-isän oikeudella", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi luet liturgiaa, sanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei ikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani!"
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi terävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin, kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi erämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että minun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta siellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa sen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat kastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun läheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra hienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa minun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle lattialle pitkin pituuttaan.
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.
"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka on täällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan poikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen läheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt. Sen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien."
Sanottuaan tämän laski hän rouvan irti ja meni pois.
Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen marmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan kiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva haavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja nojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei ollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää hänen tulikuumaa otsaansa.
Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvässä unessa.