X.
Seuraavana päivänä saapuivat he Madacsányyn, ja kahden vuorokauden kuluttua alkoivat hauskuudet.
Niin, hauskuudet. Madacsányn kaunis hallitsijatar ei sulkenut oviansa eikä verhonnut kasvojansa paksulla hunnulla ihmisten katseitten pelosta. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat sytyttäneet uuden tulen hänen sydämeensä. Mitä hän enää välitti maailmasta, puheista ja ylenkatseesta? Hän ei ollut tietävinäänkään, mitä ihmiset takanapäin hänestä sanoivat. Hänelle itselleen eivät he kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ja kun Madacsányn linnan ovet jälleen avattiin juhlia varten, kokoontui sinne piankin joukoittain iloisia ihmisiä.
Tosin olivat vieraat kyllä laadultaan hieman sekalaista seurakuntaa. Eipä tuossa kirjavassa joukossa ollut montakaan kunnioitettavaa henkilöä. Kenties he olivatkin noita samoja juomaveikkoja, jotka juuri äskettäin olivat parjanneet Idalia-rouvaa. Mutta täällä he nyt vain lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä pilkkasivat Mitosclimin Grazian-herraa ja tuota ikinuorta sulhasmiestä Berezawskya. Nykyistä emäntäänsä sanoivat he sitä vastoin maailman parhaimmaksi ja siveellisimmäksi rouvasihmiseksi.
Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut hurskaita lauluja, vaan lasketteli kaksimielisiä puheita juoppolurjusten kuultaviksi. Täällä ei hänelle naurettu eikä häntä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa kuten muutkin, joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.
Mutta kun yö tuli, hän jäi yksikseen. Cupido nukkui nimittäin nyt äitinsä kanssa. Huoneessaan haihdutteli hän humalaa päästään ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.
Seuraavana päivänä tuli jesuiittaluostarin lähettiläs kieltämään lihansyöntiä perjantaisin. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä takaisin luostariin rangaistavaksi. Idalia lähetti heille kukkarollisen rahaa ja kirjelmän, jossa oli: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan kultaa."
Siihen olivatkin jesuiittaisät tyytyväisiä. Sunnuntaiaamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin hoitamaan lastani, aarrettani!"
Sanottuaan tämän hän poistui, suudelmaan ensin hellästi Cupidoa.
"Näitkö?" huomautti poika, "kuinka äiti minua nyt hellästi rakastaa. Sen jälkeen kun me tulimme kotiin piispan häistä, on hän ollut niin hyvä minulle. Siihen on varmaankin syynä se, että sinä rakastat häntä. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myöskin, ettei sinun nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Isä Teodor!' Tiedätkö muuten, mitä äiti on tehnyt viime aikoina palvelijattariensa kanssa niin ahkerasti? Etkö tiedäkään? Tule katsomaan!"
Poika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen raskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány sekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta valmistettuja nauhoitettuja vaatteita.
"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi vieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä olen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan."
Siegfried katseli kauniita vaatteita lumoutuneena.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä, sinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät nuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni."
Siegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla kertaa suloiselta unelta.
"Tulehan tännekin!" kehoitti poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katso tuota kuvaa!" näytti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä äidin kanssa."
Kuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja Siegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi, että hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen ja puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt tunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa — silloin kun polvistuin alttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, oi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön. Suo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun alttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle synninpäästö."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä, nosti hänet ylös ja sanoi:
"Syntisi on annettu anteeksi!"
Mutta noita sanoja oli hänen hyvin vaikea lausua.