VIII.
Muutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä edustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan kanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden mukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa vähänlännässä kammiossa. "Ei pidä nyt pois kiirehtiä", kielteli hän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia ryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin mieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi sai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: "Ei mies siitä pahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii." Hän naurahti perään mutta kävi jälleen puhumaan:
"Minulla on tässä suurellisia muutoksia mielessä. Tuota — nuo jalat tuntuvat jo tavasta niin raskailta, samoin tuolla selässä ja hartioissa on jotakin liikaa painoa aina välimittäin, enkä minä muuta syytä siihen tiedä kuin että — kuolema kolkuttelee ja muistuttelee että maa sinustakin on jälleen tuleva… Hohoi" (Hän ajatteli pitkään.) "Kyllä se on nuorten vuoro astua eteen. Minä olen aikani auttanut, kovasti raatanut, niin kuin sen tunnen jäsenissäni. Tämä talo — luullakseni näyttää etten puhu turhia. Kylmä metsähän tuo oli lähes neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt tässä on sentään peltoa ja kartanoa on kans." Hän kaasi taas viinaa laseihin ja kehoitti "ottamaan." Erkki ei ottanut. Sitten hän jatkoi: "Niin kuin toisinaan on puhetta ollut jaetaan Mäkelä kahteen osaan, ja se tapahtuu tänä syksynä jo aluksi. Te nuoret miehet, Heikki ja Erkki, tulette nyt ohjiin, omalla puolellanne tietysti. Mutta kyllä minä tahtoisin, että minun ajatuksiani ja tuumiani pidettäisiin tästäkin lähin jonkinmoisessa arvossa, luulempa kuin luulenkin kokeneeni vähän enemmän kuin teistä kumpikaan. Niin että — minä tarkoitan — neuvojani kuultaisiin aina silloin tällöin."
Heikin suu oli isäukon puhelun aikana vähän väliä vetäytynyt tyytymyksen hymyyn. Ja nyt hän tahtoi sanoa mutta arveli ensin.
"Joko se isä nyt meinaa heittää vähemmälle talon homman kanssa?" Hänen äänensä vivahti hyvästi äitinsä rupattavaan ääneen, mutta puhetapa oli hitaampaa.
"Minkälaisissa asioissa te sitten tahtoisitte mukautumaan neuvoihinne?" kysäsi Erkki, joka näytti hyvin ajattelevalta apen puheen johdosta. "Arvo sitä tietysti on aina annettava vanhuksen sanalle, mutta kyllä nuorilla on halu koetella uuttakin eli yhtä ja toista, joka vanhalta on saattanut jäädä kokematta ja aprikoimatta."
"Hm." hymähti ukko, suu ihmettelyn hymyssä — "on se eri kummallista ettei sitä oltaisi jo kaikkia koettu tälläkin ijällä, kun seitsemättäkymmentä mennään! On sitä oltu nuorena ja luultu tavattomia aikaansaavansa, on oltu miehenä ja huomattu ettei sitä mennäkkään pitemmälle kuin siivet kantaa, ja tiettään se jo mitä vanhuuskin on: väsymystä ja aina vaan väsymystä ja levon halua… Tästä minä olen tullut siihen kokemukseen että parasta on tyytyä pysymään siinä missä on, sillä ei sitä kumminkaan pääse Luojan määräämiä rajoja edemmäksi." Hän ajatteli ison aikaa ja muutkin olivat ääneti, sitten hän jatkoi: "Tavattomasti minua rasittaa nuo ihmeteltävät puuhat, joita sillä meidän nykyisellä papilla on, ja se vielä enemmän että sinulla, Erkki, on samanlaiset mielihalut. Uutta, uutta, uutta nyt tahdotaan, kansakoulut, aviisit, aurat, niittokoneet, uudet asumistavat, kaikki senkinpäiset nyt pitäisi olla! On sitä tähänasti aikaantultu ahkeralla työnteolla, vehkeilemättä mitään muuta." Ääni sai lopulta katkeran väreen.
"No, jos vaari hellittämättömästi tahtoo eteenkinpäin pitää ohjaksia tuommoisten pyrintöjen estämiseksi, niin kyllä minä lähden tästä talosta", päätteli vävy kiivastuneesti.
"Erkki, Erkki!" huudahti Hilma niin sydämellisesti että oli vähältä itkeä — "älä nyt noista isän puheista… Sinä et saa lähteä" —
"Tässä nyt taas tulee merkilliset kohinat, oikein 'tupenrapinat'", keskeytti ukko kummeksivasti, ja lausuu sitten kuin ikään itsekseen: "Ollaan niin kärsimättömiä, että hoh, hoh, kuinka tästä nyt mennään! Ei sitä taloa niin jätetä. Poislähtemisestä ei ole puhettakaan", sanoi hän katsoen vävyyn, — "sinä olet kykenevä työmies, sen olen tullut näkemään ja sen tunnustan. Mutta eräitä puuhias en käsitä. Mutta minäpä käynkin hautaa kohti, tottapahan joku sanoo, kun siellä turpeen alla makaan, että teki se ukko työtä. Talo jaetaan, se on päätarkoitukseni. Minä ja muija rupeemme syytinkiä syömään tässä huoneessa. Erkki ja Hilma muuttavat uuteen tupaan, joka onkin kohta aivan valmis. Heikki ja Kaisa asuvat tässä vanhan tuvan puolella. Pelloista tulee pajantaustapuoli Heikille ja myllyn ympäristöt ja saunansivupelto Erkille ja niin poispäin. Niin ja johan siitä on ennenkin osapuille puhuttu. Huomenna tehdään kirjat." Hän nakkasi taas piironginlaudalta ryypyn suuhunsa.
"Kuka sitä nyt olis uskonut että isä nyt jo luopuu isännyydestä", kuiskasi hyvillään hymyilevä Heikki vaimolleen.
"Vanhuus, vanhuus voitti ukon", pani Heta-eukko, talon vanha emäntä, ja oli nyt hauskanlaisella tuulella, joka osaksi lienee tullut siitä, että hänkin oli ottanut viinaryypyn.