VI LUKU.
Ennen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi kadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä ensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä maaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, — paljon hupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen rakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta, kaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen kruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin tehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien yksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin pyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi valkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin sattunut maalaisteikari, — kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja niinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen näkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo kellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin ovesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan konfekteja; — niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen upseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen seutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni sibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja ajatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni ohitseni pikkukaupungin virkamies, — minä heti mietiskelemään: mihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai suoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran kuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten varhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä kanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä aikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa kurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän kototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni hovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia kellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina vilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja valkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka puistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi tulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto ensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata: kuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai kokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja karkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö he, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai jörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän tutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta…
Nyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja kylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta mun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi herättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua herkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun liikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina vaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in liikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata kylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle kumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka rinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat ja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut varoillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja sattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi poikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti rappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa kohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan kurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti siltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot, arvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja poudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja kahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla sanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat tukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen, joita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat kallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin oikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja; ulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten päässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas tapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen välitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta milloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi maakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen, keltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään itse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin tupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain särkyneen aitauksen sisässä.
Raihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä, suunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi; mustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon rappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä vastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla ne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain rappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat nähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja syksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi, sillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla kiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen oli liimattu sininen sokeripaperi.
Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä, tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala, tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia, ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko hyyristynyt, — taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä, kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle, usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen kylmässä ilmassa.
Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu. Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän suuri lukko.
Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.
— "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei maar sentään! — Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin, katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin, hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.
— "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos herra…?"
— "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi tarvis?"
— "Olisipahan asiaa".
— "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.
Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut. Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello, jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja, vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona, metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje, murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo kellastunut, — isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo ennen kuin Franskalainen maahan tuli.
Seinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia kuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua: siinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut päässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa puitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa. Tämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi kukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin riippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa säkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi. Huoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa, semmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli, sitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken siihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti siinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan saattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa, ell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.
Tshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi, ja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla. Nytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin emäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri näkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa ja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla tallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow kärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä puolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo. Kummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi Tshitshikow:
— "No onko herra kotona, vai?"
— "Tässä on isäntä", sanoi isäntärenki.
— "Missä niin?"
— "Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?" sanoi isäntärenki. "Minä olen isäntä".
Nyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen tarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos jonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties nähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt. Kasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset kuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin, niin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei sylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne vilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska he, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja viiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole piilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat itse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen aamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville keinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja kiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella repatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia tukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli vaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, — kaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi kohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi varmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on sanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa saattanut olla antamatta rossaa.
Mutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra. Tällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa ken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa, jyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot ja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja verkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan hedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli varastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan käytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan, minne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä ostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä tynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta, loukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja muuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja paljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän maassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella senkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu kahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä mielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän käveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten alle, ja kaikki, mitä tielle sattui, — vanha kengän pohja, ämmältä pudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, — kaikki vei hän kotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen huoneessansa. "Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!" puhuivat talonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen jälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava upseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa tunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti kaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui tuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut vastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran oli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon olevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja siltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän lattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani ne piirongille tahi akkunan laudalle.
Ja kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen talon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri tuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan häneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja säännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja toimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla vallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran hämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä niin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet ilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman tuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella. Ystävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan; vierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja tuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja antoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei. Talossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen kotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo pyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan pelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei kukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen kansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli päivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti; paikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa avaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi levottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja itarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei saattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä Aleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas ties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan hätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita, hänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki sotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä perään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa tuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan itaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva, itaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä. Franskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä palvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut selville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan ryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen oli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta poika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen kirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti, niinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa — hittoja kans'. Vihdoinpa viimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi rikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.
Yksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka, niinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä nälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä muutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka päivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet vielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen mielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti korttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta isällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä vähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko. Vuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut enää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt, oli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä useampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi paperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä kireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen ostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja lopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä ihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli lantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut; jauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla hakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin oli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan, kuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia seisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse pannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen hän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä lakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin. Talonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen pähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta oli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja ajettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin tuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.
Tulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan kanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin ratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen häitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen anteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta rahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden lapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden aamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen viitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia, otti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja hypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös kulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään. Tyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.
Semmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että moisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin levitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan lähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja reimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan, polttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy, hämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän ruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä maan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa lukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle ulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä kaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien valaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä siellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä kenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa valossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa taidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta ylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta näyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen nostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen pahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän juurensa.
Pljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei saattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän näystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan ei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt tuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa toisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut velvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän huomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten vielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että "hyväin avuin" ja "hengenlahjain" asemasta sopii varsin edullisesti puhua "säästäväisyydestä" ja "järjestyksestä". Ja niinpä hän, muuttaen puheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta taidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut velvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa. Olisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei sillä kertaa johtunut hänen mieleensä.
Vastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä hampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta tämmöistä hän varmaankin tarkoitti: "Mene hiiteen kunnioituksinesi päivinesi!" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa voimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän vähän selvemmin:
— "Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä minä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty typeriä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on yhtä ja toista jäänyt leväperään … syötä siinä vielä heidän hevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on meillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt, — rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi".
— "Vai niin, vai niin", ajatteli Tshitshikow; "hyvä olikin, että
Sobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä".
— "Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin kortta", jatkoi Pljushkin. "Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni pahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan katsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan … pian tässä vielä vanhoilla päivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi".
— "Minä olen päin vastoin kuullut", huomautti Tshitshikow ujosti, "että teillä on toista tuhatta sielua".
— "Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka semmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat sielua, sanotaan, tuhat sielua, — menepäs lukemaan niitä, et saa yhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt minulta hyvän joukon väkeä".
— "Todellakin! Onko paljonkin vienyt?" huudahti Tshitshikow osan-ottavasti.
— "Paljon, paljon".
— "Sallikaas kysyäni, kuinka monta sielua?"
— "Noin kahdeksankymmentä".
— "Eihän!"
— "Ei ole tapani valehdella, hyvä herra".
— "Sallikaas vielä: ovathan nämä teillä kirjoissa hamasta viime hengille-panosta saakka?"
— "Jospa vaan ne!" sanoi Pljushkin, "mutta keräytyyhän niitä siitä saakka sataan kahteenkymmeneen".
— "Todellakin? Kokonaistako sata ja kaksikymmentä?" huudahti
Tshitshikow ja oikein avasi vähän suunsa pelkästä kummastuksesta.
— "Vanha minä olen valehtelijaksi, hyvä herra: kahdeksannella ollaan jo kymmenellä!" sanoi Pljushkin. Hän näkyi panneen pahaksensa tuommoisen, melkein iloisen huudahduksen. Tshitshikowkin huomasi, ett'ei sellainen kylmäkiskoisuus toisen surua kohtaan ole oikein sopivata, ja sen vuoksi hän heti huokasi ja sanoi surkuttelevansa.
— "Ei surkuttelemisesta ole taskuun pantavaksi", vastasi Pjushkin. "Tuoss' on naapurissa kapteni, — mistä lie hitto lennättänytkään. Sukulaiseksi näet hierautuu. 'Setä kulta, setä kulta!' ja kättänikin suutelee. Entäs kun rupeaa surkuttelemaan, niin ulvoo ja voivottaa, niin että älä Herra saata. Naama miehellä punottaa kuin mikä ikään: viinaan menevä, viinaan menevä. Rahat kai on menettänyt sotaherrana ollessaan tai teaterin aktrisi on viekotellut ne häneltä; niin nyt näettekös surkutteleekin minun onnettomuuttani".
Tshitshikow koetti selittää surkuttelemisensa olevan toista laatua kuin kaptenin surkutteleminen, ja tahtovansa osoittaa sen työssä ja toimessa eikä pelkillä sanoilla vaan. Ja nytpä hän pitkittä puheitta, vitkailematta, ilmoitti olevansa valmis maksamaan hänen puolestansa verot kaikista talonpojista, jotka ovat semmoisten onnettomain tapausten kautta kuolleet. Tämä ehdotus näkyi kokonaan hämmästyttäneen Pljushkin'in. Hän katsoa tuijotti vieraasensa kauan aikaa ja kysäsi viimein:
— "Etteköhän vaan ole olleet sotapalveluksessa, hyvä herra?"
— "En", vastasi Tshitshikow viekkaasti, "sivilivirassa minä olen ollut".
— "Vai niin?" sanoi Pljushkin ja rupesi huuliansa mommeltamaan, niinkuin jotakin syöden. "Mutta untakos tämä nyt oikein on? Tappiotahan siitä tulee teille itsellenne?"
— "Teidän mieliksenne olen valmis tappiotakin saamaan".
— "Voi kelpo miestä, voi hyväntekijätä!" huudahti Pljushkin, eikä ilon innossa huomannutkaan, että nenästä pilkisti samassa varsin epäkauniisti tupakkatippa, paksun kahvin haahmussa, ja että nutun liepeet aukenivat ja näkyviin tuli vaatteet, joita ei ollut varsin hupainen katsella. "Tepäs ukolle lohdutusta tuotte ja lievitystä! Voi hyvä Jumala sentään, voi pyhimykset sentään!…" Enempää ei Pljushkin voinut jatkaa. Vaan ei kulunut minutiakaan, niin jo tämä ilo, joka niin äkkiä oli ilmaunut hänen puisille kasvoillensa, yhtä äkkiä katosikin, niinkuin ei sitä olisi ollutkaan, ja hänen kasvoillaan asui jälleen entinen syvä huoli. Hän pyhkäsi kasvojansa nenäliinallaan ja kääräisten sen myttyyn rupesi sillä silittelemään ylähuultaan.
— "Suokaapas kysyä, älkää pahaksi panko, ai'otteko joka vuosi suorittaa verot heidän edestänsä? Ja maksatteko minulle rahat vai kruunulle?"
— "Tehdäänpäs niin: me laitamme kauppakirjan ikäänkuin olisivat vielä hengissä ja minä olisin ostanut ne".
— "Niin no kauppakirja…" sanoi Pljushkin ja rupesi miettimään, jälleen märehtien, "kauppakirja, sanoitte, — siinä on taas kuluja! Virkamiehet ovat niin hävyttömiä! Ennen kun pistit heille puolen ruplaa vaskessa ja annoit säkin jauhoja, niin oli asia suora, mutta nyt, lähetäpäs herralle kokonainen suurima-kuorma ja pistä vielä punapohjainenkin kouraan, — semmoinen rahannälkä! Ihme ja kumma, ett'ei muut kiinnitä tähän huomiota. Sopisihan esimerkiksi sanoa niille pari kaunista sanaa sielun virvoitukseksi! Sanallahan taivuttaa vaikka kenet. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kaunis sana sielun virvoitukseksi, se vaan on semmoinen, ett'ei sitä vastaan kestä kukaan".
— "Kyllä sinussa on sen kestäjätä", arveli Tshitshikow itseksensä ja lausui tahtovansa, kunnioituksesta häntä kohtaan, ottaa päällensä kauppakirjankin kulungit.
Pljushkin, kuultuansa vieraan aikovan suorittaa kauppakirjankin kulungit, päätti, että vieras on joko tuposen tuhma tahi sanoo vaan palvelleensa siviliviroissa, vaikka oikeastaan onkin ollut upserina ja hypellyt aktrisien perässä. Hän ei voinut kumminkaan salata iloansa, vaan toivotti vieraallensa kaikenlaista onnea ja menestystä eikä ainoastaan vieraalle itselleen, vaan hänen lapsillensakin, kysymättä edes onko hänellä semmoisia olemassakaan. Hän astui sitten akkunan luo ja lyöden ruutuun huusi: "Proshka, hoi!" Hetkisen kuluttua kuului joku tulleen juoksujalassa eteiseen, ja hääräävän ja kolisevan siellä saappailla. Ovi aukeni vihdoin ja huoneesen astui Proshka, noin kolmentoista vuoden vanha poika, niin suurissa saappaissa, että jalat hänen astuessaan melkein tulivat niistä ulos. Miksikä Proshkalla olivat niin isot saappaat, se on pian sanottu: Pljushkin'illa oli koko palvelusväkeä varten, niin monta kuin heitä olikaan, yksi ainoa pari saappaita, joitten piti aina olla porstuassa. Jokainen, ketä herran luokse kutsuttiin, juosta harppasi pihan poikki paljain jaloin, mutta veti porstuassa saappaat jalkaansa ja sitten vasta ilmestyi hänen kammioonsa. Pois mennessään riisui hän taas saappaat porstuaan ja jatkoi matkaa omilla anturoillaan. Jos ken olisi katsahtanut akkunasta syksyiseen aikaan, varsinkin kun aamusilla jo rupeaa pakastelemaan, niin olisi nähnyt koko väen tekevän senkaltaisia harppauksia ja hyppäyksiä, ett'ei rohkeinkaan tanssija teaterissa sen parempaa osanne.
— "Katsokaas nyt, hyvä ystävä, tuota naamaa!" sanoi Pljushkin Tshitshikow'ille, sormellansa osoittaen Proshkan kasvoihin. "Tuhma kuin pölkky, mutta jätäpäs jotakin esille, — paikalla varastaa! No mitä sinä, pöllö, tänne lensit, hä?" Pljushkin oli hetkisen vaiti ja siihen vastasi Proshkakin äänettömyydellä. "Pane samovari, — kuuletkos? ja ota tämä avain ja anna Mauralle, käske hänen mennä aittaan: siellä on hyllyllä korppu Aleksandra Stepanovnan tuomasta vehnäsestä, tuokoon sisään teen kanssa!… No, malta nyt, minne sinua viedään? Pöllö sinä olet ja pässin pää! Tonttuko sun jalkojasi kutkuttaa vai mitä? Kuule ensin, mitä sanotaan! Korppu on kai päältäpäin vähän homehtunut, niin raaputtakoon veitsellä pois, älköönkä heittäkö muruja pellolle, vaan vieköön ne kanoille. Mutta katso sinä vaan, ettes mene aittaan, muutoin minä — kylläs sen tiedät — saat multa koivurieskaa, höysteeksi näetkös! Kyllä sinulla on nyt hyvä ruokahalu, mutta yhä parempaa pitää saamasi. Yritäpäs vaan pistäytyä aittaan! Minä täältä katselen akkunasta. — Ei noihin käy luottaminen, ei niin vähääkään", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, sittenkuin Proshka oli mennyt tiehensä saappaineen päivineen. Sen perästä rupesi hän epäilevin silmin katselemaan Tshitshikow'iakin. Tuommoinen tavaton jalomielisyys rupesi tuntumaan hänestä uskottomalta; hän arveli itseksensä:
— "Piru tieskään, mikä tuo oikeastaan on. Kukaties se vaan on kerskailija, niinkuin muutkin tuhlarit. Valehtelee minulle ensin suut silmät täyteen, saadakseen vaan rupatella ja teetä juodakseen, ja sitten menee matkoihinsa!"
Senpä vuoksi hän, varovaisuudesta ja samalla koetellakseen vierasta, virkkoi, ett'ei muka olisi hullummaksi, jos kauppakirja tehtäisiin piammiten, sillä kukas sen tietää, ihmisen elämän: tänäpänä kulta, huomenna multa.
Tshitshikow ilmoitti olevansa valmis tekemään kauppakirjaa vaikka heti paikalla ja pyysi vaan luetteloa talonpojista.
Tästä rauhoittui Pljushkin. Hänellä näkyi olevan jotakin mielessä. Ja tosiaankin, tarttuen avaimiinsa meni hän kaapin luo, avasi oven ja hakea penkaili kauan aikaa lasien ja kuppien seasta.
— "Eipäs vaan", virkkoi hän viimein, "eipäs vaan löydy; minulla oli täällä hyvää liköriä, elleihän vaan ole juotu: minulla on väki semmoista varkaan sorttista! Eiköhän sentään olekin tässä?"
Tshitshikow huomasi hänen käsissään karahvin, jota ylt'yleensä verhosi pölykerros kuin mikä villapaita.
— "Tämä on vielä eukko vainajan laittamaa", jatkoi Pljushkin; "emäntäpiika sen vietävä oli sen jo vähällä hylätä kokonaan, ei edes pannut korkkia pullon suulle, pahus! Sinnekös tuli kärpästä ja muuta roskaa, mutta minä ongin kaikki romut pois ja nyt se on puhdasta ja koreeta. Minä kaadan teille ryypyn".
Tshitshikow kieltäysi kumminkin kiiruimman kaupassa moisesta herkusta, sanoen jo syöneensä sekä juoneensa.
— "Vai olette jo syöneet ja juoneet!" sanoi Pljushkin. "No niin! Siitäpä sen heti tuntee hienosti sivistyneen miehen, se näet on syömättäkin kylläinen, mutta annas kun tulee esimerkiksi tuommoinen hirtehinen, niin syötä sitä vaikka kuinka… Tulee esimerkiksi kapteni tänne: 'setä kulta', sanoo hän, 'antakaa jotakin syödäkseni!' Minä olen hänelle setä yhtä paljon kuin hän on minulle täti. Kotona miehellä ei varmaankaan ole mitään syötävää, niin siksi kiertelee näet talosta taloon. Niin! Tehän tarvitsette luettelon kaikista näistä tyhjäntoimittajista? No niinpä niin, minä niinkuin olisin tiennyt ennakolta olla varoillani, olen näet kirjoittanut ne eri lipulle, jotta ensin pidettävässä hengille-panossa ilmoittaisin ne poispyhittäviksi".
Pljushkin pani silmälasit nenälleen ja rupesi penkaamaan papereissansa. Päästellen auki kaikenlaisia paperikimppuja, laski hän huoneesen semmoisen pölyn, että vieras aivasti. Vihdoin viimein veti hän esiin paperilapun, joka oli ylt'yleensä täynnä kirjoitusta. Siinä oli nimeä kuin kärpästä. Oli siellä nimiä jos jonkin laisia: siellä oli Paramonow'it ja Pimenow'it ja Panteleimonow'it, kurkistelipa siellä eräs Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi. Yhteensä oli niitä yli sadan kahdenkymmenen. Tshitshikow myhähti, nähtyään tuommoisen runsauden. Hän pisti lapun taskuunsa ja huomautti Pljushkin'ille, että hänen täytyy kauppakirjan vahvistusta varten tulla kaupunkiin.
— "Kaupunkiin? Mitenkä se olisi mahdollista? Ettäkö jättäisin talon? Palvelijat ovat minulla joko varkaita tai rosvoja; yhdessä päivässä panevat talon niin putipuhtaaksi, ett'ei edes jää naulaa, johon nutun ripustaisi".
— "No eikös teillä ole tuttuja siellä?"
— "Ketäpä siellä olisi? Minun tuttavani ovat jo kuolleet tai vieraantuneet. Mutta, malttakaas, hyvä ystävä! On kuin onkin, on niinkin!" huudahti hän. "Itse presidenttihän on minun tuttuni; ennen muinoin kävi meilläkin! Tunnenhan minä hänet! Yhden kaukalon porsaita ollaan; yhdessä aitain yli kiipeiltiin! Miks'enkäs minä häntä tuntisi? Hyvä onkin tuttava. Hänellekö nyt kirjoittaisin?"
— "Tietysti".
— "Niin, miks'enkäs minä häntä tuntisi! Koulussa olimme kumppanuksia".
Ja noilla puisilla kasvoilla värähti äkkiä muuan lämpöinen säde, siihen ilmaantui — ei tunne, vaan jonkunlainen tunteen utuinen kuva, siihen se ilmaantui niinkuin veden pintaan odottamatta ilmaantuu hukkuvainen, ja rannalle keräytynyt ihmisten paljous ilosta huudahtaa. Vaan turhaanpa ihastuneet veljekset ja sisaret heittävät hänelle rannalta köysiä, odotellen, että uudelleen kohoaisi pintaan selkä tahi taistelusta nääntynyt käsi: ei ilmaannu enää mitään. Hiljaa on kaikki ja entistä tyhjemmältä ja kolkommalta tuntuu äärettömän elementin vaiennut pinta. Niinpä Pljushkin'inkin kasvot, silmänräpäykseksi niissä värähtäneen tunteen jälkeen, kävivät entistä elottomammiksi ja inhottavammiksi.
— "Oli tässä pöydällä neljännes arkkia puhdasta paperia", puheli hän, "mutt'en tiedä minne se on joutunut: minulla on palvelusväki semmoista huonoa joukkiota!"
Hän rupesi nyt kurkistelemaan pöydän alle sekä pöydän päälle, hakea hapueli joka paikasta ja huusi viimein: "Maura! Maura!"
Sisään tuli nais-ihminen, lautanen käsissä, jossa oli tuo ennen mainittu korppu. Heidän välillänsä syntyi seuraava keskustelu.
— "Minne sinä olet paperin pannut, vanha varis?"
— "En ole nähnytkään, en totisesti, muuta kuin pienen palasen, jolla peititte ryyppylasin".
— "Näenhän minä silmistäsikin, että olet sen näpistänyt".
— "Miksikä mä sitä olisin ottanut? Eihän minulle mukomasta ole hyötyä; enhän minä osaa kirjoittaa".
— "Älä valehtele! Sinä veit sen suntion pojalle, hän osaa raaputella; sinne sinä sen veit".
— "Kyllä suntion poika paperia saa, jos tarvis tulee. Ei hän tarvitse meidän tilkkusia".
— "Älähän huoli: kyllä sinut paholaiset viimeisenä päivänä kärventävät rautahangoillaan! Älähän huoli, kärventävät ne!"
— "Mistä syystä ne minua kärventelisi, kosk'en ole paperianne käteenikään ottanut? Jos kenties mistä muusta akkaväen heikkoudesta, mutta varkaudesta ei ole minua vielä kukaan syyttänyt".
— "Kyllä, kyllä sinut pirut kärventävät: ähä, sanovat, sinä emävaris, miksikä petit isäntääsi? ja niin kärventävätkin kuumilla koukuillaan".
— "Mutta minäpä sanon: min' olen syytön, olen, jumal'avita, niinkin, en ole minä ottanut… No tuossahan tuo on pöydällä! Aina te sätitte syyttömästi".
Pljushkin näki tosiaankin pöydällä neljännes-arkin ja vaikeni hetkiseksi, huuliansa pureskellen. Sitten hän virkkoi:
— "No mitä sinä nyt semmoisen melun nostit? Katsos fröökynää vaan! Sano sinulle sana, niin saat sata takaisin! Tuo valkeata mulle, niin lakkaan kirjeen. Malta nyt! Sinä kai aiot tuoda talikynttilän; tali on sulaavaa tavaraa, palaa yks kaks loppuun: tappiota vaan! Tuo päre!"
Maura meni. Pljushkin istahti nojatuoliin ja ottaen kynän käteensä kauan vielä käänteli paperiliuskaa käsissään: eikö muka tuota sopisi panna puoleksi, mutta huomasi vihdoin, ett'ei se käy laatuun millään muotoa. Hän kastoi kynänsä tolppoon, jossa oli jonkinlaista homehtunutta nestettä, täynnä kärpäsiä, ja rupesi kirjoittamaan, piirtäen kirjaimia kuin hyviäkin nuotteja ja pidätellen alinomaa kättänsä, joka hyppi ja tutisi pitkin koko paperia. Itarasti hän liitteli rivin rivin päälle, pahoillaan siitä, että yhä sittenkin vielä jää paljon tyhjää paikkaa.
Ja tuommoiseenko mitättömyyteen, halpuuteen, inhottavaisuuteen saattaa ihminen vaipua? Saattaako niin muuttua? Onko tuo todenmukaista? Kaikki on todenmukaista, kaikkea saattaa tapahtua ihmiselle. Innokas nuorukainen astuisi kauhistuneena takaperin, jos hänelle näytettäisiin hänen vanhuutensa muotokuva. Ottakaatte siis, lähitiessänne nuoruuden lempeästä iästä kolkkoon, paaduttavaan miehuuteen, ottakaatte matkalle mukahanne kaikki inhimilliset liikutukset, älkää jättäkö niitä tielle, — ne eivät ole enää sitten otettavissa! Tuima, kamala on edessä päin koittava vanhuus eikä anna se mitään takaisin jälleen! Hauta on armeliaampi sitä. Haudalle kirjoitetaan: "Tässä lepää ihminen", mutta armottoman vanhuuden kylmissä, tunnottomissa piirteissä ei ole luettavana mitäkään.
— "Eikös teillä olisi tuttavaa", kyseli Pljushkin, pannen kirjettä kiinni, "joka tarvitsisi karanneita sieluja?"
— "Vai on teillä karanneitakin?" kyseli Tshitshikow kiivaasti, ikäänkun unesta toipuen.
— "Sepä se on, että semmoisiakin löytyy. Vävy kuulusteli ja tiedusteli karkureita: niin, sanoi, ovat kadonneet, ett'ei jälkeäkään. Mutta hän on sotaherra ja osaa näethän vaan mahtailla ja kannuksiaan kilistellä, vaan jos niinkuin rupeisi oikein virastojen kautta…"
— "Kuinka monta niitä on?"
— "Taitaa keräytyä seitsemäänkymmeneen".
— "Eihän!"
— "Totisesti. Joka vuosihan niitä minulta karkaa. Talonpojat näet ovat käyneet kovin ahneiksi, joutessaan ovat tottuneet ajamaan nahkahansa aika lailla, mutta minulla tuskin on ruokaa itsellänikään… Minä möisin ne jos kuinka vähään. Puhukaapas tuttavallenne, jos edes kymmenkunnankin perille pääsee, niin onhan se kaunis summa. Maaorjainhan hinta on viisisataa ruplaa sielulta".
— "Ei maar tätä anneta tuttavan haistaakaan", virkkoi Tshitshikow itseksensä ja ilmoitti sitten, ett'ei semmoista tuttavaa löydä mistään, kulungitkin jo nousevat paljoa suuremmiksi; sillä kun virastojen kynsiin joutuu, niin leikkaa vaikka liepeet nutustasi ja mene kauemmas; vaan jos hän nyt todellakin on tuommoisessa ahdingossa, niin on hän, Tshitshikow, sulasta osan-otosta valmis antamaan … mutta sehän on niin vähän, ett'ei tätä viitsi puhuakaan.
— "Mitäs maksaisitte?" kysäsi Pljushkin elähtäen; hänen kätensä alkoivat vavista.
— "Minä maksaisin viisikolmatta kopekkaa sielulta".
— "Ostatteko puhtaalla rahalla?"
— "Rahat lautaan".
— "No niin, mutta antakaa toki minulle köyhälle, vaivaiselle, edes neljäkymmentä kopekkaa".
— "Hyvä ystävä!" sanoi Tshitshikow. "Olisin valmis maksamaan en ainoastaan neljäkymmentä kopekkaa, vaan viisi sataa ruplaakin, sillä näenhän minä, että kunnon vanhus kärsii puutetta oman hyvän sydämmensä tähden!"
— "Niin juuri, juuri niin!" sanoi Pljushkin painaen päänsä alas ja murheellisesti sitä pyörittäen. "Kaikki hyvän sydämmeni tähden".
— "No näettehän! Heti kohta käsitin teidän luonteenne. Ja miksipä en maksaisi minä viittä sataa ruplaa sielulta … mutta ei ole. Viisi kopekkaa lisään kuin lisäänkin, niin että kukin sielu nousee kolmeenkymmeneen kopekkaan".
— "No kaksi kopekkaa teidän pitää lisätä vielä vaikka mikä olisi".
— "No lisätään kaksi kopekkaa, olkoon menneeksi. Kuinka monta teillä on karkuria? Muistaakseni sanoitte äsken seitsemänkymmentä".
— "Ei, kyllä niitä tulee kahdeksattakin kymmentä kahdeksan kappaletta".
— "Seitsemänkymmentä kahdeksan, seitsemänkymmentä kahdeksan sielua ja kolmekymmentä kaksi kopekkaa sielulta…" sankarimme ajatteli sekunnin aikaa, ei enempää, ja sanoi sitten: "yhteensä siis neljäkolmatta ruplaa yhdeksänkymmentä kuusi kopekkaa". Hän oli taitava lasku-opissa.
Hän pani samassa Pljushkin'in kirjoittamaan kuitin ja maksoi hänelle rahat, jotka tämä otti vastaan molempiin käsiinsä ja kantoi ne piironkiin niin ylen varovasti, kuin olisivat ne olleet jotakin nestettä, mitä hän joka silmänräpäys pelkäsi läikyttävänsä. Tultuansa piirongin luokse, laski hän ne vielä kerran ja pani, varovasti kuin ennenkin, yhteen laatikkoon, jossa ne varmaankin saavat olla siihen asti kunnes isä Karpus ja isä Polykarpus, kaksi pappia hänen kylässänsä, hautaavat hänet itsensä, jolloin sanomattomasti riemastuvat vävy ja tytär ja kukaties sukulaiseksi hierautunut kaptenikin. Pantuansa rahat piiloon, kävi Pljushkin nojatuoliin eikä sitten enää näkynyt osaavan keksiä mitään puheen ainetta.
— "No, jokos te aiotte lähteä?" kysäsi hän, huomattuaan vieraansa liikahtavan hieman. (Tshitshikow'in liikahduksella oli vaan tarkoituksena saada nenäliina taskusta.)
Tämä kysymys muistutti hänelle, ett'ei tässä todellakaan ole syytä viipyä.
— "Niin, kyllä minun täytyy lähteä", sanoi hän, ottaen hattunsa.
— "Entäs teetä?"
— "Juodaan sitä toisen kerran jolloin kulloin".
— "No mutta käskinhän minä panna samovarin. Suoraan sanoen, en minä ole juuri halukas teehen: kallista juomaa muutoinkin, ja sokerikin on vielä käynyt armottoman kalliiksi. Proshka! Ei ole tarvis samovaria! Vie korppu takaisin Mauralle, kuuletkos! Pankoon missä oli; taikka maltas, annas tänne, vien mä sen perästä itsekin. Hyvästi, hyvästi vaan, suokoon teille Jumala onnea ja lykkyä! Antakaahan sitten kirje presidentille. Niin, lukekoon sen, me ollaan vanhoja tuttuja. Niin, niin yhden kaukalon porsaita ollaan".
Sen jälkeen tämä kummallinen ilmiö, tämä koukistunut ukon rahjus saattoi hänet tielle ja käski sitten panna portin heti lukkoon. Sitten kävi hän aitoillansa, katsomassa olivatko vartijat paikoillaan, joita seisoi joka nurkassa, lyödä kumautellen malmisen laudan asemasta puulapioilla tyhjää tynnyriä. Sieltä meni hän kyökkiin, katsoakseen muka mitä väki syö, mutta söi samassa ehdoltansa kaalia ja puuroa ja haukuttuaan jok'ikisen ihmisen pahanpäiväiseksi varkaudesta ja huonosta käytöksestä, palasi omaan kammioonsa.
Yksiksensä jäätyään rupesi hän ajattelemaan semmoistakin, millä muka hän saattaisi osoittaa kiitollisuuttansa vieraalleen tuommoisesta, todellakin tavattomasta jalomielisyydestä.
— "Minäpä", arveli hän itsekseen, "lahjoitan hänelle taskukellon; se on oikein hyvä kello, puhdasta hopeata eikä mitään tompakkia eikä pronssia; vähän pilaantunut se on, mutta kyllä hän sen korjauttaa. Hän on nuori mies, tarvitsee siis taskukelloa, jotta näethän olisi morsiamelle mieleen. Taikka", lisäsi hän vähän ajan perästä, "ehkä minä jätän sen hänelle kuolemani jälkeen testamentissa muistiksi".
Mutta sankarimme oli ilman taskukelloakin mitä paraimmalla tuulella. Tämmöinen odottamaton saalis, — sehän oli sula lahja. Ja tosiaankin, kun ajattelee: siinä on, ei ainoastaan kuolleita sieluja, vaan karkureitakin ja yhteensä kolmatta sataa! Jo lähestyessään Pljushkin'in kylää oli hän tuntenut saavansa tehdä hyvät kaupat, mutta näin loistavaa kauppaa hän ei ollut osannut odottaakaan. Koko tien oli hän tavattoman iloinen, vihelteli ja soitteli suullaan, pannen nyrkin huulillensa, niinkuin torvea puhaltelisi, ja alkoi viimein vetää jotakin laulua, niin kovin kummallista, että itse Selifan'kin kuunteli ensin hyvän aikaa ja pyöräytti sitten päätään.
— "Kuulepas meidän herraa!" virkkoi hän.
Oli jo sakea hämärä heidän lähestyessään kaupunkia. Varjot ja valot olivat kokonaan sekaantuneet toisiinsa, ja sekaantuneiltapa näyttivät itse esineetkin. Kirjava tullipuu oli aivan epämääräinen karvalleen; vahtimiehellä näkyivät viikset olevan otsalla, paljoa ylempänä silmiä, nenää ei ollut olemassakaan. Jyrinä ja tärinä ilmoittivat vaunujen tulleen kaupungin kadulle. Lyhtyjä ei ollut vielä sytytetty, siellä täällä vaan alkoi valoja väikkyä akkunoissa, mutta poikkikaduilla ja kadunkolkissa oli kohtauksia ja keskusteluja, joita ainakin on tähän vuoden aikaan kaikissa kaupungeissa, missä on paljo sotamiehiä, ajureita, työmiehiä ja omituisia olentoja naisten haahmossa — — — Tshitshikow ei huomannut heitä eikä huomannut useita laihoja virkamiehiäkään, jotka kaiketi olivat olleet kävelemässä ulkopuolella kaupunkia ja nyt palasivat kotiansa, hienot kepit kädessä. Silloin tällöin kuului hänen korvaansa puhetta, varmaankin naisten ääniä: "Älä valehtele, senkin juomaratti, min' en ole milloinkaan sallinut hänelle semmoista törkeyttä!" tahi: "Älä tappele, moukka, mennäänpäs polisiin, kyllä minä näytän toteen!"… Lyhyesti: kuului semmoisia sanoja, joista hämmästyy kuni äkkinäisestä korvapuustista houraileva kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen, koska hän, teaterista palatessaan, vielä näkee ajatuksissansa espanjalaisen kadun ja yön ja ihanan naishaamun ja kitaran ja suortuvat. Mitä kaikkea hän silloin haaveileekaan! Taivahissa hän on ja Schiller'in luokse hän on pistäynyt, ja silloin äkkiä kajahtaa hänen lähellänsä, ukkosena jyrähtää muutama kovan onnen sana ja hän näkee tulleensa jälleen maahan, vieläpä Heinätorille, vieläpä lähelle kapakkaa, ja niinpä jokapäiväinen elämä jälleen lähtee käydä polkemaan hänen edessänsä.
Vaunut saivat pian jommoisenkin täräyksen ja laskivat sitten niinkuin mihin kuoppaan, se on: ajoivat ravintolan portista sisään, ja Tshitshikow'ia vastaan tuli Pekko, joka toisella kädellään piteli nuttunsa lievettä, sillä hän ei suvainnut lievetten liehumista, ja rupesi toisella kädellään auttamaan herraansa vaunuista. Ravintolan passari hyppäsi myöskin alas, kynttilä kädessä ja pyyhe olalla. Ihastuiko Pekko herransa tulosta, sitä en tiedä. Selifan ja hän iskivät ainakin silmää toisillensa ja kuskin tavallisesti tuima ulkomuoto näkyi vähän kirkastuneen.
— "Kauanpa suvaitsitte kyläillä", virkkoi passari, valaisten portaita.
— "Niin", sanoi Tshitshikow noustuaan portaita ylös. "No kuinka sinä olet voinut?"
— "Terve olen, Jumalan kiitos", vastasi passari, kumartaen. "Eilen tuli meille luutnantti kuudenteentoista numeroon".
— "Luutnantti?"
— "En tiedä mikä luutnantti, Rjasan'ista, ruskeat hevoset".
— "Hyvä se, käytä itseäsi vastakin hyvin!" sanoi Tshitshikow ja astui numeroonsa. Etuhuoneen läpi kulkiessaan hän nosti nenäänsä ja sanoi Pekolle:
— "Olisit edes avannut akkunat".
— "Kyllä niitä on avattu kans'", sanoi Pekko ja valehteli. Herrakin tiesi kyllä Pekon valehdelleen, mutta ei tahtonut enää vastata mitään. Hän tunsi olevansa kovin väsynyt matkastansa. Hän käski varsin keveätä ruokaa illalliseksi, nimittäin ainoastaan porsaan paistia, riisui sitten heti ja kiivettyään peitteen alle nukkui sikeästi, makeasti, nukkui ihmeellisen hyvin, niinkuin nukkuvat ainoastaan ne onnen myyrät, joita eivät vaivaa luuvalot eikä kirput eikä kovin kovat järjen jännitykset.