VII LUKU.
Miekkoinen se matkustaja, joka pitkän, ikävän matkan perästä saa unohtaa kaikki sen kylmät, loat, liat, uniset kestikievarien isännät, kilisevät kulkuset, ajopelien korjaukset, kinat ja torat, kyytimiehet, sepät ja kaikenlaiset maantien lurjukset ja vihdoin nähdä tuttavan katon, josta valoja hänelle vastaan pilkottaa, ja pian on hänen edessään tutut tuvat, vastaan rientää ihmisiä ilosta huudahdellen, ja lapset meluten juoksevat, ja hiljaista rauhoittavaa puhetta pidetään; sitä vaan keskeyttää rakkaat hyväilemiset, joilla on voima riistää kaikki murhe ja apeus mielestä, Miekkoinen se perheen isäntä, jolla on moinen nurkka, mutta voi miestä naimatonta!
Miekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin, surullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee kuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, — joka on jokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut moniaita harvoja poikkeuksia, — joka ei kertaakaan ole muuttanut kanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä asemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan kokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä erotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana kohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta kauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla suitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän imarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä paukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän juhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä sanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman henkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin. Yksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat; kaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole hänelle verran vetänyttä!…
Vaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut loitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä eivät näe kylmäkiskoiset silmät, — loitsia esiin kaiken tuon kamalan, ruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon kuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee maallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, — joka on, armottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle ja räikeästi, nähdä kaiken kansan!
Eivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia kyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei hänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja pääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen unohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin — ei saa hän vältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua, tunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen lempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten kirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle juuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä sydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei myönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia auringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten liikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun syvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua hengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden tuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean runollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen ja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden tuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja panetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa, kuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä on hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.
Ja kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä kera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää elämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella sitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä se aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän kauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he saavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset…
Vaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima synkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea sen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee Tshitshikow.
Tshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin. Venyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa, hänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla neljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan, katsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti vilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli leuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa ajaessaan.
— "Katsopas", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; "katsopas tätä leukaa: se on aivan pyöreä!"
Vaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan pisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla koristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa löytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa. Semmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä huoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa, unohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin notkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten toimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä kuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan aamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia ajetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli hän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei tarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä tiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän: "Vuonna tuhat kahdeksansataa" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on tilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa tunnissa oli kaikki valmiina.
Hän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka todellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet, juoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin talonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin. Jokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri listain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla oli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei suinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja isännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä. Sobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys ja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta. Yhdestä oli sanottu: "hyvä puuseppä"; toisen nimeen oli liitetty: "järkevä mies, eikä viinaa maistakaan". Tarkasti oli myös ilmoitettu, mikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään Fedotow'in kohdalle oli vain merkitty: "Isästä ei ole tietoa; syntynyt hovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta". Kaikki nämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta luettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.
Kauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:
— "Voi teitä", virkkoi hän, "ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu koko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne? Miten puuhailitte, ponnistelitte?"
Ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen nimeen. Tämä oli ennestään tunnettu Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, joskus maailmassa tilan-omistajattaren Korobotshkan talonpoikia. Tshitshikow ei malttanut nytkään olla sanomatta:
— "Siinäpäs on pituutta, koko rivin leveältä! Käsitöissäkö sinä lienet ollut taitava, vai muutoinko vaan talonpoika, ja mimmoisen kuolit kuoleman? Kapakassako sä henkesi heitit, vai maantielläkö ajoi ylitsesi kömpelö kuorma? — 'Korkki Tahvo, kirvesmies, raittius erinomainen'. Niin vai, vai tässä se nyt on tuo Tahvo Korkki, jättiläinen, joka olisi kelvannut kaartiin! Kävit kai kaikki läänit ristiin rastiin kirves vyöllä ja saappaat selässä, söit rossalla leipää ja kahdella kuivattua kalaa, mutta kukkarossasi kai joka kerran kannoit kotiin satasen ruplia, neuloitpa kukaties vielä setelin ja toisen liinaisiin housuihisikin tai pistit ne saapasvarteesi! Missähän sinusta sitten aika jätti? Kiivennytkö lienet, suurempia tuloja hakien, kirkon torniin ja liukastuit siellä poikkipuulta ja maahan loiskahdit? Joku Miikkula setä sun vieressäsi seisoi, päätänsä raapasi, virkkaen: 'Voi, Junu rukka, noinkos sinua nyt lennättikin!' ja itse kiipesi, nuora vyötäisillään, sinun sijallesi. — Maksim Teljatnikow, suutari. Suutari! Vai suutari! Humalassa kuin suutari, sanoo sananlasku. Tunnenpa minä sinut, veikkonen, tunnen. Tahdotkos, niin kerron koko sun historiasi! Opissa olit ensin saksalaisella mestarilla, joka syötti teitä kaikkia yhdessä ja veteli hihnalla selkään, kun ette olleet tarkkoja, eikä päästänyt kadulle keikkumaan. Etkä ollutkaan sä suutari vain, mutta oikea ihme saapasseppäin seassa, eikä lakannut sua Saksalainen laittelemasta, haastellessaan eukkonsa kanssa tahi kera kumppaninsa. Opista päästyäsi sä virkoit: 'nyt pannaan oma jalka pöydän alle; enkä huolikaan minä Saksalaisen lailla kopekoita kihnutella; minä rikastun tuota pikaa'. Ja sitten, suoritettuasi herrallesi melkoisen veron, avasit sinä puodin ja otit työtä runsaasti, — ja anna soittaa sitten! Polkuhinnalla ostit jostakin märännyttä nahkaa ja voitit kuin voititkin kaksin kerroin joka saappaalta; mutta kului viikko, toinen, niin läksivät sinun saappaasi halkeilemaan, ja sinut haukuttiin suut silmät täyteen. Puotisi tyhjeni tyhjenemistään, sinä rupesit juomaan ja pitkin katuja vetelehtämään, puhellen: 'Kyll' on kovaa tämä elämä! Ei tule toimeen Venäjän mies, kun Saksalainen on aina tiellä!' — Mikäs mies tämä on? Elsa Varpunen? Mitä hittoja: akkako! Mikäs sen tänne survasi? Peiakkaan Sobakevitsh, petti näet tässäkin!"
Tshitshikow oli oikeassa; se oli kuin olikin akka. Miten se oli miesten luetteloon päässyt, on vaikea sanoa; mutta niin taitavasti oli sen nimi siihen kirjoitettu, että kaukaa luuli sitä mieheksi, nimeltä Eljas. Tshitshikow ei huolinut Elsasta, vaan pyhkäsi hänet samassa pois.
— "Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi!" jatkoi hän tarkasteluansa. "Mikäs sinä olit miehiäsi? Ajurinako olit ja, hankittuasi itsellesi troikan ja niinimattoisen kojureen, jätit ikipäiviksi kotisi ja läksit kauppamiesten kanssa kuljeksimaan markkinoilta markkinoille? Maantielläköhän sä henkesi Herralle annoit, vai surmasivatko sinut omat kumppalisi jonkun paksun ja punaposkisen sotamiehen-muijan tähden, vai rupesiko metsärosvo pitämään hyvää silmää sun nahkaisiin rukkasiisi ja sun pieniin, mutta lujiin hevosiisi, vai lienetkö muutoin vaan pankolla maatessasi miettinyt sinne tänne ja sitten yks kaks poikennut kapakkaan ja sieltä suoraa päätä avantoon, ja sinne mies meni kuin Mähösen viina? Voi veikkoset Venäläiset! Ei tee teillä mieli kuolla omaa kuolemata! — Entäs te, kulta poikaseni!" jatkoi hän, silmäellen sitä listaa, johon olivat kirjoitetut Pljushkin'in karkurit, "elossa te kyllä olette, mutta mitäpäs hyötyä teistä siltä on? Yhtä olette kuin kuolleetkin! Ja missähän teitä nyt kantelevat nopeat jalkanne? Huonoko teillä oli olo Pljushkin'in luona, vai muutoin vaan omasta halustanne samoilette metsissä, matkamiehiä ryöstellen? Vankihuoneissako istunette vai lienette ruvenneet toiselle herralle ja nyt maata viljelette? Jeremias Korpela, Nikita Kiertäväinen, hänen poikansa Anton Kiertäväinen… No nämä ovat jo nimeltäänkin karkulaisia. — Popow, hovin palvelija… Kirjantaitava kaiketi. Puukko kädessä et mahtanut huiskia, vaan varastit herras-tavalla. Vaan äläs, jopa sai sinut kiinni ispravnikka-kapteni. Rohkeana sinä seisot tutkinnossa."
— 'Kenen miehiä?' kysäisee ispravnikka ja liittää sinulle tässä selvässä jutussa pari tuntuvaa sanaa.
— 'Sen ja sen hovinherran miehiä', vastaat sä rohkeasti.
— 'Mikä toimenasi täällä?' kysyy ispravnikka.
— 'Raha-ansiolle olen päästetty', vastaat sinä, sanoja tapailematta.
— 'Missä pässi?'
— 'Isännällä, porvari Pimenow'illa'.
— 'Pimenow tänne! Sinäkö olet Pimenow?'
— 'Minä'.
— 'Onko hän antanut sinulle passinsa?'
— 'Ei hän ole minulle antanut mitään passia'.
— 'Mitäs sinä valehtelet?' tiuskasee ispravnikka ja liittää jonkun tuntuvan sanan.
— 'Juuri niin', vastaat sinä rohkeasti, 'en ole antanut passiani hänelle, sillä minä tulin myöhään kotia, vaan annoin sen talteen Antip Prohorow'ille, suntiolle'.
— 'Suntio tänne! Onko hän antanut sinulle passiansa?'
— 'En ole saanut passia häneltä'.
— 'Valehteletko sinä taas?' sanoo ispravnikka, vahvistaen puhettansa jollakin tuntuvalla sanalla. 'Missä on sinun passisi?'
— 'Kyllä se oli minulla', vastaat sinä nopeasti, 'mutta kai se on meinaten niinkuin joutunut kateisin'.
— 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen kaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet varastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'
— 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en ole vielä milloinkaan harjoittanut'.
— 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'
— 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.
— 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka, pyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies tyrmään!'
— 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi nuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle sotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä kauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja niin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi tutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on Tsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan. Sikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin. Ja niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa katsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi: siellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla. Suoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. — "Abakum Firow! Mikäs sinä olet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko tiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt purlakoihin?…" [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla sisä-Venäjässä. Suom. muist.]
Tshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän miettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä vaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä virassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa, reipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee ja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä. Kukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee, jätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita helmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori kuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen nostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat hernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja suurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin luoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö, kunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton laivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä siellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä ennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen, hinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän maakin.
— "Kas, johan kello on kaksitoista!" sanoi viimein Tshitshikow, katsahtaen kelloaan. "Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin hyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun ajatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!"
Tämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa europalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä eau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa ja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen kiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt myöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen mielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen, aivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti pikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai antaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt, vaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin mahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja hankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen talonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa tapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin hän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen hartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri poikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean päällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti; se oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat viiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin suuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko päivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen jäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet. Neljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in kättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja suloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel Ivanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen, että senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään tanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä vastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella nauhalla sidotun paperikääryn.
— "Mitä tässä on?"
— "Talonpojat!"
— "Vai niin!" Hän avasi kääryn, heitti siihen pikaisen silmäyksen, ihaillen kaunista ja puhdasta kirjoitusta. "Hyvin on kirjoitettu", sanoi hän, "ei ole tarvis kirjoittaa puhtaaksikaan. Vielä reunakin on tehty ympärille. Kuka se tuon reunan näin taitavasti on tehnyt?"
— "Älkää kyselkö", sanoi Manilow.
— "Tekö?"
— "Vaimoni".
— "No mutta herrainen aika, oikeinhan hävettää, kun olen tehnyt niin paljon vaivaa".
— "Pavel Ivanovitsh'in tähden ei löydy mitään vaivaa".
Tshitshikow kumarsi kiitollisena. Manilow, kuultuansa hänen menevän Oikeuteen kauppakirjoja vahvistamaan, lupasi tulla hänen mukaansa. Tuttavukset läksivät käsityksin. Jos oli vähinkin ylennys tahi mäki tahi porras, niin Manilow aina tuki ystäväänsä, melkeinpä kohotti häntä kädellään, suloisella hymyllä sanoen tahtovansa kaikin mokomin pitää huolta, ett'ei Pavel Ivanovitsh loukkaisi jalkojansa. Tshitshikow oli hämillänsä eikä tiennyt mitenkä lausuisi kiitollisuutensa, sillä hän tiesi olevansa raskaanlainen. Molemmanpuolisia palveluksia osoittaen saapuivat he vihdoin torille, jonka varrella olivat virastot — suuri kolmikertainen kivikartano, kauttaaltansa valkoinen kuin liitu; tämä osoitti kaiketikin kaikkien siinä olevien henkien sielunpuhtautta. Muut rakennukset torin varrella eivät olleet tämän ison kartanon mukaisia. Siellä oli vahtikoju, jonka edustalla seisoi sotamies pyssy olalla, pari kolme ajurien asemata ja vihdoin pitkät laipiot ja niissä tavallisia laipiokirjoituksia ja piirustuksia, hiilellä ja liidulla raaputeltuja. Muuta ei ollut mitään tällä yksinäisellä taikka, kuten meillä sanotaan, kauniilla torilla. Toisen ja kolmannen kerroksen akkunoissa näkyi Oikeuden jumalattaren lahjomattomia pappeja, jotka aina väliin jälleen katosivat, kaiketikin päällikön astuessa huoneesen. Ystävykset nousivat portaita aivan juoksujalassa, sillä Tshitshikow, koettaen karttaa kainalollista kannattelua Manilow'in puolelta, joudutti askeleitaan, mutta Manilow puolestansa taas lensi edelle, voidaksensa estää Tshitshikow'ia väsymästä. Siitäpä syystä olivat he aivan hengästyksissään, päästyänsä ylös pimeään käytävään.
Ei huikaissut heidän silmiänsä puhtaus käytävissä eikä huoneissakaan. Silloin ei vielä pidetty siitä huolta, ja mikä oli likaista, se jäikin likaiseksi, saamatta kaunista kuorta päällensä. Themidi, Oikeuden jumalatar, vastaan otti vieraitansa semmoisenaan kuin oli, aamunuttu päällä ja yömyssy päässä. Nyt olisi kuvattava virkahuoneet, joitten kautta sankarimme kulkivat, mutta kirjantekijä pelkää kovasti kaikkia virkapaikkoja. Jos hänen joskus onkin ollut käyminen niitten läpi, silloinkin kuin ovat olleet loistavia ja pulskia, lattiat ja pöydät kiiltävinä, niin on hän koettanut rientää niitten läpi kiiruimman kaupassa, ujosti luoden silmät maahan. Siksipä hän ei tiedäkään, mitenkä siellä kaikki kukoistaa ja onnen päiviä viettää. Sankarimme näkivät kaikenlaista paperia, ruskeata sekä valkoista, pöytään painetuita päitä, leveitä niskoja, frakkeja, nuttuja, lääninkaupungin kuosin mukaisia ja erään tuommoisen tavallisen vaaleanharmaan kurtikan, joka teki räikeän vastakohdan muille. Kurtikan omistaja istui, pää sivulla ja melkein paperissa kiinni ja kirjoitella pyöräytteli uljaasti jotakin pöytäkirjaa maan luovutuksesta tahi takavarikkoon pantavasta omaisuudesta, minkä oli omaksensa siepannut joku hiljainen hovinherra, joka siitä pitäin rauhassa elelee aikojansa, sillä välin kuin hänen asiatansa tutkitaan Oikeudessa, ja hänelle on ennättänyt syntyä lapsia ja lapsenlapsiakin Oikeuden oivan suojan alla. Siellä täällä kuului lyhyttä, katkonaista puhetta: "Lainatkaapas Fedosei Fedosejevitsh juttu N:o 368!" — "Aina teiltä hukkuu korkit kruunun tolpista!" Välistä kuului kovempi ääni, varmaankin jonkun esimiehen, ja se käski näin: "He, tuoss' on, kirjoita puhtaaksi, taikka kyllä minä sinulle näytän! saat istua kuusi päivää syömättä". Kynistä läksi kova rapina, samallainen kuin koska muutamia risukuormia kulkee metsässä, jossa on puolen kyynärän paksuudelta kuivia lehtiä.
Tshitshikow ja Manilow astuivat ensimmäisen pöydän luo, jossa istui kaksi nuorta virkamiestä, ja kysyivät:
— "Sanokaas, olkaa hyvä, missä täällä on kauppakirjain osasto!"
— "Mitäs teillä on asiata?" kysyivät molemmat virkamiehet, kääntyen kysyjiin.
— "Minulla olisi hakemuskirja annettavana".
— "Mitäs olette ostaneet?"
— "Tahtoisinpa ensin tietää, mihin osastoon kauppakirjat kuuluvat, tähänkö vai muuanne".
— "Sanokaa ensin, mitä olette ostaneet ja mistä hinnasta, niin sitten saatte tietää, ei se muutoin käy laatuun".
Tshitshikow huomasi heti pelkän uteliaisuuden vaivaavan virkamiehiä, niinkuin ainakin nuoria virkamiehiä. Sitä paitse tahtoivat he osoittaa, kuinka painavia ja tärkeitä he ja heidän toimensa ovat.
— "Kuulkaas, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä tiedän vallan hyvin, että kaikki kauppakirjat, olkoon hinta mikä hyvänsä, tehdään yhdessä paikassa, ja sen vuoksi pyydän teitä näyttämään minulle, missä tämä paikka on; mutta jos ette tiedä, missä mitkin asiat virastossanne ovat, niin sopii kysyä muilta".
Virkamiehet eivät vastanneet siihen mitään. Toinen heistä vaan tokaisi
sormellaan nurkkaan päin, jossa istui muuan ukko, merkiten papereita.
Tshitshikow ja Manilow astuivat pöytäin välitse suoraan hänen luokseen.
Ukko teki työtä hyvin uutterasti.
— "Sallikaas kysyäni", virkkoi Tshitshikow kumartaen, "täälläkö kauppakirjoja vahvistetaan?"
Ukko nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: "Ei täällä vahvisteta kauppakirjoja".
— "Missä sitten?"
— "Kauppakirjain Toimistossa".
— "Missäs on kauppakirjani Toimisto?"
— "Ivan Antonovitsh'in luona".
— "Missäs on Ivan Antonovitsh?"
Ukko tokaisi sormellaan toista nurkkaa kohti. Tshitshikow ja Manilow läksivät Ivan Antonovitsh'in luokse. Ivan Antonovitsh oli jo ennättänyt heittää heihin salavihkaisen silmäyksen, mutta vaipui samassa kokonaan kirjoitustyöhönsä.
— "Sallikaas kysyäni", sanoi Tshitshikow kumartaen, "tässäkö on kauppakirjain Toimisto?"
Ivan Antonovitsh ei ollut kuulevinansakaan, vaan upposi kokonaan papereihinsa eikä vastannut mitään. Sen nyt näki paikalla, että tämä oli järkevä mies, eikä mikään nuori turhan puhuja ja tuulen pieksäjä. Ivan Antonovitsh näkyi olevan jo hyvän matkaa viidennellä kymmenellä; tukka oli musta ja sakea; keskiosa kasvoja antoi kokonaan eteenpäin, yhtyen nenään. Sanalla sanoen, siinä olivat kasvot, joita tavallisesti sanotaan turpanaamaksi.
— "Sallikaas kysyäni, tässäkö on kauppakirjain Toimisto?" kysyi
Tshitshikow.
— "Tässä", vastasi Ivan Antonovitsh, käänsi turpanaamansa ja rupesi jälleen kirjoittamaan.
— "Minulla olisi tämmöinen asia: minä olen ostanut useilta tilan-omistajilta tässä kihlakunnassa talonpoikia, minulle siirrettäviksi; kauppakirja on valmis, vahvistusta vailla vaan".
— "Ovatko myöjät saapuvilla?"
— "Muutamat ovat itse, toiset valtuukirjoilla".
— "Toitteko hakemuskirjan?"
— "Toin senkin. Minä tahtoisin, minun pitäisi kiirehtiä … niin että, eiköhän olisi mahdollista saada kaikki valmiiksi jo tänään?"
— "Tänäänkö? ei sitä tänään saa", virkkoi Ivan Antonovitsh. "Täytyy vielä tarkastaa, olisiko mitä estettä".
— "Yleensä mitä asian jouduttamiseen tulee, niin Ivan Grigorjevitsh, presidentti, on minun hyvä ystäväni…"
— "Niin, Ivan Grigorjevitsh! eihän hän ole ainoa; on tässä muitakin", sanoi Ivan Antonovitsh kuivasti.
Tshitshikow ymmärsi yskän ja sanoi:
— "Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja ymmärrän varsin hyvin…"
— "Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse", virkkoi Ivan Antonovitsh jo vähän lempeämmällä äänellä. "Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei meidän puoleltamme tule viivytystä".
Tshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in eteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle. Tshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh ilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.
— "Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen", sanoi Ivan Antonovitsh, viitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista — hän oli niin uutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli haljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä palveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen — läksi oppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja saattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja siinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui presidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden Virgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa uskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin, osoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, — ties mistä siihen oli vielä tarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei presidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh aivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen huudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla. Sobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine hihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali lähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta kuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että kumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen syyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta, sillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme vähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in, kummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt seisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen samassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:
— "Kuinkas te jaksatte?"
— "Jumalan kiitos, hyvin vaan", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi laita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta yskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.
— "Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys", sanoi presidentti; "ja roteva mies oli teidän isä vainajannekin".
— "Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan", sanoi Sobakevitsh.
— "Mutta luulenpa minä kuin luulenkin", virkkoi presidentti, "että tekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä vastaan".
— "Enkä kaataisikaan", vastasi Sobakevitsh. "Isä vainaja oli väkevämpi minua". Huoattuaan hän jatkoi: "Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä esimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni … onkos se laitaa? Aina vaan niinkuin…"
— "No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?" kysyi presidentti.
— "Ei ole laita oikein, ei ole!" sanoi Sobakevitsh päätänsä pyörittäen. "Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo kymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku olisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei mitään… Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa". Alakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.
— "Johan nyt!" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa; "onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin".
— "Minulla on kirje teille", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaan
Pljushkin'in kirjeen.
— "Keltä?" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: "Vai Pljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen kohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta miestä; entäs nyt!…"
— "Konna", sanoi Sobakevitsh, "lurjus, koko väkensä on tappanut nälällä".
— "Kyllä minä", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; "kyllä minä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada kauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?"
— "Nyt", vastasi Tshitshikow; "pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin, jos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois. Minulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus".
— "No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois näin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää kumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn".
Hän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä. Ahkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin, jos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi:
— "Onko Ivan Antonovitsh täällä?"
— "On!" vastasi ääni huoneesta.
— "Kutsukaa häntä tänne!"
Saliin astui ja nöyrästi kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, jonka lukija jo tuntee.
— "Ottakaas, Ivan Antonovitsh, kaikki nämä kauppakirjat…"
— "Älkääkä unohtako, Ivan Grigorjevitsh", pisti Sobakevitsh väliin, "vieraita miehiä tarvitaan kanssa, edes kaksi kummaltakin puolen. Pankaa sana prokuratorille, hän on joutilas mies ja istuu varmaankin kotona; kaikki tekee hänen edestänsä viskaali Solotuha, suurin hätikkö maailmassa. Lääkintätoimen inspehtori — joutilas mies sekin, kotona on kai hänkin, ellei hän ole mennyt jonnekin kortinlyöntiin; ja onhan tässä lähitteillä yksi ja toinen: Truhatshevski, Begushkin, — tyhjän toimittaja joka mies".
— "Niinpä niinkin, niinpä niinkin!" sanoi presidentti ja pani samassa kansliapalvelijan kaikkia näitä kutsumaan.
— "Pyytäisin minä vieläkin", sanoi Tshitshikow, "kutsumaan tänne kirkkoherra Kyrillon poikaa: hän on asiamiehenä eräälle rouvalle, jonka kanssa minä myöskin olen tehnyt kauppoja. Hän palvelee luullakseni teillä".
— "Kutsutaan, kutsutaan sekin!" sanoi presidentti; "kaikki toimitetaan. Mitä taas virkamiehiin tulee, niin älkää antako heille mitään, minä pyytämällä pyydän sitä. Minun ystäväni ei tarvitse maksaa mitään lahjoja".
Tämän sanottuaan, hän antoi jonkun käskyn Ivan Antonovitsh'ille, joka ei näkynyt olevan siitä hyvillään. Kauppakirjoilla oli nähtävästi hyvä vaikutus presidenttiin, varsinkin kun hän huomasi ostosten hinnan olevan yhteensä lähes satatuhatta ruplaa. Kotvan aikaa katsoi hän Tshitshikow'iin erinomaisella tyytyväisyydellä ja sanoi vihdoin:
— "Vai niin vainen! Vai olette te siis, Pavel Ivanovitsh, ostaneet väkeä".
— "Olen", vastasi Tshitshikov.
— "Kas se on oikein, sen minä vaan sanon".
— "Niin kyllä minä huomaan itsekin, ett'en minä sen paremmin olisi saattanut tehdäkään. Olkoon miten olleekaan, mutta ihmisen määrä ja tarkoitus on yhä edelleen horjuva ja heiluva, niin kauan kuin hän ei vielä ole asettunut tukevalle pohjalle, vaan seisoo jonkunlaisessa nuoruuden vapaamielisessä haaveilujen maailmassa". Tässä tilaisuudessa piti hän saarnan, ja syystäkin, kaikille nuorille ihmisille liberalisuudesta. Hänen sanoissaan kuului, merkillistä kyllä, jotakin epävarmaa, niinkuin olisi hän samassa sanonut itsellensä: "Älä, veikkonen, valehtele noin armottomasti!" Sobakevitsh'iin ja Manilow'iin hän ei edes katsahtanutkaan, peläten näkevänsä jotakin lausetta heidän katseissansa. Mutta tämä pelko oli turha: Sobakevitsh'in kasvot eivät värähtäneetkään; Manilow taasen — hänet olivat kauniit sanat hurmanneet, hän seisoi vaan ja päätänsä nyökäytteli tyytyväisenä. Manilow oli samassa asennossa kuin laulannon rakastaja, jolloin laulajatar on voittanut itse viulunkin ja vinkauttanut niin korkean sävelen, ett'ei mointa lähde linnunkaan kulkusta.
— "Miks'ettekäs te sano Ivan Grigorjevitsh'ille", virkkoi Sobakevitsh, "mitä te juuri olette ostaneet? Ja miks'ettekäs te, Ivan Grigorjevitsh, kysy, mitä hän on ostanut? Kas se vasta on väkeä, se, eikä väkeä, vaan kultaa suorastaan! Tiedättekös, että minä möin hänelle Mihejew'inkin, vaunusepän!"
— "No, mutta möittekö Mihejew'inkin", lausui presidentti. "Kyllä minä tunnen Mihejew'in, vaunusepän; aika mestari hän on, hän korjasi minulle kärryt uuteen malliin. Vaan, älkää pahaksi panko, kuinkas tämä nyt on?… Olettehan te sanoneet, että Mihejew on kuollut…"
— "Mihejewko kuollut?" vastasi Sobakevitsh, vähääkään hämmästymättä. "Hänen veljensä se on kuollut, mutta tämä on yhä vielä ilpoisen elävä ja entistä vaan raittiimpi. Tässä äskönkin teki hän mulle vaunut, ett'ei moisia Moskovassakaan tehdä. Hänen pitäisikin oikeastaan tehdä vaan Keisarille työtä".
— "Niin, niin, Mihejew on mestari; on se", sanoi presidentti; "mitenkä te raskitsitte luopua hänestä?"
— "Ja jospa olisi edes hän yksinään? Entäs Korkki Tahvo, kirvesmies, Milushkin, tiilenlyöjä, Maksim Teljatnikow, suutari, — kaikki menivät, kaikki, joka mies".
Presidentin kysyttyä, minkätähden ne menivät, koska olivat niin kätevää ja tarpeellista väkeä, vastasi Sobakevitsh, viitaten kädellään:
— "No muutoin vaan möin; pölähti päähän hullu ajatus semmoinen: annas kun myön, ja niin möinkin, hullu mies!" Hän pani päänsä kallelleen, ikäänkuin olisi itsekin katunut kauppojansa, ja lisäsi sitten: "Ei näet ole vielä mieltä päässä, vaikk' on jo hivuskin harmaa".
— "Mutta, sallikaas, Pavel Ivanovitsh", kysyi presidentti, "kuinkas te ostatte talonpoikia, ilman maata? siirrettäviksi kaiketi?"
— "Niin, siirrettäviksi".
— "Vai niin, se on ero asiassa; mihinkä siirrätte ne?"
— "Mihinkä? … Herson'in lääniin".
— "Sielläpä on oivat maat!" virkkoi presidentti ja kävi ylistämään sikäläistä heinäkasvun rehevyyttä.
— "Onko maata runsaasti?"
— "Onhan sitä tarpeeksi tälle väelle".
— "Jokiko on vai lampi?"
— "Joki. On siellä sentään lampikin".
Sen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja vaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin lukevinaan hänen kasvoillansa:
— "Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko maatilaakaan!"
Tuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita miehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen inspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh sanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento vieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville tuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin. Jokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja ansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken milt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän kirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki tehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin, pantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin niistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in tarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä käskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli kruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan suoritettavaksi.
— "Kas niin", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, "nyt ei ole muuta jäljellä kuin harjakannut".
— "Kernaasti minun puolestani", sanoi Tshitshikow. "Määrätkää, olkaa hyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle seuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata".
— "Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse", sanoi presidentti, "sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän tulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs näin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän on ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan, kulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä valmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin vähän".
Tämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun vaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki sieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän kulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin kohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:
— "Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani muuta antaneet kuin valkolaitaisen".
— "Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?" vastasi Tshitshikow hiljaa hänkin, "mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa puoliakaan".
Ivan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä enempää anna.
— "Mitä maksoitte kappaleesta Pljushkin'ille?" kuiskasi hänelle toiseen korvaan Sobakevitsh.
— "Mitäs varten Varpusen panitte joukkoon?" kysyi Tshitshikow vuoroonsa.
— "Minkä Varpusen?"
— "Ämmän, Elsa Varpusen, niin konstikkaasti vielä, että olisi luullut
Eljas Varpuseksi".
— "Mitä hulluja?" sanoi Sobakevitsh ja astui toisten vierasten luokse.
Vieraat saapuivat viimein joukolla polisimestarin taloon. Polisimestari oli todellakin ihmeellinen mies. Saatuansa vaan kuulla, miten asiat olivat, kutsui hän paikalla eteensä polisipalvelijan, sukkelan miehen, kiiltonahkaiset saappaat jalassa, ja kuiskasi hänelle tuskin muuta kuin kaksi sanaa, lisäten vielä: "ymmärräthän?" Seuraus tästä kumminkin oli se, että sillä välin kuin vieraat lyödä läiskyttelivät kortteja, ilmaantui toiseen huoneesen beluga kalaa, sampi kalaa, lohi kalaa, tuoretta sammin mätiä, riimisuolaista samminmätiä, silliä, sevrjuga kalaa, juustoja, palvattuja kieliä ja kuivattuja samminselkiä. — Kaikki tämä oli tullut kalapuodeista. Sitten seurasi talon omasta puolesta kyökin tuotteita: piiras, johon oli pantu 9 puudan painoisen sammin rusto ja posket, toinen piiras, sienipiiras, pikkupiiraita, voikakkuja, tapuntaisia.
Polisimestari oli tavallansa koko kaupungin isä ja hyväntekijä. Hän oli kaupunkilaisten keskessä kuin omassa perheessänsä; mitä taas puoteihin ja myömälöihin tulee, niin niihin hän poikkesi tuon tuostakin kuin omaan aittaansa. Hän istui, kuten sanotaan, omalla sijallansa ja käsitti virkansa vallan täydellisesti. Vaikeatapa olisi ollut sanoakin, hänkö se oli luotu virkaansa varten vai virkako häntä varten. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että sai kahta vertaa suuremmat tulot kuin yksikään entisistä polisimestareista, ja oli kumminkin saavuttanut koko kaupungin suosion ja rakkauden. Kauppamiehet ne rakastivat häntä etunenässä, juuri siitä syystä, ett'ei hän ollut ylpeä. Ja todellakin, hän oli tuttu heidän kanssaan, oli kummina heidän lapsilleen, ja vaikka toisinaan kiskoikin heiltä kelpo lailla, niin teki senkin niin erittäin sukkelasti: siinä sitä olallekin taputeltiin, siinä naurahdeltiinkin ja teetäkin juotettiin, siinä sitä lupailtiin tulla nappuloita pelaamaan, siinä sitä kyseltiin ja tiedusteltiin, hyvinkö käyvät asiat, miten ja kuin, ja saatuaan kuulla lasten jossakin sairastelevan, itse rohtojakin neuvoi. Sanalla sanoen: hän oli kelpo mies! Tuolla hän ajaa troskissansa ja valvoo järjestystä, mutta ohi mennen virkkaakin sanasen ja toisen minulle ja sinulle:
— "Mihejevitsh! kyllä meidän pitäisi vielä kerta pistää Myllymatiksi".
— "Pitäisi niinkin, Aleksei Ivanovitsh", vastaa toinen, nostaen lakkiaan.
— "Ilja Paramonovitsh! Tulehan, veikkonen, katsomaan juoksuria, kyllä se piisaa sinun hevosellesi. Pane omasikin valjaisin, niin mennään koettamaan".
Kauppias, jolla oli juoksureista pää pyörällä, hymyili hyvillänsä ja, partaansa silitellen, vastasi: "Sopisihan koettaa, Aleksei Ivanovitsh".
Kaikki kauppapalvelijatkin seisten tällöin tavallisesti lakki kourassa, katselivat tyytyväisinä toisiinsa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "niin, kyllä se on kunnon mies, tuo Aleksei Ivanovitsh!"
Sanalla sanoen, hän oli saavuttanut yleisen suosion, ja kauppiaat arvelivat, että Aleksei Ivanovitsh "ottaa kyllä, kun on ottaakseen, mutta eipä sitten pulaan jätäkään".
Nähtyään aamiaisen olevan valmiina, ehdotti polisimestari, että vieraat jatkaisivat whistiänsä aamiaisen jälkeen. Kaikki läksivätkin siihen huoneesen, josta jo kauan aikaa oli lähtenyt suloista lemua, kutkutellen ihanasti vieraitten sieraimia, ja jonne Sobakevitsh jo useita kertoja oli pilkistellyt, huomattuaan siellä taampana eräällä vadilla sammen. Vieraat ryyppäsivät ryypyn viinaa, tummaa, ruskeanvihreätä — semmoinen karva on ainoastaan kuultavilla Siperian kivillä, joista Venäjällä tehdään sinettejä — ja piirittivät sitten kahvelit kourassa kaikilta puolin pöydän. Siinä rupesi kukin, kuten sanotaan, osoittamaan luonnettansa ja taipumuksiansa, kuka kävi mätiin kiinni, ken iski loheen, ken juustoon puuttui. Mutta Sobakevitsh, jättäen syrjään kaikki nämä vähäpätöiset seikat, ryhtyi sammen kimppuun, ja sillä välin kuin muut joivat ja juttelivat ja söivät, pisti hän neljänneksessä tunnissa poskeensa koko kalan, niin että kun polisimestari sen muistettuaan virkkoi: "Mitäs arvelisitte, hyvät herrat, tästä tämmöisestä luonnontuotteesta?" ja astui muitten kanssa kahveli kädessä sen luokse, niin huomasikin, ett'ei tästä tämmöisestä luonnontuotteesta ollut jäljellä muuta kuin pyrstö vaan. Sobakevitsh puolestaan ei ollut niitä miehiäkään, hän kävi erään taampana olevan lautasen luokse ja koetti keihästää kahvelillansa jotakin kuivattua pikku kalaa. Kun sammesta olivat loppuneet lappamiset, istuutui Sobakevitsh nojatuoliin eikä sitten enää syönyt eikä juonut mitään, sirristelihän vaan ja raotteli silmiänsä.
Polisimestari ei säälinyt viinejä: maljoista ei tahtonut tulla loppua ensinkään. Ensimmäinen malja juotiin, niinkuin lukija kaiketi itsekin arvaa, uuden Hersonilaisen hovinherran onneksi, sitten tuli hänen talonpoikiensa ja heidän onnellisen siirtymisensä malja, sitten hänen tulevan vaimonsa, kaunottarensa, malja, joka tuotti sankarimme huulille iloisen hymyn. Kaikilta haaroin käytiin nyt hänen kimppuunsa ja ruvettiin pyytämällä pyytämään, että hän viipyisi vielä kaupungissa, edes kaksikin viikkoa.
— "E-hei Pavel Ivanovitsh! Ei tämä käy laatuun. Tuoda tupaan kylmää vain: kynnykselle ja takaisin heti. Ei passaa! Eläkääpäs joku aika täällä meidän kanssamme! Mitähän jos me naittaisimme teidät täällä? Ivan Grigorjevitsh, naitetaanpas tämä herra!"
— "Naitetaan, naitetaan!" yhtyi presidentti. "Vaikka te panisitte kynsin, hampain vastaan, niin me naitetaan teidät. Niin, veikkonen, kun kerran olette joutuneet tänne, niin ei auta enää valitella. Ei täällä leikkiä lasketa".
— "No niin, miksipäs minä vastustelisinkaan kynsin ja hampain?" virkkoi Tshitshikow naurahtaen. "Eihän naiminen ole mikään semmoinen asia, että… Kunhan vaan olisi morsian".
— "Hankitaan morsiankin! Hankitaan! Kuinkas sitten? Kaikki hankitaan, mitä vaan tahdotte".
— "No koska niin on…"
— "Jo lupaa jäädä", huudahtivat kaikki. "Eläköön Pavel Ivanovitsh, eläköön!" Ja nyt kaikki kilistämään maljoja hänen kanssaan. Tshitshikow joi jokaisen kanssa.
— "Ei maar, ei maar, kerta toinen", puhuivat kiivaimmat ja kilistelivät toisen kerran; sitten mennä väännettiin kilistämään kolmattakin kertaa, ja kilautettiin kolmaskin kerta. Vähän ajan kuluttua tulivat kaikki erinomaisen iloiselle tuulelle. Presidentti, hepi herttainen mies iloisella päällä ollessaan, syleili Tshitshikow'ia useampia kertoja, puhellen sydämmensä yltäkylläisyydestä: "Kultanen sinä olet, kulta kupukka sinä olet!" Eikä aikaakaan niin jo napsautti presidentti sormiansa ja läksi tanssimaan hänen ympärinsä, laulellen: "kullalleni minä kahvia keitän, kellenkäs minä muillen!"
Sampanjata seurasivat unkarilaiset viinit, jotka panivat seuran yhä vilkkaammalle ja iloisemmalle mielelle. Whisti jäi kokonaan unohduksiin, nyt kiistettiin, huudettiin, puhuttiin jos jostakin, politikista ja sodasta lausuttiin vapaamielisiä ajatuksia, joista he toisessa tapauksessa olisivat itse antaneet vitsaa lapsillensa. Tässä ratkaistiin yks kaks koko joukko kaikkein pulmallisimpia kysymyksiä. Tshitshikow ei muistanut olleensa milloinkaan näin iloisena, hän kuvaili mielessänsä olevansa jo Hersonilainen hovinherra, puheli kaikenlaisista parannuksista maataloudessa, kolmivuoroisesta viljelyksestä, kahden sielun onnesta ja autuudesta ja rupesi lausumaan Sobakevitsh'ille Werther'in runoa Charlottalle, ja siihen ei Sobakevitsh osannut muuta kuin mulkoilla silmiänsä, sillä pahoin häntä nukutti sammen jälkeen. Tshitshikow huomasi pian itsekin käyvänsä liian puheliaaksi, jonka vuoksi hän pyysi ajokaluja ja käytti hyväkseen presidentin troskia. Tuomarin kuski näkyi olevan kokenut mies, sillä hän ohjasi hevosta ainoastaan toisella kädellä, pidellen toisella takaapäin herraa. Tällä tapaa tuli Tshitshikow presidentin ajopelissä kotiinsa ravintolaan, jossa hän vielä kauan aikaa puhua pöpersi kaikenlaista; siinä oli vaaleatukkainen, verevä morsian, kuoppanen oikealla poskella, siinä oli Hersonilaiset kylät ja pääomat. Selifan sai oikein talouteen kuuluvia käskyjä: hänen näet piti koota yhteen kaikki uudet vasta siirtyneet talonpojat ja omassa personassaan huutaa jokaisen nimi, olivatko muka kaikki saapuvilla. Selifan kuunteli ääneti varsin kauan, läksi sitten pois huoneesta ja sanoi Pekolle: "Mene riisumaan herraa".
Pekko rupesi vetämään saappaita hänen jaloistaan ja oli vähällä vetää saapasten mukana itse herrankin sohvalta lattialle. Vihdoin saatiin saappaat pois jalasta ja herra riisuttiin asianmukaisella tavalla. Kääntyiltyään jonkun aikaa kupeelta toiselle vuoteellansa, joka narisi armottomasti, nukkui hän viimein kuni Hersonilainen hovinherra konsanaankin. Pekko vei sillä välin ulos housut sekä frakin, joka oli puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta, ja levitettyään sen puiselle naulakolle, rupesi sitä hakkaamaan kepillä ja harjaamaan, pölyttäen koko käytävän. Ollen jo ottamaisillaan vaatteet alas naulakosta, sattui hän kurkistamaan alas ja näki Selifan'in palajavan tallista. He katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät vaistomaisesti toisensa: herra se vetää nyt unta, — eikös meidän passaisi pistäytyä johonkin? Pekko vei heti kohta frakin ja housut sisään ja tuli oitis alas, ja nyt he läksivät yhdessä, puhumatta sanaakaan matkan tarkoituksesta, jutellen aivan muista asioista. Kauaksi he eivät menneet, kulkivathan vaan yli kadun vastapäätä olevaan taloon ja astuivat sisään matalasta, mustuneesta lasiovesta melkein kellariin, jossa jo oli istumassa puupöytäin ympärillä väkeä kaikenlaista. Siinä oli semmoisia, jotka ajavat partaansa ja semmoisia, joilla ei ole tapana parran-ajo, siinä oli miehiä lammasnahkaisissa turkeissa ja miehiä ilman turkkeja, oli siinä jokunen herrasviitassakin. Mitä siellä Pekolla ja Selifan'illa oli tekemistä, sitä en tiedä, mutta tunnin kuluttua astuivat he sieltä ulos, käsityksin, sanaakaan sanomatta ja osoittaen toisillensa erinomaista huolenpitoa ja varoitellen toisiansa kaikista kolkista ja nurkista. Käsi kädessä, päästämättä irti toistaan, kapuilla hapuilivat he neljänneksen tunnin verran portaita ylös. Viimeinkin he voittivat portaat ja menivät sisään. Pekko seisoi hetkisen matalan vuoteensa ääressä, miettien ja tuumien, mitenkä olisi sievempi ja somempi asettua ja asettui poikkipuolin, tukien jalkaansa lattiaan. Selifan kävi samaan sänkyyn, sijoitti päänsä Pekon vatsalle, unohtaen, ett'ei hänen ollut makuusijansa täällä, vaan kukaties renkituvassa, ell'eihän tallissa. Molemmat nukkuivat heti kohta, nostaen laaduttoman kuorseen, johon herra toisesta kammarista vastasi hienolla nenän vinkunalla. Heidän jälkeensä hiljeni pian kaikki, ja sikeä uni valtasi koko ravintolan. Yhdestä ainoasta akkunasta näkyi vielä valkea. Siellä asui tuo Rjasanista tullut luutnantti, nähtävästi erinomainen jalkineiden rakastaja, hän kun jo oli teettänyt neljä paria saappaita ja koettelemistaan koetteli jalkaansa viidettä. Monta kertaa läheni hän jo vuodetta, riisuaksensa saappaat pois ja pannaksensa maata, mutta ei voinut; saappaat olivat todellakin erinomaisen hyvin tehdyt, ja kauan hän vielä nosteli jalkaansa, ihaillen uljaasti ja kauniisti tehtyä kantaa.