X LUKU.
Kokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa toisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista ja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet tärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, — kaikki tämä oli painanut nähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti tullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli laihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli laihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu sukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa antaa katseltavaksi naisväelle, — hänkin oli laihtunut. Tosin oli, niinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti neuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli ainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa. Tämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:
— "Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää muuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo kolmekymmentä vuotta istunut sijallani".
Tähän muut virkamiehet vastailivat näin:
— "Hyvä sinun on puhua, sprechen sie deutsch, Ivan Andreitsh; sinulla on suorat toimet: ota vastaan ja lähetä menemään. Korkeintansa teet pienet tepposet siinä, että suljet postikonttorin tuntia aikaisemmin ja otat lisämaksun myöhästyneeltä kauppiaalta tahi lähetät semmoista, mitä ei sovi lähettää, — tuommoisessa toimessa pysyy ken hyvänsä viatonna. Mutta annas kun piru tottuu sun eteesi pyörähtelemään joka päivä, niin että vaikk'et tahtoisikaan ottaa lahjoja, niin hän vaan työntämällä työntää. Sinulla ei hätää hituakaan, sinulla on yksi ainoa poika, mutta entäs kun Praskovja Feodorovnassa on semmoinen siunaus, ett'ei vuotta kun ei uutta, milloin Prashkushka, milloin Petrushka, kyllä maar siinä toista veisajaisit".
Niin puhuivat virkamiehet, ja voipiko ihminen vastustaa pirun houkutuksia, se ei ole minun ratkaistavanani.
Tällä kertaa neuvotteluun kokouneilta puuttui ilmeisesti se välttämätön asia, jota tavallisessa puheessa sanotaan tolkuksi. Me emme yleensäkään ole luotu edustavia istuntoja varten. Kaikissa meidän kokouksissamme, alkaen talonpoikaiskunnan kokouksista kaikenmoisiin oppineisin ynnä muihin komiteoihin, vallitsee joltinenkin sekasotku, ellei niissä ole "päätä", joka johtaa muita. Vaikea on oikeastaan sanoa, kuinka tämä näin onkaan; kai me jo olemme semmoista väkeä. Ei meiltä onnistu muut kuin semmoiset neuvottelut, joissa keskustellaan kemuista ja päivällisistä, niinkuin klubeista ja huvilaitoksista saksalaiseen malliin. Mutta valmiita, valmiita me olemme aina vaikka mihin. Äkkiä, niinkuin tuulen tuiskauksessa, perustamme me armeliaisuuden seuroja ja kehoittavia seuroja ja ties mitä seuroja vielä. Tarkoitus on hyvä, mutta itse asiasta ei sittenkään tule mitään. Kukaties siihen on syynä sekin, että me tyydymme ensi alkuun ja luulemme, että sillä kaikki on tehtykin. Esimerkiksi: me päätämme perustaa hyväntekevän seuran köyhiä varten ja lahjoitamme siihen melkoisia summia. Tämänkaltaisen kiitettävän työn onneksi ja menestykseksi toimitamme me heti kohta päivälliset kaupungin etevimmille virkamiehille, ja niihin tietysti menee toinen puoli lahjoitettua summaa. Toisella puolella vuokrataan Toimikunnalle pulska huoneus, ja siihen lämmitys ja vahtimestarit ja kaikki. Köyhille ei sitten jää koko summasta muuta kuin puoli kuudetta ruplaa, ja siitäkin ovat toimikunnan jäsenet erimielisiä, jokainen kun tahtoisi tätä apurahaa jollekulle omalle sukulaiselleen.
Tämä nyt kokoontunut neuvottelu oli kumminkin toista laatua: tämän oli kutsunut kokoon välttämätön tarvis. Tässä ei ollut kysymys köyhistä eikä muista syrjäisistä; asia koski jokaista virkamiestä itseä, asia koski vaaraa, joka uhkasi kaikkia yhdellä lailla; — heidän täytyi siis vasten tahtoansakin liittyä lähemmäksi toisiansa ja olla yksimielisempiä. Mutta kuitenkin kaikitenkin ei siitä tullut sen hurskaampaa. Puhumattakaan erillaisista ajatuksista, joita löytyy kaikissa kokouksissa, ilmaantui tässä neuvottelevain mielipiteissä jotakin aivan käsittämätöntä epäröimistä. Yksi sanoi Tshitshikow'in olevan väärän rahan tekijän, mutta lisäsi sitten itse: "kukaties ei olekaan". Toinen vakuutti hänen olevan salaisen virkamiehen kenralikuvernörin kansliasta, mutta samassa jo liitti: "vaikka hittokos hänestä oikein selvän otti". Sitä arvelua, että hän olisi rosvo valevaatteissa, sitä pani vastaan joka mies; puhumattakaan hänen säveästä ulkomuodostansa, niin arvelivat kaikki, ei hänen puheessansakaan ole mitään sellaista, joka tietäisi rajuluontoista miestä.
Tällä välin oli postimestari seisonut hetken aikaa syvissä mietteissä, — lieneekö siihen syynä ollut joku aate, joka äkkiä oli häneen iskenyt vai mikä muu. Äkisti hän huudahti:
— "Tiedättenkös, hyvät herrat, kuka se on?" Hänen äänessään oli jotakin pintaa karmivaista, niin että kaikki kiljaisivat yht'aikaa:
— "No kuka?"
— "Se on, niin sanoakseni, se ei ole kukaan muu kuin kapteni
Kopeikin!" Ja kun kaikki taas yht'aikaa olivat kysyneet, kuka kapteni
Kopeikin on, vastasi postimestari: "Ettekös te sitten tiedä, kuka
kapteni Kopeikin on?"
Kaikki vastasivat, ett'eivät he suinkaan tiedä, kuka kapteni Kopeikin on.
— "Kapteni Kopeikin", sanoi postimestari, raottaen nuuskarasiaansa ainoastaan puolilleen, pelosta, ett'ei joku naapureista pistäisi sinne sormiansa, joitten puhtauteen hänellä ei ollut liikaa luottamusta. "Kapteni Kopeikin", virkkoi hän sitten, nuuskattuansa, "mutta tosiaankin, jos nyt niinkuin kertoisi koko jutun, niin siitä tulisi jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma".
Kaikki läsnäolijat sanoivat haluavansa kuulla koko jutun, josta tulisi jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma.
Hän alkoi näin:
Kapteni Kopeikinin tarina.
Vuonna 1802, niin sanoakseni sodan jälkeen, tuotiin muitten haavoitettujen joukossa myöskin kapteni Kopeikin, huima poika, sukkela kuin hitto; oli istunut päävahdeissa; ja arestissa ja kokenut jo sitä sekä tätä. Krasnoinko tappelussa vai Leipzig'in, en tiedä, mutta niin se vaan, näettenkös, oli käynyt, että mieheltä jäi sinne käsi ja jalka. No niin, siihen aikaan ei vielä, minä tarkoitan, ett'ei siihen aikaan vielä ollut mitään semmoisia niinkuin toimenpiteitä haavoitettujen suhteen: tuommoinen invalidien pääoma näettenhän perustettiin niin sanoakseni vasta myöhemmin. No niin, kapteni Kopeikin näkee tosin, että pitäisihän sitä niinkuin työtäkin tehdä, mutta käsi näettehän oli hänellä, minä tarkoitan, hänellä ei ollut kuin vasen käsi. Isän luokse pistihe mies, mutta isä sanoi: 'millä minä sinua elättäisin, minä, niin sanoakseni, tuskin jaksan itsellenikään saada leipää!' Mitäpäs tuosta! Kapteni Kopeikin päätti, minä tarkoitan, hän päätti lähteä Pietariin, puuhaillakseen siellä korkeilta asianomaisilta jonkun semmoisen niinkuin apurahan suhteen… Miten hän lienee päässyt, tavaran-vetäjäinkö kanssa vai kruunun kuormillako, summa vaan se, että hän, tuota noin, pääsi miten kuten viimein Pietariin. No älähän huoli! Tuommoinen, joissakin määrin, näettehän, kapteni Kopeikin oli nyt Pietarissa, minä tarkoitan semmoisessa kaupungissa, ett'ei senkaltaista ole muualla koko maailmassa! Ja siinäkös nyt valo huikaisi miehen silmiä, ja siinäkös nyt oli semmoinen elämän huima heilunta, ymmärrättehän, semmoinen sadun-omainen sekasotku. Aatelkaas: äkkiä tuommoinen esimerkiksi Nevskin katu taikka tuommoinen esimerkiksi Hernekatu, hitto vieköön, taikka tuommoinen esimerkiksi Liteinin katu; aatelkaas tuommoinen esimerkiksi torni ilmassa; entäs sillat, hitto vieköön, riippuvat noin vaan, minä tarkoitan, eivät riipu mistään, mutta muutoin vaan riippuvat, sanalla sanoen Semiramis, Semiramis ihan ilmeisesti! Pistihän jo nenänsä, niinkuin nyt kortteeria vuokratakseen, mutta kovin kirpasivat kipeästi hinnat: kartinit, uutimet, pirunmoiset laitokset, ymmärrättenhän, matot semmoiset, — ilmeinen, niin sanoakseni, Persia … suuret pääomat, minä tarkoitan suuret pääomat jalan tallattavina. Kadullekin näethän kun pistäiksen, niin jo haisahtaa nenään tuhannet ruplat. Entäs Kopeikin'illa? koko hänen pankkinsa oli kymmenkunta siniraitaista ja vähän pientä hopeata. No semmoisella summalla tietysti ei hovia osteta, minä meinaan, että kyllähän sillä hovinkin ostaa, kun panee lisäksi neljäkymmentä tuhatta, mutta mistäs ne neljäkymmentä tuhatta otti? Franskan kuninkaaltako, vai? Päätyi sitten meidän mies viimein asumisen suhteen Rääveli nimiseen ravintolaan; rupla vuorokaudesta: päivälliseksi kaalia ja palanen paistia. Niin … eihän sitä millä pitkälle potki. Hän rupesi sitten tiedustelemaan, minnekä päin täällä nyt kääntyä.
— 'Minnekä kääntyä?' vastattiin, 'korkein esivalta on nyt poissa; kaikki näettehän on Parisissa: sotaväki ei ole palannut vielä takaisin; mutta kyllä sentään', sanoivat, 'löytyy väliaikainen komitea. Koetelkaa onneanne, kukaties ne voivat jotakin'.
— 'Jahkas minä', arveli Kopeikin, 'jahkas minä menen sinne, ja kerron siellä, että niin ja niin se nyt on, olen joissakin määrin vuodattanut vertani, olen niinkuin nyt esimerkiksi henkeäni pannut altiiksi'.
No älähän huoli! Hän nousee aamulla ani varahin, raaputtaa vasemmalla kädellään parran sängen pois, sillä esimerkiksi niinkuin parturin luokse menemisen suhteen, niin ei kannata miehen massi; vetää hinaa sitten univormun päälleen ja ala käydä koputella puujalallaan, ymmärrättenhän, komiteaan. Tiedustelee tuosta, missä näet päällikkö asuu. 'Tuolla noin', vastataan, 'tuolla talossa Nevan rannalla'. No niin, mökki mikä mökki, minä tarkoitan, torpan töllihän se vaan oli: akkunoissa lasinsirpaleetkin näet ei muuta kuin puolentoista syltä korkeat ja puhtainta peililasia, marmorit, kiiltolakat, sanalla sanoen, päätä niinkuin huimaisee! Metallinen ovenripakin, ymmärrättenhän, on semmoista loistoa ja mahtavuutta, että niinkuin esimerkiksi ei muuta kuin mene puotiin, osta puolella kopekalla saippuata ja hiero, niin sanoakseni, pari tuntia käsiäsi, ennenkuin rupeat moiseen kääkään. Ovenvartija alhaalla, kädessä sauva sellainen kiiltomukulainen, naamaltaan kreivi, mikä kreivi, batisti-kaulukset ja kaikki, aivan kuin mikä syöttiläs mopsikoira… Kopeikin käydä kahnusteli puukoivellaan vastaan-otto-huoneesen ja hyyristyi siellä nurkkaan, jott'ei näettehän kyynäspäällään tekisi mitään loukkausta tuommoisen nyt niinkuin Amerikan tahi Indian suhteen, — minä tarkoitan tuommoisen kullatun poslinivaasin suhteen. No älähän huoli! Seista hän siellä kyllä sai ehdoltansa, hän kun näet oli tullut semmoiseen aikaan, jolloin päällikkö, huomaattehan, minä tarkoitan, jolloin päällikkö vasta tuskin oli vuoteeltansa noussut ja kamaripalvelija vasta vienyt hänen eteensä hopeisen vadin kaikenlaisten semmoisten niinkuin pesemisten suhteen.
Siellä nyt Kopeikin istui ja istui lähes neljä tuntia, niin jo tulee sisään vartija-upseeri: 'Hetikohta', sanoi, 'tulee päällikkö itse'. Ja entäs sitä väen paljoutta! Siinäkös epolettia ja miekkaa, miestä kuin salkoa. No älähän huoli! Jo tulee vihdoin kuin tuleekin itse päällikkö. No arvaahan sen … kasvoilla niin sanoakseni … semmoinen … tietysti ylhäisen arvon mukaan … korkeata virkaa myöten … ymmärrättenhän … ryhti ja mahtavuus semmoinen ja kaikissa käytöskin niinkuin pääkaupunkilaisella konsanaankin. Kulkee näethän vuorotellen kunkin luokse: 'mitäs te tahdotte, mitä haluatte, mikäs on teidän asianne?' Astuu tuosta sitten Kopeikin'inkin luokse. Kopeikin siinä selittämään: 'Niin ja niin se nyt on', sanoo hän, 'olen joissakin määrin vertani vuodattanut, olen niin sanoakseni menettänyt käteni ja jalkani, en voi tehdä työtä, ja rohkeneisin sen vuoksi pyytää, eiköhän olisi mahdollista, niinkuin nyt siihen katsoen, että jotakin semmoista apurahaa tahi palkintoa', ymmärrättenhän? No päällikkö katsoo, näkee, että tosiaankin on puujalka, ja toinen hiha tyhjänä roikkuu: 'No niin', sanoi hän, 'tulkaahan tänne parin päivän perästä'. Tuostakos Kopeikin ihastui iki hyväksi! 'Hyvä juttu', arveli hän. Astua kopsutteli mies katua pitkin, mielessä ilo semmoinen ja hyvä olo; poikkesi Palkin'in hotelliin, joi ryypyn viinaa, söi päivällistä Lontoossa, siellä näettenhän käskettiin pöytään kotletti kaprisien kanssa ja peltopyy kaikenlaisten ispinäin ja filunkien kanssa, siihen sitten pullollinen viiniä; illalla mentiin teateriin, — sanalla sanoen, hurrattiin, minä tarkoitan, hurrattiin kelpo lailla. Kadulla sitten kulkee hänen edessänsä solakka Englantilainen nainen, noin ymmärrättehän joutsenena semmoisena uiskentelee. Kopeikin'issäpä veri paikalla kuohahtelemaan; jo läksi kuin läksikin juoksemaan kaunottaren perään, koputin, kaputin, kopsis, kapsis, vaan äläst'! Pysähtyi mies sentään, arvellen: 'Hiiteen nyt kurtisit toistaiseksi! Perästä sitten sopii koettaa, kun saan eläkkeen; nyt ei passaa, ei!' Mutta kumminkin, hyvät ystävät, kulutti hän yhtenä päivänä melkein puolet rahoistansa.
Kului tuosta päiviä kolme neljä, niin menee hän jälleen, minä tarkoitan, jälleen komiteaan, päällikön puheille.
— 'Tulin', sanoo hän, 'kuulustelemaan. Niin ja niin se on', sanoo, 'siihen nähden, että sairasvuoteella olen maannut kuin myöskin niinkuin haavoitettuna … niin sanoakseni vertani olen vuodattanut…' ja niin edespäin, ymmärrättenhän, sanat kaikki perättäin niinkuin pitää.
— 'No niin', sanoi päällikkö, 'ensiksikin minun täytyy sanoa teille, ett'ei teidän asiassanne saata tehdä mitään, ilman korkeimman esivallan päätöstä. Sotatoimet, niin sanoakseni, eivät ole vielä kokonaan päättyneet. Olkaa kärsivällinen ja odottakaa, kunnes herra ministeri tulee kotia. Teitä ei unohdeta, olkaa vakuutettu siitä. Ja jos ei teillä ole mitään niinkuin elämisen suhteen, niin tuoss' on', sanoo, 'annan niin paljon kuin mahdollista…' Siinä antoikin, ymmärrättenhän, hänelle vähän rahaa, ei paljoa, mutta kumminkin sen verran, että sitä olisi riittänyt, kunnes asia olisi ratkaistu. Mutta toisinpa Kopeikin oli luullut. Hän oli jo uskonut, että huomenna suoraa päätä pistetäänkin tuhatta ruplaa hänelle kouraan, niin että pamahtaa: 'tuoss' on muka, veli veikkonen, juo ja pidä lystiä päiviä!' Ja sen sijaan tuli näethän odottamista vaan. Ja hänellä, ymmärrättenhän, pyöri jo päässä Englantilainen impi ja kotletit ja supletit ja kaikki tyyni. Nolona tuli ukko parka kadulle, niinkuin koira, joka on kokilta saanut vettä niskaansa: häntä koipien välissä, ja korvat topallaan. Pietarin elämä näet oli jo ennättänyt muuttaa hänet, hän oli jo ennättänyt päästä makuun. Ja kaiken tämän sijaan pitäisi nyt elää kihnustella piru ties miten, ilman mitään semmoista niinkuin esimerkiksi mannaa ja makeutta, ja mieshän oli terve ja raitis ja ruokahalukin kuin sudella. Aatelkaas: hän kulkee tuommoisen franskalaisen restaurantin ohitse, siellä, niin sanoakseni, seisoo kokki semmoinen ulkomailta tuotu, franskalainen, avonaamainen, ja nuttu ja kaikki Hollannin palttinasta, esiliinakin aivan valkoinen, minä tarkoitan lumivalkoinen, ja hänkös, ymmärrättenhän, laittaa siellä paraillaan esimerkiksi tuommoista filivinkkeliä, esimerkiksi semmoisia kotletteja tryffelien ja träffelien kanssa, sanalla sanoen deli-deli-delikatessia sellaista, että itsesi oikein söisit, hitto vieköön. Taikka aatelkaas: hän kulkee Miljutin'in puotin ohitse: siellä katselee akkunasta ulos, niin sanoakseni, meren lohi semmoinen, siellä kirsikoita, joista ei makseta kuin viisi kolikkoa kappaleesta, ja siellä arbusi semmoinen suuri ja avara kuin mitkä vaunut, semmoinen sieltä kurkistelee ja hakee, kuka hupsu siitä maksaisi sata ruplaa. Sanalla sanoen, siellä asuu joka askeleella viettelys, niin että nyt esimerkiksi sanoen vesi kielelle herahtaa, ja hänen, näettehän, täytyy odottaa. Aatelkaas nyt hänen tilaansa: toiselta puolen, minä tarkoitan, toiselta puolen merilohet ja arbusit, ja toiselta puolen tarjotaan hänelle kitkerätä ja katkerata maljaa nimeltä 'huomenna'.
— 'Äläs huoli', arveli hän, 'puhukaa mitä hyvänsä, mutta minäpäs menen', sanoi hän, 'minäpä menen ja käännän mullin mallin koko komitean ja sanon heille suoraan, ett'ei tämä passaa'.
Ja tosiaankin, mies näethän tuikea semmoinen, älyä ymmärrättenhän, päässä vähän, mutta mahtavuutta sitä enemmin. Tulee komiteaan.
— 'Mitäs nyt?' kysytään häneltä. 'Mitäs te vielä läksitte? Johan teille on sanottu, miten asiat ovat!'
— 'No niin', vastaa toinen, 'enhän minä', sanoo, 'saata tässä miten kuten kuhnustella! Minulla', sanoo, 'pitää olla pullollinen Franskan viiniä pöydässä; minun', sanoo, 'pitää saada huvitusta, niinkuin teaterin suhteen ja niin, näettenhän'.
— 'Älkäähän pahaksi panko', sanoo päällikkö. 'Mitä nyt siihen tulee, että niinkuin semmoista, niin siihen tarvitaan kärsimystä. Teille on toistaiseksi annettu elatusrahoja, kunnes päätös saadaan, ja epäilemättä määrätään teille ansaittu palkinto: sillä eihän ole vielä ollut semmoista tapausta meillä Venäjänmaassa, että mies, joka niin sanoakseni on palvellut isänmaatansa, olisi jäänyt kurjuuteen. Mutta jos te nyt paikalla tahdotte herkutella kotleteillä ja käydä teaterissa, ymmärrättenhän, niin älkää pahaksi panko. Siinä tapauksessa hankkikaa itse itsellenne varoja, koettakaa auttaa itseänne'.
Mutta Kopeikin, näettehän, ei ole tietävinänsäkään, ei ole niitä miehiäkään. Hän nosti aika melun ja mylläkän, ja köpö-löylyä sai nyt joka mies; — hän alkoi soimata ja sättiä kaikkia niinkuin nyt sihtereitä ja mitä siellä on, pani ja laittoi tuimasti: 'Mitäs te', sanoi, 'kuinkas te', sanoi, 'ettehän te', sanoi, 'minähän', sanoi, 'tehän ette tiedä velvollisuuksianne', sanoi, 'te semmoiset', sanoi, 'lainväärentäjät!' Kylläpä saivat siinä kuulla kunniansa! Sattui siellä vielä olemaan virkamies jostakin aivan toisesta virastosta, niin senkin näet sätti pahanpäiväiseksi. Olipa siinä mökää! Mutta mitäs semmoiselle hitolle mahtaa? Päällikön ei auttanut viimein muuta kuin ryhtyä, minä tarkoitan, ryhtyä ankarampiin toimenpiteisin.
— 'Vai niin vainen?' sanoi hän. 'Kosk'ette te tahdo tyytyä siihen, mitä teille annetaan, ja odottaa rauhassa täällä niin sanoakseni pääkaupungissa teidän kohtalonne ratkaisua, niin minä lähetän teidät kotitienoille. Jääkäri tänne! Tämä mies on vietävä kruunun kyydillä kotipaikoillensa!'
Jääkäripä jo seisookin siellä, huomaattehan, oven takana; aatelkaas: hongan kolistaja semmoinen, seitsemän tuumaa toista syltä, ja käsi, tiedättekös, semmoinen aimo kämmen, aivan luotu kyytimiehiä varten, sanalla sanoen, hammaslääkäri… Niin sitten panivatkin hänet, miekkosen miehen, rattaille, jääkärin viereen ja mars!
— 'Eihän edes huoli kyytirahoja maksaa', arveli Kopeikin. 'Suur kiitosta siitäkin!'
Ajetaan tuota sitten jytyytetään jääkärin kanssa, ja siinäpä juuri, jääkärin kanssa ajaa jytyytellessä, arvelee ja ajattelee, minä tarkoitan, Kopeikin arvelee ja ajattelee tällä lailla:
— 'Vai niin vainen', sanoi hän, 'vai niin sinä arvelet, että minun pitäisi itseni hankkia varoja ja auttaa itseäni? Kyllä', sanoi hän, 'kyllä minä hankin, hankin minä'.
"Kuinka hänet siellä sitten toimittivat perille ja minne nimen-omaan toimittivat, siitä ei ole mitään selkoa. Ja niin näettehän tiedot kapteni Kopeikin'ista hävisivät, minä tarkoitan, ne hukkuivat unohduksen virtaan, tuommoiseen joissakin määrin niinkuin Leten virtaan, niinkuin runoilijat sanovat. Mutta älkääpäs huoliko! Tässäpä kohden, hyvät herrat, alkaakin juuri solmeutua niin sanoakseni koko romanin juoni. Niin, näettehän, Kopeikin oli kadonnut, ei tiennyt kukaan minne, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, niin aatelkaas: Rjasanin metsiin ilmaantui rosvojoukko, ja tämän joukon päällikkönä oli, minä tarkoitan: tämän joukon päällikkönä ei ollut kukaan muu…"
* * * * *
— "Mutta maltapas nyt, Ivan Andreitsh", keskeytti hänet äkkiä polisimestari; "kapteni Kopeikinhan oli vailla toista kättä ja toista jalkaa, niinhän sinä itse sanoit, mutta Tshitshikow'illahan…"
Postimestari parkasi nyt ja lyödä läimäytti itseään otsaan ja julkisesti nimitti itseänsä pässin pääksi. Hän ei voinut ymmärtää, mitenkä tuo seikka ei ollut johtunut hänen mieleensä jo kertomuksen alussa, ja tunnusti todeksi sananlaskun, joka sanoo: "Venäläisellä on takajärki vahva". Hetkisen kuluttua hän kumminkin rupesi vetelemään verukkeita ja koetti kiertyä pulasta, sanoen, että onhan kumminkin mekaniki päässyt Amerikassa ihmeteltävään täydellisyyteen. Sanomalehdissäkin on kerrottu, kuinka siellä on keksitty semmoisia puujalkoja, ett'ei huoli muuta kuin painaa erästä sala-jousta, niin lähtevät jalat liikkeelle ja vievät ihmisen taivas ties minne astikka, niin ett'ei sitä sen koommin mistään enää löydäkään.
Kukaan ei kumminkaan ottanut uskoaksensa Tshitshikow'ia kapteni Kopeikin'iksi; postimestari oli heidän mielestään harpannut vähän liiemmäksi arveluissaan. Mutta eivätpä hekään puolestansa olleet Mattia huonommat, vaan menivät, postimestarin älykkäitä arveluita seuraten, kenties vieläkin kauemmas. Useampain, tavallansa näppäräinkin luulojen joukossa oli yksi — outo sitä on sanoakin — eiköhän muka Tshitshikow vaan olekin valevaatteisin pukeunut Napoleon. Englanti muka on jo ammon ajoista kadehtinut Venäjänmaan laveutta ja leveyttä, usein on nähty pilkkakuviakin, joissa Venäläinen puhelee Englantilaisen kanssa. Englantilainen pitelee takanansa koiraa kahleissa ja tämä koira tarkoittaa Napoleonia. "Kavahda sinä"', sanoo Englantilainen, "jos niinkuin mitä semmoista tapahtuu, niin päästän minä tämän koiran kimppuusi!" Ja kukaties he ovatkin päästäneet hänet Helenan saarelta ja niin hän nyt tunkeutuukin näetsen Venäjän maahan; on olevinaan Tshitshikow, mutt' ei toden teolla olekaan Tshitshikow.
Tätä tämmöistä virkamiehet eivät uskoneet. He rupesivat kumminkin asiata aprikoimaan ja harkitsemaan itsekukin kohdastansa, ja niinpä vaan heidän mielestänsä oli että kun Tshitshikow kääntyy ja asettuu seisomaan sivuun niin kyllä hänen kasvonsa hyvin paljon muistuttaa Napoleonin muotokuvaa. Polisimestari, joka oli palvellut sotaväessä 1812 vuoden sodassa ja oli omin silmin nähnyt Napoleonin, ei saattanut olla myöntämättä, ett'ei Napoleon kooltansakaan ollut isompi Tshitshikow'ia, ja mitä taas ruumiin rakennukseen tulee, niin ei Napoleonkaan ollut liian lihava eikä taas niinkään, että olisi ollut liian laiha. Muutamat lukijat kukaties pitävät tätä perättömänä, ja kirjantekijäkin olisi altis heidän mielihyviksensä sanomaan tätä perättömäksi, mutta niinkuin kiusaksi on kaikki tämä tapahtunut juuri niin kuin olen kertonut. Tässä on myöskin muistamista, että kaikki tämä tapahtui siihen kuuluisaan aikaan, jolloin Franskalainen ajettiin maasta pois. Siihen aikaan tuli kaikista tilan-omistajista, kauppiaista, puotipalvelijoista, jokaisesta, ken osasi lukea, ja jokaisesta, ken ei osannutkaan lukea, kaikista tuli nyt ainakin kahdeksaksi vuodeksi kiivaita politikin miehiä. "Moskovan lehteä" ja "Isänmaan Poikaa" luettiin armottomasti; viimeisen lukijan käsiin ne joutuivat pelkkinä repaleina, joista ei enää ollut mihinkään. Kun ennen vanhaan oli ollut tavallista kysyä: "Paljostako möitte kaurat? Potkasiko eilinen lumisade kuinka hyvin?" niin kyseltiin nyt: "Mitäs nykyjään sanomissa lukee? Eiköhän taas ole Napoleonia päästetty saarelta irti?" Tätä kauppamiehet kovasti pelkäsivät, he kun täydellisesti uskoivat erästä ennustusta, jonka ilmoittaja oli jo kolme vuotta istunut linnassa. Tämä profeta oli ilmaunut ties mistä päin, lammasnahkaisessa turkissa ja virsuissa, jotka kovasti tulivat märänneeltä kalalta, ja saarnannut, että Napoleon on Antikristus, jota pidetään kivisissä kahleissa kuuden seinän ja seitsemän merenselän takana, mutta joka sittemmin katkaisee kahleensa ja valloittaa kaiken maailman. Tämän ennustuksensa tähden pääsi profeta, niinkuin pitikin, linnaan, mutta kumminkin oli hän ennättänyt tehdä tehtävänsä ja säikäyttää kauppamiehet. Kauan aikaa vielä perästäkin päin oli kauppiailla tapana, tehtyänsä edullisimpiakin kauppoja ja istuessaan ravintolassa juomassa harjakaisia, jutella teekupin ääressä Antikristuksesta. Useat virka- ja aatelismiehet ehdottomastikin mietiskelivät tätä asiata, ja koska heissä oli paljo mystillisyyttä, mikä siihen aikaan kuten tietty on, oli muodissa, niin olivat he näkevinään jotakin erinomaista jok'ainoassa kirjaimessa, joista nimi Napoleon oli pantu kokoon; olivatpa löytävinään siinä salaperäisiä merkkejäkin.
Eipä siis ihmekään, että tämä pykälä pani virkamiehet kovasti tuumimaan ja aprikoimaan. Pian he kumminkin hoksasivat harpanneensa jo kovin kauas, ja ett'ei tässä kaikessa ole pontta eikä perää. Siinä sitä sitten ajateltiin, arveltiin, puheltiin ja pakinoitiin ja päätettiin viimein, ett'ei olisi hullumpaa, jos vielä kerran oikein tarkasti tiedustelisi Nosdrew'ilta. Hän kun ensimmäisenä oli pannut liikkeelle tuon jutun kuolleista sieluista ja oli, niinkuin sanotaan, läheisessä yhteydessä Tshitshikow'in kanssa, niin mahtaa hän kaiketi tietää yhtä ja toista hänen elämästänsä. Koetetaanpas muka saada vielä sitä tietä selvä asiasta.
Kummallista väkeä ovat nuo herrat virkamiehet ja samoin kaikki muutkin! He tiesivät vallan hyvin, että Nosdrew on valehtelija, ett'ei häntä ole uskominen ensinkään, ei vähemmässäkään asiassa, ja nyt he sittenkin kääntyivät hänen puoleensa! Menepäs nyt ja ota selvä ihmislapsesta! Monikaan ei usko Jumalata, mutta jos nenänpäätä syyhyttää, niin se tietää kuolemaa, — sen hän uskoo. Monikaan ei huoli ylevästä runoilijan teoksesta, joka on kirkas kuin päivä ja täynnä sulosointua ja puhtautta, vaan ahnaasti tarttuu juuri semmoiseen teokseen, jossa joku sukkela mies on sotkenut ja seulonut, kääntänyt ja vääntänyt luonnon; semmoinen hänelle kelpaa ja siitä hän vielä sanoo: "kas tämä se on oikeata sydämmen salaisuuksien tuntemista!" Monikaan ei pidä lääkäreitä arvossa eikä missään, mutta loppujen lopussa kääntyy viimein johonkin ämmään, joka parantaa lukemalla ja syljeksimällä tai, vielä paremmin, keksii itse jonkinlaisen hauteen jos jostakin roskasta, joka hänen mielestänsä, ties minkä tähden, on juuri erittäin hyvää hänen taudilleen. Herroja virkamiehiä sopii, totta kyllä, puolustaa osittain sillä, että heidän tilansa oli todellakin sangen pulmallinen. Hukkuva tarttuu oljenkin korteen, sanotaan; hän ei voi sinä hetkenä käsittää sitä, että kärpänen se korkeintaan saattaa käydä ratsaille oljenkorren niskaan, mutta hauessahan on painoa kahdeksan leiviskää, mitäpä kymmenenkin; ei, se ei tule hänelle mieleen, ja niinpä hän tarttuukin oljenkorteen. Samoin meidän herrat virkamiehetkin vihdoin tarttuivat Nosdrew'iin.
Polisimestari kirjoitti hänelle siinä paikassa lapun, jossa pyytää Nosdrew'ia illaksi luokseen, ja siinä paikassa läksi polisikonstapeli, punaposkinen mies, suuret saappaat jalassa, mennä leyhyttämään, miekkaansa pidellen, Nosdrew'in asuntoon. Nosdrew'illa oli paraillaan tuiki tärkeä työ tekeillä; neljään päivään ei hän ollut liikahtanut huoneestansa, ei ollut päästänyt luoksensa ketään, päivällisensäkin oli ottanut vastaan akkunasta, oikein oli miesparka kellastunut ja laihtunut. Hänen työnsä vaati suurinta tarkkuutta: hänellä näet oli määränä saada useammasta kymmenestä korttitusinasta valituksi yksi pakka, mutta kaikkein tarkin, johon voisi luottaa kuin uskollisimpaan ystävään. Työtä oli vielä jäljellä ainakin kahdeksi viikoksi. Koko tämän ajan piti Polykarpuksen puhdistaa karhukoiran pennun vatsaa erityisellä harjalla ja pestä sitä kolmasti päivään saippualla. Nosdrew kiivastui kovin siitä, että tultiin häiritsemään hänen yksinäisyyttänsä. Ensi touhussa käski hän konstapelin juosta hiiden kattilaan, mutta luettuansa polisimestarin kirjeessä, että tänä iltana on toiveita voitosta korttipelissä, sinne kun tänä iltana myöskin odotetaan erästä ensikertalaista, leppyi hän samassa, kiersi oven kiireimmän kaupassa lukkoon, pukihe piammiten miten sattui ja läksi polisimestarin luokse.
Nosdrew'in kertomukset, luulot ja todistukset olivat niin räikeästi vastakohtaisia herrain virkamiesten kertomuksille, luuloille ja todistuksille, että heidän viimeisetkin arvelunsa joutuivat nyt aivan suunnasta pois. Nosdrew se oli mies, jolla ei ollut maailmassa mitään epäilystä eikä epävarmaa, ja jos muitten arveluissa oli ollut horjuvaisuutta ja epäröimistä, niin kyllä hänessä sen sijaan oli varmuutta ja lujuutta. Hän vastasi rentonaan joka kysymykseen. Hän kertoi Tshitshikow'in ostaneen kuolleita sieluja useammalla tuhannella ruplalla; sanoipa itsekin myöneensä hänelle niitä; ja miksikäs niitä ei sopisi myödäkin? — Kysyttiin sitten: eiköhän Tshitshikow vaan olekin salanuuskija, joka tahtoo saada yhtä ja toista urkituksi? Nuuskija se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sitten, kuinka vielä koulussa, jossa he olivat käyneet yhdessä, pojilla oli ollut tapana nimittää Tshitshikow'ia kielilakkariksi, ja kuinka pojat kerran, niitten joukossa Nosdrew'kin, olivat antaneet häntä selkään niin kovin, että yksistänsä hänen ohimoisilleen piti panna 240 verimatoa — hän näet yritti sanoa 40, mutta 200 tuli siihen lisään noin aivan itsestään. — Kysyttiin sitten: eiköhän hän ole väärän rahan tekijä? Väärän rahan tekijä se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sujautti yhteen menoon pienen esimerkin Tshitshikow'in erinomaisesta näppäryydestä. Polisi, niin kertoi hän, saatuaan tietää, että Tshitshikow'in talossa oli vääriä rahoja 2 miljonaa ruplaa, pani sinetin alle kaikki hänen tavaransa ja asetti vartijat, kaksi sotamiestä joka ovelle, mutta Tshitshikow kas vaan osasi yhtenä yönä muuttaa kaikki rahat niin, että aamulla, kun polisi tuli, ja avasi sinetit, niin rahat olivatkin oikeita kaikki tyyni. — Kysyttiin sitten: oliko Tshitshikow tosiaankin aikonut ryöstää kuvernörin tyttären ja oliko Nosdrew todellakin luvannut olla avullinen tässä asiassa? Autoin minä, vastasi Nosdrew, ja eihän ilman minua olisi koko asiasta tullut mitään ensinkään. Hän huomasi jo tosin itsekin valehdelleensa aivan suotta ja saattavansa panna oman itsensäkin pulaan, mutta mahdoton oli hillitä kielen kerkeyttä. Mahdotonta todellakin, sillä siinähän tarjoutui aivan itsestään niin huvittavia pikku seikkoja, ett'eihän niistä raskinnut luopua mitenkään: oikein hän kertoi, että vihkimisen oli määrä tapahtua sen- ja sennimisessä maakirkossa, se nimittäin oli Truhmatshevkan kylä, ja papin nimi oli Isidor isä, ja vihkiminen maksoi 75 ruplaa, eikä olisi Isidor isä siihenkään suostunut, ell'ei Nosdrew olisi häntä säikäyttänyt, uhaten kannustaa hänen päällensä siitä, että oli vihkinyt yhteen jauhokauppiaan Mikkolaisen hänen kuomansa kanssa [Venäjän lain mukaan ovat saman lapsen ristivanhemmat, kuomakset, niin läheistä sukua, ett'ei heidän sallita mennä naimisiin keskenänsä. Suom. muist.], ja vielä oli Nosdrew antanut heille omat kaleskansa, ja ennakolta toimittanut valmiiksi hevoset joka kestikievariin. Kertomus alkoi jo käydä niin ylen tarkaksi, että kyytimiesten nimetkin tulivat selville. — Virkamiehet yrittivät sitten vielä mainita puolen sanaa Napoleonista, mutta saivatpa pian katua yritystänsä, sillä nyt alkoi Nosdrew laskea semmoisia puita heiniä, ett'ei siinä ollut todennäköisyyttä vähääkään eikä siinä suoraan sanoen ollut minkään näköisyyttä. Virkamiehet huokasivat vaan ja läksivät hänen luotansa pois. Polisimestari se yksinään vielä kauan aikaa kuunteli, toivoen saavansa kuulla edes lopulta jotakin; mutta viimein viittasi hänkin kädellään, virkkaen: "Johan nyt!" Kaikki olivat viimein yhtä mieltä siinä, ett'ei "tuohesta tule takkia".
Ja entistänsä hullumpaan tilaan jäivät virkamiehet; kaiken homman ja puuhan loppu ja päätös oli se, ett'eivät he saaneet mitään selkoa siitä, mikä mies Tshitshikow oli. Siinä nyt selvään nähtiin, minkälaatuinen olento ihminen on: viisas hän on ja taitava hän on ja ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee muita, vaan ei häntä itseänsä. Kuulkaapas vaan, kuinka älykkäitä, vakavia neuvoja hän antaa ihmiselle elämän pulmallisissa tiloissa! "Kas sillä miehellä on mieltä päässä!" huutaa maailma; "kas se mies ei horju eikä järkähtele!" Mutta annas tämän mielevän miehen joutua hätään, annas hänen itsensä tulla elämän pulmalliseen tilaan, — missä on silloin horjumaton, missä järkähtelemätön mies? Ihan neuvottomaksi hätääntyy luja mies, ja hänestä on tullut viheliäinen pelkuri, heikko, mitätön lapsi, elikkä ämmä, niinkuin Nosdrew sanoo.
Kaikki nämä puheet ja huudot ja huhut vaikuttivat, ties mistä syystä, kaikkein valtavammin prokuratori parkaan. Ne vaikuttivat häneen niin kovin, että hän, kotia tultuansa, rupesi ajattelemaan ja ajattelemaan ja viimein, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli. Halvauksenko hän lienee saanut vai minkä muun, en tiedä, mutta tuoliltansa mies vaan romahti lattialle. Siinä sitten lyötiin kädet yhteen, niinkuin tavallisesti tehdään, ja kiljaistiin: "No herra Jumala!" tuotiin tohtori verta iskemään, mutta huomattiin, että prokuratori oli jo sieluton ruumis. Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut sielu, vaikk'ei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt. Mutta kuolema se kumminkin oli kamala ilmaus pienessä, niinkuin suuressakin ihmisessä: hän, joka vielä vast'ikään oli kävellyt, liikkunut, istunut korttipöydässä, allekirjoitellut kaikenlaisia papereita, niin usein seurustellut virkamiesten kanssa, tuo mies sakeine kulmakarvoineen ja vilkuttavine silmineen, — hän oli nyt pöydällä, vasen silmä se ei vilkuttanut enää, mutta sen kulmakarvat olivat kumminkin vetäyneet ylös niin kysyväiseen asentoon. Mitä siinä vainaja nyt kyseli, sitäkö, miksi hän oli elänyt, vai sitäkö, miksi hän kuoli, — sen tietää yksin Jumala.
— "Mutta tämä nyt ei ole mistään kotoisin; se ei ole mahdollista, että virkamiehet olisivat saattaneet säikähtyä tuolla tavoin, keksiä moisia arveluja, joutua niin kauas totuudesta! Olisihan lapsikin voinut nähdä asian oikean laidan!" Niin sanonee moni lukija ja syyttää sitten tekijää joutavista jutuista tahi sanoo virkamies-parkoja tyhmiksi, sillä tyhmäksi on ihminen kovin herkkä sanomaan lähimmäistänsä ja jakelee tätä kunnianimeä vaikka parikymmentä kertaa päiväänsä. Ei tarvitse ihmisellä olla kuin yksi paha puoli yhdeksän hyvän puolen rinnalla, niin jo saa hän kuin saakin tyhmän nimen. Lukijan on helppo syytöksiänsä tehdä rauhallisesta nurkastansa ja korkealta paikalta, jonne aukenee näköala ja jonne näkyy kaikki, mikä alhaalla tapahtuu, alhaalla, jossa ei ihminen näe muuta kuin likimmäiset esineet. Ja ihmiskunnan historiassa on paljo kokonaisia vuosisatoja, jotka luulisi saattavan pyhkiä pois, kuluttaa pois tarpeettomina aivan. Paljo on maailmassa tapahtunut erehdyksiä, joita ei enää luulisi lapsenkaan tekevän. Voi kuitenkin, kuinka koukeroisia, etäisiä, kapeita, hankalia, kauas syrjään vieviä polkuja on ihmiskunta valinnut, pyrkiessänsä totuuden perille, vaikka sen edessä on ollut avonainen tie, suora kuin käytävä, joka ruhtinaan kammioihin kulun johtaa! Leveämpi se on ja upeampi kaikkia muita teitä, aurinko siihen paistaa ja kaiken yötä sitä tulet valaisevat, mutta ohitsepa tämän suoran tien, synkässä pimeydessä ihmiset kulkivat, ja vaikka monta kertaa oli heidät oikealle tolalle tuonut taivahista tullut valaistus, niin sittenkin he saattoivat hairahtua ja eksyä syrjään, saattoivat sydänpäivällä uudelleen joutua tämmöisille takamaille, saattoivat uudelleen himmentää toistensa silmät ja virvatulia tavoitellen joutua partaalle pohjattoman kuilun, siellä sitten kauhistuksella kysäisten toinen toiseltaan: "Minne tästä pääsee? Missä on tie?" Nykyinen polvi se näkee nyt kaikki selvästi ja ihmettelee esi-isäinsä erehdyksiä, nauraa heidän typeryyttänsä eikä huomaa taivaallisen tulen säihkyvän tässä historiassa, ei huomaa, että jok'ainoa kirjain siinä huutaa, että joka paikasta on ojennettu läpitunkeva sormi juuri hänen eteensä, juuri tähän nykyiseen polveen; mutta yhä vaan nauraa nykyinen polvi ja ylpeänä, itseensä luottavana aloittaa jakson uusia erehdyksiä, joita sitten taas jälkeiset vuoroansa nauravat.
* * * * * *
Tshitshikow ei tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Piti näet hänen juuri tähän aikaan vilustua vähäisen ja siitä seurasi nuha ja helponlainen tulehdus kulkkuun — semmoisia lahjoja jakeleekin kovin kernaasti ilman-ala meidän lääninkaupungeissa. Jott'ei tuosta, Herra varjelkoon, suinkaan olisi vaaraa jälkeiselle, päätti hän pysyä pari kolme päivää sisässä. Tämän ajan kuluessa huuhteli hän kulkkuansa alinomaa viikunamaidolla, syöden aina viikunan suuhunsa ja piti poskellansa kamilli-teellä ja kanvärtillä täytettyä pussosta. Aikansa kuluksi kirjoitteli hän muutamia uusia ja tarkkoja luetteloja kaikista ostamistansa talonpojista, luki sitten jonkun kapsäkistä löytyneen teoksen herttuatar Lavallier'ilta, katsoi uudelleen kaikki esineet ja laput lippaassansa, luki muutamia vieläkin kerran, ja kaikki tämä tuntui hänestä sangen ikävältä.
Kovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan kaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa hänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan portilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin prokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli, astuen huoneessansa edes takaisin.
Vihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi, huomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän valmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti esille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän olikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin, hän virkkoi: "Kas tätä viidakkoa!" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri viidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla sängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja nopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän oli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä tavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi vakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen astumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka on taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin myhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka kumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli ennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.
Ensiksikin oli hänen aikomuksensa mennä kuvernörin luokse. Kaikenlaisia ajatuksia iski matkalla hänen päähänsä: siinä pyöri valkoverinen immyt, mielenkuvitus alkoi jo hieman keikkua ja elamoita, ja jo alkoi hän itsekin laskea vähän leikkiä omasta itsestänsä. Tämmöisellä mielialalla saapui hän kuvernörin portaitten eteen. Hän oli juuri heittämäisillään turkkinsa yltään, kun palvelija aivan odottamattomasti äimästytti hänet seuraavilla sanoilla:
— "On kielletty vastaan ottamasta teitä".
— "Mitä? Mitenkä? Et näy tuntevan minua. Katsohan tarkasti kasvoihini", puhui Tshitshikow.
— "Miks'enkäs minä teitä tuntisi? Enhän minä teitä ensikertaa tässä näe", vastasi palvelija. "Teitä juuri onkin kielletty päästämästä sisään, kaikkia muita saa ottaa vastaan".
— "Ei nyt hullumpaa! Miksikä niin?"
— "Semmoinen on vaan minulla käsky, ja syystä kai se on annettu", sanoi palvelija ja liitti vielä sanat: "niin justiin!" Sen jälkeen asettui hän sankarimme eteen varsin vapaasen asentoon, unohtaen kokonaan sen lauhkean muodon, jolla hän ennen muinoin oli rientänyt riisumaan häneltä turkkia. Näytti siltä kuin hän olisi arvellut: "vai niin, soo! koskapa sua kerran herrasväki ajaa ulos, niin mikä lienetkään lintu".
— "Kummallista!" arveli Tshitshikow itsekseen ja läksi samassa presidentin luokse, mutta presidenttipä hänet nähtyään kävi niin peräti hämille, ett'ei osannut sanoa kahtakaan kunnon sanaa ja puhui semmoista sekasotkua, että heitä rupesi hävettämään kumpaistakin. Hänen luotansa lähdettyään koetti Tshitshikow saada jotakin selvää ja päästä sen perille, mitä presidentti oli tarkoittanut ja mihinkä hänen sanansa olivat viitanneet, mutta hän ei voinut ymmärtää yhtään mitään. Hän poikkesi sitten muitten virkamiesten tykö: polisimestarin, varakuvernörin, postimestarin, mutta muutamat heistä eivät ensinkään ottaneet vastaan, toiset taas ottivat vastaan niin omituisella tavalla, puhuivat niin väkinäisesti ja sekavasti, joutuivat niin hämille, joten kaikesta tuosta syntyi semmoinen sekavuus, että hän jo rupesi epäilemään heidän järkeänsä. Yritti hän sittenkin vielä pistäytyä moniaan luokse, saadakseen edes tietää jotakin syytä, mutta ei hän vaan saanut tietää mitään syytä. Huumauneen lailla kulki hän määrätönnä kaduilla, kykenemättä päättämään, hänkö se on hulluksi tullut, vai virkamiehetkö ne olivat järkensä menettäneet, vai untako tämä oli vai valveillako tämä vielä sekavampi puuro oli keittynyt. Myöhään, melkein hämärissä vasta, palasi hän kotiansa ravintolaan, josta oli lähtenyt niin iloisella mielellä. Ikävissään käski hän tuoda itselleen teetä. Mietteihinsä uupuneena, jonkunlaisessa mielettömässä tuumailussa omituisesta asemastansa alkoi hän juoda teetä, kun samassa ovi aukeni ja hänen eteensä ilmaantui aivan odottamattomasti Nosdrew.
— "Oikeinpa se sananlasku sanoo: hyvän ystävän kautta tie suorin!" puhui Nosdrew, ottaen lakin päästään, "kuljin tuossa ohitse, niin näin valkeata akkunassasi. Annas, kun pistäyn sisälle, arvelin, varmaankaan hän ei vielä makaa. Vai niin, sinulla on teetä, kernaasti juon minäkin kupposen: tänään näet söin päivällisellä kaikenlaista roskaa, vatsa rupeaa jo kapinoimaan, minä tunnen sen. Käskepäs panna minulle piippunen! Missä sinun piippusi on?"
— "Enhän minä polta piippua", vastasi Tshitshikow.
— "Älä tuossa joutavia, niinkuin en minä tietäisi sinun olevan kovan tupakkamiehen. Kuule sinä siellä! Mikäs sinun palvelijasi nimi onkaan? Tertullianus, tules tänne!"
— "Ei se ole Tertullianus; Pekko se on".
— "Pekkoko? mutta ennen sinulla kumminkin oli Tertullianus?"
— "Ei ole minulla milloinkaan ollut Tertullianusta".
— "Niin vainenkin, Derebin'illähän se on Tertullianus. Aatteles, mikä onnen potkaus Derebin'ille: hänen tätinsä riitautui poikansa kanssa siitä, että poika oli nainut maaorjan, ja määräsi Derebin'ille koko omaisuutensa! Peijakas, kun olisi ihmisellä semmoinen täti noin varalta! Mutta kuules, minkäs tähden sinä olet vetäynyt seuroista pois, etkä käy enää missään? Kyllä minä tiedän, sinä harrastat tieteellisyyttä ja mielelläsi lueskelet (mistä Nosdrew oli tullut siihen päätökseen, että sankarimme harrasti tieteellisyyttä ja mielellänsä lueskeli, sitä me totta puhuen emme saata sanoa ja Tshitshikow sitäkin vähemmin). Niin, kuules, Tshitshikow! sitä sinun todellakin olisi sopinut nähdä … siinäpä vasta olisi ollut ainetta sinun ivalliselle luonteellesi (minkätähden Tshitshikow'illa oli ivallinen luonne, sitä ei myöskään saata sanoa). Aatteles, tässä tuonoin löimme kortteja kauppias Lihatshew'in luona, — siinäkös oli naurua! Perependew, joka oli siellä minun kanssani, sanoi: 'annas, että Tshitshikow olisi täällä, niin hänellekös tämä vasta olisi tuota noin …' (Tshitshikow puolestaan ei ollut kuuna kullan päivänä tuntenut ketään Perependew'ia). Niin, mutta sano mitäs sanot, väärin sinä sittenkin menettelit minua vastaan, muistathan silloin kuin pelasimme lautaa! Minähän se voitin. Niin, kyllä sinä oikein petkutit minua silloin. Mutta minä, hitto ties, en osaa pitää vihaa. Tässä tuonoinkin presidentin luona… Niin kuules! Minun täytyy sanoa sinulle, että koko kaupunki on sinua vastaan. He luulevat sinua väärän rahan tekijäksi, kävivät minun kimppuuni; no minä, sen tiedät, puolustin sinua kiivaasti, sanoin käyneeni koulua yhdessä sinun kanssasi ja tunteneeni isäsikin, sanalla sanoen, laskettelin heille oikein kelpo lailla".
— "Minäkö väärän rahan tekijä?" huudahti Tshitshikow, hypähtäen tuoliltaan.
— "Niin, no mitäs sinä heitä sitten säikäytit tuolla tavoin?" jatkoi Nosdrew. "He ovat säikähtyneet aivan huposen hulluiksi: he ovat tehneet sinusta rosvon ja salanuuskijan… Prokuratori se säikähti niin, että kuoli; huomenna on maahanpaniaiset. Etkö tule? Suoraan sanoen, he pelkäävät uutta kenralikuvernöriä… Kyllä se sentään on vähän uskallettua tuo sinun yritykses".
— "Mikä yritys?" kysyi Tshitshikow rauhattomana.
— "No tuo kuvernörin tyttären ryöstö. Vaikka kyllähän minä semmoista odotinkin, odotin, koira vie, niinkin! Heti ensi kerralla, kun näin teidät baalissa yhdessä, arvelin paikalla: 'Ei maar se Tshitshikow ihan turhanpäiten noin…' Mutta mitäs sinä oikeastaan juuri hänet valitsit? minusta nähden ei hänessä ole hyvää yhtään mitään, Sen sijaan on Bikusow'illa muuan sukulainen, sisaren tytär, niin se näetsen vasta tyttönen on! Sanalla sanoen: hunaja ja mesileipä".
— "Älä sinä sotke, älä sinä sotke! Mitä sinä puhuit kuvernörin tyttären ryöstöstä, mitä puhetta se on?" kyseli Tshitshikow hämmästyneenä.
— "Älä sinä ole olevinas! Niinkuin en minä sitä tietäisi! Minä, totta puhuen, tulin sinun luoksesi juuri tämän johdosta: olkoon menneeksi, minä autan sinua. Minä pidän sinulle kruunua [Venäläisten vihkimis-menoin aikana pitävät teltapojat sekä morsiamen että sulhasen pään päällä kruunua. Suom. muist.], minä panen omat kaleskat ja toimitan hevoset, mutta yhdellä ehdolla vain: sinun pitää antaa minulle lainaksi kolme tuhatta ruplaa; minä tarvitsen ne, minun pitää saada ne vaikka kiven kolosta".
Kaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja silmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän rahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon muka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, — kaikki tämä säikäytti hänet kelpo lailla.
— "Koska se kerran niin on", ajatteli hän itsekseen, "niin ei tässä ruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten".
Hän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän mentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina huomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin lähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät voideltuina ynnä muuta ynnä muuta.
— "Kyllä, Pavel Ivanovitsh!" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin tuokion ajaksi ovelle.
Herra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka päälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän rupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja vitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät vaatteet, saapaslestit, almanakka, — kaikki mätettiin mullin mallin. Hän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei aamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia oven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen kuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen märjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan aikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää yleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan, niinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa kapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot, niin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin pielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen aikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika punapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi ja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava väki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin vieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat ja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja kaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, — eihän sitä arvaa. Paljonhan tietää Venäläisessä niskan raapiminen.