XI LUKU.
Kaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin: hän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, — ja se oli ensimmäinen harmi. Noustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja onko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät hevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, — ja se oli toinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista tuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka toinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja herra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee palvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.
— "Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin kengittää".
— "Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään?
Eikös ole ollut aikaa, vai?"
— "Kyllähän sitä aikaa on ollut… Ja sitten vielä pyörä kanssa … tuota noin … Pavel Ivanovitsh … pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä keli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon… Ja sitten … älkää pahaksi panko … vaunujen etupuoli on kovin höpläksi höltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää".
— "Konna!" kiljasi Tshitshikow ja lyöden kätensä yhteen astui niin lähelle Selifan'ia, että tämä peräytyi ja väistyi, peläten saavansa herraltaan lahjaksi jotakin. "Murhatakos sinä tahdot minut kokonaan? Mitä? Ihan puukollako aiot pistää kuolijaksi? Vallan maantielläkö tahdot pistää minut kuolijaksi, sen ryöväri, yölepakko sinä, hiton kummitus? Mitä? Kolme viikkokautta istutaan yhdessä kohden, mitä? Eipäs leukas liikahtaneetkaan silloin, heiskale, mutta nyt vasta, ihan viimeisellä hetkellä, kun ei muuta enää ollut jäljelläkään, kuin istua vaan ja antaa mennä, mitä? Ja juuri nyt sinun piti tekemään temput, mitä? Mitä? Tiesithän sinä sen ennenkin? Tiesithän, vai? mitä? Vastaa! Tiesitkö? Mitä?"
— "Tiesin", vastasi Selifan, luoden silmänsä lattiaan.
— "No miks'et silloin sanonut, mitä?"
Tähän kysymykseen ei Selifan vastannut mitään. Maahan hän tuijotti vaan ja näkyi itsekseen arvelleen: "Kovinhan tuo kävikin kummasti: tiesinhän, näet, enkä kumminkaan sanonut".
— "Mene nyt ja hae heti seppä tänne; kahden tunnin perästä pitää kaikki olla valmiina, Kuuletkos! Välttämättömästi kahden tunnin perästä, ja jos ei silloin ole, niin minä sinut, minä sinut! … solmuun minä sinut vedän!"
Kovin oli sankarimme vimmoissaan. Selifan oli kääntyä ovelle päin, lähteäksensä täyttämään käskyä, mutta pysähtyi kumminkin ja virkkoi:
— "Ja sitten vielä se papurikko, — oikein totta, kyllä se pitäisi myödä pois, sillä se on konnuutta täynnä koko hepo, Pavel Ivanovitsh, se on näetsen semmoinen risti, että älä Herra saata".
— "Kas niin otankin ja juoksen torille sitä myömään".
— "Oikein totta, Pavel Ivanovitsh, se on vaan ulkonäölleen vähän niinkuin jotakin, mutta oikeastaan se on viekas pahus; ei semmoista hevosta mistään…"
— "Suus kiinni! Kun mieleni tekee, niin myön sen. Vai sinä tässä vielä rupeat keskustelemaan! Kavahda nyt vaan: ell'et sinä tuossa paikassa hanki seppiä tänne ja ell'ei kaikki ole kahden tunnin perästä valmiina, niin könttiisi saat, saat kunnon lailla! Mene nyt!"
Selifan läksi.
Tshitshikow oli nyt pahalla tuulella ja heittää linkautti lattialle miekan, jota hänellä oli tapana kuljetella matkoillaan kerallansa tarpeenmukaisen pelon vaikuttamista varten asianomaisissa. Neljänneksen tuntia sai hän sitten teutua seppien kanssa, ennenkuin kaupat heidän kanssaan tulivat parailleen, sillä sepät, tavallisuutta myöten, olivat suuria konnia: he näet, huomattuaan matkustajalla olevan kiireen, pyytää pamauttivat kuudenkertaisen hinnan. Kyllähän Tshitshikow pauhaili ja intoili, nimitellen heitä rosvoiksi ja ryöväreiksi ja matkamiesten nylkijöiksi, viittasipa oikein viimeiseen tuomioonkin, mutta seppiin vaan ei pystynyt mikään: he kestivät lujina loppuun asti, hiukkaakaan huojentamatta hintaa, vieläpä kuhnailivat työssäänkin, niin että kahden tunnin asemesta kului kokonaista puoli kuudetta. Koko tämän ajan kuluessa hän sai viettää suloisia hetkiä, jotka jokainen matkamies tuntee, kun matkalaukku on jo valmiina ja lattialla on vain nuoran pätkiä, paperipalasia ja kaikenlaista rojua, kun ihminen ei vielä ole matkalla eikä kotonakaan enää; hän näkee akkunastaan ulkona ihmisiä, jotka kulkea laahustelevat ohitse ja puhelevat kopekoistaan ja jollakin tuhmalla uteliaisuudella nostavat silmänsä, katsahtavat häneen ja jälleen matkaansa jatkavat, mikä vielä pahemmaksi panee ikävöivän matkustaja raukan pahan tuulen. Kaikki, minkä hän näkee — niin puodin pahainen vastapäässä kuin ämmäkin, joka asuu toisella puolen katua ja usein ilmaantuu lyhyillä uutimilla varustettuun akkunaan, — kaikki häntä ilettää eikä hän kumminkaan mene akkunasta pois, siinä hän seisoo, milloin kokonaan ajatuksissaan, milloin jällehen kiinnittäen jotakin tylsää huomiota kaikkeen, mitä hänen edessään liikkuu tai on liikkumatta, ja pyytää harmissaan kiinni kärpästä, joka siinä lentää surisee ja räpyttelekse lasia vastaan.
Mutta loppunsahan on kaikella. Toivottu hetki löi vihdoinkin; kaikki oli valmiina, vaunujen etupuoli oli korjattu, pyörä oli raudoitettu uudelleen, hevoset oli juotettu ja sepän-konnat lähteneet pois, laskettuansa saadut ruplat ja toivotettuansa onnea matkalle. Viimein olivat hevosetkin valjaissa ja kaksi vasta ostettua kuumaa sämpylää pistetty vaunuihin; samassa oli Selifankin, seisoen ajolaudan kohdalla, pistänyt jotain taskuunsa. Vihdoin tuli itse sankarikin ja nousi vaunuihin, ja siinä ravintolan passari entisessä demikotoni-takissaan seisoi, lakkiansa heilutellen, ja siinä seisoi joukko muitakin, ravintolan sekä yksityisten, palvelijoita ja kuskeja, jotka olivat tulleet katsomaan, mitenkä vieras herra matkalle lähtee, ja siinä oli monta muuta seikkaa, niinkuin matkaan lähdettäessä konsanaankin, ja niinpä nyt nuo vaunut, sellaiset, joissa naimattomat herrat kulkevat ja jotka niin kauan olivat olleet asemillaan kaupungissa ja joihin kenties lukija on ennättänyt kyllästyä, — nuo vaunut ne vihdoinkin läksivät ulos ravintolan portista.
— "Jumalan kiitos!" virkkoi Tshitshikow itsekseen ja risti silmänsä.
Selifan heläytti ruoskallaan, hänen viereensä nousta heilauttihe Pekkokin, riiputtuansa ensin vähän aikaa astinlaudalla, ja sankarimme, istuutuen mukavampaan asemaan grusialaisella matollansa, pani selkänsä taakse tyynyn, litistäen siten lyttyyn kuumat sämpylät, ja niin läksivät vaunut jälleen hyppimään ja keikkumaan katua pitkin, jolla, niinkuin tiedämme, oli keikautteleva voima. Omituisin, epämääräisin tuntein katseli hän taloja, seiniä, laipioita ja katuja, jotka nekin puolestaan, ikäänkuin keikkuen, verkalleen peräytyivät, ja Jumala ties, lieneekö hänen sallittu enää nähdä niitä toisten elämässään.
Eräässä kadun kolkassa täytyi vaunujen pysähtyä, sillä pitkin koko katua kulki pitkä maahanpanijaisjoukko. Tshitshikow kurottihe ulos ja käski Pekon kysyä, ketä haudataan. Hän sai kuulla, että nyt viedään prokuratoria hautaan. Täynnä vastenmielisiä tunteita, lymysi hän samassa vaunujen nurkkaan, veti nahan ylös ja uutimet eteen. Vaunujen seisoessa hautajaissaaton tähden, Selifan ja Pekko, hurskaasti lakit kourassa, katselivat saattoväkeä, keitä muka siinä oli ja millaisissa ajopeleissä, ja laskivat kuinka paljo niitä oli, sekä astuvia että ajavia. Herra antoi heille käskyn, ett'eivät olisi tuntevinaan ketään eivätkä tervehtisi tuttavia palvelijoita, ja rupesi itsekin arasti katselemaan ulos uutimissa olevain pienten lasien kautta. Kirstun perässä astuivat kaikki virkamiehet paljain päin. Tshitshikow rupesi pelkäämään, ett'ei vaan tunnettaisi hänen vaunujansa; mutta virkamiehillä oli nyt muuta mielessä. Eivät he edes keskustelleet kaikenlaisista maallisista asioista, niinkuin tavallisesti tehdään vainajata saattaessa. Kaikki heidän ajatuksensa olivat kiintyneet heidän omaan itseensä; he ajattelivat: millainenhan lienee uusi kenralikuvernöri; millä tapaa hän ryhtyy toimeensa ja mitenkä hän kohtelee heitä. Jalkaisin kulkevain virkamiesten perässä tuli vaunuja, joitten akkunoissa näkyi rouvia, suruharsot päässä. Kätten ja huulten liikunnot osoittivat heidän olevan vilkkaassa keskustelussa. Kukaties hekin puhelivat uudesta kenralikuvernöristä, koetellen arvata, millaisia pitoja hän on pitävä, ja pakinoiden alituisista pitseistään ja reunuksistaan. Vaunuja seurasivat muutamat tyhjät rattaat perätyksin, ja vihdoin ei enää ollut mitään, ja sankarimme pääsi jatkamaan matkaansa. Hän veti syrjään nahkaiset uutimet, huokasi ja lausui sydämmensä pohjasta:
— "No niin! Esimerkiksi nyt prokuratori: eli, eli ja sitten kuoli. Ja sanomalehtiin kirjoitetaan tällä tapaa: alamaistensa ja koko ihmiskunnan kaipaukseksi nukkui kuoleman uneen kunnioitettava kansalainen, erinomainen isä, puoliso, jommoisia on harvassa, ja paljon he vielä kirjoittavat hänestä kaikenlaista; lisäävät kenties vielä senkin, että häntä kyynelöiden kaipaavat lesket ja orvot; mutta kun asiata tarkoin ajattelee, niin eihän sinussa muuta ollutkaan kuin tuuheat kulmakarvat".
Hän käski Selifan'in ajaa paremmin ja arveli sitten: "Hyvä se sentään oli, kun tuli hautajaiset vastaan; se tietää onnea, sanotaan".
Vaunut kääntyivät sillä välin autiommille kaduille; pian näkyi ainoastaan puisten laipioiden pitkä jono, tietäen kaupungin loppupäätä. Jopa loppui kivikatukin, tuossa oli tullipuu, ja nyt jäi kaupunki taakse, eikä nyt ole enää mitään, nyt ollaan matkalla taas. Ja jälleen alkaa molemmilla puolin maantietä tulla vastaan virstoja, kestikievarien isäntiä, kaivoja, kuormia, harmaita kyliä samovareineen, ämmineen ja uljaine, partasuine isäntineen, joka juoksee kestikievarista mitallinen kauroja kädessä; ja siinä tulee jalkamies rikkinäisissä virsuissa, ja matkaa on hän kulkenut 800 virstaa; ja siinä tulee kaupungin pahaisia, hilpeitä rakennuksilleen, puisine puoteineen, jauhotynnyreineen, virsuineen, sämpylöineen ja muine romuineen; ja siinä kirjavia tullipuita, korjattavina olevia siltoja, peltoja silmän kantamattomia niin toisella kuin toisellakin puolella; tilanomistajain vankkureita; ja siinä tulee sotamies hevosen selässä, vetäen viheriätä laatikkoa, jossa on lyijyherneitä ja kirjoitus: niin ja niin mones tykistön prikati; ja siinä tulee viheriöitä, keltaisia ja vasta kynnetyitä mustia sarkoja pitkin arojen lakeutta ja kaukainen laulu ja honkain latvat sumussa ja kaukana kuolehtuva kellojen soitto ja variksia ja kärpäsiä ja näköala ääretön… Venäjä! Venäjä! Minä näen sinut näistä ihmeellisistä, ihanista vieraista maista, näen. Köyhä on luontosi, ei siellä katsetta ilahduta eikä säikäytä sen julkeat ihmeet, koristetut ihmeillä julkean taiteen, — eikä kaupungit moni-akkunaisine, korkeine, vuorten rinteillä riippuvine palatseineen, upeat puut ja taloihin kasvaneet muratit, koskien pauhussa ja alinomaisessa utuvihmassa; ei siellä pää taivu taaksepäin katselemaan tuonne yhä ylemmäs ja ylemmäs ryhmäytyviä kiviloukkioita: ei siellä siinnä päälletysten heittyneitten viiniköynnösten, muratin ja miljonain ruusujen kietomien kaarelmain kautta kaukaa ikuiset vuoret, jotka kohoavat ylös hopeisiin pilviin. Aution avarata ja tasaista on sinussa kaikki; pilkkuina pikkusina seisovat lakeillasi sun matalat kaupunkisi; — ei mikään hyväile eikä lumoa katsetta. Mutta mikä kummallinen, salainen voima se vetää luoksesi? Miksi kuuluu ja kajahtelee lakkaamatta korvissa sun surumielinen laulusi, kiitäen pitkin koko sun pituuttasi ja leveyttäsi, merestä niin toiseen? Mitä siinä on, tuossa laulussa? Mikä se siinä kutsuu ja itkee ja sydäntä pakottaa? Mitkä äänet ne niin kipeästi hyväilevät ja sieluhun rientävät ja mun sydämmeni ympärillä liihoittelevat? Venäjä! Mitäs tahdot sä minusta? Mikä käsittämätön voima piilee välillämme? Miksikä katsot sä niin, ja miksikä kaikki, mitä sinussa on, on kääntänyt minuun silmänsä, täynnä odotusta?… Ja vielä kokonaan neuvotonna, seison minä, järkähtämätönnä, mutta pääni jo siimesti sakea pilvi, sadetta uhaten, ja ajatus seisoo mykkänä sun avaruutesi edessä. Mitä tietää tämä ääretön avaruus? Missäpä sitten syntyisikään ajatus ääretön, ell'ei juuri täällä, ell'ei juuri sinussa, ääretön kun olet itsekin? Missäpä sitten olisikaan sankareita, ell'ei täällä, koska täällä tilaa on heidän liikkua ja temmeltää? Ankarasti valtaa minut mahtava avaruus, kauhealla voimalla kajahtaen sisimmässäni; ylenluonnollinen voima on kirkastanut mun silmäni … voi mikä välkkyvä, ihana, kummallinen kaukaisuus! Venäjänmaa!…
— "Pidä kiinni, pidä kiinni, pöllö!" huusi Tshitshikow Selifan'ille.
— "Pampustani saat, pakana!" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri, huulissa viikset kyynärän mittaiset. "Etkös sinä, peijakkaan korvennettava, näe kruunun ajopeliä!"
Ja haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.
Mikä kummallinen, houkutteleva, kiidättelevä, ihana kaiku sanassa matka! Ja kuinka ihana on se itse, tuo matka! Kirkas päivä, syksyiset lehdet, kylmä ilma… Tiviimmästi takki päälle, lakki korville, ahtaammin ja mukavammin hyyristymme vaunujen nurkkaan. Vielä kerran kulki kylmän väre kautta jäsenten, mutta sitten tuli sen sijaan suloinen lämmin. Hevot kiitävät … viekottelevana hiipii torkku, silmät painuvat kiinni ja niinpä kautta unen kuuluu reen ritinä ja hevosten läähätys ja pyöräin kolina, tuossapa kuorsaat jo, sysättyäsi naapurisi nurkkaan. Sä heräät — viisi kestikievarin väliä on takanasi; kuu kumottaa; outo kaupunki; kirkkoja vanhan-aikuisine, puisine kupoleineen; tummia puurakennuksia ja valkoisia kivitaloja, kuun valoa siellä täällä, niinkuin olisi valkoisia hursteja levitetty seinille ja kaduille; sysimustina kulkee niitten poikki mustia varjoja; lailla välähtelevän metallin kimaltelevat katot vinoisessa kuutamossa; eikä näy elävää olentoa niin missään; kaikki nukkuu. Ypö yksinäsi sä kuljet; yhdestä ikkunaisesta kenties näkyy valoa: käsityöläinenköhän siellä saapasparia valmiiksi kalkuttelee, vai leipuriko siellä uuninsa ääressä häärää, — mitäpä niistä? Entäs yö! Hyvä Jumala, tuota yötä ylhäällä avaruudessa! Entäs ilma, entäs taivas, kaukainen, korkea, tuolla saavuttamattomissa, niin ääretönnä, niin sointuvana ja kirkkaana! Mutta viileänä puhaltaa öinen tuuli sua suoraan silmiin ja tuudittelee sinua, sua torkuttaa, sä unohdat, sä kuorsaat, ja naapuri parkasi se aivan nurkimmaiseksi sysättynä ja puristettuna, äkäisenä vaan kääntelekse, kohentelekse. Jo heräsit, ja jälleen ovat edessäsi pellot ja arot; ei missään mitäkään: tyhjää, aukeata kaikkialla. Silmiisi kiitää virstan tolppa numeroineen; aamu hämärtää; kylmässä, vaalenneessa taivaanrannassa näkyy kultainen kalpea juova; kolakkaammaksi, tuimemmaksi käy nyt tuuli. Tiviimmästi lämmin takki ympärille!… Tuntuu niin hauskalta tuo kylmä! Uudestaan valtaa sinut suloinen uni! Kolaus — ja jälleen olet hereillä. Taivaan kannella kulkee päivän pyörä. "Hiljaa, hiljaa!" kuuluvat sanelevan. Rattaat laskeuvat jyrkästä mäestä; alhaalla on leveä lautta, leveä, kirkas lampi, kimalteleva kuni vaskinen pohja päivän paisteessa; tuolla kylä, taloja huiskin haiskin mäen rinteellä; tähtenä kiiltää sinulle kylän kirkon risti; talonpoikain keskusteluja ja sanomaton ruokahalu vatsassa… Taivas! kuinka ihana sä välistä oletkaan, sä kaukainen, kaukainen matka! Kuinka monasti minä, lailla hukkuvaisen, tartuin sinuhun, ja joka kerran sä jalosti minut pelastit ja päästit! Ja kuinka paljo syntyi sun aikanasi hyviä aikeita, runollisia haaveiluja, kuinka paljon aavistelin kaunista ja ihanata!…
Mutta eipä ystävällämme Tshitshikow'illakaan ollut pelkkiä jokapäiväisiä haaveiluja. Katsotaanpas, mitä hän tunsi. Ensi alussa ei hän tuntenut yhtään mitään; hän katseli vaan taaksensa, tahtoen saada vakuutusta siitä, että hän todellakin oli lähtenyt kaupungista; mutta nähtyään kaupungin jo aikaa sitten kadonneen näkyvistä, kun ei enää näkynyt sepän pajoja eikä myllyjä eikä mitään sellaista, mitä kaupunkien ympäristöillä on, kun kivikirkkojen valkoiset huiputkin olivat jo kauan sitten vaipuneet maan sisään, niin käänsi hän mielensä yksinomaisesti matkahansa, katsellen vaan oikealleen ja vasemmalleen. Äsköistä N. kaupunkia ikäänkuin ei olisi ollutkaan hänen muistossaan, ikäänkuin hän olisi kulkenut sen kautta aikoja sitten, lapsuudessa joskus. Lopulta ei matkakaan enää vetänyt puoleensa hänen huomiotansa, silmät rupesivat menemään kiinni ja pää alkoi painua pielukselle. Suoraan sanoen, kirjantekijä on tästä oikein hyvillään, saaden täten tilaisuutta jutella sankaristansa, sillä tähän asti, niinkuin lukija on nähnyt, ovat häntä alinomaa estäneet milloin Nosdrew'it, milloin pidot, milloin naiset, milloin kaupungin jaaritukset, ja milloin vihdoin nuo tuhannet turhanpäiväiset asiat, jotka silloin vasta turhanpäiväiseltä näyttävät, kun ovat tulleet kirjaan, mutta maailmassa liikkuessaan ovat hyvinkin suurenarvoisia olevinaan. Mutta pannaanpas nyt syrjään kaikki tyyni ja käykäämme kiinni asiaan.
Kovin on epäiltävää, tokko meidän valitsemamme sankari on lukijalle mieliin. Naisia hän ei miellytä, sen tietää varmaan, sillä naiset vaativat sankarilta täydellisyyttä, jos hänessä on yksikin ainoa täplä, ruumiissa tai sielussa, niin hän on mennyttä miestä! Tungetkoon tekijä hänehen kuinka syvälle tahansa, osoittakoon hänet vaikka peiliä selvemmin, niin ei hänelle arvoa myönnetä vähääkään. Tshitshikow'in täyteläisyys ja ikä, jopa niistäkin on hänelle haittaa: täyteläisyyttä he eivät missään tapauksessa anna anteeksi sankarille, ja monet rouvat ja neidot varmaankin kääntyvät pois, virkkaen: "Hyi, kuinka ruma!" Tekijä valitettavasti tietää tämän kyllä, mutta ei hän saata sittenkään ottaa sankarikseen hyvä-avuista ihmistä. Mutta … kenties helähtää juuri tässä samaisessa kertomuksessa kieli, jota ei tähän saakka ole kosketettukaan, kenties siinä nousee ilmi venäläisen hengen pohjaton rikkaus, astuu esiin mies, mies täynnä jumalallisia lahjoja, tahi ihana venäläinen tyttö, jolle ei ole verran vetänyttä maailmassa missään, astuu esiin ja ilmituo koko naisen sielun ihmeteltävän ihanuuden, astuu esiin täynnä ylevätä harrastusta ja altiiksi antaumista, ja kuolleilta näyttävät hänen rinnallaan kaikki muitten kansain hyvä-avuiset ihmiset, kuin kuollut kirja rinnalla elävän sanan! Nousee venäläisiä liikkeitä … ja silloin nähdään, kuinka syvälle on juurtunut venäläiseen luonteesen se, mikä vaan pintahan on kajonnut muitten kansain luonteita… Mutta miksikä puhuisimme siitä, mikä vasta on edessä? Ei sovi tekijän, joka jo aikaa sitten on ollut miehen iässä ja jonka ovat kasvattaneet kolea sisäinen elämä sekä yksinäisyyden virvoittava tuoreus, — ei sovi hänen haaveilla lailla nuorukaisen; kaikella on vuoronsa ja aikansa ja paikkansa. Niin, hyvä-avuista ei ole tässä kumminkaan otettu sankariksi. Saattaapa sen sanoakin, miks'ei ole otettu. Siksi, että jo on aika päästää hyvä-avuinen ihminen lepoon; siksi että kovin on jo jokapäiväiseksi tullut tuo sana hyvä-avuinen ihminen; siksi, että juhdan he jo ovat tehneet hyvä-avuisesta ihmisestä, eikä ole yhtään kirjailijaa, joka ei sillä ratsastaisi, ajaen sitä ruoskalla ja millä vaan osuu; siksi, että he ovat kokonaan näännyttäneet hyvä-avuisen ihmisen, niin ett'ei hänessä ole hituakaan hyvää avua jäljellä, hänessä ei ole enää kuin luu ja nahka; siksi, että he ulkokullatusti tuovat hyvä-avuista ihmistä esiin; siksi, ett'eivät he pidä kunniassa hyvä-avuista ihmistä. Aika on jo panna valjaisin vilpillinenkin mies.
Valjaisin siis mies vilpillinen!
Synkkä ja hiljainen on sankarimme alkuperä. Hänen vanhempansa olivat aatelissäätyä, vastako aateloittuja vaiko synnynnältään aatelisia, ties taivas. Vanhempainsa näköinen hän ei ollut; niin ainakin oli arvellut muuan pojan syntymisessä läsnä ollut sukulaismuori, lyhyt tylleröinen. Hän näet oli sanonut, otettuaan lapsen käsiinsä: "Toisenlainenhan sinusta tulikin kuin olis luullut! Sinun olisi pitänyt tulla mummoosi, äitisi äitiin näethän, mutta sinäpäs synnyitkin ties kenenkä näköiseksi". Elämä loi häneen ensi alussa tuommoisen nurean ja happamen katseen, tuommoisen tumman, lumen ryöpyttämän akkunan kautta: ei ollut hänellä ystävätä, ei toveria lapsuudessa! Pikkuruinen huone pienine akkunoineen, joita ei avattu talvella eikä kesällä; isä kivulloinen mies, pitkä lammasnahalla vuorattu nuttu päällä, kudotut tohvelitossut paljaissa jaloissa; ja tämä isä se alinomaa huokaili, astuen huoneessa, ja sylkien tuon tuostakin nurkassa seisovaan sylkikuppiin; alinomainen istuminen penkillä, kynä kädessä, mustetta sormissa sekä huulillakin; alinomainen kirjoituskaava silmien edessä: "Puhu totta, ole kuuliainen vanhemmille ja säilytä hyvät avut sydämmessäsi"; alinomainen tohvelien laahustus kamarin lattialla, tuttu, mutta aina tuima ääni: "jokos taas!" ja näin kuului joka kerta kuin lapsi kyllästyneenä yksitoikkoiseen työhön, liitteli kirjaimiin koukerolta tai häntiä, ja alinomainen tuttu, vastenmielinen tunne, kuin näitten sanain jälkeen hänen korvanlehtiänsä kipeästi nipistivät takaapäin ojennettujen sormien kynnet, — siinä köyhä kuva hänen aikaisimmasta lapsuudestansa, josta hänellä oli enää himmeä muisto jäljellä. Mutta elämässä muuttuu kaikki nopeasti. Niinpä kerran, ensimmäisten kevät-aurinkojen ja kesäisten tulvain aikana, isä otti poikansa kerallaan ja läksi ajamaan rattailla, joitten edessä oli punainen täplikäs hevosen pahainen (hevoshuijarit sanovat semmoista hevosta harakaksi). Hevosta ajoi kuski, pieni kyttyräselkäinen mies, maaorja-perheen isäntä, ainoan, mitä Tshitshikow'in isällä oli. Tämä kuski se toimitti herransa talossa melkein kaikki virat ja ammatit. Harakalla sitä sitten kuljettiin lähes kaksi päivää; oltiin yötä, kuljettiin joen yli, haukattiin kylmää piirasta ja lampaan paistia, ja vasta kolmantena päivänä aamulla saavuttiin kaupunkiin. Pojan edessä välähtivät nyt odottamattomalla loistolla kaupungin kadut, niin että oli kauan aikaa suu auki. Sen jälkeen mennä pulahti harakka rattaineen päivineen kuoppaan, josta alkoi kapea poikkikatu, yhä alemmas kaltava ja täynnä likaa. Kauan se siellä työtä sai tehdä ja ponnistella, sekä kuskin että herran yllyttelemänä, ja sai heidät viimein kiskotuiksi vähäiseen pihaan mäen rinteellä. Vanhan talon pahaisen edustalla kasvoi kaksi kukkivaa omenapuuta; sen takana oli pieni puisto, jossa ei kasvanut muuta kuin pihlajia ja seljapuita ja jonka perällä oli pieni puinen huvimaja, paanukattoinen ja varustettu kapealla himmeälasisella akkunalla.
Tässä asui heidän sukulaisensa, vanha eukko, joka kumminkin aina vielä kävi joka aamu torilla ja kuivasi sitten sukkiaan samovarin ääressä ja joka nyt taputti poikasta poskelle, kehuen hänen pulleuttansa. Tänne oli hänen nyt määrä jäädä ja ruveta käymään kaupungin koulua. Isä läksi jo seuraavana päivänä pois. Jäähyväishetkellä ei vanhemman silmät vuotaneet kyyneleitä. Pojalle jätettiin puoli ruplaa rahaa pikku tarpeita ja makeisia varten ja, mikä oli paljon tärkeämpää, viisaita neuvoja.
— "Pidä nyt vaaria, Paavo: lue, älä vietä aikaa joutaviin, mutta ennen kaikkia: ole mieliksi opettajallesi. Kun teet vaan opettajallesi mieleksi, niin vaikk'et opissa ja tiedoissa edistyisikään ja vaikk'ei Jumala olisi sulle luonnon lahjojakaan antanut, — hyvin sinun käy ja muita edelle menet. Älä seurustele kumppaliesi kanssa, eivät he sinua mihinkään hyvään opeta, mutta jos seurusteletkin, niin seurustele senlaisten kanssa, jotka ovat rikkaampia, niin että niistä voisi sinulle olla tarpeen tullessa hyötyä. Älä tarjoile mitään, älä kestitse ketään, vaan käytä itseäsi niin, että muut sinua kestitsevät. Ja ennen kaikkia: säästä rahaa; se on luotettavin asia maailmassa. Kumppalisi ja tuttavasi pettää sinut ensi hädässä, mutta raha ei sinua petä hädässä missään. Kaikki saat toimeen, kaikki voitat ja valloitat rahalla".
Tämmöiset neuvot annettuaan, isä sanoi pojallensa hyvästi ja läksi jälleen kotiansa päin harakallaan. Sen koommin ei poika häntä enää nähnyt; mutta hänen sanansa ja opetuksensa ne laskeutuivat syvälle hänen sydämmeensä.
Huomispäivästä asti alkoi Paavo poika käydä koulua.
Hänessä ei ilmaunut erinomaista taipumusta mihinkään opin haaraan; enemmän hän veti huomiota puoleensa ahkeruudella ja tarkkuudella. Sen sijaan osoitti hän älykkäisyyttä toiselta puolen, nimittäin käytännölliseltä. Hän käsitti ja älysi asian perin pohjin, ja menetteli toveriensa keskuudessa tosiaankin sillä tapaa, että he tarjoilivat makeisia hänelle eikä hän heille; sattuipa vielä niinkin, että hän kätki saamansa makeisen ja sittemmin möi sen heille itselleen. Jo lapsesta pitäin osasi hän kieltää itseltään vaikka mitä. Isän antamasta puolesta ruplasta ei hän kuluttanut kopekkaakaan; osasipa päin vastoin kasvattaakin sen vielä samana vuonna, osoittaen tavatonta asioimiskykyä. Hän teki vahasta punatulkun, maalasi sen ja möi varsin edullisesti. Sitten ryhtyi hän toisenlaisiin yrityksiin. Hän osti torilta kaikenlaista syötävätä ja asettui luokalla rikkaampain kumppanien viereen. Huomattuansa toveria rupeavan hiukasemaan, siis nälän oireita, veti hän ikäänkuin sattumalta esiin osan piirasta tai sämpylän ja kiihoitettuaan toisen ruokahalun, otti sitten maksua aina sitä mukaa, kuinka suuri ruokahalu oli. Kaksi kuukautta puuhaili ja ponnisteli hän kotonansa lakkaamatta hiiren kimpussa, jonka hän oli pannut pieneen häkkiin, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että hiiri kävi käskyn mukaan takajaloilleen ja pitkälleen ja nousi ylös. Tämän hiiren hän sitten möi suurella voitolla. Saatuansa viisi ruplaa kokoon, hän neuloi rahapussosen kiinni ja alkoi säästää toiseen.
Opettajia kohtaan oli hänen käytöksensä vieläkin viisaampaa. Penkillä ei osannut kukaan istua niin hiljaa. Huomattava on, että opettaja suosi suuresti hiljaisuutta ja hyvää käytöstä; hän ei voinut sietää viisaita ja älykkäitä poikia: hänen mielestään he aivan varmaan irvistelivät hänelle. Sen, joka oli tullut älykkään pojan kirjoihin, maksoi vaan liikahtaa, maksoi vaan silmäänsä räpäyttää, niin jo joutui hän kuin joutuikin epäsuosioon. Opettaja ahdisti ja rankaisi häntä armottomasti.
— "Kyllä minä sinusta poistan korskeuden ja uppiniskaisuuden!" puhui hän; "minä tunnen sinut pitkin ja poikki, tunnen paremmin kuin sinä itse. Älähän huoli! Polvillasi saat olla! Ilman ruokaa saat olla!"
Ja poika parka, itsekään tietämättä miksi, seisoi kuhmuihin polvensa ja näki nälkää päiväkausia. —
— "Luonnonlahjat ja äly ja kyky! Minä annan kaikelle tuolle palttua!" puhui opettaja. "Minä katson ainoastaan hyvään käytökseen. Minä annan täyden arvosanan kaikissa aineissa sille, joka käyttää itseänsä hyvin, vaikk'ei hän tietäisi i:tä eikä a:ta; mutta jos minä huomaan huonon hengen ja irvistyksen halua, niin nollan minä hänelle panen, vaikk' olisi Salomoniakin viisaampi".
Niin puheli opettaja, joka sydämmensä pohjasta vihasi Krylow'ia [Venäläinen mainio satujen seppä. Suom. muist.] siitä syystä, että tämä oli sanonut: "Parempi on ryypynkin ottava taitava mies, kuin ryyppäämätön poropeukalo". Hän kertoi loistavin silmin ja kasvoin, kuinka siinä koulussa, missä hän ennen oli ollut opettajana, oli vallinnut semmoinen hiljaisuus, että kuuli kärpäsenkin lennon, ja kuinka ei ainoakaan oppilas koko vuoden pitkään kertaakaan ry'äissyt eikä niistänyt nenäänsä, niin ett'ei hamaan kellon soittoon saakka voinut tietää, oliko luokassa yhtään ristisielua.
Tshitshikow käsitti kerrassaan opettajansa; hän ymmärsi, millaista hyvä käytös oikeastaan on. Ei räväyttänyt hän silmäänsä eikä kulmakarvojansa koko tunnissa, vaikka muut kuinkakin häntä nipistelivät takaapäin. Kun vaan kello oli kilahtanut, riensi hän suin päin ennen muita tarjoomaan opettajalle korvallisilla varustettua lakkia (opettaja piti näet korvallisilla varustettua lakkia); annettuansa lakin, hän astui ensimmäisenä ulos ja koetti tulla pari kolme kertaa opettajan vastaan ja nosti joka kerta lakkiansa. Asiat onnistuivat täydellisesti. Koko koulussa-käynnin aikana hän oli mitä parhaimmissa kirjoissa ja koulusta päästessään sai täydet arvosanat kaikissa aineissa, todistuksen ja palkinnoksi kirjan, johon oli kultakirjaimilla painettu: "Erinomaisesta ahkeruudesta ja mallikelvollisesta käytöksestä". Koulusta päästyään hän oli jo nuorukainen, jotenkin soma ulkomuodoltaan, leuka jo partaveitsen tarpeessa. Tähän aikaan kuoli hänen isänsä. Perinnöksi jäi pojalle neljä pahanpäiväiseksi kulunutta villapaitaa, kaksi vanhaa lammasnahalla vuorattua nuttua ja mitätön summa rahaa. Isä oli nähtävästi ollut taitava ainoastaan kehoittamaan säästäväisyyteen, vaan ei ollut osannut säästää itse. Tshitshikow möi heti kohta talon rähjän ja sen vähäiset maatilkat tuhanteen ruplaan ja siirsi väkensä kaupunkiin, päättäen ruveta siellä palvelemaan virkamiehenä. Samaan aikaan myös tapahtui sekin seikka, että tuo hiljaisuutta ja hyvää käytöstä rakastava opettaja ajettiin koulusta pois, — tuhmuudestako lienee mies parka eroitettu vai mistä muusta syystä, ei ole tietoa. Opettaja rupesi surusta juomaan; lopulta ei ollut enää varojakaan juomiseen; sairaana, leivätönnä, avutonna ja unhotettuna eleli hän päiviänsä viheliäisessä, kylmässä mökin nurkassa. Hänen entiset oppilaansa, nuo älykkäät ja sukkelat pojat, joissa hän aina oli ollut näkevinään uppiniskaisuutta ja röyhkeyttä, saatuansa tietää hänen tilansa, kokosivat hänelle rahoja, moni möi sitä varten paljon tarpeellistakin. Paavo Tshitshikow se yksinään sanoi, ett'ei hänellä ole varoja, ja antoi vanhan viiden kopekan rahan, jonka kumppalit samassa viskasivat hänelle takaisin, sanoen: "tuoss' on, kitupiikki!" Käsiin kätki kasvonsa opettaja parka, kuultuaan tästä entisten oppilastensa työstä; itku purskahti tummehtuneista silmistä, niinkuin vähäiseltä lapselta.
— "Kuolinvuoteellani näet pani Jumala silmäni vettä vuotamaan", virkkoi hän heikolla äänellä ja huokasi raskaasti, kuultuaan, kuinka Tshitshikow oli tehnyt. "Voi sua, Paavo!" liitti hän. "Vai niin se ihminen muuttuu! Semmoinen näethän oli hiljainen ja kiltti poika! Kuori petti, kovin petti kuori"…
Sankarimme luonnetta ei kumminkaan saata sanoa niin kovaksi ja kalseaksi eikä hänen tunteitansa niin perin tylsyneiksi, ett'ei hänessä olisi ollut ensinkään sääliväisyyttä ja toisen onnettomuuden surkuttelemista. Kyllä hänessä oli toista sekä toistakin, olisipa hän tahtonut auttaakin, kunhan vaan ei olisi vaadittu suurta summaa ja kun ei vaan olisi sitä varten pitänyt kajota niihin rahoihin, jotka jo oli pantu kajoomattomiin; sanalla sanoen, isä vainajan neuvo: "säästä rahaa" tuli noudatetuksi. Hän ei ollut kumminkaan kiintynyt rahoihin juuri rahain tähden; hänessä ei asunut itaruutta ja saituutta. Ei, raha itsessään ei ollut vaikuttimena hänessä; hänen edessänsä haamoitti elämä puutteeton, täynnä nautinnoita, vaunut, komea kartano, herkulliset ateriat — tämä se yhtä mittaa hänen mielessään asui. Päästäksensä aikaa voittain juuri kaikkea tätä nauttimaan, — sitä varten hän rahaa säästi, käyttämättä sitä sinnes omiin tarpeisinsa, auttamatta muita milloinkaan. Kun hänen ohitsensa ajaa karautti rikas mies keveissä kauniissa rattaissa, edessä pulskat juoksijat kalliissa valjaissa, niin hän seisahtui, kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen, ja vasta sitten, kuni unesta herättyään, hän virkkoi: — "Niin, ja tuokin oli ensi alussa pelkkä konttoripalvelija ja piti suoraksi leikattua tukkaa!"
Ja kaikki, mikä vaan tuoksahti rikkaudelta ja runsaudelta, teki häneen oudon vaikutuksen, jota hän ei itsekään voinut käsittää.
Päätettyään koulunkäyntinsä, hän ei tahtonut levähtääkään, — niin palava oli hänessä halu ryhtyä mitä pikemmin toimeen ja palvelukseen. Mutta vaikka hänellä olikin kauniita todistuksia, niin sai hän vasta monen puuhan ja vaivan perästä viran oikeustossa. Kaukaisissakin sopukoissa näet on mahtavain suosio tarpeen. Kovin oli hänen virkansa vähäinen: palkkaa ainoastaan 30-40 ruplaa vuodessa. Mutta hän oli päättänyt käydä huimasti työhön käsiksi, voittaa ja valloittaa kaikki. Ja todellakin, hän osoitti aivan tavatonta kieltäymystä ja tarpeittensa rajoittamista. Varhaisesta aamusta aina myöhäiseen yöhön asti, uupumatta sielun enempää kuin ruumiinkaan voimilta, kirjoitteli hän, kokonaan vajouneena oikeuston papereihin. Ei hän mennyt kotiansakaan, vaan makasi virastossa pöydillä, aterioitsi väliin ovenvartijain kanssa, mutta osasi kaiken tämän ohella pysyä siistinä, käydä jotenkin hyvissä vaatteissa, antaa kasvoillensa miellyttävän näyn ja panna liikkeihinsä oikein jotakin ylevätä. Tunnustaminen on, että viraston muut virkamiehet olivat peräti vähäarvoista ja typeränpuoleista väkeä. Muutamilla olivat kasvotkin kuin huonosti paistunut leipä: poski oli pöhössä yhtäänne, leuka lerpallaan, toisaanne päin, ylähuuli oli kuplistunut rakoksi ja päälle päätteeksi vielä haljeksissakin. He puhuivat joka mies hyvin kolealla äänellä, niinkuin olisivat olleet ketä lyömäisillään. He kantoivat myös useasti uhreja Bakko jumalalle, osoittaen siten, että slavilaisessa luonteessa on vielä paljon pakanallisuutta jäljellä. Väliin he tulivat virastoonkin, kuten sanotaan, sätkässä, ja siitä tuli virastossa paha olla, ja ilma oli kahta umpeampi entistä.
Tällaisten virkamiesten joukossa täytyi Tshitshikow'in ehdottomastikin vetää puoleensa huomiota, hän kun oli kaikin puolin heidän vastakohtansa: hänen kasvonsakin näet olivat arvokkaat ja äänikin miellyttävä, ja mitä taas väkeviin juomiin tulee, niin niitä hän ei pannut huulillensakaan.
Vaikeatapa oli sittenkin hänen tiensä. Hänen esimiehekseen tuli muuan vanha ylikanslisti, joka oli oikea tunteettomuuden ja järkähtämättömyyden juurikuva. Aina hän oli sama saavuttamaton mies, jonka kasvoille ei vielä kertaakaan hymy ollut löytänyt tietä, joka ei vielä milloinkaan ollut sanonut edes hyvää päivää kellenkään. Ei kukaan ollut nähnyt, että hän edes kerrankaan olisi ollut jotakin muuta kuin mitä hän aina oli, vaikkapa edes ulkona kadulla, vaikkapa edes kotonansa. Jospa hän edes kertaakaan olisi osoittanut osan-ottoa ketään kohtaan; jospa hän olisi edes juopunut ja sitten humalapäissään naurahtanut; jospa edes olisi antaunut hurjan ilon valtaan, jommoiseen yltyy rosvo juopumuksen hetkinä, — vaan ei, ei mitään sinne päinkään! ei ilkeyttä, ei hyvyyttä. Olipa jotakin kauheata tuossa kaiken puutteessa. Hänen hengettömiä, kivisiä kasvojansa, joissa ei ollut mitään räikeätä säännöttömyyttä, ei saattanut verrata mihinkään; piirteet sulivat keskenänsä kolkkoon yhdenmukaisuuteen. Tiheät rokon-arvet vaan ja kuopat panivat hänen kasvonsa niitten kasvojen lukuun, joitten päällä, kansan tarun mukaan, lempo vissin ajoin käy herneitä puimassa. Sula mahdottomuus oli nähtävästi lähestyä tämmöistä ihmistä ja hierautua hänen suosioonsa, mutta Tshitshikow se koetti. Ensinnäkin rupesi hän osoittamaan hänelle vähäpätöisiä palveluksia: hän otti selvän, millä tapaa ukko sulkaansa teroitteli, ja teroitettuansa näitä useampia kappaleita, asetti niitä ukon saataville; hän pyyhki ja puhalteli pölyä ja nuuskaa hänen pöydältään; hän hankki uuden pyyhkimen hänen tolpollensa; hän löysi ukon lakin, ilkeimmän mitä maailmassa milloinkaan on ollut, ja asetti sen aivan hänen viereensä pikkuista ennen kuin ukko lähti kotiansa; hän pyyhkiä hivutti ukon selkää, milloin tämä oli seinästä ryvettynyt. Vaan kaikesta tästä ei lähtenyt hyötyä vähääkään, niinkuin ei olisi mitään tehtykään. Saipa Tshitshikow viimein urkituksi hänen kotoisen elämänsä; sai tietää, että ukolla oli täysikasvuinen tytär ja tällä kasvot myöskin sen näköiset, kuin puitaisi niitten päällä öiseen aikaan herneitä. Tältä puolen päätti hän nyt tehdä rynnäkkönsä. Saatuansa tietää, missä kirkossa tyttärellä oli tapana sunnuntaisin käydä, asettihe Tshitshikow joka kerta hänen vastapäähänsä, siistissä puvussa ja kaulus ankarasti tärkättynä. Yritys onnistui kuin onnistuikin. Vanha kanslisti järähti viimeinkin ja kutsui häntä luokseen teetä juomaan. Eikä enää aikaakaan, niin kääntyivät asiat niin päin, että Tshitshikow muutti ukon taloon, jossa hänestä tuli tuiki tarpeellinen apulainen; hän osteli taloon jauhoja ja sokeria, hän kohteli tytärtä kuin morsianta konsanaankin, sanoi kanslistia papakseen ja suuteli hänen kättänsä. Virastossa olivat kaikki vakuutettuja, että helmikuun lopulla, suuren paaston edellä, pidetään häät. Rupesipa tuima kanslisti puhumaan esimiesten luona hänen eduksensa, ja muutaman ajan perästä pääsi Tshitshikow'kin kanslistiksi, uuden paikan tultua avonaiseksi. Tämäpä nyt näkyi olleenkin pääasia, mitä hän oli tarkoittanut, hierautuessaan vanhan kanslistin tuttavuuteen, sillä samassa lähetti hän arkkunsa salaa kotia ja huomenna muutti sinne itsekin. Vanhaa kanslistia hän ei enää sanonut papaksi eikä enää suudellut hänen kättänsä; häistä taas ei enää puhuttu yhtään mitään, — niin ne katosivat kuin tina tuhkaan. Kohdatessaan ukkoa, hän kumminkin aina ystävällisesti puristi hänen kättään ja kutsui luoksensa teetä juomaan, niin että vanha kanslisti, niin järkähtämätön ja kylmäkiskoinen kuin olikaan, joka kerran puisteli päätään, jupisten:
— "Petti kuin pettikin, lemmon poika!"
Tämä oli vaikein kynnys. Tästä eteenpäin alkoi luistaa liukkaammin ja nopeammin. Hänestä tuli huomattu mies. Ja kaikkeahan hänessä näkyi olevankin, kaikkea, mitä tässä maailmassa tarvitaan: miellyttävä käytös liikkeissä ja kaupoissa sekä rohkeutta toimissa ja töissä.
295
Näillä keinoin saavutti hän vähän ajan perästä niin sanotun leipäisän viran ja osasi hyvin käyttää sitä hyödykseen. Huomattava on, että juuri näinä aikoina ruvettiin ankarasti vainoamaan lahjan ottamista virastoissa. Näitä ahdisteluja ei Tshitshikow ensinkään säikähtänyt, vaan käänsi ne omaksi parhaaksensa, osoittaen sitä venäläistä kekseliäisyyttä, joka ilmaantuu ainoastaan ahdistuksen aikoina. Asia järjestettiin tällä lailla. Kun asianomainen hakija, tultuansa virastoon papereitansa antamaan, jo oli pistämäisillään kättä taskuunsa, ottaaksensa sieltä tunnetuita, joka paikkaan kelpaavia suosituskirjeitä, niin Tshitshikow kohta estelemään:
— "Ei, ei", puheli hän hymysuin, pidätellen hakijan kättä, "te luulette, että minä … en, en millään muotoa! Sehän on meidän toimemme, meidän velvollisuutemme; meidän tulee tehdä se ilman vähintäkään palkintoa. Siltä puolen saatte olla aivan huoletta: huomenna on asianne toimitettu. Sallikaa kysyäni vaan, missä te asutte; teidän ei tarvitse itsenne pitää mitään murhetta; me lähetämme ne teidän luoksenne".
Ihastuksissaan riensi aivan lumottu hakija kotiansa.
— "Kas se vasta mies on, jommoisia pitäisi olla joka paikassa, sanalla sanoen, se on kultaa ja kallista kiveä tämä mies!"
Mutta kuluu päivä, kuluu toinen, ei vaan kuulu papereita kotia, ei kolmantenakaan. Hakija kansliaan; siellä tulee tieto, ett'ei asiata ole pantu alkuunkaan; hakija kullan ja kalliin kiven luokse.
— "Voi kuitenkin, antakaahan anteeksi", puheli Tshitshikow erinomaisen kohteliaasti, ottaen hakijaa kumpaisestakin kädestä. "Meillä on ollut niin paljo työtä! Mutta huomiseksi se valmistuu, huomiseksi aivan varmaan. Minua todellakin oikein hävettää!"
Ja puhetta seurasivat aivan viehättävät liikkeet. Jos tuossa sattui aamunutun lieve menemään auki, niin käsi samassa riensi asiata korjaamaan ja pidättämään lievettä. Mutta papereita vaan ei kuulu kotia huomenna eikä ylihuomenna eikä kolmantenakaan päivänä. Hakija alkaa arvella, ajatella: eiköhän vaan mitä ole merrassa. Hän kuulustelee ja tiedustelee.
— "Kirjureille pitää antaa", sanotaan.
— "Miksi ei? Minä olen aina valmis antamaan viisikolmatta kopekkaa kirjureille!" huudahtaa hakija.
— "Mitäs te tuossa intoilette?" vastataan hänelle. "Niin se asianlaita onkin: kirjurit saavatkin viisikolmatta kopekkaa, loput menee esimiehelle".
Otsahansa silloin lyödä läimäyttää hoksaamaton hakija ja toruu ja sättii pahanpäiväiseksi uudet tavat ja virkamiesten hienostuneet kohteliaat käytökset.
— "Ennen muinoin edes tiesi selvästi mitä tehdä: kun annoit kanslian päämiehelle punareunaisen, niin oli kaikki selvillä; mutta nyt menee valkoinen miestä päälle, ja viikon saat vielä puuhata ja hommata, ennenkuin asiat hoksaatkaan … menkööt hiiden kattilaan virkamiesten vilpittömyys ja rehellisyys!"
Hakija on kyllä oikeassa; mutta siksipä meillä ei nyt enää olekaan lahjakoiria: kaikki kansliain esimiehet ovat kaikkein rehellisimpiä ja jaloimpia ihmisiä; sihteerit vaan ja kirjurit ovat lurjuksia.
Pian aukenivat Tshitshikow'ille avarammat alat. Asetettiin näet komitea jotakin kruunun rakennusta varten, johon oli määrätty suuret summat rahoja. Tähän komiteaan osasi hän päästä jäseneksi ja osoitti siinä pian erinomaista toimeliaisuutta. Komitea ryhtyi asiaan heti kohta. Kuusi ajastaikaa puuhasi se tämän rakennuksen kimpussa, mutta ilman-alako se lienee ollut haitallinen vai tarve-aineetko sopimattomia, — se vaan on varma, ett'ei kruunun rakennus noussut perustustaan ylemmäs. Sen sijaan ilmestyi kullekin komitean jäsenelle muilla haaroin kaupunkia kaunis uudenmallinen talo, — siellä mahtoi maanlaatu olla parempi. Komitean jäsenet rupesivat jo tulemaan hyviin varoihin; yhdestä ja toisesta tuli jo perheekäs mies.
Nyt vasta, ja vasta nyt, alkoi Tshitshikow vähitellen vapautua kieltäymyksen ja armottoman uhrautumisen tuimista lainsäännöistä. Nyt vasta lievensi hän pitkän pitkän paastonsa ja nyt nähtiin, ett'ei hän aina hyljännyt nautinnoita, joista oli osannut kieltäytyä tulisen nuoruuden päivinä, jolloin ei kukaan saata kokonaan hillitä itseänsä. Tulipa yhtä ja toista ylellistäkin: hän hankki jotenkin hyvän kokin, hienoja paitoja Hollannin palttinasta. Jo osti hän verkaakin itselleen sellaista, ett'ei mointa ollut kellään koko läänissä; tästä puolin rupesi hän pysytteleimään enimmästä päästä ruskeissa ja punertavissa, valkosäkenisissä kankaissa. Jo oli hänellä hevosparikin, ja itse hän piteli sivullisen ohjasta, pakottaen sitä juoksemaan kiekkuroiden. Jo tuli hänelle tavaksi pestä ruumista pesusienellä ja odekolonin sekaisella vedellä; jo tuli hänelle tavaksi ostaa jotenkin kallista saippuata, joka tekee ihon sileäksi; jo…
Mutta tuossapa määrättiinkin äkkiä entisen lallukan sijaan uusi esimies, sotaherra, ankara herra, lahjan-oton ja kaiken vääryyden vihaaja. Heti seuraavana päivänä pani hän jo kaikki virkamiehet pahempaan kuin pulaan, vaati tilit, näki laskut vaillinaisiksi, näki vailinkeja joka haaralla, huomasi samassa kauniit uudenmalliset talot, ja nytkös alkoi tutkinnot ja hutkinnot. Virkamiehet pantiin viralta pois; uudenmalliset talot joutuivat kruunulle ja muutettiin mikä armeliaisuuslaitokseksi, mikä kouluksi sotamiesten lapsille. Niin meni herroilta kaikki varat ja mahti kuin tuhka tuuleen ja Tshitshikow'ilta pahemmin kuin muilta. Hänen kasvonsa, niin miellyttävät kuin olivatkaan, eivät miellyttäneet uutta päällikköä, — mistä syystä, ties taivas, välistä ei semmoiseen tarvitse olla syytä ensinkään — ja niin rupesi päällikkö vihaamaan Tshitshikow'ia kuin kuolemata. Mutta hän kun sittenkin oli sotaherra eikä siis tuntenut perinpohjin kaikkia siviliherrain vehkeitä ja koukkuja, niin pääsivät jonkun ajan perästä, rehellisen ulkomuodon ja teeskentelytaidon avulla, hänen suosioonsa ja armoonsa toiset virkamiehet, eikä aikaakaan, niin oli uusi esimies vielä pahempain lurjusten käsissä, vaikk'ei hän ollut osannut aavistaakaan heitä semmoisiksi. Hän oli päin vastoin tyytyväinen, että oli viimeinkin saanut oikeita virkamiehiä, ja kehui ja kerskaili taidostansa, kun hän muka osasi erottaa ihmisiä. Virkamiehet pääsivät kokonaan hänen luonteensa ja tapainsa perille. Kaikista hänen alamaisistaan tuli kauheita vääryyden vainoojia; kaikkialla, kaikissa asioissa he vainosivat sitä, niin kuin vainoaa kalamies ahraimella lihavata sampea, ja vainosivatpa niin toimellisesti, että vähän ajan perästä oli joka miehellä moniahta tuhat kolikkoa taskussaan. Tähän aikaan palasivat totuuden tielle monet entisistä virkamiehistä ja pääsivät jälleen virkaan. Tshitshikow se yksinään vaan ei voinut hieroutua enää takaisin, vaikka kovinkin puuhasi hänen puolestaan, kaikkialla käypäin suosituskirjeiden yllyttämänä, ensimmäinen sihteeri. Tämä oli täydellisesti oppinut vetämään kenralia nenästä, mutta tässä asiassa hän ei voinut saada toimeen yhtään mitään. Esimies näet oli senlaatuinen mies, jota kyllä vedettiin (hänen tietämättänsä kumminkin) nenästä, mutta kun hänen päähänsä kerran oli joku ajatus iskenyt, niin siellä se sitten istui kiinni kuin rautanaula, ei sitä sieltä saanut irti keinoilla eikä millään. Viisas sihteeri ei voinut saada aikoin muuta kuin että Tshitshikow'in virkatodistus kumminkin jäi puhtaaksi, ja siihenkään hän ei saanut esimiestä muutoin taipumaan kuin armahtavaisuudesta, kuvaten hänelle liikuttavalla tavalla, kuinka surkeaan tilaan muka Tshitshikow'in perhe oli joutunut, jommoista hänellä kaikeksi onneksi ei ollutkaan.
— "No mitäpäs tästä!" virkkoi Tshitshikow. "Koukkuun kävi, koukusta kirposi — sinne meni! Ei auta itku hädästä; toimeen tässä pitää käydä".
Ja niin hän päätti alkaa asiat uudelleen päästä asti, uudelleen varustautua kärsivällisyydellä, uudelleen kieltäytyä kaikesta, vaikka olikin jo alkanut niin hauskan ja hupaisen elämän. Täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin, tehdä itsensä siellä ensin tunnetuksi. Ei ottanut asia oikein menestyäkseen. Varsin lyhyen ajan kuluessa täytyi hänen vaihtaa pari kolme tointa: ne olivat näet kovin halpoja, likaisia. Huomattava on, että Tshitshikow oli siivoin ja siistin mies mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Vaikka hänen ensi alussa oli täytynytkin oleskella epäsiivoissa seuroissa, niin sydämmessänsä hän kumminkin aina säilytti puhtauden; hän tahtoi, että virkahuoneissa pöydät olisivat petsatuita ja kaikki muukin sievää ja somaa. Ei hän puheessa milloinkaan käyttänyt rumaa sanaa; hän tunsi loukkausta silloin kuin muittenkin puheesta puuttui tarpeenmukainen kunnioitus säätyä ja arvoa kohtaan. Lukijan on luullakseni mieluista tietää, että hän muutti alusvaatteitakin joka kolmas päivä; kesällä, kuumana aikana, muutettiin niitä joka ainoakin päivä. Vähinkin paha lemu loukkasi häntä. Senpä vuoksi, kun Pekko illoin tuli häntä riisumaan ja vetämään saappaita jalasta, hän aina pisti neilikan nenäänsä. Ja monessakin tapauksessa olivat hänen hermonsa herkkiä kuin nuorella tytöllä. Siksipä tuntuikin hänestä raskaalta joutua jälleen niihin piireihin, joissa kaikki tuli paloviinalta ja kaikki käytös oli kömpelöä. Hän koetti kyllä rohkaista mieltänsä, mutta laihaksi meni mies kuin menikin, oikein vehreäksi kävi hän kasvoiltaan kovina aikoina. Hän oli jo ruvennut lihoamaan ja käymään niihin arvokkaisiin, pulleihin muotoihin, jommoisessa lukija näki hänet tutustuessaan hänen kanssansa, ja jo oli hän, peiliin vilahdellen, alkanut haaveilla kaikenlaisia kauniita asioita, muijaa ja lasten kamaria, ja aina oli hymy seurannut näitä ajatuksia; mutta nyt, katsahdettuansa sattumalta peiliin, ei hän saattanut olla huudahtamatta: "Hyväinen aika, kuinka minusta on tullut pahannäköinen!" Sen koommin ei hänen mielensä pitkään aikaan tehnyt kurkistella peiliin. Mutta kaikki kärsi vaan meidän sankarimme, kärsi lujana, maltilisena, ja pääsi viimein tullivirkamieheksi. Huomattava on, että tämmöinen virka oli jo kauan aikaa ollut hänen salaisten toiveittensa määränä. Hän näki, kuinka kalliita ulkomaisia kapineita oli tullin virkamiehillä, mimmoisia poslini-astioita ja pitsejä he lähettelivät tädeilleen ja sisarilleen ja serkuilleen. Monasti oli hän jo huo'ahtanut:
— "Annas jos pääsisi tulliin! Siellä on rajakin lähellä ja ihmisetkin sivistyneitä. Entäs niitä paitoja hienosta Hollannin palttinasta, jommoisia siellä saa!"
Tällöin hän vielä, se on lisättävä, mietiskeli erästä erinomaisen laatuista Franskan saippuata, joka tekee ihon aivan tavattoman valkoiseksi ja posket vereviksi. Mikä sen saippuan nimi oli, ties taivas, mutta semmoista vaan piti hänen arvelunsa mukaan löytymän rajalla. Kauan aikaa oli jo hänen mielensä tehnyt päästä tulliin, mutta häntä olivat aina pidättäneet kaikenlaiset edut rakennuskomiteassa ja hän oli tuumaillut varsin järkevästi näin: tulli on kyllä hyvä asia, mutta eihän se sittenkään ole vielä muuta kuin kaksi pyytä katolla, mutta komitea se on sittenkin pyy pivossa. Mutta nyt päätti hän päästä tavalla tai toisella tulliin, ja sinne hän pääsikin.
Uuteen toimeensa ryhtyi hän tavattomalla innolla. Luonto itse näkyi määränneen hänet tullivirkamieheksi. Mointa sukkeluutta, tarkkuutta ja huomaavaisuutta ei oltu siihen saakka vielä nähty eikä edes kuultukaan. Kolmen, neljän viikon perästä oli hän jo niin täydellisesti päässyt tulli-asiain perille, että tiesi kaikki tyyni: ei hänen tarvinnut mitata eikä punnita, tavaralistasta hän jo osasi sanoa, kuinka monta kyynärää verkaa tai muuta kangasta missäkin mytyssä oli. Hänen maksoi ottaa vaan käsiinsä tavarakääre, niin jo osasi sanoa, mitä se painoi. Mitä taasen etsiskelyihin tulee, niin oli hänellä siinä, omain toveriensakin puheen mukaan, oikea koiran vainu. Ihmetellä täytyikin, nähdessään, kuinka hänellä riitti malttia tutkimaan ja kopeloimaan jok'ainoata nappiakin, ja kaiken tämän teki hän kuolettavalla kylmäkiskoisuudella, mutta samassa tavattomalla kohteliaisuudella. Ja sillä välin kuin matkustelevaiset intoilivat ja kuohuivat vihan vimmassa ja tunsivat oudon halun lyödä rikki ja musertaa hänen miellyttävän ulkomuotonsa, hän ei muuttunut vähääkään kasvoissaan enempää kuin kohteliaassa käytöksessään, vaan puheli näin: "Sallikaa minun pikkuruisen häiritä teitä ja pyytää nousemaan ylös!" Tahi: "Olkaa hyvä, rouva, käykää tänne toiseen kamariin, siellä on erään meidän virkamiehemme rouva, jolla olisi teille jotakin sanomista". Tahi: "Suvaitkaapas, minä vaan vähäisen ratkoa rapsautan turkkinne vuoria", ja niin sanoessaan hän veti vuorin ja päällisen välistä saaleja ja huiveja, kylmäverisenä kuni omasta arkustaan. Esimiestenkin täytyi tunnustaa, että tämä oli piru eikä ihminen: hän haeskeli ja nuuski pyörissä, aisoissa, hevosen korvissa ja ties missä kaikissa paikoissa, jonne ei kertomuksen kirjoittajan mieleen ikänä johtuisi mennä kurkistamaan ja jonne ainoastaan tullivirkamiesten on lupa kurkistella. Siksipä matkustaja raukka, päästyään viimein rajan yli, ei vielä moneen minutiin päässyt toipumaan hämmästyksestänsä. Hän ristieli silmiään vaan, virkkaen: "No älähän muuta!" Niin oli hänen tilansa, tuon matkustajan, kuin koulupojan, joka on päässyt rehtorin huoneesta, jonne rehtori oli kutsunut hänet saamaan varoitusta, vaan olikin sen sijaan antanut hänelle aivan odottamattomasi selkäsaunan.
Vähän ajan perästä pani hän salakauppiaat kovin ahtaalle. Tämä mies oli kaikkein Puolan Juutalaisten epätoivo ja hämmästys. Hänen rehellisyytensä ja lahjomattomuutensa oli järkähtämätön, melkeinpä luonnoton. Hän ei edes käyttänyt omaksi hyödykseen kaikenlaisia takavarikkoon pantuja tavaroita ja monenlaisia pikku esineitä, joita ei kirjoiteta kruunun omiksi, liiallisten luettelojen karttamiseksi. Tämmöinen vilpitön palvelus, vailla kaikkea oman voiton pyyntöä, ei voinut olla herättämättä yleistä ihmettelyä eikä tulematta esivallan tiettäviin. Hän sai virkaylennyksen ja teki kohta sen jälkeen ehdotuksen kaikkein salakauppiasten kiinni-ottamisesta, pyytäen vaan apua, saadakseen itse panna ehdotuksensa toimeen. Hänelle annettiinkin heti joukko sotamiehiä ja rajaton haeskelemisen valta. Tätä hän juuri oli tahtonutkin.
Siihen aikaan oli perustunut suuri salakauppiasten yhteys, visusti ja tarkasti harkittu. Miljonia lupasi voittoa tämä julkea hanke. Tshitshikow oli kauan aikaa tiennyt tästä liitosta, mutta oli antanut jyrkästi kieltävän vastauksen liiton asiamiehille, jotka olivat tulleet häntä lahjomaan.
— "Ei vielä", oli hän sanonut kuivakiskoisesti. Mutta nyt, saatuaan haltuunsa kaikki tyyni, antoi hän heti tiedon liitolle.
— "Nyt sopii!" oli hän sanonut.
Laskut oli tehty tesmälleen. Tässä oli hänellä mahdollisuus voittaa yhdessä vuodessa sen verran, mitä muutoin ei olisi voittanut kahdessakymmenessäkään. Ennen hän ei ollut tahtonut ruveta heidän kanssansa mihinkään liittoon, niin kauan kuin vielä oli pelkkä alhainen käskyläinen, jolloin hän ei saattanut ansaita suuria summia; mutta nyt — nyt oli laita aivan toinen, nyt sopi hänen määrätä, mitkä ehdot vaan itse tahtoi. Saadaksensa asiata käymään luontevammin, taivutti hän puolelleen erään virkakumppaninsa, joka ei voinut kestää kiusausta, vaikka olikin jo harmaapää. Kaupat tehtiin, ja yhteys ryhtyi toimeen. Alku oli loistava. Lukija on kaiketikin monta kertaa kuullut vanhan kertomuksen espanjalaisista lampaista, jotka astua kopsuttivat rajan yli kaksinkertaisissa turkeissa ja toivat valeturkin alla miljonan arvoisen määrän Brabantin pitsejä. Tämä tapahtui juuri silloin kuin Tshitshikow palveli tullissa. Ell'ei hän olisi ollut mukana liitossa, niin ei olisi Juutalaisten kuuna kullan päivänä onnistunut saada tätä hanketta perille. Kolmen neljän tämmöisen lammasmatkueen kuljettua rajan yli, ilmaantui kummallekin virkamiehelle neljäsataa tuhatta ruplaa pääomaa. Tshitshikow kuului saaneen kuudettakin sataa tuhatta, hän kun oli rohkeampi. Taivas ties kuinka suunnattomiin nämä summat olisivat kasvaneetkaan, ell'ei lempo olisi lehahtanut ystävysten väliin. Hitto riivasi heidät, niin että he suoraan sanoen kiukustuivat ja riitautuivat toisiinsa ihan ilman syytä. Puheen kiihkossa tai kukaties vähän humalapäissäänkin sanoa tokaisi Tshitshikow kumppaliansa kieroksi mieheksi. Toinen, vaikka todella olikin kierosilmäinen, otti tuosta kumminkin pahoin suuttuaksensa, ties mistä syystä, ja vastasi kiivaasti ja tavattoman röyhkeästi juuri näillä sanoilla:
— "Sen sinä valehtelet! Minä olen valtioneuvos, enkä kiero mies; mutta sinä, sinä juuri olet kiero!"
Ja sitten hän vielä liitti noin pikkuisen pistopuheen harmissaan:
— "Niin justiin!"
Vaikka hän siis tällä tapaa kokonaan kumosi kumppalinsa, antaen hänelle sanat takaisin, ja vaikka nuo sanat: "Niin justiin!" olivat kyllä mahtavat, niin ei hän kumminkaan tyytynyt tähän, vaan lähetti salaisen kanteen Tshitshikow'ista. Kerrotaan sitä niinkin päin, että heillä oli muutoinkin ollut keskenänsä riitaa ja rettelöä, ja että riidan kapulana oli ollut muuan naikkonen, tuore ja terve kuin mehevä nauris. Tulliherrain puheen mukaan oli jo miehiäkin palkattu, joitten piti illan pimeässä kaukaisella poikkkikadulla antaa sankarillemme selkäsauna. Riitaveljekset saivat kumminkin pyyhkiä partaansa kumpainenkin, sillä naikkonen suostui erääsen staabi-kapteni Shamsharew'iin. Niin sitä kerrottiin, mutta kukapa sen ties, mitenkä asian laita oikein olikaan; arvatkoon lukija itse loput, jos haluttaa. Pääasia vaan on se, että virkamiesten liitot salakauppiaitten kanssa tulivat tiedoksi. Valtioneuvos joutui tosin itsekin perikatoon, mutta pihtiinpä saattoi hän kumppalinsakin. Tulliherrat vedettiin oikeuteen, kaikki heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja kaikki tämä tulla pyrähti äkisti kuin ukkonen heidän ylitsensä. Nyt vasta he toipuivat kuin häkä-unesta heräten ja näkivät kauhistuksella, mitä olivat tehneet. Valtioneuvos ei kestänyt kohtalon kovaa iskua, hän hukkui jonnekin syrjäisiin seutuihin, mutta kollegianneuvos se kesti. Hän osasi kätkeä osan rahoja, huolimatta tutkintoon tulleitten virkaherrain tarkasta vainusta. Hän pani liikkeelle älynsä hienoimmatkin mutkat ja metkut; siksi oli hänellä kyllin kokemusta, siksi tunsi hän kyllin hyvästi ihmiset: missä vaikutti hän miellyttävällä käytöksellään, missä liikuttavalla puheella, missä suitsutti hän liehakoimisen suloista savua, joka ei milloinkaan asiata tärvele, missä pistää sujautti rahoja kouraan, sanalla sanoen laittoi asiat sille tolalle, ett'ei häntä eroitettu niin häpeällisellä tavalla kuin kumppalia, vaan pääsi kuin pääsikin Rikos-oikeuden käsistä. Mutta pääomaa hänelle ei enää jäänyt eikä noita kaikenlaisia ulkomaisia kapineitakaan: ne joutuivat nyt muitten halullisten haltuun. Hänelle jäi kymmenkunta tuhatta ruplaa rahoja, jotka oli kätketty kovan ajan varalta, pari tusinaa paitoja Hollantilaisesta palttinasta ja vähäiset vaunut, jommoisissa naimattomat herrat tavallisesti kulkevat, sekä kaksi maaorjaa: kuski Selifan ja lakeija Pekko. Sitä paitsi antoivat hänelle sääliväiset tullivirkamiehet vielä viisi kuusi palasta sellaista saippuata, joka pitää ihon verevänä. Siinä kaikki.
Ja tuommoisessa tilassa oli nyt meidän sankarimme taas! Tuommoinen kova onni se nyt jälleen raukesi hänen ylitsensä. Tämä oli hänen mielestänsä: kärsiä totuuden tähden. Nyt luulisi, että hän tällaisten myrskyjen, koetusten, kohtalon iskujen ja elämän surujen jälkeen poistuu jäljelle jääneitten kymmenen tuhannen ruplan kanssa johonkin syrjäiseen kaupungin hiljaisuuteen, ja siellä sitten elää nuhjustaa ikänsä kaiken karttunaisessa aamunutussa, istuen matalan kartanon akkunassa ja katsellen sunnuntaisin talonpoikain tappelua kadulla tahi, raitista ilmaa hakeaksensa, lähtien kanakoppeliin omin käsin tunnustelemaan keitettäväksi määrättyä kanaa; niin, siellä hän viettää hiljaisen, vaan tavallansa myöskin jotakin hyötyä tuottavan elämänsä loppupäivät. Mutta niinpä ei käynyt. Hänen tahtonsa lujuus oli lannistumaton, se täytyy tunnustaa. Senkaltaisten kohtausten jälkeen, joissa oli kyllältä, ell'eihän juuri ihmisen kuolettamiseen, niin ainakin hänen taltuttamiseensa ja masentamiseensa, senkään kaltaisten kohtausten jälkeen hänen käsittämätön intohimonsa ei sammunut. Hän murehti, hän oli suuttunut, hän nureksi koko maailmata vastaan, hän moitti kohtaloa vääryyden tekijäksi, hän valitti ihmisten vääryyttä, eikä sittenkään saattanut olla ryhtymättä uusiin ponnistuksiin. Sanalla sanoen, hän osoitti semmoista malttia, että sen rinnalla kutistuu mitättömäksi Saksalaisen puiseva maltti, joka jo itsestäänkin asuu hänen hitaisessa, laiskassa verenkulussaan. Tshitshikow'issa sen sijaan veri keikkui ja kuohahteli, ja paljo siinä kysyttiin järjen hallitsemaa tahtoa, kun piti suistaa ja hillitä kaikki se, mikä pyrki ilmoille elamoimaan. Hän harkitsi, eikä ollutkaan hänen harkintansa kaikkea totuutta vailla.
— "Miksikä juuri minä? miksikä juuri minun piti kärsiä? Kukas nykyjään palveluksessaan torkkuu? Kaikkihan ottavat. En minä ole saattanut ketään onnettomuuteen: en ole leskiä ryöstänyt, en ole ketään ajanut mieron tielle; minä hyödytin itseäni siellä, missä rikkautta oli ja runsautta; minä otin siellä, missä otti toinenkin mies; ell'en minä olisi huolinut, niin olisivat huolineet muut. Minkästähden muitten käy hyvin, ja miksikä juuri minun pitää hävitä ja maan matona kadota? Ja mikäs minä nyt olen? Mihinkä minusta nyt on? Millä silmillä minä nyt rohkenen katsoa kunnioitettavaa perheen isää silmiin? Kuinkas minä en tuntisi omantunnon vaivoja, tietäessäni eläväni maailmassa työtönnä, toimetonna? Ja mitä sanovat sitten lapseni? 'Niin', sanovat he, 'semmoinen peijakas se meidän isä oli: ei jättänyt lapsillensa mitään perintöä!'"
Tshitshikow, kuten jo tiedämme, piti hellää huolta jälkeisistänsä. Kovin se on hellä asia! Moni kukaties ei pistäisikään kättään niin kovin syvälle, ell'ei nousisi tuommoinen kysymys — ja ties miten se nousee — mitä muka lapset sanovat! Ja siksipä nyt tämä esi-isän alku, varovaisena kuin kissa, katsahtaa toisella silmällä sivuun, eikö muka isäntä ole näkemässä, ja ala sitten sieppaella mitä lähinnä on, oli se sitten saippuata tai kynttilöitä tahi talia, vaikkapa kanarian lintukin — ei hän mitään hylkää. Niin valitti ja vaikeroitsi meidän sankarimme, vaan toimeliaisuus se ei sittenkään kuolehtunut hänen mielessänsä; kaikki oli siellä valmiina rakennukseen, odotellen vaan suunnitelmaa. Ja vielä kerran hän kutistui, vielä kerran hän alkoi työlään elämän, vielä kerran hän kieltäytyi kaikesta, vielä kerran hän laskeusi puhtaudesta ja somuudesta alas likaan ja halpuuteen. Paremman toimen puutteessa rupesi hän asian-ajajaksi. Tämä ammatti ei ollut vielä siihen aikaan saanut kansalais-oikeutta; sitä lykittiin joka haaralta, huonossa arvossa piti sitä Oikeuksissa alhaisten virkamiesten mitätön joukko, itse asioittajatkaan eivät sille suurta kunniata omantaneet. Asian-ajajat olivat tuomitut tuntikautisiin odotuksiin ylhäisten eteisissä, kärsimään tylyyttä ynnä muuta sellaista. Hätä se kumminkin saattoi hänet tähän.
Muun muassa sai hän ajaakseen tämmöisen asian: saada pantatuiksi muutama sata talonpoikaa Orpojen kassaan. Itse hovintila oli kokonaan rappiolla. Sen olivat rappiolle saattaneet eläintaudit, petolliset voudit, katovuodet, ruttotaudit, joihin paraat työmiehet olivat kuolleet, ja vihdoin myös löyhämielinen hovinherra itsekin, joka koristeli taloansa Moskovassa aivan uusimman mallin mukaan ja oli siihen menettänyt koko omaisuutensa viimeiseen ropoon saakka, niin ett'ei enää ollut mitä syödä. Siksipä piti vielä viimeiset jäljellä olevat talonpojat panna panttiin. Tämmöiset panttiinpanot kruunulle olivat siihen aikaan vielä jotakin uutta, johon ei ryhdytty niin aivan pelottomasti. Tshitshikov asian-ajajana taivutti ensin kaikki virkamiehet puolelleen (niinkuin tiettyä on, ei ilman tämmöistä edelläkäypää taivuttamista saa toimeen vähintäkään asiata; pitää edes pullollinen madeiraa ajaa jokaisen kulkkuun). Niin, taivutettuansa nyt kaikki asianomaiset puolelleen, ilmoitti hän, että semmoinen ja semmoinen nyt on asia: toinen puoli talonpojista on kuollut ja senpä vuoksi, jott'ei sittemmin tulisi enää rettelöitä, niin…
— "No ovathan ne henkikirjoissa?" sanoi sihteeri. "Yksi kuolee pois ja sijaan syntyy toinen; maailmassa on tapa semmoinen".
Sihteeri osasi puhua soinnuissa, kuten näkyy. Mutta sankarissammepa välähti samassa ajatus, valoisin mitä ihmisessä milloinkaan on välähtänyt.
— "Onpas minua pölkkypää!" virkkoi hän itsekseen. "Rukkasia haen ja rukkaset ovat vyöllä. Minä otan ja ostan kaikki nuo kuolleet talonpojat, ennenkuin uudet henkikirjat laitetaan, ostan niitä esimerkiksi tuhannen sielua, ja Orpoin kassa antaa niistä esimerkiksi kaksi sataa ruplaa kappaleesta, — siinähän on jo kahden sadan tuhannen pääoma! Ja aikakin on nyt sopiva! Äsköttäin liikkui ruttotauteja, väkeä on kuollut, Jumalan kiitos, enemmänkin; hovinherrat ovat eläneet huimasti ja menettäneet korttipöydässä kelpo lailla; kaikki on samonnut Pietariin virkoja hakemaan, maatilat on jätetty leväperään, niitä hoidetaan huonosti, verojen maksu käy vuodesta vuoteen vaikeammaksi, — ilomielellä he luovuttavat ne minulle joka mies jo siitäkin syystä, että pääsevät maksamasta henkirahaa heidän edestänsä; saattaa vielä niinkin käydä, että yksi ja toinen maksaa minulle selvät rahat, kun vaan otan. Kyllähän siinä on vaikeutta ja paljo puuhaa, ja vähän peloittaa kanssa, ett'ei kävisi hullusti ja nousisi vielä juttuja. No niin, mutta turhanpäitenkös se järki kulta sitten on ihmiselle annettu! Pää-asia on kumminkin siinä, että asia näyttää kaikille kovin kummalliselta, ei kukaan ota sitä uskoaksensa. Totta kyllä, ett'ei talonpoikia saa ostaa eikä pantatakaan ilman maata. Mutta minäpä ostankin ne siirrettäviksi, niin juuri siirrettäviksi. Nykyjään saa Taurian ja Hersonin lääneissä maata ihan ilmaiseksi: ota vaan ja asu. Sinne minä heidät siirränkin! Hersonin lääniin minä heidät siirrän! Eläkööt siellä ja olkoot! Ja mitä taas siirtämiseen tulee, niin sen saattaa tehdä lain ja asetusten mukaan. Jos vaaditaan todistusta talonpojista, niin miks'ei? Kyllä minä hankin todistuksen, jonka kapteni-ispravnikka on allekirjoittanut omalla kädellään. Tilan nimeksi sopii panna Tshitshikow'in kylä taikka ristimänimeni mukaan Pavlowskin kylä."
Tällä tapaa syntyi sankarimme päässä tämä kummallinen ai'e. Kiittänevätkö häntä siitä lukijat, sitä en tiedä, mutta tekijän kiitollisuutta on vaikea lausuakaan, sillä oli miten olikaan, ell'ei Tshitshikow'in päähän olisi tämmöistä ajatusta tullut, niin ei olisi tämäkään kertomus ilmaantunut maailmaan.
Ristittyään silmänsä, kuten Venäläinen konsanaankin, ryhtyi hän toimeenpanemaan aikeitansa. Ollen muuttavinaan asuinpaikkaa ja muilla tekosyillä läksi hän liikkeelle, pistäytyen yhteen ja toiseen nurkkaan meidän valtakuntaa, liiatenkin niihin, jotka olivat muita enemmän kärsineet tapaturmia, katovuosia, ruttotauteja ynnä muuta sellaista, sanalla sanoen sinne, jossa hänellä oli toivo saada mukavammin ja huotavimmalla hinnalla ostaa tarvitsemaansa väkeä. Hän ei kääntynyt umpimähkään minkä tilan-omistajan puoleen hyvänsä, vaan huolellisesti valikoksi mieluisiansa ihmisiä taikka semmoisia, joissa tänkaltaiset kaupat kohtasivat vähimmän vastusta. Hän koetti ensin aina tutustua ihmisten kanssa, miellyttää heitä, saadaksensa sitten talonpoikia enemmän ystävyyden kaupalla kuin suoranaisella ostolla. Älköötpä siis lukijat moittikokaan tekijätä, jos tähän asti esiin tulleet henget eivät ole heitä miellyttäneet, — syy on Tshitshikow'in — tässä on hänellä täysi valta, meidän on seuraaminen, menköön hän minne hyvänsä.
* * * * *
Mutta kenties vaaditaan lopullista, tesmällistä piirrettä: mimmoinen mies hän oikeastaan on siveellisessä katsannossa? Hän ei ole sankari täynnä täydellisyyttä ja hyviä avuja, sen näkee selvään. Mikäs hän on sitten? Konnako siis, vai? Miksikä konna? Miksikä ollaan niin ankaria lähimmäistä kohtaan? Nykyaikoina ei meillä ole konnia: meillä on vaan hyväaikeisia ja miellyttäviä ihmisiä, mutta sellaisia, jotka yhteiseksi häpeäksi tarjoaisivat kasvonsa yleisön korvapuustille, semmoisia lieneekö kaikkiansa pari kolme miestä, ja nekin puhuvat jo nykyjään hyvistä avuista. Oikeampi on sanoa häntä isännäksi, hankkimisen taitavaksi mieheksi. Hankkiminen — siinä se kaiken syy on; juuri hankkimisen tähden on syntynyt juttuja, joille maailma on antanut nimen "likaisen puoleiset". Semmoisessa luonteessa on kyllä jotakin kammottavaa, ja se sama lukija, joka elämänsä tiellä on ruvennut semmoisen miehen ystäväksi, hänen kanssansa olemaan ja hauskasti viettämään elämätä, — tämä sama lukija se on katsova häneen karsaasti, jos hän ilmaantuu draaman tai kertoelman sankarina. Mutta viisas on se, joka ei hylkää minkäänlaista luonnetta, vaan luoden siihen tarkastavan katseen, tutkii sitä syvimpiä syitä myöten. Pian ihmisessä muuttuu kaikki: ei aikaakaan, niin jo on hänen sisässään kasvanut mato, joka imemällä on itseensä imenyt kaikki elämän nesteet. Ja kuinka usein on sattunut, ett'ei ainoastaan suuri intohimo, vaan mitätön himo johonkin vähäpätöiseen on kasvanut siinä ihmisessä, joka oli syntynyt suurempainkin töitten tekijäksi, on kasvanut ja pakoittanut hänet unhoittamaan ylevät ja pyhät velvollisuudet ja pitämään mitätöntä rihkamata ylevänä ja pyhänä. Lukemattomia kuin meren hieta ovat inhimilliset intohimot, ja kaikki he alussa ovat vähäisiä ja kauniita ja tottelevat ihmistä; sittemmin vasta yltyvät ne hänen julmiksi tyranneikseen. Miekkoinen se, joka on valinnut itselleen kauniimman intohimon; hänen onnensa se kasvaa ja kymmenkertaiseksi lisääntyy hetkestä hetkeen ja yhä syvemmälle ja syvemmälle hän tunkeutuu sielunsa loppumattomaan paratisiin.
* * * * *
Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämmeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille — silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä. Vähät siitä, ett'eivät olisi hänen kasvonsa eikä hänen muotonsa liikkuneet ja liehuneet ilpoisen elävänä silmien edessä — sen sijaan, kun kirja olisi päästy loppuun, ei olisi sielussa tuntunut mitään häiritystä, olisi sopinut vallan hyvin jälleen istua korttipöytään, joka huvittaa koko Venäjänmaata. Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta. Mitäs siitä on hyötyä? sanotte te. Emmekös me tiedä itsekin, että maailmassa on paljon halpaa ja typerätä? Useinhan me niinkin näemme sellaista, mikä ei ole ensinkään lohduttavaista. Esittäkää sen sijaan meille jotakin kaunista, hupaista: antakaa meidän unohtaa.
— "Mitäs sinä, veikkonen, semmoista mulle aina puhut, että talous-asiat käyvät huonosti?" puheli tilan-omistaja voudillensa; "kyllä minä sen tiedän sanomattasikin. Eikös sinulla muuta puhetta olekaan, vai? Anna minun unohtaa tämä kaikki, olla tietämättä sitä, — sitten olen onnellinen".
Ja niinpä ne rahat, joilla olisi asiat saatu vähän parannetuiksi, käytetään kaikenlaiseen semmoiseen, jonka avulla päästään unhotukseen. Niin nukkuu järki, joka kukaties olisi keksinyt äkkinäisen lähteen oivallisia keinoja; mutta nyt menee tila kuin meneekin vasaramarkkinoille ja tilan-omistaja lähtee pitkin maita maailmoita unohdusta hakemaan, valmiina hädän pakoituksesta halpuuteen, jommoista ennen vanhaan olisi itsekin kauhistunut.
Vielä tulee tekijän osaksi syytöksiä niin sanottujen patriotien eli isänmaan ystäväin puolelta, jotka tyyneesti istuvat nurkissansa ja toimivat aivan toisenlaisissa asioissa, kokoavat rahaa ja hankkivat hyviä päiviä muitten kulungilla. Mutta jos vaan jotakin semmoista tapahtuu, mikä heidän mielestänsä loukkaa isänmaata, jos vaan ilmaantuu semmoinen kirja, jossa väliin sanotaan katkeraa totuutta, niin heti juoksee heitä joka nurkasta esiin kuin hämähäkkejä, jotka ovat nähneet kärpäsen takertuneen heidän verkkoonsa. Ja niin nostetaan huuto ja melu: "Onkos nyt sopivata tuoda semmoista julkisuuteen, saattaa se kaikkien kuuluviin? Kaikki, mitä siinä on kerrottu — meidän omaammehan se on — onkos tämä laitaa? Entäs mitä sanovat ulkomaalaiset? Onko hauska kuulla muilta pahoja puheita omasta itsestä? Ettekös te luule sen tekevän kipeätä? Ettekös te luule, että me olemme patrioteja?"
Tuommoisiin viisaisin muistutuksiin, varsinkin mitä ulkomaalaisista sanottiin, en tosiaankaan osaa keksiä mitään vastaukseksi.
Vai kelpaisko tämä?
Oli kerran syrjäisessä seudussa Venäjänmaata kaksi miestä. Toinen oli perheen isä nimeltä Kifa Mokievitsh, säveä mies, joka vietti päivänsä aamunuttuisessa asussa. Perheestänsä hän ei suuria huolinut; hänen elämänsä oli enemmän syvä-aatteista laatua; hänen tutkimuksensa esineenä oli näet tänlaatuinen, hänen puheensa mukaan filosofillinen, kysymys:
— "Nyt niinkuin esimerkiksi eläin", puheli hän, kävellen huoneensa lattialla, "eläin syntyy alastonna. Miksikä juuri alastonna? Miks'ei se synny linnun lailla? Miks'ei se puhkea munasta? On tuo luonto sentään vähän kummallista … tuota noin … mitä syvemmälle siihen tunkeutuu, sitä vähemmin sitä ymmärtää".
Niin ajatteli mies Kifa Mokievitsh. Mutta se ei ole pää-asia. Toinen mies oli Moki Kifovitsh, hänen poikansa. Tämä oli, niinkuin sanotaan, raavas mies. Sillä välin kun isä tutki ja ajatteli eläimen syntymistä, pojan harteva 20-vuotias luonne pyrkimällä pyrki keikkumaan. Ei hän osannut keveällä kädellä käydä mihinkään: toiselta ihmiseltä joko käsi rusahtaa tai paise nenälle nousee. Omassa talossa sekä naapurissa juoksi häntä pakoon jokainen, hänet huomattuaan, talon piiasta talon koiraan asti; oman sänkynsäkin näet oli särkenyt palasiksi. Semmoinen oli Moki Kifovitsh, ollen yleensä kumminkin hyväsydämminen mies. Mutta se ei ole pää-asia. Pää-asia on tämä.
— "Kuulehan toki, hyvä herra, Kifa Mokievitsh", puheli isälle oma sekä vieras väki; "kovinhan sinulla on kova tuo Moki Kifovitsh! Ei näet anna rauhaa kellenkään, semmoinen velikulta se on!"
— "Niin, kyllähän se on vähän vallaton, onhan se sitä", vastasi isä, "mutta mitäs mä teen? En minä nyt enää rupea tappelemaan hänen kanssaan, ja minähän siitä syyhyn tulisin, ankara muka olen isä. Hän on, ymmärrättehän, kunnianhimoinen mies. Jos häntä nuhtelisi tuon ja toisen kuullen, niin kyllä hän talttuisi, mutta julkisuus näet, — sehän se on paha asia. Kaupunki saa kuulla, ja koiraksi hänet nimittävät. Mitä? Luulettekos te, ett'ei tämä ole minun haikea kuulla? Vai en minä ole isä? Jos minä tutkin filosofiaa ja minulta jonkun kerran puuttuu aikaa, niin enkö mä sitten olekaan isä? Olenpas, näettenkös, olenpas vaan; isä minä olen, hitto vieköön, olen minä! Tässä istuu minulla Moki Kifovitsh, tässä, sydämmessäni!"
Ja Kifa Mokievitsh rupesi nyrkillä lyömään kovasti rintaansa ja tuli aivan vimmaan.
— "Ja vaikk'ei hänestä muuta tulekaan kuin koira, niin älkööthän saako minulta sitä tietää. Älköönhän isä olko poikansa pettäjä!"
Osoitettuaan tänkaltaiset isäntunteet, hän jätti Moki Kifovitsh'in jatkamaan sankaritöitä ja, palaten itse jälleen lempiaineesensa, tehdä tokaisi äkkiä esimerkiksi tänkaltaisen kysymyksen:
— "Mutta jos nyt norsu syntyisi munasta, niin kyllä kai siinä pitäisi olla kovin paksu kuori, — ei sitä saa tykinkään luodilla puhki; niin, pitää keksiä joku uusi ampumakone".
Niin elelivät aikojansa rauhallisessa nurkassaan nämä miehet, jotka aivan odottamatta, kuni ikkunasta, pilkistivät ulos kertomuksemme lopulla, kainosti vastataksensa muutamain innokasten patriotien syytökseen, patriotien, jotka siihen saakka rauhassa olivat harrastaneet jotakin filosofiaa tai varojansa kasvattaneet hellästi rakastamansa isänmaan kulungilla, ja jotka eivät ajattele sitä, kuinka ihminen välttäisi pahan työn, vaan ainoastaan sitä, kuinka hän välttäisi sen, ett'eivät ihmiset puhuisi hänen pahasta työstään. Vaan ei, ei ole patriotismi eikä ensimmäinen tunne moitetten syynä; siinä piilee jotakin muuta. Miksipä sitä salajaisin? Kukapas virkkaisikaan. pyhän totuuden, ellei juuri tekijä? Te pelkäätte syvälle luotua katsetta, te pelkäätte itsekin heittää johonkin katsetta syvälle, te rakastatte vain heittää ajattelemattomia vilkauksia kaikkeen. Te naurattekin sydämmen pohjasta Tshitshikow'ille; jopa kenties kiitättekin tekijätä arvellen: "Ei se ja se seikka ollut niinkään hullusti huomattu! Mahtaa se tekijä sentään olla iloinen mies!" Ja näin sanottuanne, te käännytte omaan itseenne toista vertaa suuremmalla ylpeydellä ja itseenne tyytyväisinä myhähdellen te liitätte: "Täytyy todellakin tunnustaa: kummallista, lystikästä väkeä sitä sentään on monessa paikassa maaseuduilla, ja kyllä ne ovat koko konniakin!" Mutta kuka olisi teistä, joka kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan hiljaisuudessa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin keskustelette oman itsenne kanssa, laskisi oman sielunsa syvyyteen tämän raskaan kysymyksen: "Eiköhän minussakin ole joku osa Tshitshikow'ia?" Ei maar! Mutta annas, että hänen ohitsensa samassa sattuu menemään tuttava, jolla ei ole arvo kovin korkea eikä lopen matalakaan, — niin jo nykäisee hän heti naapuriansa ja sanoo, ollen vähällä nauruun purskahtamaisillaan: "Katsos, tuolla menee Tshitshikow, tuolla menee Tshitshikow!" Ja sitten hän, lapsen lailla unohtaen kunnioituksen, mikä on tuleva arvolle ja iälle, lähtee juoksemaan hänen perässään, matkien ja härnäten takaa päin: "Tshitshikow, Tshitshikow, Tshitshikow!"
Vaan johan olemme ruvenneet puhumaan kovin kovaa, muistamatta, että sankarimme, joka on maannut koko sen ajan, mikä hänen kertomustansa on kestänyt, nyt on jo herännyt ja saattaa helposti kuulla usein mainitun sankarinimensä. Ja hän on kovin herkkä ottamaan onkeensa, eikä ole mielissään, ellei hänestä puhuta kunnioittavasti.
— "No mitäs sinä nyt?" sanoi Tshitshikov Selifan'ille; "kuuletkos sinä!"
— "Mitä niin?" kysyi Selifan verkalleen.
— "Mitäkö niin? Sinä mokoma! Kuinka sinä ajat? Anna mennä!"
Selifan oli todellakin jo kauan aikaa ajanut silmät siirallaan, joskus vaan puoli torkuksissa huiskaisten hevosia, jotka torkkuivat nekin. Pekon päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohden, lakki lentänyt tielle, ja hän itse, heittäytyen selälleen, oli tukkinut päänsä aivan Tshitshikow'in polveen, niin että isännän piti antaa pieni sysäys Pekon kallolle. Selifan karisti torkut silmistään, iskien papurikkoa muutaman kerran ruoskalla, joka pani sen juoksemaan ja huimaisten sitten ruoskalla kaikkia kolmea, virkkoi hienolla laulu-äänellä: "Soita pois vaan!" Hevoset kävivät intoonsa ja läksivät kiidättämään keveitä vaunuja keveästi kuin höyhentä. Selifan se vaan huiskieli, huudellen "Hei, helei!" ja notkeasti hypähdellen istuimellaan sitä myöten kuin vaunut toisin vuoroin lennähtelivät mäen päälle, toisin taas kiitivät huimasti mäkeä alas, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä maantiellä. Tshitshikow se vaan myhähteli, keveästi keikahdellen nahkaisella pieluksellansa, sillä hän rakasti nopeata ajamista.
Ja kukapa Venäläinen ei rakastaisi nopeata ajamista? Hänenkö henkensä, tuo huimaan temmellykseen ja elohon pyrkivä henki ei sanoisi joskus: "Hiiteen kaikki tyyni!" Hänenkö henkensä ei rakastaisi sitä? Sitäkö ei maksaisi rakastaa, siinä kun kuuluu jotakin juhlallista ja ihmeellistä? Tuntuu kuin olisi salainen voima siepannut sinut siivillensä, sä lennät ja kaikki lentää: lentää virstat, lentää vastahasi kauppiaat kuormarekiensä ajo-istuimella, lentää molemmilla puolin metsä tummine honka- ja kuusi-rinteineen, ja siinä kirveen kilahdukset, ja siinä variksen vaa'unnat; koko tie lentää ties minne päättyvään kaukaisuuteen; ja jotakin kauheata asuu tuossa nopeassa välkynnässä, missä ei ennätä muotohonsa selvitä poistuva esine; yksin taivas vaan pääsi päällä ja keveät hattarat ja pilvien lomitse kulkeva kuu näyttävät pysyvän asemillaan. Voi sua, troikka, voi lintuani sua! Kuka on sinut keksinyt! Uljaassa kansassa lienet sa varmaan syntynyt, maassa siinä, mikä ei leikkiä laske, vaan tasaisena tanterena on levällensä heittäynyt, täyttäen puolen maailmaa, ja menepäs lukemaan siinä virstoja, kunnes rupeaa silmiäsi huikaisemaan. Eikä ole kovin konstikkaat nuo ajopelit, ei niitä ole kiinnitetty rautaisilla kierteillä, vaan yks kaks kirveellä ja puukolla sinut tekasi ja kokoonpani Jaroslavin mies. Eikä istu kyytimies saksan saappaat jalassa: parta ja rukkaset ja istuukin näet piru ties minkä päällä; mutta kun nousee hän ja huiskaisee ja laulun alkaa, niin hevoset vihurina kiitämään, pyöräin puolat ovat enää yhtenä ympyränä, järähti maa ja huudahti säikäyksissään pysähtynyt matkamies, — ja tuolla se nyt kiitää ja kiitää ja kiitää!… Ja nyt näkyy jo tuolla kaukana, kuinka se lyö pölypilviä ilmaan.
Niinhän sinäkin, Venäjänmaa, kiidät kuni saavuttamaton troikka? Sakeana savuna pöllyää allasi tie, sillat kumisevat, kaikki jääpi jäljelle. Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. Ukonnuoliko se on, taivaasta singahtanut? Mitä tietää tämä kauhua nostava liike? ja mikä outo voima se piilee näissä maailmalle oudoissa hevosissa? Voi hevot, hevot! Tuuliaispäätkö teidän harjoissanne asuvat? Herkkä korvako se puhuu jok'ainoassa suonessanne? Kajahti ylhäältä tuttu laulu, — yht'aikaa he ponnistivat vaskiset rintansa ja, maahan tuskin kajotenkaan, he jo ovat juoleina juovina vaan ilmassa, ja niin se kiitää Jumalan innostamana!… Oi Venäjä! minne kiidät sä? Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.
Loppu.