TOINEN NÄYTÖS.
Pieni huone ravintolassa. Sänky, pöytä, matkalaukku, tyhjä pullo, saappaat, vaateharja y.m.
Ensimmäinen kohtaus.
Ossip.
Ossip (makaa herransa sängyssä.) Lempo tämmöistä kurjuutta kärsiköön! Pelkäänpä jo nääntyväni nälkään. Vatsani kurajaa, kuin olisi siellä puoli tusinaa rykmentinrumpaleja. Me emme näy enään mitenkään pääsevän kotia. Nythän on jo toinen kuukausi kulunut siitä, kun Pietarista läksimme! Rahat on tuo huimapää herrani humussaan ja tuhussaan tuhlannut! Nyt hän on allapäin, pahoilla mielin, eikä ollenkaan kiivastele. Rahoista ei tosin ollut puutetta, mutta kun tultiin kaupunkeihin, niin piti joka paikassa kopeiltaman ja pöyhisteltämän! (Matkii herraansa.) "Hei Ossip, mene ja valitse minulle huone ja komein, mitä löydät, ja toimita myös oivallisin päivällinen! En voi syödä tavallista päivällistä — muhkeata pitää oleman!" — Niinpä niin; jos hän edes olisi jotakin, vaan kun hän on vaan turhanpäiväinen tuhlaaja!… Ja sitten oli matkustavaisten kanssa tutustuminen…. korttia lyöminen… ja siinäkös mies nypittiin hyvänpäiväiseksi!… Hupaiseksihan tämä tämmöinen elämä ajan mittaan vetää!… Ei; toista oli kumminkin maalla olo! Siellä ei tosin eletä suuren kaupungin tavoin, mutta siellä saa kumminkin rauhassa ehdoltaan syödä. Siellä akkaseni on; siellä saa kaiken päivää peräpenkillä loikoilla ja pistää piirakoita poskeensa… Totta puhuakseni, tosin ei mikään vedä Pietarille vertoja… Kun vaan olisi taskut rahoja täynnä… Kas siellä vasta elämä, joka kelpaa; tivaatteria, koiratkin tanssaavat sinulle — ja kaikkea, mitä vaan tahdot!… Ja miten hienon hienosti siellä puhutaan… ikäänkuin aatelisia oltaisiin!… Ja kun Tschukkin dvorissa [eräs kauppapaikka Pietarissa] käydään, niin kauppamiehet heti huutavat: "mitä tahdotte, armollinen herra!" — Jos käyt veneesen istumaan ja lähdet virran poikki… niin kuka vieressäsi istuu? Korkea virkamies, näet!… Jos seuraa mielit, niin poikkee puotiin. Siellä herra rakuuna kertoo leiristä, selittelee, mitä jokainen taivaan tähti merkitsee, ihan niin selvään, kuin olisivat kaikki kämmenellä. Vanha upseerin rouva hulluttelee ja kaunis sisäneitsyt luo sinuun silmäyksen semmoisen, että…! Mutta hyi, hyi, Ossip! (Pudistaa naureskellen päätänsä.) Saakeli vieköön; kaikki käytös on niin galanttia, niin galanttia!… Epäkohteliasta sanaa et kuule, kaikki sanovat sinulle "Te." Jos kävelemiseen väsyt, niin otat ajurin ja ajelet kuin hyväkin herra; ja joll'et mieli maksaa, niin siitäkin helposti pääset. Joka kartanossa on takaportti, ja siitä puikahtaa tipo tiehensä, niin ett'ei lempokaan kiinni saa… Mutta asialla on toinenkin puolensa: tänään on rattoisa elämä, huomenna ollaan nälkään kuolemaisillaan — niinkuin esimerkiksi on laitamme nyt. Mutta syy on tykkänään hänen. Vaan mitä tehdä? Isä kyllä meille rahoja lähettää, — vaan sen sijaan, että niitä säästelisi, mitä vielä! Silloin ajellaan vaunuissa; joka päivä minua lähetetään pääsylippua tivaatterista noutamaan… Mutta kun viikon päivät ovat kuluneet, silloin on jo toinen ääni kellossa; silloin myydään uusi frakki juutalaisille! Ja välistä myydään kaikki tyyni, niin että jääpi vaan paita ja kulunut, kiiltävä takki!… Kas sepä oli hyötyisä kauppa… ja miten erinomaista englannin verkaa se oli! Frakki yksinään maksoi hänelle noin sata viisikymmentä ruplaa; kaksikymmentä ruplaa maksoivat juutalaiset; housuista en huoli edes puhuakaan, — ne menivät polkuhintaan. Mutta miksi tämä kaikki, niin miksi? Sentähden, ett'ei hän viitsi virkahuoneessansa käydä, vaan mieluummin käydä pöyhkeilee perspektillä ja lyö korttia. Oi, jospa vanha herra sen tietäisi! Hän ei suinkaan välittäisi siitä, että hänen herra poikansa on hallituksen virkamies; — hän luultavasti antaisi hänelle semmoisen selkäsaunan, että häntä neljä päivää syyhyttäisi… Kun on virka, niin pidä virastasi vaari! Ja tämäkin ravintolan isäntä ei sano antavansa ruokaa, ennenkun olemme kaikki vanhat velat maksaneet… Hm, ja ellemme maksa…? (Huokaa) Hyvä Jumala, jos nyt olisi edes jonkinlaista kaalia! Luulenpa, että söisin koko sangollisen… Joku kolkuttaa — luultavasti on se hän.
(Hypähtää ylös sängystä.)
Toinen kohtaus.
Ossip. Hlestakov.
Hlestakov. Se, ota vastaan tämä…
(Ojentua hänelle hatun ja kepin.)
No, taasen olet sängyssäni maata lojottanut?
Ossip. Minäkö maannut? Ikäänkuin en muualla sijaani saisi.
Hlestakov. Nyt valehtelet. Sinä olet sängyssäni loikoillut. Näkeehän sen jo sängystäkin.
Ossip. Mitä minä sängystä? Tiedänhän minä, mitä sänky on. Onhan minulla jalat seisoa; mitä minun tulee teidän sänkyynne?
Hlestakov (Astuu edes takaisin.) Katso, onko kartuusissa tupakkaa?
Ossip. Tupakkaa! — Mistä sitä olisi tullut? Johan on neljä päivää siitä, kun viimeiset tähteet poltitte.
Hlestakov (Yhä kävellen pureskelee huultansa; vakavalla ja uhkaavalla äänellä.) Kuuleppas vaan, Ossip!
Ossip. Mitä käskette?
Hlestakov (jotensakin alakuloisella äänenä). Sinun pitää menemän tuonne alas.
Ossip. Mihin?
Hlestakov (Melkein pyytäen). Alas ravintohuoneesen… Käske… lähettämään minulle vähä ruokaa.
Ossip. Sitä en tee. En tahdo.
Hlestakov. Kuinka sinä, pöllö, tohdit?
Ossip. En; sitä en ikinä tee; ja jos menisinkin, niin ei se mitään auttaisi; isäntä ei sano antavansa meille enää mitään ruokaa.
Hlestakov. Jospa hän vaan rohkenisi! Mitä joutavia.
Ossip. Niin; vieläpä hän päälliseksi uhkaa mennä kaupungin päällikön luo sentähden, että me täällä olemme olleet jo kolmatta viikkoa, emmekä ole ropoakaan maksaneet. "Sinä ja sinun herrasi", sanoo hän, "olette oikeita hirtehisiä ja herrasi on muuten täydellisin veijari. Moisia maankulkijoita ja roistoja olemme ennenkin nähneet", sanoo hän.
Hlestakov. Ja sinulle on tietysti erinomainen nautinto saada minulle kertoa kaikki nuo hävyttömyydet.
Ossip. "Sitten he kömpivät tänne", sanoo hän, "ja asettuvat minun luokseni ja velkaantuvat ja velkaantuvat; ja lopuksi ei saa niitä talostansakaan ulos", sanoo hän. "Vaan minun kanssani ei ole hyvä pelailla", sanoo hän vielä, "minä vihdoin valitan poliisille ja panetan teidät velkavankilaan."
Hlestakov. Kylläksi, tolvana! Mene jo, mene ja sano hänelle vaan…! Mikä törkeä konna se mies onkin!
Ossip. Eikö parasta olisi, että pyytäisin isäntää tulemaan teidän puheillenne?
Hlestakov. Ei minulla ole hänelle mitään sanomista. Mene itse sanomaan.
Ossip. Mutta toden totta, hyvä herra…
Hlestakov. Noh, mene siis hiiteen ja kutsu hänet tänne!
Kolmas kohtaus.
Hlestakov (yksin.)
Hlestakov. Minun on hirveä nälkä! Kävelin vähäisen matkaa, toivoen, että ruokahalu katoaisi — vaan, lempo vie, se vaikutti päinvastoin! Joll'en olisi Pensassa hurjasti elamoinnut, niin olisi minulla rahoja tarpeeksi kotia päästäkseni. Tuo kapteini ymmärsi minun oikein nylkeä! Kas, sepä mies, osasi korttia sekoittaa! Neljänneksessä tunnissa hän minun perin puhtaaksi sai. Mutta kuitenkin tekisi mieleni koetella miestä vieläkin kerran. Kun vaan sattuisin yhteen! Mikä kehno kaupunki tämä kuitenkin on! Eivät edes ruokakauppiaat usko velaksi. Se on hävytöntä!
(Alkaa viheltää ensin Robertia, sitten venäläistä kansanlaulua, "punainen sarafan" y.m.) Eikö tänne tule ketään?
Neljäs kohtaus.
Hlestakov. Ossip. Ravintolan palvelija.
Ravint. palvelija. Isäntä käski kysyä, mitä tahdotte.
Hlestakov. No, hyvää päivää ystäväni! Kuinka jaksatte?
Ravint. palvelija. Niin, Jumalan kiitos! Kyllähän sitä hiljakseen mennään.
Hlestakov. Ja miten kaikki täällä ravintolassa teillä käypi?
Ravint. palvelija. Kaikki, Jumalan kiitos, kaikki käy hyvin.
Hlestakov. No, onko teillä paljo vieraita?
Ravint. palvelija. Kiitoksia, kyllähän niitä riittää.
Hlestakov. Kuulepas ystäväni, minulle ei ole tuotu mitään päivällistä; ole siis hyvä ja mene alas ja laita, että se viipymättä tänne tulee. — Minun on heti syötyäni tärkeä asia toimitettava.
Ravint. palvelija. Niinpä kyllä, mutta isäntä on sanonut, ett'ei hän enää huoli teille mitään antaa. Vähällä oli hän jo tänään mennä kaupungin päällikölle valittamaan.
Hlestakov. Valittamaan? Mitä hän valittaisi? Ajattelepas itse ystäväni! Täytyyhän minun syödä… Enhän minä voi nälkään menehtyä. Minun on todellakin hirmuisen nälkä. Vakuutan, että se on totinen tosi.
Ravint. palvelija. Kyllä kai. Mutta isäntä sanoi: "minä en anna hänelle mitään syötävää, ennenkun on edelliset maksanut." Niin hän sanoi.
Hlestakov. Hyvä, hyvä, mutta menepäs nyt kuitenkin alas ja puhuttele ja taivuttele häntä.
Ravint. palvelija. No, mutta mitä minun pitäisi sanoman.
Hlestakov. Niin, haastele oikein vakaasti hänen kanssansa ja sano hänelle, että minun täytyy saada ruokaa… Mitä maksoon tulee… niin sehän on luonnollista… Mutta en minä ole semmoinen moukka, kuin hän, joka ei välitä, vaikka olisi koko päivän syömättä. Kylläpä käskisi!
(Ravintolan palvelija ja Ossip menevät.)
Viides kohtaus.
Hlestakov (yksin.)
Hlestakov. Olisi kuitenkin jotensakin ilkeätä, jollei hän nyt antaisikaan minulle ruokaa. En ole ikinäni tuntenut semmoista ruoanhalua kuin nyt. Möisinköhän jonkun vaatekappaleen, möisinköhän housut? Hm!… Ei; mieluummin tahdon nälkää nähdä ja palata kotiin muodikkaassa pietarilaisessa puvussa. Vahinko vaan, ett'ei Joakim tahtonut minulle vaunujansa lainata! Eipä olisi, lempo vie, niin hullua ollut ajaa herrojen tilanhaltijain luo komuvaunuissa, lyhdyt edessä. Ossip kiiltonappisessa takissa takana! Kuinka he silloin olisivat ikkunoille rientäneet! "Kuka tuossa ajellen saapuu? Kukahan se saattaa olla?" — Lakeijani astuu esiin. (Matkii lakeijaa.) "Ivan Alexandrovitsch Hlestakov Pietarista. Suvaitsetteko ottaa vastaan?"… Mutta ymmärtävätkö nuo jörrit, mitä sisältää tuo lause: "suvaitsetteko ottaa vastaan?"… Noitten ihmisten kesken on tavallista, että mikä talonpoika-luntti, mikä pörrökarvainen kontio tahansa, sinänsä astua tömistelee suoraa tietä saliin… Siellä tapaisin neitosen, lähestyisin, lausuisin: "neitoseni, tohdinko?"… Huh! (sylkäisee.) Noh, sepä pahuus, miten vatsani vonkuu! On todellakin varsin kummallista, kuinka minun on nälkä.
Kuudes kohtaus.
Hlestakov. Ossip. Sittemmin ravintolan palvelija.
Hlestakov. Noh?
Ossip. Heti tulee ruokaa.
Hlestakov (Taputtelee käsiänsä ja rummuttelee hiljaa pöytään.) Tulee ruokaa, ruoka tulee, tulee ruokaa.
Ravint. palvelija. Isäntä käski sanoa, että tämä on viimeinen kerta, jolloin hän teille ruokaa antaa.
Hlestakov. Isäntä, isäntä… Hm! Isäntäsi saa mennä hiiteen. Mitä sinulla siinä on?
Ravint. palvelija. Lientä ja paistia.
Hlestakov. Mitä sinä sanoit? Kuulinko väärin, vai onko sinulla todellakin vaan kaksi ruokalajia.
Ravint. palvelija. Ainoastaan kaksi.
Hlestakov. Tämä on julkinen loukkaus. Siihen en voi tyytyä. Sano isännällesi, että hänen käytöksensä on kummallinen… Se ei riitä.
Ravint. palvelija. Isäntä sanoo siinä olevan liiaksikin.
Hlestakov. Mutta miksi ei ole kastaketta?
Ravint. palvelija. Kastiketta ei ole!
Hlestakov. Miksi ei ole? Kyökin ohitse käydessäni minä omilla silmilläni näin kastiketta aika lailla keitettävän… Ja ruokahuoneessa istui aamupuolella kaksi tanakkaa miestä, jotka pistivät poskeensa lohta ja kaikellaisia muita herkkuja.
Ravint. palvelija. Niin, kyllä kastiketta on, vaan ei sitä ole kuitenkaan…
Hlestakov. On eikä ole; mitä se semmoinen lörpötteleminen merkitsee?
Ravint. palvelija. Niin… joll'ei ole, niin ei ole.
Hlestakov. Entä lohi, kalat, kotletit?
Ravint. palvelija. Varmaan, kyllä on, mutta ainoastaan niille, jotka ovat niinkuin parempia.
Hlestakov. Sinä hävytön pöllö!
Ravint. palvelija. Ja-ah!
Hlestakov. Sinä porsas, ilkeä porsas!… En siis saisi, mitä muille tarjotaan? Enkö minä ole samallainen vieras ja matkustaja kuin hekin?
Ravint. palvelija. Ette ole.
Hlestakov. Minkälaisia ne sitten ovat?
Ravint. palvelija. Ovathan ne tavallisia… mutta ne maksavat.
Hlestakov. Minä en tahdo sinun pöllön kanssa enään väitellä. (Aikaa syödä lientä.) Mutta mimmoista lientä tämä on? Paljasta vettähän olet vatiin kaatanut… Ei maistu miltään… puhdasta solkkuvettä… Tätä lientä minä en syö; tuo tänne toista!
Ravint. palvelija. Hyvä, siinä tapauksessa vien tämänkin pois. Isäntä sanoi, että joll'ei tämä teistä maistuisi, saisitte olla sitä syömättä.
Hlestakov (Pitää kiinni lautasesta, jonka palvelija aikoo viedä.) Älä, älä; anna sen olla, sinä pöllö! Sinä olet tottunut kohtelemaan muita sillä lailla, mutta minun kanssani se ei käy laatuun; huomaa se, ystäväni! (syö.) Voi herranen aika, mikä soppa! (syö syömistänsä.) Olen aivan varma siitä, ett'ei yksikään ihminen maailmassa vielä ole moista soppaa syönyt… Siinä ei ole rasvan mehuakaan, vaan viljalta höyheniä. Paisti tänne! Ossip, tuossa on vähän lientä jälellä, — ota sinä se! (Leikkaa lihaa.) Vaan mikä paisti tämä on? Eihän se paistia olekaan.
Ravint. palvelija. Mitä sitten?
Hlestakov. Sen lempo tiesi, vaan paistia se ei ole; senhän jo näkeekin… se on lihan asemesta paistettu kirves, eikä mikään paisti! (syö.) Te konnat ja hirtehiset, tämmöistä te vieraillenne tarjoatte! Täytyy pureskella leukapielet sijoiltansa saadaksensa palasta irti. (Kaivelee hampaitaan sormellansa.) Moisia lurjuksia! Niin on kuin kuusen kuorta! Ei saa millään uloskaan, — ja vielä päällisiksi tulevat hampaat siitä mustiksi. Mimmoiset roistot! (Pyhkii liinalla suutansa.) Siis ei mitään muuta?
Ravint. palvelija. Ei mitään muuta!
Hlestakov. Rakkareja ja konnia te todellakin olette! Ei kastiketta merkiksikään, ei mitään kotletteja! Ja niin te nylkyrit vieraitanne kohtelette.
(Ravintolan palvelija ja Ossip kantavat lautaset pois.)
Seitsemäs kohtaus.
Hlestakov. Sittemmin Ossip.
Hlestakov. Tuntuu aivan siltä, kuin en olisi ollenkaan syönyt; ruokahaluni on siitä päinvastoin kiihtynyt. Joll'en sattuisi olemaan näin auttamattoman rahatonna, niin lähettäisin ostamaan leipää.
Ossip (sisään juosten.) Kaupungin päällikkö on tullut tänne ja kysyy teitä, hän haluaa teitä puhutella.
Hlestakov (Pelästyneenä.) Kuinka? Mitä sanot? Olisiko todella isäntä tuo riivattu konna, valittanut! Täytyykö minun uskoa, että hän aikoo minun kilstupaan heittää? Lempo ne vieköön! Jos koettaisin jollakin hienolla tavalla… En, sitä en tee! Tässä kaupungissa vetelehtii aina upseereja ja muuta väkeä kaduilla… Minä tahdoin osoittaa heille oikein hienoja tapoja ja rupesinkin eräälle kauppiaan tyttärelle verkkojani virittämään… Ei, ei! ei se käy laatuun… Mutta kuinka hän todellakin tohtii? Olenko minä muka mikään kauppias tahi käsityöläinen! (Rohkaisee mielensä ja nousee seisalleen.) Oh, minä sanon hänelle; "kuinka on mahdollista, että te uskallatte…" (Joku tarttuu lukkoon; Hlestakov vaalenee ja vavahtaa.)
Kahdeksas kohtaus.
Hlestakov. Kaupungin päällikkö. Dobtschinski.
(Kaupungin päällikkö astuu askeleen eteenpäin ja seisahtuu. Päällikkö ja Hlestakov tuijottavat, silmät pullollaan, hetken säikähtyneinä toisiinsa.)
Päällikkö (Tointuu ja tervehtii, laskien kätensä pitkin housujen saumoja.) Nöyrin palvelijanne!
Hlestakov (Kumartaen.) Terve tultuanne!
Päällikkö. Suokaa anteeksi, että…
Hlestakov. Ei mitään…
Päällikkö. Kaupungin ylimpänä virkamiehenä olen velvollinen pitämään huolta siitä, ett'ei matkustavaisia eikä säätyhenkilöitä pahoin kohdella.
Hlestakov (Alussa änkyttäen, mutta lopuksi korkealla ja vakavalla äänellä.) Niin, mitä sille voi?… Ei se ole minun vikani… minä kyllä maksan… odotan paraikaa kotoa… (Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.) Vika on oikeastansa hänen… Lampaan liha, jonka saan, on sitkeätä kuin nahka… ja liemen, lempo tiesi — mitä hän siihen lienee sekoittanutkaan… olin pakotettu viskaamaan ikkunasta ulos… Ihan ilkeätä teetä; se haisee suolaiselta kalalta; se ei ole mitään teetä. Miksi minun siis pitäisi…? Niin, kylläpä käskisi!
Päällikkö (peloissaan.) Suokaa minulle anteeksi, mutta Jumala sen tietää, vika ei ole minun! Liha torillamme on aina hyvää. Holmogorin kauppamiehet tuovat sitä tänne myytäväksi — ja ne ovat aivan rehellistä ja kelpo väkeä. Todellakaan en käsitä, mistä hän huonon lihan hakeekaan. Mutta joll'ei kaikki ole vaan… niin silloin… sallitteko minun teille ehdottaa, että seuraatten minua ja muutatte toiseen paikkaan.
Hlestakov. En, sitä en ikinä tee! Tiedän kyllä, mitä toisella paikalla tarkoitatte — te tarkoitatte vankilaa! Mutta millä oikeudella, ja kuinka te rohkenettekaan… minä… minä olen virkamies Pietarista (pöyhkeästi.) Minä… minä… juuri minä.
Päällikkö (itsekseen.) Oi Jumalani, kuinka hän on kiivastunut! Hän siis jo kaikki tietää! Nuo kirotut kauppiaat ovat hänelle kaikki ilmoittaneet.
Hlestakov (yhä rohkeammin). Vaikkapa toisittekin kaikki palvelijanne ja alustalaisenne, niin minä en mene! Minä menen suoraan ministeriin. (Lyö nyrkillänsä pöytää.) Kuka te olette? Hä? Kuka te olette?
Päällikkö (aivan suorana ja vavisten). Armoa, armoa! Älkää minua turmioon syöskö! Minulla on vaimo ja pienet lapset… Älkää valtion kurjaa palvelijaa onnettomaksi saattako!
Hlestakov. En, sitä en tahdo! Se vielä puuttuu! Mitä se minua koskee, että teillä sattuu olemaan vaimo ja lapset? Pitääkö minun siitä syystä mennä vankihuoneesen? Sepä kaunista! (Bobtschinski kurkistaa ovesta, katselee ympärilleen ja vetäytyy pelästyneenä takaisin.) Ei, ei, paljon kiitoksia! Mutta siihen minulla ei ole halua!
Päällikkö (vapisevalla äänellä). Kokemattomuus sen vaikutti, niin, Jumala nähköön, kokemattomuus ja puuttuva varallisuus. Tehkää hyvin ja arvostelkaa itse asiata: palkka ei edes teeksi ja sokeriksi riitä! Ja vaikk'en olekaan lahjoja kokonaan halveksinut, niin ovat ne aina olleet sangen vähäpätöisiä… yhtä ja toista talon tarpeeksi ja kenties muutamia vaatekertoja… Mitä alaupseerin vaimoon tulee, joka on kauppaa pitänyt — niin se on puhdasta panettelua, että minä muka olen häntä pieksättänyt — Jumalan ja kunniani kautta, se on pelkkää parjausta. Kadehtijani ovat kaikki nuo jutut vahingokseni kokoon kyhänneet. Ihmiset ovat täällä niin ilkeitä, että ovat valmiit murhaamaankin minun.
Hlestakov. Mutta mitä nuo kaikki minua koskevat… (Mietiskelee hieman.) Minä en ymmärrä, mitä te minulle puhutte roistoista ja alaupseerin leskestä… Alaupseerin leski… olkoon menneeksi… mutta minua te ette tohdi pieksää. Siksi on valtanne liian pieni!… Katsos, mimmoinen herra… Minä kyllä maksan, mutta minulla ei ole tätä nykyä rahaa. Olen täällä viipynyt ainoastaan siitä syystä, ett'ei minulla ole kopeikkaakaan taskussani.
Päällikkö (syrjään). Katsopas vaan, mikä ilveilijä! Mitä hulluja juttuja hän panee kokoon! Mitä ihmettä hän niillä tarkoittanee? En ymmärrä, kuinka minun pitäisi häntä kohteleman. Mutta koettaa täytyy, menköön syteen taikka saveen! (ääneen.) Jos todella olette rahan pulassa taikka muussa tarpeessa, niin ovat vähäiset varani käytettävinänne. Velvollisuuteni on auttaa hädänalaisia matkustavaisia.
Hlestakov (sukkelaan). Antakaa, antakaa lainaksi; minä heti maksaisin isännälle. Jo kahdella sadalla ruplalla olisin autettu — kenties vähän vähemmälläkin.
Päällikkö (Tarjoo setelikirjaansa). Tässä on säntilleen kaksi sataa ruplaa — ei maksa vaivaa lukea.
Hlestakov. Paljon kiitoksia! Lähetän ne takaisin, jahka joudun kotia… Oli puhdas satunnaisuus… Huomaan, että olette kunnon mies… Nyt on asian laita aivan toinen.
Päällikkö (syrjään). Jumalan olkoon kunnia ja ylistys! Hän ottaa rahaa! Nyt kyllä keskenämme sovimme. Kahden sadan sijasta annoin hänelle neljä sataa.
Hlestakov. Ossip hoi! (Ossip astun sisään). Kutsu tänne ravintolan palvelija! (Kaupungin päällikölle ja Dobtschinskille). Mutta hyvät herrat, miksikä ette istu? Tehkää hyvin ja istukaa! (Dobtschinskille). Olkaa hyvä ja istukaa!
Päällikkö. Kiitoksia vaan — kyllähän jaksamme seisoakin.
Hlestakov. Älkää kursailko, hyvät herrat! Käykää istumaan! Nyt tunnen sydämellisyytenne ja kohteliaisuutenne; ja minä luulin teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, että… (Dobtschinskille). Mutta kaikin mokomin istukaa!
(Kaupungin päällikkö ja Dobtschinski käyvät istumaan
Bobtschinski pistää päänsä sisään ja kurkistelee.)
Päällikkö (syrjään). Nyt vaan vähän enemmin rohkeutta! Hän näyttää vieläkin tahtovan pysyä inkognitona. Hyvä; siinä tapauksessa koettakaamme kumpikin parastamme ja älkäämme olko ensinkään tietävinämme, kuka hän todellakin on! (Ääneen). Minä ja Peter Ivanovitsch — täällä asuva tilanomistaja — olimme virkatoimissa liikkeellä ja pistäydyimme tänne katsomaan, kohdellaanko vieraita kunnollisesti — sillä minä en ole muitten kaupunkien päällikköjen kaltainen, jotka eivät semmoisista seikoista pidä väliä. Hallintovirkamiehen velvollisuuksiin katsomatta, pidän jo puhtaasta kristillisestä rakkaudesta lähimmäistä kohtaan soveliaana, että jokaista hyvin kohdellaan — ja pidän itseni tästä ihmisystävyydestäni tavallaan palkittuna, kun minulla täten on tilaisuus päästä niin hauskaan tuttavuuteen, kuin teidän.
Hlestakov. Onhan minullakin puolestani syytä kyllä olla iloinen. Voin suoraan tunnustaa, että teidän avuttanne olisi minun ollut mahdotonta päästä täältä pois: en ollenkaan tietänyt, millä maksaisin.
Päällikkö (syrjään). Niin, sotkepa vaan juttujasi kokoon! Sinä siis et muka tietänyt millä maksaisit! (Ääneen). Tohdinko kysyä, mihin täältä aiotte matkata?
Hlestakov. Minä matkustan Saratovin lääniin, omalle maatilalleni.
Päällikkö (syrjään ivallisella katsannolla). Kas vaan, eipä punastukaan. Tässä on parasta olla varoillaan. (Ääneen). Hyvin hupaista on matkailla!… Kaikellaista omituista saapi matkoilla nähdä… Toiselta puolen on vastuksiakin, esim. kun täytyy kyytihevosia odottaa; mutta toiselta puolen taas saa järki levähtää. Ratoksenne luultavasti matkustatte?
Hlestakov. En, päinvastoin; sen teen isäukkoni käskystä. Ukkoa harmittaa, että virkaylennykseni Pietarissa käy niin hitaasti. Hän on kuvitellut mielessänsä, että niin pian, kun virkalaitoksiin on päästy, pitää heti Vladimirin tähtein napinreijässä kiiltämän. Soisinpa, että hän itse saisi vähän aikaa koettaa, miltä tuntuu virkahuoneissa laahata!
Päällikkö (syrjään). Kylläpä tuossa on liukas mies! Keksii vielä isä-ukon itselleen. (Ääneen). Onko aikomuksenne vielä kauvankin matkustella?
Hlestakov. Sitä totta tosiaan en tiedä… Isäni… no niin, ukko on uppiniskainen ja tuhma, täydellinen jurri. Mutta minä aion sanoa hänelle vasten naamaa: tehkää kuinka tahansa minun kanssani, vaan muualla kuin Pietarissa en voi elää. Ja mistä syystä olisinkaan tuomittu ikäni talonpoikain seurassa elämään? Nykyään on toiset vaatimukset; sieluni janoo sivistystä ja valoa.
Päällikkö (syrjään). Kylläpä on pannut hyvin valheensa kokoon. Valehtelee, valehtelee, eikä puutu missään kiinni. Ja kuitenkin on niin mitättömän näköinen, että luulisi voivan hänet kynnellä kuoliaaksi painaa. Malta, malta, kyllä vielä tulet kiinni! Kyllä saan sinut puhumaan asiat oikein. (Ääneen). Ajatuksenne on aivan oikea, korkea herra! Mitäpä voipi yksinäisyydessä saada aikaan? Esimerkiksi täällä: öitä en makaa, uhraan itseni kokonaan isänmaalleni, en mitään säästä, tietämättä, minkä palkan vaivoistani saan. (Katselee ympärilleen). Minusta täällä tuntuu kostealta.
Hlestakov. Niin, huone on tosiaankin kelvoton! Senkaltaisia kirppuja, kuin täällä, en ole vielä iässäni nähnyt! Ne purevat kuin koirat.
Päällikkö. Onko mahdollista, että niin ylhäisen vieraan täytyy moisia kiusaajoita kärsiä, joitten ei oikeastaan olisi pitänyt syntyä! maailmaankaan — se on liian hävytöntä… Eikö huone myöskin ole jotensakin hämärä?
Hlestakov. Hirveän hämärä! Ja sitten on isännällä vielä tapana kieltää tuomasta tänne kynttilöitä! Ei voi tehdä mitään! En voi lukea enkä kirjoittaa, jos haluttaisi.
Päällikkö. Jos rohkenisin pyytää… vaan en, en sitä ansaitse…
Hlestakov. Mitäpä niin?
Päällikkö. En ole mahdollinen saamaan sitä kunniaa!
Hlestakov. Mutta mitä te tarkoitatte?
Päällikkö. Minä tarkoitan… jos tohtisin pyytää… Voisin teille tarjota luonani huoneen, valoisan ja yksinäisen huoneen… Mutta jo itsestänikin tiedän, että se olisi minulle liian suuri kunnia… Älkää panko pahaksenne… vaan Jumala on todistajani, että teen sen puhtaasta sydämestäni…
Hlestakov. Päinvastoin olen teille suuresti kiitollinen. Minun on paljoa mieluisampi asua yksityisessä huoneessa, kuin tässä kapakassa.
Päällikkö. Oh, kuinka se minua ilahduttaa! Ja mikä onni vaimolleni! Niin on jo luonteeni. Vieraanvaraisuus on minussa jotakin synnynnäistä, erinomattain jos vieras on sivistynyt mies! Älkää uskoko, että imarrus on nämä sanat suuhuni saattanut — ei, ei, sitä vikaa ei minussa ole — sanani lähtevät sydämeni pohjasta.
Hlestakov. Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! En minäkään voi kärsiä teeskenteleviä ihmisiä. Sydämellisyyttä ja suoruutta minä rakastan ja suoraan sanoen en muuta vaadi kuin arvonantoa ja kohteliaisuutta, kohteliaisuutta ja arvonantoa.
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Ravintolan palvelija. Ossip.
(Bobtschinski kurkistelee ovesta.)
Ravint. palvelija. Mitä tahdotte?
Hlestakov. Tuo rätinki tänne!
Ravint. palvelija. Senhän olette jo aikoja sitten saaneet.
Hlestakov. Luuletko minun tuhmia rätinkiäsi tallentavan? Paljonko olen velkaa?
Ravint. palvelija. Ensi päivänä otitte päivällisen, toisena päivänä söitte ainoastaan lohta ja siitä saakka olette kaikki velaksi ottanut.
Hlestakov. Pöllö mitä siinä nyt lasket? Paljonko nuo kaikki yhteensä tekevät?
Päällikkö. Älkää itseänne sillä vaivatko; hän saapi odottaa. (Ravintolan palvelijalle.) Mene tiehesi; rätinki kyllä maksetaan!
Hlestakov. Niin, te olette todellakin oikeassa!
(Pistää rahat taskuunsa.)
(Ravintolan palvelija menee. Bobtschinskin pää näkyy oven raosta.)
Kymmenes kohtaus.
Kaupungin päällikkö. Hlestakov. Dobtschinski.
Päällikkö. Ettekö tahdo tehdä hyvin ja käydä kaupungin yleisiä laitoksia tarkastelemassa… Vaikkapa esimerkiksi… sairashuonetta ja muita laitoksia.
Hlestakov. Onko niissä mitään katsomista?
Päällikkö. Noh, sopiihan nyt katsoa, kuinka asiat täällä ovat, mimmoinen täällä on järjestys ja niin edespäin.
Hlestakov. Noh, miks'en; aivan mielelläni. Olen valmis.
(Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.)
Päällikkö. Ja sitten, jos mielenne tekee, on teillä tilaisuus pistäytyä täkäläiseen kouluun, tullaksenne vakuutetuksi, kuinka oivallisesti ja millä menestyksellä meillä tieteitä harjoitetaan.
Hlestakov. Kuinka vaan tahdotte, sangen mielelläni!
Päällikkö. Ja jos sitten suvaitsette ottaa linnan ja kaupungin vankihuoneen tarkastaaksenne, niin voisitte nähdä, millä tarkalla huolella vankeja täällä hoidetaan.
Hlestakov. Mutta mistä syystä tarkastelisin juuri vankihuonetta? Katselkaamme ennemmin terveydenhoito- ja opetus-laitoksia.
Päällikkö. Kuinka vaan tahdotte! Kumman parempana pidätte? Ajammeko teidän vaunuissanne vai suvaitsetteko istua minun vaunuihini?
Hlestakov. Ajan mieluummin teidän vaunuissanne.
Päällikkö (Dobtschinskille). Siinä tapauksessa ei ole teille enää sijaa.
Dobtschinski. Oh, ei mitään, ei mitään… Kyllähän minä pääsen!
Päällikkö (hiljaa Dobtschinskille.) Kuulepas: minä kyhäilen pikemmiten muutaman rivin sairashuoneesen Semljanikalle, ja vähäisen kirjasen vaimolleni ja juoskaa te sitten minkä käpälästä lähtee niin, että he saavat ne hyvään aikaan. (Hlestakoville.) Sallitteko minun kirjoittaa läsnäollessanne pari riviä vaimolleni, ilmoittaakseni hänelle niin korkea-arvoisen vieraan tulon?
Hlestakov. Mutta mitä se hyödyttäisi? Muuten tuossa on läkkiä ja kynä… vaan paperia… en muista onko… eikö teidän sopisi kirjoittaa tämän rätingin toiselle puolelle?
Päällikkö. Paljon kiitoksia, varsin hyvin! (Kirjoittaessaan lausuu syrjään.) Nytpä saamme nähdä, miten asiat muodostuvat, jahka hän on syönyt aamiaisen ja tyhjentänyt tuollaisen paksuvatsaisen pullon… Eikä meidän madeirammekaan ole mitään naisten juomaa. Vaikka se ulkomuodoltaan ei olekaan erittäin kauniin näköistä, niin on se sitä laatua, että se heittää norsunkin nurin… Mutta jospa vaan ymmärtäisin, mikä hän oikein on ja kuinka paljon häntä tulee peljätä.
(Kirjoitettuaan, antaa kirjeen Dobtschinskille, joka astuu ovelle. Dobtschinskin avatessa oven, romahtaa Bobtschinski, joka oven takana oli kuuntelemassa kuperkeikkaa lattialle. Kaikki huudahtavat. Bobtschinski nousee seisaalleen.)
Hlestakov. Oletteko pahastikin loukkautuneet?
Bobtschinski. En ensinkään, en ensinkään! Kävi sangen onnellisesti… ainoastaan tässä kohden nenää vähän litsautui… vähäpätöinen naarmu… Juoksen Kristian Ivanovitschin luoksi. Hänellä on niin oivallista laastaria.
Päällikkö (merkeillä moittien Bobtschinskia; Hlestakoville). Se ei mitään tee! Jos sallitte, menemme hetkeksi pois… Minä käsken palvelijanne viemään matkalaukkunne kotiini. (Ossipille.) Kuulepas, ystäväni, kannappas kaikki herrasi tavarat luokseni, kaupungin päällikön luo. Kuka hyvänsä, jonka tapaat, voi sinulle tien osoittaa. Nyt, jos saan kunnian… (Antaa Hlestakovin astua ensimmäisenä ja käy itse perässä; mutta ulos mennessään puhuu hän suuttuneella äänellä Bobtschinskille). Kylläpä tekin osaatte olla! Ettekö löytäneet muuta paikkaa langetaksenne? Kuinka voittekaan moisella tavalla romahtaa pitkäksenne lattialle, kuin… lempo tiesi mikä… (Menee Bobtschinskin seuratessa.)
Esirippu laskee.