KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama huone samoine huonekaluineen, kuin ensimmäisestä näytöksessä.)
Ensimmäinen kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna (seisovat ikkunan ääressä samassa asennossa, kuin ensimmäisen näytöksen lopussa.)
Anna Andrejevna. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainen tunti — ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jo täydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!… Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista! Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuin kaupunkimme olisi peräti kuollut.
Maria. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyyni tietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti, äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.
Anna Andrejevna. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsi jonkun… Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee… Kukahan se lienee?… Hän on jokseenkin pieni… Frakissa… Mutta kenhän se lienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!
Maria. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!
Anna Andrejevna. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää aina äkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.) Kuulkaa, tulkaa tännepäin!… Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!
Maria. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.
Anna Andrejevna. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanon sinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!
Maria. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta. Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?
Anna Andrejevna. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet? (Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitä nyt?… Ette saa sanaakaan suustanne?… Puhukaa vaan sieltä!… Onko hän hyvin ankara? Mitä?… Entä mieheni, mieheni? (Siirtyy suutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun on tullut sisään!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Dobtschinski.
Anna Andrejevna. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin! Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin… kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täällä ketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Ja niin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne ja Lisankanne ristimamma.
Dobtschinski, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaasta juoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani… Hyvää huomenta, Maria Antonovna!
Maria. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!
Anna Andrejevna. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?
Dobtschinski. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.
Anna Andrejevna. No — mikä hän on? Kenraaliko?
Dobtschinski. Ei, kenraali hän ei ole — vaan ei huonompikaan kenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!
Anna Andrejevna. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehelleni on ilmoitettu?
Dobtschinski. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimme ensimmäiset, jotka sen huomasimme.
Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?
Dobtschinski. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hän Anton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, että ravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mieli muuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istua vankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsen keskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toiselle päälle ja kaikki kävi onnellisesti… Paraikaa he ovat sairashuonetta tarkastelemassa… Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesi arvelemaan, että salainen kanne… Minäkin jo vähäsen pelästyin.
Anna Andrejevna. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän te ole virkamies.
Dobtschinski. En tosin; mutta kuullessani ylimyksen puhuvan, valtaa minut aina semmoinen pelon tunne.
Anna Andrejevna. Tämä kaikki on vaan lorua! Kertokaa, minkä näköinen hän on? Onko hän nuori, vai vanha?
Dobtschinski. Nuori, sangen nuori. Noin kolmen kolmatta vanha. Mutta hän puhuu kuin ukko. "Jos suvaitsette" sanoi hän, "menen sinne, menen tänne"… (Osoittelee käsinään). Kaikki vaan niin mukavasti! "Minä mielelläni luen ja kirjoitan", sanoi hän, "mutta", sanoi hän "huoneeni pimeys on minulle haitaksi", sanoi hän.
Anna Andrejevna. Minkä väriset ovat hänen hiuksensa? Mustatko vai vaaleat?
Dobtschinski. Kastanjan karvaiset… ja silmät niin vilkkaat, niin säihkyvät, että saattaa joutua aivan hämille niitä katsoessansa.
Anna Andrejevna. Noh, mutta mitä hän tässä lapussa kirjoittaa? (Avaa ja lukee). "Riennän sinulle, armaani ilmoittamaan, että tilani oli ylen arveluttava; mutta Jumalan armosta, kaksi suola-kurkkua, puoli osuutta kaviaria 1 rupla 25 kopeekkaa…" (Lakkaa). Mitä tämä on? Mitä hän kurkuilla ja kaviarilla tarkoittaa?
Dobtschinski. Oh, Anton Antonovitsch on luultavasti ottanut konseptipaperin. Siihen oli kai kirjoitettu joku ravintolan rätinki.
Anna Andrejevna. Aivan oikein! (Lukee eteenpäin). Mutta Jumalan armosta toivon kaiken onnellisesti päättyvän. Valmista heti vieraallemme se huone, jossa on keltaiset tapetit. Päivälliseksi älä mitään erityistä varusta, sillä me syömme sairashuoneessa Artemij Filippovitschin luona. Vaan viinejä haeta lisää! Lähetä kauppias Abdulinille sana, ja käske hänen meille toimittaa parhainta, mitä hänen kellareissaan on, — muuten panen mullin mallin koko hänen varastonsa. Suutelen kättäsi, sydänkäpyni, ja olen aina sinun Anton Skvosnik — Dmuhanovski. — Voi, Luojani, ei silmänräpäystäkään saa viivytellä! Hoi! Eikö siellä ole ketään? Mischka!
Dobtschinski (juoksee ovelle ja huutaa). Mischka! Mischa! Mischka!
(Mischka tulee sisään).
Anna Andrejevna. Riennä kohta kauppamies Abdulinin luo… vaan maltapas… minä annan mukaasi muutaman rivin, (istuu ja lausuu kirjoittaessaan). Jätä tämä kirje ajuri Sidorille ja käske hänen heti lähteä tämän kirjeen kanssa kauppias Abdulinin luo viinejä noutamaan. Ja itse järjestä tämä huone vierasta varten! Tuonne pitää asettaa sänky, pesukaappi ja kaikki mitä tarvitaan.
Dobtschinski. Ja minä, Anna Andrejevna, minä kiirehdin katsomaan, miten hän tarkastelee.
Anna Andrejevna. Menkää vaan, menkää vaan; enhän minä teitä pidätä.
Kolmas kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Anna Andrejevna. Nyt, lapseni, meidän täytyy vähäisen ajatella pukuamme. Hän on hieno herra pääkaupungista. Jumala varjelkoon, ett'ei hän nauraisi meille! Otapas sinä sininen hienorimssuinen hameesi!
Maria. Hyi, äitikulta, sininenkö? Sitä väriä en voi kärsiä! Käyhän jo piirituomarin rouvakin sinisessä ja Semljanikan tytär käy myöskin sinisessä. Minä otan tuon kirjavakukkaisen puvun.
Anna Andrejevna. Kirjavan!… Todellakin, sinä tahallasi teet aina päinvastoin… Se sopisi sinulle paljoa paremmin — sillä minä aion ottaa keltaisen hameeni. Se on lempivärini.
Maria. Ei, äiti kulta, älä ota keltaista. Keltainen ei sinulle ensinkään sovi.
Anna Andrejevna. Minulleko ei keltainen sovi?
Maria. Ei, se väri ei sinulle sovi, sano mitä tahansa; se ei sovi. Siihen tarvitaan tummat silmät.
Anna Andrejevna. Noh, katsopas tuota! Vai eikö minulla siis ole tummat silmät, aivan tummat! Mitä loruja latelet! Minulla muka ei ole silmät tummat! Ainahan minä povaankin ristirouvan päälle.
Maria. Voi, mammani, tehän olette enemmin herttarouva.
Anna Andrejevna. No, jopas jotakin! Tuo käy toden totta liian pitkälle. Herttarouva! Minä en koskaan ole ollut herttarouva! (juoksee ulos. Näytelmön takaa kuuluu). Herttarouva! Mikä hullutus! En käsitä, mistä moisia tuon tytön päähän pistääkin! Herttarouva.
(Heidän poismentyänsä ovet aukenevat ja Mischka heittää ulos soraa. Toisesta ovesta tulee Ossip, matkalaukku pään päällä.)
Neljäs kohtaus.
Mischka. Ossip.
Ossip. Minne nyt?
Mischka. Tänne, veliseni, tänne vaan!
Ossip. Annas minun tuokio levähtää… Tämähän on kurjaa elämää! Tyhjälle vatsalle on joka taakka liian raskas.
Mischka. Sanopas ystäväni, pianko kenraali tulee?
Ossip. Mikä kenraali?
Mischka. Teidän herranne ja isäntänne.
Ossip. Isäntäni! Minkälainen kenraali hän on?
Mischka. Kuinka, eikö hän siis olekaan kenraali?
Ossip. Kenraali — noh, kyllä hän tosin on! Mutta tavallansa!
Mischka. Onko hän varsinaista, tavallista kenraalia ylhäisempi vai alhaisempi?
Ossip. Ylhäisempi, paljoa ylhäisempi!
Mischka. Katsos vaan! Siitäkö syystä meillä semmoista melua pidetäänkin!
Ossip. Kuulepas, veikkoseni, sinä näytät minusta olevan sukkela poika: etkö voisi toimittaa minulle vähän ruokaa?
Mischka. Voi, voi, teille ei vielä ole mitään valmistettu. Te tietysti ette mitään arkiruokaa syö? Jahka isäntänne on pöytään istunut, niin kaiketi saatte samaa ruokaa.
Ossip. Mutta mitä arkiruokaa teillä on?
Mischka. Ei muuta mitään kuin kaalia, puuroa ja piirakoita.
Ossip. Anna tänne kaali, puuro ja piirakat! Kyllä meille kaikki kelpaa. Noh, viekäämme nyt laukku! Eikö siellä ole toistakin ovea.
Mischka. On kyllä.
(Kantavat yhdessä laukun toiseen huoneesen).
Viides kohtaus.
(Poliisipalvelijat aukaisevat sisäovet selko selälleen. Ensimmäisenä astuu Hlestakov sisään; häntä seuraa kaupungin päällikkö, sitten sairashuoneen talousmies, koulujen tarkastaja, Dobtschinski ja Bobtschinski, viimemainittu laastarilappu nenässä. Kaupungin päällikkö osoittaa sormellaan paperipalaista laattialla. Poliisipalvelijat kiirehtivät sitä ottamaan pois, tuuppien toisiansa kiireissään).
Hlestakov. Varsin oivalliset laitokset! Mikä minua kaikkein enimmin miellyttää on se, että matkustavaisille kaikki näytetään, mikä kaupungissa katsomista ansaitsee. Muissa kaupungeissa ei ole minulle mitäkään näytetty.
Päällikkö. Rohkenen tehdä sen muistutuksen, että virkamiehet muissa kaupungeissa enemmin etsivät omaa etuansa. Täällä sitä vastoin — saatan sanoa — täällä ei muuta ajatella, kuin kelvollisuudella ja tarkkuudella ansaita hallituksen huomiota.
Hlestakov. Suurus erinomaisen hyvä! Söinpä melkein ylenmäärin. Syödäänkö täällä aina yhtä hyvin.
Päällikkö. Se oli vaan niin mieluista vierasta varten.
Hlestakov. Minä syön hyvin mielelläni. Mitäpä tämä elämä olisikaan, ellei nautinnon kukkasta poimia saisi. Kuinka tuota kalaa nimitettiin?
Sairashuoneen talousmies. (Juoksee esiin). Se oli labberdan. [Labberdan on joku turskalaji. Suom. muist.]
Hlestakov. Hyvin herkkuinen kala. Missähän me suurustimmekaan? Sairashuoneessako?
Sairashuoneen talousmies. Aivan oikein lausuitte; sairashuoneessa teidän luvallanne.
Hlestakov. Niin, nyt sen muistan; sänkyjä oli yltä ympäri. Sairaat ovat siis melkein kaikki tyyni paranneet. Minusta näytti siltä, kuin en olisi niitä montakaan nähnyt.
Sairashuoneen talousmies. Oli jälellä ainoastaan kymmenkunta, ei sen enempää. Muut ovat terveinä sairashuoneesta lähteneet. Tästä on kiitettävä ennen kaikkea sitä mainiota järjestystä, mikä laitoksessa vallitsee. Siitä hetkestä saakka, kuin minä hallintoon rupesin — tämä seikka saattanee kenties uskomattomalta näyttää, mutta niinkuin jo mainitsin — siitä asti, kun minä hallintoon rupesin, ovat potilaat kaikki paranneet kuin kärpäset. Sairas töintuskin ehtii lasarettiin päästä, ennenkun hän jo on terveeksi tehty. Ja siihen eivät ole niin paljon syynä lääkkeet, kuin se rehellinen ja hyvä järjestys, jota me noudatamme.
Päällikkö. Ellette pahaksi pane, niin huomautan, kuinka äärettömän mieltä painava kaupungin päällikön toimi on. Kuinka paljon on puuhaa vaan puhtaudesta, korjauksista, laitoksista, — sanalla sanoen hänellä on todella tehtäviä, mitkä voivat parhaimmankin kyvyn häpeään saattaa, — vaan Jumalan kiitos, täällä käy kaikki hyvin. Joku toinen kaupungin päällikkö ajattelisi ehkä omia etujansa, mutta minä — se on totinen tosi — minä sanon joka ilta maata pannessani, itsekseni: "hyvä Jumalani, kuinka saisin kaikki niin laitetuksi, että hallitus huomaisi intoni ja uutteruuteni ja olisi minuun tyytyväinen. Jos se sitten palkitsee minua tai ei, se on sen oma asia, kunhan minä vaan omassatunnossani tiedän velvollisuuteni täyttäneeni". Kun kaupungissa on järjestys, kadut la'aistut, vangit hyvin hoidetut ja juoppoja vähän — niin mitäs vielä haluaisin? Jumala on todistajani, ett'en mitään palkintoa hae! Kyllähän se tosin olisi hauskaa, mutta hyveen rinnalla on kaikki vähäpätöistä!
Sairashuoneen talousmies (syrjään.) Kas saakelia kuinka osaa panna juttunsa kokoon! Voi jospa Luoja olisi minullekin moisen kielen suonut.
Hlestakov. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekee mieleni mietiskellä — milloin ilmoitan aatteeni proosassa, milloin taas pistelen runoksi.
Bobtschinski (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikein lausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset… Selvästi näkyy, että hän on hyvin ja syvästi oppinut mies.
Hlestakov. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja, missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?
Päällikkö (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saada satimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emme ollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessäni pitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minun mahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaan taikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerran sattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näin unta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmiset kehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.
Koulujen tarkastaja (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illalla viimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.
Päällikkö. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtion hyväksi.
Hlestakov. Noh, eipä juuri niinkään… Turhaan te nyt noin… Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaan lakata pelistä kun on toiselta voittanut… siinä tapauksessa olkoon menneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkin hupainen, sitä ei käy kieltäminen!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Päällikkö. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!
Hlestakov (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva, saadessani tutustua teidän kanssanne.
Anna Andrejevna. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdä kodissamme niin korkea-arvoisen miehen.
Hlestakov (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkin minä saan.
Anna Andrejevna. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaan kohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!
Hlestakov. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaan koska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun… Kuinka olen onnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!
Anna Andrejevna. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanne omistaa itselleni… Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeen voaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.
Hlestakov. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassa elämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaa ratustamaan… likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta… Ell'ei välistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katselee kohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.
Anna Andrejevna. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.
Hlestakov. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.
Anna Andrejevna. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.
Hlestakov. Vaan kuinka ette ansaitse, armollinen rouva? Kyllä te sen ansaitsette.
Anna Andrejevna. Minäkö, minäkö, joka asun maaseudulla…?
Hlestakov. Tosin kyllä, mutta maaseudullakin on kauniit kukkulansa, lorisevat lähteensä… Totta on, ett'ei mikään vedä Pietarille vertoja! Voi, Pietari! Sitä elämää!… Luulette kenties minua tavalliseksi kirjuriksi, sihteeriksi. Erehdys! Minä olen sangen ystävällisellä kannalla esimieheni kanssa. Hän tällä lailla taputtaa minua olkapäälle sanoen: "tule veliseni syömään päivällistä luokseni!" Minun tarvitsee ainoastaan pariksi, kolmeksi minuutiksi joka päivä pistäytyä virkahuoneeseni ja sanoa: "tehkää niin ja niin!" Meillä on, näetten, virkamies, joka yksinomaisesti toimittaa kirjoitustyön, tuommoinen kynäherra… Kri… kri… kri… Kynä lentää paperia myöten! Vähällä olivat nimittää minut kollegi-asessoriksikin. Vaan minä arvelen: "mitäpä siitä!" Vahtimestari juoksee perässäni etehiseenkin, saapasharja kädessä: "sallikaa, Ivan Aleksandrovitsch, minun pikemmiten vähäsen puhdistaa saappaitanne!" Mutta miksikä herrat, seisotte? Tehkää hyvin istukaa!
Päällikkö. Meidän virkamme on semmoinen, että vielä kannattaa seisoa…
Sairashuoneen talousmies. Kyllä me seisomme.
Koulujen tarkastaja. Älkää meistä välittäkö!
Hlestakov. Älkää kursailko! Olkaa hyvät, istukaa! Viis' viroista, käykää istumaan! (Kaupungin päällikkö ja muut käyvät istumaan.) Minä taas puolestani teen, mitä suinkin voin, ihmisten huomiota välttääkseni, mutta kaikkialla minut tunnetaan. Kun vaan menen johonkin, kuuluu heti: "kas tuossa kävelee Ivan Aleksandrovitsch!" Kerran minua luultiin itse sotajoukkojen ylipäälliköksi: sotamiehet riensivät päävartiosta ulos ja tekivät kunnioitusta. Upseeri, joka oli vanha tuttavani, lausui: "kas vaan, veliseni Ivan, kun pidimme sinua ylipäällikkönä!"
Anna Andrejevna. Noh! todellakin!
Hlestakov. Minä olen tuttu kaikkien kaunisten näyttelijätärten kanssa — ja itsekin olen kyhäillyt kansan näytelmiäkin. Kirjailijainkin kanssa usein seurustelen. Minä ja Puschkin olemme jo vanhastaan sangen hyvät ystävät. Välistä kysäisin häneltä: "noh, miten nyt jaksat, veliseni Puschkin?" — Ja hän vastasi: "noh, niin, siellä on kaikki niin sanoakseni…" Ylen omituinen mies, tuo Puschkin!
Anna Andrejevna. Te siis olette kirjailija? Kyllä kai on hauskaa kirjailla? Kirjoitatteko ehkä sanomalehtiinkin?
Hlestakov. Kyllä; kirjoitan välistä niihinkin. Olenhan jo paljonkin kirjoitellut, niinkuin "Figaron häät", "Robert paholaisen" ja "Norman." Vaan kuka niitä kaikkia muistaa! Ja nuot kaikki olen vaan joutohetkinä kokoon kyhännyt. Aikomukseni ei ollut ruveta kirjailemaan, vaan herrat teaatterin-johtajat minulle aina sanovat: "mutta kirjoita kuitenkin, veliseni, jotain!" Minä arvelin itsekseni: "sama se, olkoon menneeksi." — Ja niinpä yhdessä illassa kirjoitin kaikki tyyni. Minulla on erinomaisen sukkela ajatusjuoksu. Kaikki, mitä on ilmestynyt nimimerkillä "paroni Brambeus", niinkuin "Toivon laiva" ja "Moskovan Sananlennätin", on minun kynästäni lähtenyt.
Anna Andrejevna. Noh, jopas jotakin! Tekö siis olette tuo paroni Brambeus?
Hlestakov, Aivan niin, ja minä korjaan heidän kaikki runonsakin! Smirdiniltä saan tästä toimesta neljäkymmentä tuhatta ruplaa.
Anna Andrejevna. Siinä tapauksessa "Juri Miroslavski'kin" luultavasti on teidän sepittämänne?
Hlestakov. Aivan oikein, sekin on minun tekemäni.
Anna Andrejevna. Kas, senpä heti arvasinkin!
Maria. Mutta äiti kulta, nimilehdessä seisoo että se on Sagoskinin kirjoittama.
Anna Andrejevna. Niin sehän on luonnollista, että sinun pitää tässäkin asiassa vastustaa.
Hlestakov. Aivan oikein, tuo kappale onkin Sagoskinin tekemä; — mutta on toinenkin "Juri Miroslavski", jonka minä olen kirjoittanut.
Anna Andrejevna. Noh, se onkin varmaan teidän kappaleenne, jonka luin. Ah, kuinka kauniisti se on kirjoitettu!
Hlestakov. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta. Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee Ivan Aleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.) Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minua katsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseuroja talossani.
Anna Andrejevna. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat ja hienot.
Hlestakov. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksi meluuni — seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietä Pariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinen ylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillä hupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs, Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivan käsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennyt portaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua: "kuulepas Martta, täss' on schinelli!" — Mutta mitäs minä valehtelen? Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaan yhdet portaat… Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaa etuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä, ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin… sch… sch… sch. — Joskus on siellä ministerikin… (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen). Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä". Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on oma historiansa. Herra esimies meni matkaansa — mihinkä, sitä ei kukaan tiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänen paikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassa hartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät — mutta hitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältä katsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen joka mies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadulla kuriirit… kuriirit… kuriirit toinen toisensa perästä… aatelkaa vaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minä heti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa heti kanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!" Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa…, todellakin teki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni, mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten… te ymmärtänette… "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otan vastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin; vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei… ei… ei… Korvat auki!… Kyllä minä"… Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi… oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet! (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta. Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssani ei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itse valtioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä, näetten, olen niin… En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitan virkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!" Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minä huomenna jo nimitetään Sota… sotamarskiksi! (Hän horjuu ja on kaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksella tukemaan).
Päällikkö. (Lähestyy vavisten). Yl… ylhäisyy… Yl…
Hlestakov (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?
Päällikkö. Yl… Yl… Jos Teidän Ylhäisyy…
Hlestakov (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!
Päällikkö. Yl… häi… häisyytenne, kenties tahtonette hetken levähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.
Hlestakov. Levähtää… joutavia! Levähtää… Noh, miksi en? Aamiainen oli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen! (Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!
(Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset paitsi kaupungin päällikkö ja Hlestakov.
Bobtschinski. Kas, sepä vasta oli mies, Peter Ivanovitsch! Semmoisen vasta minä mieheksi sanon. En ole koskaan ijässäni seisonut niin suurta kunnioitusta herättävän henkilön edessä! Olin vähällä kuolla paljaasta pelosta. Mitähän arvoluokkaa luulette hänen olevan?
Dobtschinski. Eiköhän vaan kenraalin!
Bobtschinski. Mutta minä arvaan ett'ei kenraalin arvo likimaillekaan riitä. Ja jos hän olisi ainoastaan kenraali, niin hän varmaan on ainakin generalissimus. Kuulitteko, miten hän valtioneuvoksia kohtelee? Tulkaa pois, tulkaa pois; nämä meidän täytyy kertoa Korobkinille ja piirituomarille! Hyvästi Anna Andrejevna.
Dobtschinski. Jääkää hyvästi, kummikulta!
Sairashuoneen talousmies. (Koulujen tarkastajalle.) Mutta tämähän on oikein kauheata, enkä tiedä itsekään miksi. Voi meitä, kun päällepäätteeksi emme ole univormussakaan… Mitä, jos hän herättyään kirjoittaa Pietariin ja antaa meidät ilmi. (Mennessään koulujen tarkastajan kanssa, lausuu kovin alakuloisena.) Hyvästi, hyvästi Anna Andrejevna!
Kahdeksas kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Anna Andrejevna. Ah, mikä viehättävä nuori mies!
Maria. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!
Anna Andrejevna. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy, että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki… niin, niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänen kaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasin varsin hyvin, että olin hänen mieleensä… Hän katseli minua koko ajan!
Maria. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.
Anna Andrejevna. Ole nyt vaiti hullutuksinesi… Se käypi totta tosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!
Maria. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.
Anna Andrejevna. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruveta kiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän muka sinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?
Maria. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käy kieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoi minuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästen kanssa, katsoi hän taaskin minuun.
Anna Andrejevna. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki… Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö.
Päällikkö (Astuu varpaillaan sisään). Tsch… Tsch!…
Anna Andrejevna. Mitä nyt?
Päällikkö. Ei ole ensinkään mieleeni, että hänet niin juotin. Jos vaan puoletkin hänen kertomuksistaan on totta? (Vaipuu ajatuksiinsa). Niin, minkätähden se ei olisi totta? Viinissä on totuus: mitä humalaisen mielessä, se kielessä. Hän tosin on hiukan valhetellut; vaan eihän valhettelematta voi kukaan puhua! — Hän lyö korttia ministerin kanssa ja käypi hovissa… Mitä enemmin asiaa ajattelen… Lempo tiesi, mikä mies hän lopuksi lieneekään… Päätäni alkaa oikein pyörryttää ja minusta on kuin seisoisin ylhäällä korkeassa kellotornissa tahi hirsipuun juurella.
Anna Andrejevna. Minä puolestani en tuntenut itseäni ensinkään levottomaksi. En ole hänessä muuta nähnyt kuin maailman tapoihin tottuneen miehen, jolla on mitä ylhäisin käytöstapa. Hänen viroistaan minä en välitä.
Päällikkö. Niin, niinpä aina on teidän, naisien tapanne! Sellaiset teistä riittää; te ette muuta mitään vaadi! Kaikki muu teistä on vaan joutavaa! Teiltä ei koskaan saa järjellistä sanaa! Teitä vähän piiskataan, ja siinä kaikki; vaan miehen, miehen, sen hukka perii!… Sinä, muijaseni, kohtelit häntä liian vapaasti, aivan kuin Peter Ivanovitschia.
Anna Andrejevna. Mitä siihen tulee, niin jätä se meidän huoleksemme. Luulisin meidänkin naisten jotain tietävän…
(Luo osoittavan silmäyksen tyttäreen).
Päällikkö (yksin). Onhan perin mahdotonta puhua järjellisesti heidän kanssansa. Voi mikä tapaus! En ole vieläkään pelästyksistäni tointunut! (Avaa oven). Mischka, käske tänne poliisipalvelijat Svistunov ja Derschimorda! He varmaan lienevät jossakin lähellä portin edustalla. (Vaikenee hetkeksi). On toki kummallista, miten maailmassa tähän aikaan eletään! Jospa edes näyttäisivät joltakin! Vaan tuommoinen laiha, hieno…, jonka ulkomuoto ei osoita mitään. Sotilaasta näkee edes päältäpäin; vaan jos ne siviilivaatteissa käyvät, näyttävät kärpäsiltä, joilta siivet on leikattu pois. Ja kylläpä hän teeskentelikin ravintolassa kauan ja laitteli allegoriioja ja ekivookeja… tuhat tulimmainen voi ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Mutta kylläpä lopuksi hän pehmeni ja lörpötteli enemmänkin, kuin tarvittiin. Näkyy kyllä kaikesta, että hän vielä on nuori mies.
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Ossip. (Kaikki rientävät häntä vastaan, viitaten häntä sormellaan luoksensa.)
Anna Andrejevna. Tulepas, ystäväni, likemmäksi!
Päällikkö. Tsch! Tsch! Tsch! — Kuinka, kuinka, makaako hän?
Ossip. Ei vielä; hän vaan venytteleikse.
Anna Andrejevna. Sano minulle, ystäväni, mikä on nimesi.
Ossip. Ossip, armollinen rouva.
Päällikkö (rouvalleen ja tyttärelleen.) Älkää te nyt; kyllä minä! (Ossipille.) No, ystävä — onko sinua kunnollisesti syötetty?
Ossip. On toki; saan teitä nöyrimmästi kiittää, oivallisesti, ani oivallisesti.
Anna Andrejevna. Noh, sanopas minulle, isäntäsi — eikö niin — seurustelee paljon kreivien ja ruhtinaitten kanssa?
Ossip (syrjään.) Mitähän parasta olisi vastata? Minua on hyvin ruokittu, — ja siis perästäpäin ruokitaan vielä paremmin! (Ääneen.) Noh, kuinkas sitten! Kyllähän niitä on kreivejäkin.
Maria. Oh, Ossip kulta, kuinka sinulla on kaunis isäntä!
Anna Andrejevna. Mutta, hyvä Ossip, kuinka hän…?
Päällikkö. Mutta, vaietkaa toki. Loruillanne häiritsette minua… Sanopas ystäväni…
Anna Andrejevna. Mikä virka-arvo on isännälläsi?
Ossip. Noh…?
Päällikkö. Herjetkää vihdoin hulluista kysymyksistänne! Te ette salli kysyä mitään asiaan kuuluvaa! Sanopas ystäväiseni, onko herrasi luonnoltansa ankara? Onko hänen tapansa pitää kovaa kuria, vai kuinka?
Ossip. On kyllä, hän rakastaa järjestystä. Kaikki pitää oleman tarkkaa ja täsmällään.
Päällikkö. Kuulepas, ystäväni, sinä olet aivan mieleeni. Varmaankin olet kunnon mies. Jos sinä…
Anna Andrejevna. Kuule, Ossip, käykö isäntäsi univormussa, vai…?
Päällikkö (naisille). Mutta, tuhat tulimmaista, lakatkaa nyt vähän edes suutanne soittamasta! Näin tärkeässä asiassa, kun henkeni on vaarassa… (Ossipille). Niinkuin jo mainitsin, ystäväni, sinä siis minua miellytät. Matkalla ei suinkaan lasi teetä haittaa. Nyt on joksikin kylmä — kas tuossa on sinulle kaksi ruplaa juomarahaa.
Ossip. (ottaa rahat). Suuri kiitos, paljon kiitoksia, armollinen herra! Suokoon Jumala pitkää ikää! Hyvä on, kun köyhillekin hyvää tehdään.
Päällikkö. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyvä ystäväni…?
Anna Andrejevna. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsi mielestä kauniimmat?
Maria. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!
Päällikkö. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas, ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä — se on, mitä hän enimmin rakastaa?
Ossip. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan… mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan ja hyvin kestitään.
Päällikkö. Hyvin kestitään…?
Ossip. Niin juuri, hyvin kestitään… Mitä minuun tulee, niin en tosin ole kuin orja, — mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkin on hyvä olla… Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin. "Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti, Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. — "Vai niin", sanoi hän, "huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!" Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidän kanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".
Päällikkö. Niinpä juuri! Sinä toki näyt osaavan oivasti vastata. Annoin sinulle äsken vähäsen juomarahaa; tässä on vähä lisää.
Ossip. Voi, armollinen herra, te olette liiaksi antelias! (ottaa rahat), Nämä rahat juon teidän terveydeksenne.
Anna Andrejevna. Tule, Ossip, minunkin luo, kyllä minäkin annan.
Maria. Ossip kulta, suutele isäntääsi!
(Sivuhuoneessa kuullaan Hlestakovin yskäisevän),
Päällikkö. Tsch! (Kaikki käyvät hiljaan varpaillaan ja haastavat keskenänsä kuiskutellen). Älkää Herran tähden melutko! Menkää vaan, menkää vaan!
Anna Andrejevna. Tulepas Mariseni! Minun on sinulle jotakin sanottavaa, minkä olen vieraassamme huomannut ja josta vaan meidän kesken voipi puhella.
Päällikkö. Kyllä siellä nyt puhutaan; jospa menisi ja kuulisi, niin kyllä korvat kipenisi. (Ossipille). Noh, ystäväiseni, sanopas…
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset. Derschimorda. Svistunov.
Päällikkö. Tsch! Lempo periköön nuo vääräsääriset kontiot saappaineen! Pauhaatte, ikäänkuin heittelisitte kärryiltä neljänkymmenen puudan painoja! Missä saakelissa te kuhnailette?
Derschimorda. Toimitimme, mitä käskettiin…
Päällikkö. Hsch!… (Panee kätensä hänen suunsa eteen). Mikä riivattu rääkkyminen tuo on! (Matkii häntä). "Toimitimme, mitä käskettiin"…! Mölisee kuin härkä! (Ossipille). Mene, ystäväni, ja valmista, mitä tarvitset, ja käytä hyväksesi, mitä talossa vaan on! (Ossip menee). Ja te käykää vahtiin tuonne portin edustalle! — Älkääkä tuumaakaan paikaltanne siirtykö… Älkää ketään kynnyksen ylitse päästäkö — varsinkaan ei kauppiaita! Jos yksikään kauppias vaan pääsee, niin…! Katsokaa tarkkaan, ett'ei kukaan kannekirjaa muassaan tuo — niin, vaikkapa ei olisikaan kannekirjaa — ei ketään, ymmärrättekö, ei saa päästää sisään ketään, jonka voisi luulla tahtovan valittaa! Pankaa suoraan niskaan ja tällä lailla potkua! (Potkaisee jalallaan). Joko ymmärsitte? Tsch! Tsch!
(Menee ulos varpaillaan työntäen poliisipalvelijoita edellänsä).
(Esirippu laskee).