ELJAS NÄYTÖS.
(Sama huone kaupungin päällikön kodissa.)
Ensimmäinen kohtaus.
Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Postimestari.
Koulujen tarkastaja. Dobtschinski. Bobtschinski.
(Kaikki täydessä univormussa astuvat varpaillaan sisään.
Kaikki puhuvat kuiskutellen).
Piirituomari (Asettaa kaikki puoliympyrään). Jumalan tähden, hyvät herrat, asettukaa joutuin puoliympyrään! Järjestys ennen kaikkea! Kunhan vaan menisi täältä Herran haltuun; hän käypi hovissa ja antaa itse valtioneuvostollekin välistä kyydin! Astukaa asentoon, niin asentoon! Te Bobtschinski, asetutte tänne sivulle ja te Dobtschinski, seisokaa tässä näin.
(Bobtschinski ja Dobtschinski kiiruhtavat kumpikin
paikallensa varpaillaan).
Sairashuoneen talousmies. Eikö teidän mielestänne, herra piirituomari, meidän pitäisi vähäisen koetella?
Piirituomari. Mitä koetella?
Sairashuoneen talousmies. No, kyllähän ymmärrätte.
Piirituomari. Pistääkö käteen?
Sairashuoneen talousmies. No, vaikkapa niinkin.
Piirituomari. Mutta sehän on vaarallinen asia… Jos hän siitä nostaisi melua — hän on hallituksen asiamies! Mutta jos hänelle tarjoisimme jotakin kaupungin ja seudun aateliston antamana kiitos- ja muistolahjana?
Postimestari. Taikka, eikö sopisi sanoa, että on postissa tullut rahoja — eikä tiedetä kenelle ne kuuluvat?
Sairashuoneen talousmies. Olkaa varoillanne vaan, ett'ei hän teitä itseänne postissa lähetä sinne, missä ei kuu kumota, eikä päivä paista! Tietäkää siis, että hyvin järjestetyssä valtiossa menetellään aivan toisin! Mutta miksi on meitä tänne koko komppania kokoontunut? Olisi pitänyt esitellä itseämme yksitellen ja sitten kahden kesken noin, niinkuin… on tavallista, niin ettei korvakaan kuulisi! Sillä tavoin sivistyneessä yhteiskunnassa menetellään. Te, herra piirituomari, saatte alkaa.
Piirituomari. En, se tulee teidän itsenne tehdä — teillähän korkea reviisori söi aamiaisensakin.
Sairashuoneen talousmies. Ei, ei, ei! Silloin saa herra koulujen tarkastaja, nuorison kasvattaja, alkaa.
Koulujen tarkastaja. En, en voi, hyvät herrat, sitä on minun tuiki mahdoton tehdä! Minun täytyy tunnustaa, että olen niin kasvatettu, että aivoni menevät aivan sekaisin niin pian, kun minun pitää puhutella vähänkin itseäni ylhäisempää virkamiestä, suuni on ihan tukossa, kieleni lyijyä raskaampi. Ei, hyvät herrat, päästäkää minut, päästäkää minut!
Sairashuoneen talousmies. Toden totta, Ammos Fedorovitsch, ell'ette te aloita, kuka sitten! Teillä on suu kuin Cicerolla!
Piirituomari. Kaikkia vielä! Cicero! Kylläpä osasitte! Mitäs siitä, jos joskus innostuukin ja puhuu jahti- ja hurttakoirista.
Kaikki (hänen ympärilleen tunkeillen). Ei ensinkään; ei vaan jahtikoirista; kyllä te olette puhuneet Baabelin tornistakin. Ei, Ammos Fedorovitsch, te ette saa meitä pulaan jättää! Olkaa meille isänä! Ei, ei, Ammos Fedorovitsch!
Piirituomari. Antakaa minun olla, hyvät herrat…
(Samassa Hlestakov kuuluu sivuhuoneessa kävelevän, yskivän ja syljeskelevän. Kaikki syöksähtävät ovelle, vaan ahdingossa ovat toinen toisellensa esteeksi, tuuppaavat ja loukkaavat toisiansa. Hillittyjä huutoja kuuluu).
Bobtschinskin ääni. Ai, Peter Ivanovitsch, ai, ai, voi, voi! Te tallaatte minua varpaille!
Sairashuoneen talousmies. Mutta, hyvät herrat, hyvät herrat, älkää minua peräti kuoliaaksi likistäkö! Te minut aivan tukehdutatte! En jaksa tätä kauemmin kärsiä. Olen jo perin hukassa!
(Ai ja voi huutoja kuuluu. Vihdoinkin ovat kaikki päässeet ulos ja huone on tyhjä).
Toinen kohtaus.
Hlestakov (yksinänsä).
Hlestakov. (Näyttää uniselta). Olen tainnut nukahtaa aika lailla! Olikin hirveitä matrasseja ja untuva-patjoja! Olen varsin hiessä!… Varon saaneeni vähän hattuuni eilispäivän suuruspöydässä; pääni on vieläkin pökkelönä. — Muuten täällä, saakeli soikoon, kuluu aika hyvin hupaisesti. Tämmöiset kunnon ihmiset ovat aivan mieleeni. Paljoa parempi toki on tulla kestityksi näin puhtaasta hyväntahtoisuudesta, kuin itsekkäästä voitonhimosta… Ja tuo tytär ei ole sitä hullumpi… ja äitikin vielä semmoinen, että… Mutta kaikessa tapauksessa tämä tämmöinen elämä minua miellyttää.
Kolmas kohtaus.
Hlestakov. Piirituomari.
Piirituomari (Astuu epäillen sisään; syrjään). Herra Jumala auta minua pulasta! Oikein polveni vapisevat! (Ääneen, hattu kädessä ja suorana kuin kyynäräkeppi). Saan kunnian esitellä itseäni, Liapkin Tiapkin, piirituomari ja kollegiasessori…
Hlestakov. Olkaa hyvä, istukaa!… Te olette siis tämän paikkakunnan piirituomari?
Piirituomari. Viisitoista vuotta sitten valitsi minut aatelisto tähän virkaan kolmeksi vuodeksi ja siitä saakka olen virkaani hoitanut.
Hlestakov. Teidän virkanne lienee joksikin edullinen?
Piirituomari. Yhdeksän vuotta palveltuani olen saanut kunnian vastaanottaa Vladimirin neljännen luokan, esimiesteni tyytyväisyyden osoitteeksi. (Syrjään) Rahat ovat kourassani ja kourani on kuin tulessa.
Hlestakov. Minä pidän Vladimirin tähdestä; se on Annan tähden kolmatta luokkaa korkeampi.
Piirituomari (Ojentaa vähäisen suljettua kouraansa eteenpäin ja lausuu itsekseen). Voi, Herrani, en yhtään ymmärrä, miten minun pitää tehdä. Tuntuu siltä, kuin neuloilla istuisin.
Hlestakov. Mitä teillä on kourassa?
Piirituomari (Hämillään, pudottaa setelit). Ei mitään…
Hlestakov. Kuinka, eikö mitään. Rahojahan pudotitte!
Piirituomari (Kovasti vavisten). En suinkaan! (syrjään). Voi Luojani, nyt olen hukassa! Nyt jo on kahleet kaulassa!
Hlestakov (Kokoo rahat). Niin, kyllähän nämä ovat rahaa!
Piirituomari (Syrjään). Nyt olen auttamattomasti lutkassa!
Hlestakov. Kuulkaapas, lainatkaa nämä rahat minulle!
Piirituomari (Kiireesti). Kyllä… kyllä… mitä suurimmalla mielihyvällä! (syrjään). Rohkeutta, rohkeutta vaan! Oi Pyhä Maria auta minut tästä pulasta!
Hlestakov. Minulla on nimittäin matkalla Matti massissa, sillä on ollut hirveä joukko menoja, jos jonkinlaisia. Muuten saatte heti rahanne takaisin, jahka vaan tulen kotia.
Piirituomari. Oh, ei millään muotoa, miksi niin? Älkää itseänne sillä rasittako? Sehän jo on minulle suuri kunnia… Heikot voimani, uutteruuteni, alhaisin alttiuteni hallituksen palveluksessa… Tahdon aina vast'edeskin tehdä parastani… ansaitakseni suosotanne… (Nousee tuolilta, aivan suorana, kädet pitkin housujen saumaa). En tohdi kauemmin kallista aikaanne kuluttaa. Onko teillä muuten mitään käskettävää.
Hlestakov. Mitä minulla olisi käskettävää?
Piirituomari. Jotakin. Minä tarkoitan, eikö teillä ole mitään käskettävää täkäläiselle tuomiokunnalle.
Hlestakov. Mitä varten? En minä pidä sitä ollenkaan tarpeellisena! Kiitän nöyrimmästi.
Piirituomari (Kumartaa ja astun ulos; syrjään). Nyt on kaupunki meidän.
Hlestakov (Yksinään). Oikea kunnon mies tuo piirituomari.
Neljäs kohtaus.
Hlestakov. Postimestari (univormussa).
Postimestari (Astuu suorana, täysissä tamineissa, käsi miekan tupella). Saan kunnian esittää itseni: Schpekin, postimestari ja hovineuvos.
Hlestakov. Vai niin; terve tultuanne! Minä pidän paljon hupaisesta seurasta. Käykää istumaan. Kaupungissako aina asutte?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte.
Hlestakov. Tämä pikku kaupunki minua miellyttää. Väkiluku tosin ei ole ylen suuri — vaan mitäpä siitä, eihän tämä ole mikään pääkaupunki. Enkö ole oikeassa; mikään pääkaupunki tämä ei ole?
Postimestari. Aivan oikeen.
Hlestakov. Ainoastaan pääkaupungissa on bon ton ja siellä vaan ei ole maalaisia töllöjä. Vai mitä te arvelette?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte (syrjään). Ylpeä hän ei kumminkaan ole: hän kyselee kaikkia.
Hlestakov. Mutta saattaahan pikkukaupungissakin elää onnellisena — eikö niin?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte.
Hlestakov. Sillä mitähän hyvin viihtyäksemme tarvitsemme? Ainoastaan kunnioitusta ja vilpitöntä rakkautta. — Enkö ole oikeassa.
Postimestari. Aivan oikeassa.
Hlestakov. Hauskaa toki on, että siitä olemme samaa mieltä. Minua pidetään tosin kummallisena miehenä, mutta luonteeni on sellainen… (katsoo postimestaria silmiin; syrjään). Entäs jos tältäkin vähän lainaisin? (Ääneen.) Matkalla tapahtui minulle kummallinen seikka: matkarahani kokonaan loppuivat; saattaisitteko ehkä lainata minulle kolme sataa ruplaa?
Postimestari. Vallan hyvin… vallan hyvin…! Pidän sen erinomaisena onnena! Olkaa hyvä, tässä ne ovat. Olen aina altis teitä auttamaan kaikin voimin.
Hlestakov. Paljon kiitoksia! Tahdon teille ilmoittaa, ett'en matkaillessani mielelläni puutetta kärsi — ja miksi niin tekisinkään? Eikö niin?
Postimestari. Aivan oikein lausuitte! (Nousee ja käypi asentoon, vasen käsi miekan kahvassa.) En rohkene kauemmin kallista aikaanne kuluttaa… Onko teillä kenties mitään muistuttamista täkäläistä postilaitosta vastaan?
Hlestakov. Ei, ei vähintäkään. (Postimestari kumartaa ja astuu ulos. Hlestakov sytyttää sikarin.) Tuo postimestarikin näyttää olevan kunnon ukko. Hän on ainakin auttelias — semmoisista ihmisistä minä pidän.
Viides kohtaus.
Hlestakov. Koulujen tarkastaja, (joka tuuppaamalla sysätään sisään;
hänen takanansa huutaa joku puoleksi ääneen: mitä sinä pelkäät?)
Koulujen tarkastaja (vavisten, selkä suorana). Pyydän saada kunnian esittää itseni, Hlopov, koulujen tarkastaja ja nimineuvos.
Hlestakov. Oh, terve tultuanne! Istukaa, istukaa! Suvaitsetteko sikarin?
(Tarjoo hänelle sikarin.)
Koulujen tarkastaja (arvellen: syrjään). Voi, Jumalani, tätä en tiennyt ennalta aavistaakaan! Otanko vai en?
Hlestakov. Ottakaa, ottakaa. Sikarini ovat tavallista lajia, jos kohta eivät vedä pietarilaisille vertoja! Kas sielläpä, herraseni, siellä poltan sikareja, jotka maksavat noin viisikolmatta ruplaa sata — aivan nuolaisee sormiansa, kun saa polttaneeksi! (Ojentaa hänelle kynttilää.) Tässä on tulta! No polttakaa vaan!
Koulujen tarkastaja (koettaa sytyttää, mutta vapisee ankarasti).
Hlestakov. Toinen pää, toinen pää!
Koulujen tarkastaja (pelästyksestä pudottaa sikarin, sylkäisee, viittaa kädellään; itsekseen, syrjään). Lempo vie; tämä pelkurimaisuus pilaa kaikki.
Hlestakov. Näen, ett'ette juuri ole polttomiehiä. Vaan minä sanon suoraan, että olen aivan tupakan orja. Samaten en voi olla väliäpitämätön naisille. Miten on teidän siinä suhteessa? Musta- vai valko-veriset naiset teitä enemmän miellyttävät?
Koulujen tarkastaja (ihan ällistynyt, eikä saa sanaakaan suustansa.)
Hlestakov. Tunnustakaa vaan suoraan: mitkä parempina pidätte, musta- vai valko-veriset?
Koulujen tarkastaja. En rohkene tietää…
Hlestakov. No, kas nytpä kursaillaan, puhukaa suunne puhtaaksi! Tahdon ehdottomasti tietää mielipiteenne…
Koulujen tarkastaja. Siinä tapauksessa uskallan ilmoittaa, että… (syrjään). Tosiaankaan en ensinkään tiedä, mitä sanon. Kaikki on päässäni mullin mallin.
Hlestakov. Vai niin! Ette tahdo siis sanoa. Varmaankin joku pikkuinen mustaverinen veitikka on tehnyt teille tepposet. Sanokaa suoraan vaan…
Koulujen tarkastaja (on vaiti.)
Hlestakov. Vai niin, te punastutte! Kas, kas vaan! Miksi ette puhu?
Koulujen tarkastaja. Minä olen niin hämilläni. Teidän… jalo… Teidän kor… Teidän yl… (syrjään.) Kirottu kieli petti taas!
Hlestakov. Vai hämillännekö? Minun silmissäni on siis jotakin, joka saattaa ihmisiä hämille. Tiedän ainakin, ett'ei mikään nainen voi vastustaa minun silmiäni — vai mitä luulette?
Koulujen tarkastaja. Aivan oikein lausuitte.
Hlestakov. Olen vastikään joutunut eriskummalliseen asemaan. Matkallani kulutin kaikki rahani. Voisitteko kenties lainata minulle kolme sataa ruplaa?
Koulujen tarkastaja (hakee taskustaan; syrjään.) Kuinka!… Mitä!… Sepä olisi kaunista, jollei minulla olisikaan! (saa viimein rahansa esiin ja ojentaa ne vavisten Hlestakoville).
Hlestakov. Suuri kiitos!
Koulujen tarkastaja. En tohdi kauemmin teitä läsnäolollani viivyttää…
Hlestakov. Vai niin, no jääkää hyvästi!
Koulujen tarkastaja (meikein juosten; syrjään.) Jumalan kiitos ja ylistys! Ehk'ei hän tulekaan kouluun!
Kuudes kohtaus.
Hlestakov. Sairashuoneen talousmies (univormussa, käsi miekalla.)
Sairash. talousmies. Pyydän saada teille esittää itseni: Semljanika, sairashuoneen talousmies ja nimineuvos.
Hlestakov. Hyvää päivää! Tehkää hyvin ja istukaa!
Sairash. talousmies. Sain eilen kunnian olla teidän seurassanne ja vastaanottaa teidät siinä laitoksessa, joka on minun hoitooni uskottu.
Hlestakov. Aivan oikein, nyt jo muistan. Te tarjositte oivallista aamiaista.
Sairash. talousmies. Suurin onneni on pyhittää heikot voimani isänmaalleni…
Hlestakov. En tahdo teiltä salata, että suuresti pidän hyvästä ruoasta. Mutta kuulkaa — minusta näyttää aivan siltä, kuin olisitte entistänne pitempi — ettekö ole eilispäivästä venyneet?
Sairash. talousmies. Se on kyllä mahdollista! (vaikenee hetkeksi.) Tohdin, Teidän ylhäisyytenne, väittää, ett'en mitään itselleni vaadi ja että tarkkuudella ja uutteruudella virkaani hoidan yhteiskunnan hyväksi. (Vetää tuolinsa likemmäksi ja puhuu matalalla äänellä.) Mutta täkäläinen postimestari esimerkiksi ei tee mitään; hän ei yhtään välitä virkavelvollisuuksistaan, lähetykset loikoilevat konttorissa… tahdotte kenties tehdä hyvin ja ottaa asiasta selkoa. Ja sitten meillä on piirituomari, joka äsken oli puheillanne; — se mies ei muuta tee, kuin vaan juoksee jäneksien jälessä. Koiransa hän on tuomiosaliin majoittanut ja hänen käytöksensä — niin en voi olla sitä teille ilmi antamatta, vaikka hän onkin sukulaiseni ja ystäväni; se on velvollisuuteni, koska se isänmaatamme koskee, — hänen käytöksensä on ylen moitittava. Täällä asuu eräs tilanhaltija Dobtschinski, jolla myöskin on ollut kunnia päästä eteenne. — Niin pian kun tämä Dobtschinski kotinsa kynnyksen yli astuu, piirituomari heti seurustelemaan hänen vaimonsa kanssa; olen valmis vaikka valallakin asiata todistamaan… Ja katselkaa vaan Dobtschinskin lapsia: niistä ei yksikään vivahda Dobtschinskiin, mutta kaikki nuorempaan tyttäreen saakaa ovat niin kuin tuomarin kuvia.
Hlestakov. Mitä sanotte! Sitä en voinut aavistaakaan.
Sairash. talousmies. Ja entäs koulujen tarkastaja sitten. Minun on vaikea käsittää, kuinka hallitus on hänelle semmoista virkaa uskonut. Hän on jakobiinia kauheampi… hän istuttaa nuorisoon vaarallisia mielipiteitä, joita on vaikea kertoakin… Jos suvaitsette, niin esitän kaikki kirjallisesti.
Hlestakov. Niin, tehkää niin, tehkää se. Se olisi vallan mieleeni. Minä nimittäin, kun minun on ikävä… luen halulla jotakin hupaista… Mikä nimenne oli? Minä aina unhotan.
Sairash. talousmies. Semljanika.
Hlestakov. Oikein, oikein, Semljanika. No, sanokaa, onko teillä lapsia?
Sairash. talousmies. Viisi on minulla niitä, kaksi jo täysikasvuista!
Hlestakov. Ja kuinka he ovat noin… niinkuin?…
Sairash. talousmies. Tahtonette kai tietää, mitkä heidän nimensä ovat?
Hlestakov. Niin, mitkä ovat heidän nimensä?
Sairash. talousmies. Nikolaus, Ivan, Elisabet, Maria ja Perpetua.
Hlestakov. Hyvä!
Sairash. talousmies. Mutta en tohdi kauemmin teitä rasittaa ja kuluttaa teiltä niitä kalliita hetkiä, jotka aiotte käyttää pyhien velvollisuuksien täyttämiseen…
(Kumartaa ja aikoo lähteä.)
Hlestakov. Ette minua millään muotoa rasita. Olipa toki lystillistä, mitä kerroitte… Ettekö vieläkin jonkun kerran, kun sopii… Sanalla sanoen: tuontapaiset jutut huvittavat minua. (Kutsuu hänet takaisin.) Kuulkaapas! Sanokaa, mikä… olen taas tykkönään nimenne unhoittanut.
Sairash. talousmies. Artemy Filippovitsch Semljanika.
Hlestakov. Odottakaa, Artemy Filippovitsch, tehkää minulle pieni palvelus! Matkallani kulutin kaikki rahat. — Oletteko tilaisuudessa lainata minulle noin neljä sataa ruplaa!
Sairash. talousmies. Olen kyllä.
Hlestakov. No, sehän oli oivallista! Sulimmat kiitokseni.
Seitsemäs kohtaus.
Hlestakov. Dobtschinski. Bobtschinski.
Bobtschinski. Minulla on kunnia esitellä itseäni! Olen täällä kaupungissa asuva ja nimeni on Peter Ivanovitsch Bobtschinski.
Dobtschinski. Tilanhaltija Peter Ivanovitsch Dobtschinski!
Hlestakov. Oh, teidät olen muistaakseni jo ennenkin nähnyt! Tehän se olitte, joka ravintolassa suinpäin romahditte huoneeseni! Miten on nenänne laita?
Bobtschinski. Jumalan kiitos, saatte olla aivan huoletonna: nyt se jo kuivi, aivan kuivi!
Hlestakov. Vai niin, hyvä että kuivi! No sepä hauskaa kuulla…(Äkisti ja jyrkästi.) Onko teillä rahoja muassanne?
Dobtschinski. Rahoja? Kuinka, rahoja?
Hlestakov. Lainatkaa minulle tuhat ruplaa?
Bobtschinski. Voi, semmoista summaa ei jumaliste minulla ole! Onko teillä, Peter Ivanovitsch?
Dobtschinski. Ei, minulla ei semmoista summaa ole. Niinkuin luultavasti tiedätte, olen rahani sairashuoneen rahastoon tallettanut.
Hlestakov. Noh, ell'ei tuhatta ruplaa, niin ainakin sata?
Bobtschinski (Kaivellen taskujaan.) Peter Ivanovitsch, eikö teillä ole sataa ruplaa muassanne? Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä…
Dobtschinski (Niinikään taskuistaan etsiskellen.) Minulla on yhteensä vaan viisikolmatta.
Bobtschinski. Katsokaa tarkoin, Peter Ivanovitsch! Tiedänpä teillä olevan oikeassa taskussanne läven, — varmaankin ne ovat lävestä luiskahtaneet.
Dobtschinski. Ei, ei ole lävessäkään!
Hlestakov. No, olkoon menneeksi! Jos kohta ei enempää, kuin viisiseitsemättä ruplaa… sama se! (ottaa rahat.)
Dobtschinski. Saanko luvan puhutella teitä eräästä arasta asiasta?
Hlestakov. Mikä se olisi?
Dobtschinski. Niin asia on todellakin tukalaa laatua. Asia on näetten niin, että vanhin poikani ilmestyi maailmaan vähää ennen häitä…
Hlestakov. Oh, todellako?
Dobtschinski. Se on: poika on minun oma poikani, aivan kuin jälkeenkin häitten syntynyt, ja asia onkin lainmukaisella avioliitolla korjattu. Tahtoni on, että hän pidettäisiin laillisena poikanani, ja että häntä, niinkuin minuakin, nimitettäisiin Dobtschinskiksi.
Hlestakov. Hyvä, nimitettäköön vaan, miks'ei?
Dobtschinski. En mielelläni olisi teitä vaivannut; mutta pojan luonnon lahjoihin katsoen… hän on todellakin tavattoman toivehikas:… hän osaa ulkomuistilta lausua pitkät runot ja, kun hän saa käsiinsä veitsen, veistelee hän heti pieniä vaunuja niin taitavasti kuin täysi mestari! Sen voi Peter Ivanovitschkin todistaa.
Bobtschinski. Niin, kyllä hänellä on hyvät lahjat!
Hlestakov. Hyvä, hyvä! Kyllä koetan, kyllä koetan… Toivon sen mieliksenne päättyvän… Noh, niin! (Kääntyy Bobtschinskin puoleen.) Entäs te, eikö teillä ole mitään sanottavaa?
Bobtschinski. Kyllä kaiketi, minullakin olisi nöyrä pyyntö…
Hlestakov. Noh?
Bobtschinski. Niin, tahtoisin suurimmassa alamaisuudessa teiltä, jalosukuinen herra, anoa, että, Pietariin palattuanne, suosiollisesti kertoisitte kaikille mahtaville herroille, senaatoreille ja amiraaleille, että tässä kaupungissa asuu Peter Ivanovitsch Bobtschinski. Ei muuta kuin tämä: sanokaa vaan, että Peter Ivanovitsch Bobtschinski asuu täällä.
Hlestakov. Hyvä, kyllä sanon!
Bobtschinski. Ja jos joutuisi keisarinkin kuuluviin, niin sanokaa hänellekin: "Teidän Keisarillinen Majesteettinne, siinä kaupungissa asuu Peter Ivanovitsch Bobtschinski."
Hlestakov. Kyllä minä sen teen.
Dobtschinski. Suokaa anteeksi, että olemme teitä läsnäolollamme vaivanneet!
Bobtschinski. Niin, suokaa anteeksi, että olemme teitä läsnäolollamme vaivanneet!
Hlestakov. Se ei mitään tee, ei mitään. Olihan minun päinvastoin hyvin hupaista.
(Saattaa heidät ulos.)
Kahdeksas kohtaus.
Hlestakov. (Yksinänsä).
Hlestakov. Täällä on paljo virkamiehiä. Näyttää siltä, kuin luulisivat minua joksikuksi ylhäiseksi hallitusmieheksi. Varmaankin tein eilen heihin mahtavan vaikutuksen. Kylläpä ovat aika pässejä! Tästä minun täytyy Trapitschkinille kirjoittaa, — siinä hänelle on aihetta kyllin oivalliseen sanomalehden kertomukseen. Kuinka hän heidät kylvettää! (Huutaa). Hoi Ossip! Tuo minulle kynä, läkkiä ja paperia! (Ossip kurkistaa ovesta sisään ja vastaa: "kohta"). Mutta tuo Trapitschkin… jos hän saa käsiinsä jonkun hupaisen aineen… kyllä silloin lähimmäinen saa kyytinsä! Saadaksensa kertoa lystillistä juttua tahi laskeaksensa kokkapuheita ei hän säästä omaa isäänsäkään… Ja kyllä hän rahaakin rakastaa! Mutta muuten nämä virkamiehet ovat oikein hyväntahtoisia! Se osoittaa heidän hyvää sydäntänsä, että lainasivat minulle rahaa… Paljonko jo olen keräillyt: kolme sataa piirituomarilta, samoin postimestarilta; se tekee yhteensä kuusi sataa. Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksan… — nämäpä, lempo vie, ovat rasvaisia setelilappuja! — Kahdeksan sataa, yhdeksän sataa. No, jopa nyt jotakin! On jo toista tuhatta! Nyt, hyvä herra kapteeni, jos nyt kynsiini joutuisit… niin nähtäisiin, kuka ketä…
Yhdeksäs kohtaus.
Hlestakov. Ossip (tuopi läkkiä, paperia ja kynän.)
Hlestakov. No, pöllö, näetkö, kuinka minua kestitään?
(Alkaa kirjoittaa).
Ossip. Jumalan kiitos! Tiedättekö mitä, Ivan Aleksandrovitsch?
Hlestakov (kirjoittaen). No mitä nyt?
Ossip. Parasta jo lienee pötkiä tiehensä. Kyllä minusta jo on aika.
Hlestakov (Kirjoittaen). Mitä loruja? Miksi niin?
Ossip. Niin vaan! Jääkööt Herran haltuun! Hummasimme jo kaksi päivää, — eiköhän se jo riitä? Miksikä täällä enään virumme? Sylkekää kaikelle! Aika ei ole aina sama. Saattaa joku toinenkin tulla ja silloin, Jumala meitä varjelkoon! Täällä on kelpo hevosia — lähdetään täältä pois!
Hlestakov (Kirjoittaen), Ei, ei, tahdon täällä vielä vähäsen elamoida. Huomenna lähden!
Ossip. Huomenna! Herran tähden lähtekäämme, Ivan Aleksandrovitsch! Vaikka teitä pidetäänkin suuressa kunniassa, olisi kuitenkin parasta lähteä. Huomaattehan itsekin, että teitä luullaan aivan toiseksi, kuin olette — ja isä-ukkonne närkästyy teihin, jos suotta kauaa viivytte… Ja niin mainion hyvin, kuin nyt päästäisiin, ja niin mainiot kyytihevoset, kuin nyt saisimme.
Hlestakov (kirjoittaen). No, niin! mutta ensiksikin vie tämä kirje postiin — sitten saat mielesi mukaan heti hankkia hevoset ja vaunut. Mutta pidä silmällä, että saamme oikein hyvät hevoset. Sano ajureille, että juomarahoja annetaan ruplittain ja että ajaisivat, kuin lennossa, ja laulaisivat lauluja! (Kirjoittaa kirjoittamistaan). Trapitschkin kuolee varmaan naurusta.
Ossip. Minä, herra, lähetän jonkun tämän talon väestä toimittamaan tämän asian ja itse panen kapineemme kokoon, ett'ei aikaa meiltä menisi hukkaan.
Hlestakov. Noh, tee vaan niin: mutta toimita minulle ensin kynttilä!
Ossip (Astuu ulos ja puhun näyttämiin takana). Kuulepas, veli kulta! Viepäs tämä kirje postiin ja sano postimestarille, että hän lähettää sen ilman maksua. Ja sano hänelle vielä, että hänen pitää oitis toimittaa herralleni kolme parasta kuriirihevosta! Ja lisää, että maksu ei tule kysymykseenkään — kaikki käypi valtion kustannuksella. Ja laita niin, että kaikki ripeästi toimitetaan, ett'ei isäntä suuttuisi. Mutta maltapas, kirje ei vielä ole valmis.
Hlestakov (yhä kirjoittaen). Arvelen juuri, missä hän nyt mahtanee asua — Posti — vai Hernekadun varrella? Hän myöskin mielellään muuttelee asuntopaikkaa, hyyryänsä maksamatta, Noh, minä kirjoitan vanhaan asuntoonsa Postikadun varrelle.
(Kääntää kirjeensä kokoon. Ossip tuo kynttilän ja Hlestakov
sulkee kirjoen sinetillä).
Derschimordan ääni (näyttämön takaa). Kuulepas, vanha halliparta, minne nyt tunget? Tänne ei ketään päästetä!
Hlestakov. (Antaa Ossipille kirjeensä). Noh niin, viepäs se nyt postiin.
Kauppamiesten äänet (näyttämön takaa). Noh, päästä nyt, veli kulta, meidät sisään. Sinä et saa meitä estää, me tulemme asioissa.
Derschimordan ääni. Pois, pois! Hän ei ota vastaan! Hän makaa.
(Meteli yhä kasvaa),
Hlestakov. Mikä siellä nyt on, Ossip? Katsopas, mitä melua siellä pidetään.
Ossip (katsoo ikkunasta). Siellä on kauppamiehiä, jotka pyrkivät sisään, mutta poliisipalvelija ajaa heitä pois. He huiskivat papereilla. Näyttää siltä, kuin tahtoisivat teitä puhutella.
Hlestakov (astuu ikkunan luo). Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?
Ääniä. Lähestymme Teidän armoanne! Käske, korkea herra, ottamaan vastaan anomuskirjamme!
Hlestakov. Päästä heidät… Tulkoot vaan! Ossip, käske heitä tulemaan. (Ossip menee. Hlestakov ottaa ikkunasta anomuskirjat vastaan, aukaisee yhden niistä ja lukee). Hänen kaikkein korkeimmalle Ylhäisyydelleen, Raha-asiain johtajalle kauppias Abdulinilta. Lempo tiesi, mitä tämä merkitsee… Omituinen virkanimipä minulle annetaankin!
Kymmenes kohtaus.
Hlestakov. Kauppamiehet (tuoden suuren, korilla ympäröidyn viinipullon ja sokurikekoja kulissa). [Sokurikeot kannetaan nimittäin suuressa jauhomatossa (kulissa).]
Hlestakov. Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?
Kauppamiehet. Mitä nöyrimmästi rukoilemme Teidän armoanne.
Hlestakov. Mitä siis pyydätte?
Kauppamiehet. Älkää jättäkö meitä kurjuuteemme, armollinen herra! Meitä sorretaan aivan syyttömästi!
Hlestakov. Kuka teitä sortaa?
Yksi kauppamiehistä. Täkäläinen kaupungin päällikkö vaan! Sellaista kaupungin päällikköä ei ikinä ole ollut olemassa, armias herra! Hän saattaa meidät sanomattomaan kurjuuteen. Majoituksellaan on saattanut meidät melkein hirteen. Hän ei menettele enää ihmisten lailla. Hän käy partaan ja huutaa: "Sinä kalmukki!" Ja Herra Jumala, olemmehan me koettaneet tehdä hänelle parastamme eikä meitä voi mistään syyttää… Mitä siihen tulee, että hän tahtoo vaatteita armolliselle rouvalleen ja tyttärelleen, — siitä emme valita. Mutta siihen hän ei tyydy. Kaikki on hänestä vähä. Hän tulee puotiin ja ottaa, mitä tahtoo. Jos hän näkee verkapankon, niin sanoo hän heti: tuossapa on hienoa, kaunista kangasta, kannapas se kotiini! Ja me viemme! Vaan pankossa onkin viisikymmentä kyynärää.
Hlestakov. Kuinka, olisiko se mahdollista! Onko hän semmoinen rosvo?
Kauppamiehet. Sellaista kaupungin päällikköä ei ole miesmuistiin nähty. Kun hänet kaukaa näemme, piilotamme, mitä suinkin ennätämme. Puhumatta siitä, että hän ottaisi jotakin hienompaa, vaan hänelle kelpaa kaikki roskakin. Vanhoja viskunoita, jotka jo seitsemän vuotta ovat olleet nelikossa ja jommoisia ei puotipoikanikaan söisi, tuppaa hän taskunsa täyteen. Hänen nimipäivänään — joka on Pyhän Antoniuksen päivänä — täytyy, kuin täytyykin, hänelle tuoda mitä milloinkin, vieläpä sellaistakin, jota hän ei laisinkaan tarvitse. Ja sitten hän väittää myös Onufriuksenkin päivän olevan nimipäivänsä. Mitäs tehdä? Me kannamme Onufriuksellekin…
Hlestakov. Sehän on ilmeinen ryöväri!
Eräs kauppias. Aivan niin, Jumala nähköön! Semmoinen juuri on asian laita. Ja koetapas vaan tehdä vähäkään vastarintaa, — kohta paikalla hän majottaa koko rykmentin taloosi. Jos mieli tekee valittaa, niin sieppaa hän oven kiinni kesken puhetta. "En pane sinua kidutuspenkille enkä ruoski sinua", sanoo hän, "sillä laki ei sitä salli; mutta, ukko parka, kyllä sinä minulla vielä sillejä syöt."
Hlestakov. Mikä roisto! Siitä pitäisi hänet Siperiaan lähettää!
Eräs kauppamies. Jos Teidän armonne hänet vaan toimittaisi täältä pois — vaikk'ei niinkään pitkälle — niin kaikki olisivat sangen tyytyväiset. Älä vähäisiä lahjojamme halveksi! Ota armollisesti vastaan tämä viini ja nämä sokurike'ot!
Hlestakov. Älkää sitä luulkokaan; minä en koskaan ota vastaan lahjoja. Mutta jos tahtoisitte lainata minulle kolmesataa ruplaa, niin se olisi toinen asia.
Kauppamiehet (ottavat rahoja esiin). Kas tässä on, isä hyvä, tässä on! Mutta miksi vaan kolmesataa ruplaa. Ota nyt viisisataa, kunhan vaan autat!
Hlestakov. Sama se… mutta lainaksi vaan…
Kauppamiehet (Ojentaen rahat hopea-tarjottimella). Tehkää hyvin ja ottakaa myöskin tarjotin!
Hlestakov. Noh, sama se, otetaan sekin!
Kauppamiehet (Kumartaen.) Noh, ottakaa samalla sokuritkin.
Hlestakov. Ei, ei, minä en ota minkäänlaisia lahjoja.
Ossip. Vaan armollinen herra, miksi ette ota? Ottakaa vaan! Matkalla kaikki kelpaa. Heittäkää tänne vaan keot ja kuli myös! Kaikki vaan mukiin? Mikä se on? Nuora! No, anna nuorakin tänne. Matkalla nuoraa kyllä tarvitaan. Vaunut tai jotakin muuta särkyy, ja silloin on hyvä sitoa nuoralla.
Kauppamiehet. Olkaa meille armollinen, Teidän ylhäisyytenne! Ellette te meitä auta, olemme kaikki huutavassa hukassa; silloin ei ole muuta neuvoa kuin pistää nuora kaulaan.
Hlestakov. Voitte täydelleen luottaa minuun. Teen, mitä suinkin mahdollista on.
(Kauppamiehet menevät.)
Naisen ääni (Näyttämön takana). Sinä et uskalla pidättää minua! Kantelen sinustakin! Koetapas vaan potkia!
Hlestakov. Kuka se on? (Käy ikkunaan.) Mitä asiata sinulla olisi, muori rukka?
Kaksi naisääntä. Armoa, hyvä isä! Oikeutta, armollinen herra! Kuulkaa armosta meitä!
Hlestakov (ikkunasta). Päästä hänet sisään.
Yhdestoista kohtaus.
Hlestakov. Sepän vaimo. Alaupseerin leski.
Sepän vaimo (Lankee polvilleen). Armahtakaa!
Alaupseerin leski (Lankee polvilleen). Armahtakaa!
Hlestakov. Keitä te olette?
Leski. Minä olen alaupseeri Ivanovin leski.
Vaimo. Minä olen kaupungissa asuvan sepän vaimo Ferronja Petrovna Poschlepkina.
Hlestakov. Malta, puhukoon nyt yksi kerrassaan! Mitä sinä tahdot?
Vaimo. Armoa! Polvillani rukoilen turvaa kaupungin päällikköä vastaan. Suokoon Jumala sille riiviölle, mitä maailmassa on pahaa — surma syököön sen roiston ja hänen lapsensa, setänsä, tätinsä ja koko hänen sukunsa!
Hlestakov. No, mitä pahaa hän sitten on tehnyt?
Vaimo. Hän käski pistää mieheni vasten vuoroa sotaväkeen! — Voi mikä roisto! Ja paitsi sitä, se on laitonta, sillä mieheni on nainut mies.
Hlestakov. Mutta kuinka uskalsi hän niin tehdä?
Vaimo. Mutta sen se riiviö teki, kuin tekikin! Rangaiskoon hyvä Jumala häntä sekä tässä että tulevassa maailmassa! Ja jos hänellä on täti, niin valukoon koko maailman kurjuus senkin päälle. Ja jos hänen kelmi isänsä vielä on elossa, niin soisin senkin riivatun pakahtuvan tahi tukehtuvan! Vuoro oli oikeastansa räätälin pojan, joka sitä paitsi on suuri juoppokin; mutta hänen vanhempansa antoivat kaupungin päällikölle kalliin lahjan, ja silloin tämä loikin silmänsä kauppiaan-rouvan Pantelejevan poikaan, ja silloin Pantelejeva lähettämään rouvalle kolme pankkoa palttinaa — ja sitten kävi hän minun kimppuuni. — "Mitä sinä miehellä teet?" sanoi hän. "Ei hän enää mihinkään kelpaa", sanoi hän. Kyllin itse tiedän — kelpaako vai ei. Se on oma asiani. Roisto! "Hän on varas", lausui hän. "Ellei hän nyt olekaan varastanut, niin sama se; hän epäilemättä ajan pitkään varastaa, sitten hän ensi vuonna kuitenkin otetaan nostoväkeen." — Ja miten minä tulen ilman miestä toimeen. Semmoinen heittiö! Toivon, että koko hänen sukunsa hukkuisi ja, jos hänellä on anoppi elossa, niin toivotan, että anoppikin…
Hlestakov. Hyvä, hyvä! (saattaa ulos sepän leskeä, toiselle.) Mitä sinä tahdot?
Vaimo (mennessään.) Älkää minua vaivaista unhoittako, laupias isä! Olkaa armollinen!
Leski. Minä tulen, hyvä isä, valittamaan kaupungin päällikön tekoja.
Hlestakov. No, mitä hän on sinulle tehnyt? Mutta lyhyesti!
Leski. Hän on, hyvä isä, minua pieksättänyt!
Hlestakov. Pieksättänyt; no kuinka?
Leski. Vallan erehdyksestä, isä kulta. Täkäläiset akat torilla joutuivat tappeluun. Poliisi ei ennättänyt ottaa heitä kiinni, vaan sen sijaan otti minut kiinni ja pieksi minua niin pahanpäiväisesti, ett'en kahteen päivään kärsinyt istua.
Hlestakov. No, mitä sille nyt enää voi?
Leski. Niin, eihän sille nyt enää mitään voi; mutta erehdyksestään vetäköön hän sakkoa. Miksi minä kadottaisin onneni? Juuri par'aikaa olisi minulle rahat hyvin tarpeen.
Hlestakov. Hyvä, hyvä. Menkää vaan; kyllä asiasta pidän huolta. (Leski menee; ikkunasta ojennetaan anomuskirjoja.) Noh, vieläkö sitä kestää? (Astuu ikkunan luo.) Ei, ei! Mahdotonta, mahdotonta! (Poistuu ikkunasta.) Tämä käypi ajan pitkään ikäväksi. Menkööt hiiteen! Ossip, älä enään laske ketään huoneisin!
Ossip (Huutaa ikkunasta). Menkää matkaanne! Herralla ei ole aikaa. Tulkaa jälleen huomenna!
(Ovi aukenee ja etupäässä näkyy pitkäpartainen rentturetkale pitkässä karvanutussa, huulet paisuksissa, posket siteissä. Hänen takanaan useita muita henkilöitä.)
Ossip. Pois paikalla, joka sorkka! Mitä sinä tahdot?
(Tuuppaa ensimmäistä vatsaan, työntää hänet takaperin ulos ja paiskaa jälessään oven kiinni.)
Kahdestoista kohtaus.
Hlestakov. Maria Antonovna.
Maria. Ah!
Hlestakov. Mitä niin säikähdätte, neiti?
Maria. Oh! En minä säikähtänyt.
Hlestakov (Kiemuroiden.) Suokaa anteeksi, neitoseni, mutta minua ilahduttaa erinomaisesti, että pidätte minua miehenä, joka… Rohkenenko kysyä, minne olitte menossa?
Maria. En minnekään.
Hlestakov. Kuinka olisi esimerkiksi mahdollista, ett'ette minnekään aikoneet?
Maria. Luulin äitini olevan täällä…
Hlestakov. Mutta tekisi suuresti mieleni tietää, kuinka niin kummallisesti sattui, ett'ette olleet menossa minnekään.
Maria. Varmaan häiritsen teitä. Teillä on tärkeitä asioita.
Hlestakov (Keikaroiden.) Teidän silmänne ovat paremmat kuin kaikki tärkeät asiat. Teidän on mahdotonta minua häiritä! Päinvastoin te tulette kuin onnen ohjaamana.
Maria. Te puhutte, kuin pääkaupungin herrat ainakin…
Hlestakov. Kuten puhua tulee niin ihanalle naiselle! Rohkenenko olla niin onnellinen, että saisin tarjota teille tuolin? Teille ei sovi tuoli; teille pitäisi olla valtaistuin!
Maria. Tosiaankaan en tiedä… oikeastaan minun pitäisi mennä pois.
(Istuu.)
Hlestakov. Mikä erinomaisen kaunis liinanen teillä on?
Maria. Kuinka sydämetön te olette, kun teette minusta maalais-tyttö raukasta pilkkaa!
Hlestakov. Oh, neitini, soisin itseni olevan tuon huivin, voidakseni kiertyä tuon liljavalkoisen kaulan ympäri!
Maria. Voi, Herrani, en ymmärrä ollenkaan, mitä tarkoitatte… Mikä liina?… Kuinka kummallinen ilma meillä tänään on!
Hlestakov. Teidän huulenne, neitoseni, ovat paremmat parhaintakin ilmaa!
Maria. Yhä teillä vaan on tuommoista puhetta!… Aikomukseni oli pyytää teitä piirtämään muutamaa runonpätkää muistokirjaani. Olen varma siitä, että teillä on niitä monta muistissanne.
Hlestakov. Teille, neitonen, olen valmis kaikki tekemään. Vaatikaa vaan — minkälaisia runoja tahdotte?
Maria, Se on yhdentekevää, kunhan vaan ovat kauniita ja uusia.
Hlestakov. No niin runoja! Niitä osaan koko joukon.
Maria. No sanokaa, minkälaisia ai'otte muistokirjaani kirjoittaa?
Hlestakov. Miksi niin? Kyllähän minä niitä osaan.
Maria. Runot ovat niin mieleisiäni!
Hlestakov. No, minulla on kaikellaisia. Saanko muistikirjaanne panna esim. seuraavan:
"Sä, ihmislapsi, surussasi
Ain moitit Luojan sallimaa."
Tahi jotakin sen kaltaista?… Tällä hetkellä en muista niitä aivan tarkkaan. Mutta eihän se mitään tee. Runojen sijaan tarjoan teille mieluummin rakkauteni, heti teidän silmäyksestänne…
(Siirtää tuolinsa likemmäksi.)
Maria. Jumalani, rakkaus!… En ensinkään tiedä, mitä rakkaus on… Rakkaus, siitä en koskaan tietänyt…
(Väistyy tuolineen.)
Hlestakov. Minkätähden noin siirrätte pois tuolianne? Hauskempihan olisi istua lähellä toinen toistansa.
Maria (Yhä siirtyen tuolineen). Miksi juuri lähellä? Yhtä hyvä on istua kauempanakin.
Hlestakov (Lähestyen). Miksi niin kaukana. Yhtä hyvin lähempänä.
Maria (Vetäytyy kauemmaksi.) Ja minkä tähden?
Hlestakov (Lähestyy tuolineen). Teistä vaan näyttää, että olemme lähellä, mutta ajatelkaa, että olemme kaukana… Oi, neitiseni, kuinka autuas olisin, jos saisin sulkea teidät syliini!
Maria (Katsahtaa ikkunan puoleen). Kas, mikä tuosta ikkunan sivutse lensi? Oliko se varis vai muu lintu?
Hlestakov (Suutelee häntä olkapäälle ja katsoo ikkunaan). Varis se Oli.
Maria (Nousee närkästyneenä.) Ei, tuo jo on liikaa… Moista rohkeutta…
Hlestakov (Pidättäen häntä). Anteeksi, neiti, suokaa anteeksi! Rakkaudesta sen tein, rakkaudesta, puhtaasta rakkaudesta…
Maria. Te pidätte minua tuollaisena maalaistyttönä…
(Koettaa päästä erilleen hänestä.)
Hlestakov. Rakkaudesta se tapahtui, pyhimmästä, puhtaimmasta lemmestä. Vaan pilanpäin minä teitä suutelin, Maria Antonovna; älkää siitä minuun suuttuko! Olen valmis polvillani rukoilemaan teiltä anteeksi. (Lankee polvillensa.) Voi, antakaa kuitenkin anteeksi, antakaa anteeksi! Näettehän, että polvillani teitä rukoilen.
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna.
Anna Andrejevna (Huomaa Hlestakovin olevan polvillansa). Ah, minkälainen asema!
Hlestakov (nousten seisaalleen). Piru vie!
Anna Andrejevna. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämä sopivata?
Maria. Voi, hyvä äiti kulta, minä…
Anna Andrejevna. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi, äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaan minun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen…
Hlestakov (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi — sangen sievä! (Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!
Anna Andrejevna. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikin mokomin hyvin ja nouskaa — lattia ei ole aivan puhdas.
Hlestakov. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkä kohtalon minulle sallimus määrää — elämän vai kuoleman.
Anna Andrejevna. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.
Hlestakov. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa. Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata elää maailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.
Anna Andrejevna. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nyt siinä asemassa… minä olen naimisessa…
Hlestakov. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muuten Karamsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"… Siirrymme etäisen rannan kalveesen… Saanko sydämenne, saanko sydämenne?
Neljästoista kohtaus.
Edelliset. Maria Antonovna. (Juoksee äkkiä huoneesen.)
Maria. Äiti kulta, isä sanoo, että sinä… (Huomaa Hlestakovin olevan polvillaan). Ah, minkälainen asema!
Anna Andrejevna. No, mitä nyt? Mitä sinä ajattelet? Mikä tuulihattu! Yht'äkkiä hyppää, kuin hassu! No, mitä kummallista tässä sitten on? Mitä sinä ajattelet? Aivan kuin kolmivuotinen lapsi! Et suinkaan… et ollenkaan näytä kahdeksantoista vuotiaalta neidolta! Jumala tiesi, koska sinäkin viisastut ja koska käyttäydyt niin, kuin hyvin kasvatetun neiden tulee…? Milloin sinäkin opit tietämään, mitä hyvä tapa ja sievä käytös on?
Maria (Kyynelsilmin). En todellakaan, äiti kulta, tietänyt…
Anna Andrejevna. Päässäsi aina käy jonkinlainen ristituuli. Aina otat esimerkkiä Liapkin-Tiapkinin tyttäristä. Mitä sinä niistä? Sinun ei pidä heitä jäljitellä! Onhan sinulla muita esimerkkejä… esimerkiksi äitisi. Siinä esikuva, jota sinun sopii noudattaa.
Hlestakov (Tarttuu Marian käteen). Anna Andrejevna, älkää onneamme estäkö! Suokaa uskolliselle rakkaudellemme siunauksenne!
Anna Andrejevna (Hämmästyksissään). Kuinka! Häneenkö te siis…
Hlestakov. Lausukaa ratkaiseva sana! Elämä vai kuolema!
Anna Andrejevna. No, nyt huomannet, hupsu, itse. Vieras oli sinun joutavan vuoksi polvillaan ja sinä — sinä hyppäät sisään kuin hassu! Sinä todellakin ansaitsisit, että kieltäisin; sinä et ansaitse sellaista onnea.
Maria. En niin ikänäni enään tee, äiti kultani, en, en koskaan tästä lähin…
Viidestoista kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö. (Hengästyneenä).
Päällikkö. En milloinkaan, Teidän ylhäisyytenne, enää niin tee, en milloinkaan! Älkää mua turmioon syöskö, armoa! armoa!
Hlestakov. Mikä teitä vaivaa?
Päällikkö. Kauppamiehet kävivät teille valittamassa. Voin kunniallani vakuuttaa, ett'eivät puoletkaan heidän kanteistaan ole tosia. Hepä juuri itse peijaavat ja nylkevät kansaa! Alaupseerin vaimo valehteli, jumaliste, hän valehteli, että olen häntä ruoskittanut. — Hän on itse itseänsä piiskannut.
Hlestakov. Hiisi vieköön alaupseerin lesken! Nyt ei minulla ole semmoiseen aikaa.
Päällikkö. Älkää heitä uskoko! Ilkeitä panettelijoita kaikki tyyni!… Ei pieni lapsikaan uskoisi heitä. Koko kaupunki pitää heitä valhettelijoina. Mitä tulee minun ryöstöihini, ovat he itse suurimpia varkaita auringon alla.
Anna Andrejevna. Tiedätkö, minkä kunnian Ivan Aleksandrovitsch on suvainnut meille osoittaa? Hän pyytää tytärtämme vaimokseen!
Päällikkö. Mitä sinä nyt? Et varmaankaan, akkaseni, ole aivan täydessä järjessäsi? Älkää panko pahaksenne, Teidän ylhäisyytenne! Hän on vähän hassahtunut… Hänen äidissään oli samaa vikaa.
Hlestakov. Minä todellakin kosin tytärtänne. Olen rakastunut.
Päällikkö. Sitä en saata uskoa, Teidän ylhäisyytenne!
Anna Andrejevna. Mutta etkös, jurro, kuule, mitä sinulle sanotaan…
Hlestakov. En laske leikkiä, puhun täyttä totta! Minä voin rakkaudesta menettää järkeni.
Päällikkö. En uskalla, en rohkene sitä todeksi uskoa; en ole semmoiseen kunniaan mahdollinen.
Hlestakov. Toden totta, jos kiellätte tyttärenne minulta, niin tiesi lempo, mitä teenkään!
Päällikkö. En voi sitä uskoa; Teidän ylhäisyytenne, armollisesti vaan laskette leikkiä.
Anna Andrejevna. Noh, mikä tukki! Kuinka monta kertaa pitää sinulle selittää…
Päällikkö. Minä en saata uskoa!
Hlestakov. Suostukaa, suostukaa! Minä olen hurja mies… Ja kun itseni ammun, niin kyllä teidät pahoista töistänne viedään keräjiin.
Päällikkö. Voi, Jumalani, syytön minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Älkää, Teidän ylhäisyytenne, suuttuko! Tehkää nyt, niinkuin tahdotte!… Nyt en tosiaankaan tiedä, kummoinen on pääni laita… Nyt olen tyhmempi kuin koskaan ennen.
Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä, mutta siunaa nyt vaan!
(Hlestakov ottaa Mariaa kädestä ja lähestyy.)
Päällikkö. Jumala teitä siunatkoon — mutta syytön minä tässä asiassa olen! (Hlestakov suutelee Mariaa. Päällikkö katsoa ällistelee.) No tuhat tulimmaista, aivan toden totta! (Hieroo silmiänsä.) Suutelevathan toisiansa, niin todella suutelevat toisiansa! Vallan kuin sulho ja morsian! Kylläpä nyt Jumala onnella siunasi. Kukapa olisi luullut!
Kuudestoista kohtaus.
Edelliset. Ossip.
Ossip. Hevoset ovat valjaissa.
Hlestakov. Hyvä… tulen kohta.
Päällikkö. Aiotteko lähteä?
Hlestakov. Aion.
Päällikkö. Ja milloin sitten?… Ellen erehdy, suvaitsitte itse mainita jotakin häistä…
Hlestakov. Se tapahtuu aivan äkkiä… Lähden päiväksi vaan enoni — summattoman rikkaan ukon luoksi. Huomenna olen jälleen täällä.
Päällikkö. En rohkene pidättää teitä; — toivon teidän pian ja onnellisesti palaavan.
Hlestakov. Kuinkas sitten, kuinkas sitten! Se tapahtuu aivan äkkiä! Jää hyvästi, sydänkäpyni!… En voi, tosiaan en voi lausua, kuinka syvästi… Hyvästi, kyyhkyseni!
(Suutelee Marian kättä.)
Päällikkö. Ettekö mitään tarvitse matkalle? Jollen muista väärin, oli kassanne vähän heikolla kannalla?
Hlestakov. Oh, ei ensinkään! (Miettii.) Noh, vaikkapa vaan…
Päällikkö. Paljonko suvaitsette?
Hlestakov. Te annoitte jo minulle kaksisataa ruplaa — tahi oikeammin neljäsataa! En tahdo erehdystänne käyttää väärin… No… jos saan saman summan vielä lisäksi, niin kaikki tekee tasan kahdeksansataa.
Päällikkö. Heti paikalla! (Noukkii setelejä taskukirjastaan). Tehkää hyvin, kaikki ovat ihan uusia setelejä.
Hlestakov. Kas todellakin! (Katselee setelejä). Sitä parempi! Sanotaanhan, että uudet setelit merkitsevät uutta onnea.
Päällikkö. Aivan niin, ihan oikein — uutta onnea!
Hlestakov. Herran haltuun, Anton Antonovitsch! Sulimmat kiitokset vierasvaraisuudestanne. Minua ei ole missään niin erinomaisesti kohdeltu kuin teillä. Jääkää hyvästi, Anna Andrejevna! Ja hyvästi, rakas Mariani, näkemään asti, kultaseni!
Näyttämön takana.
Hlestakovin ääni. Voi hyvin, Maria Antonovna, sinä lempeni tähti!
Päällikön ääni. Mitä tämä on? Tuollaisillako rattailla lähdette?
Hlestakovin ääni. Niin aion, olen niihin jo tottunut. Linjaalista rupee päätäni kivistämään.
Ajurin ääni. Ptrruu.
Päällikön ääni. Pankaa kumminkin jotain allenne… joku matto esimerkiksi… Sallitteko minun panna jonkun maton?
Hlestakovin ääni. Sitä ei ole tarvis. Se on turhaa… Ehkäpä se olisi hyväkin?
Päällikön ääni. Kuule Avdotja! Juokse heti aittaan ja nouda sieltä paras matto — tuo turkkilainen, pohja sininen!
Ajurin ääni. Ptrruu!
Päällikön ääni. Koska meidän sopii odottaa teitä taas tänne?
Hlestakovin ääni. Huomenna — viimeistään ylihuomenna.
Ossipin ääni. Kas tässä on matto! Levittäkää se sinne! No niin; mutta ensin heiniä tänne näin!
Ajurin ääni. Ptruu!
Ossipin ääni. Tänne näin, tänne näin! Nyt vaan pikkuisen lisää!… No niin, nyt on kaikki hyvin! (Lyöpi kädellä mattoa). Armollinen herra, tehkää hyvin ja istukaa!
Hlestakovin ääni. Hyvästi Anton Antonovitsch!
Päällikön ääni. Hyvästi, Teidän ylhäisyytenne!
Naisten äänet. Hyvästi, Ivan Aleksandrovitsch!
Hlestakovin ääni. Jääkää hyvästi, äiti kulta! Hyvästi, kyyhkyseni!
Ajurin ääni. Hei heposeni, lintuseni! Lentäkää täyttä laukkaa!
(Kellojen kilinää kuuluu).
Esirippu laskee.