VIIDES NÄYTÖS.
(Sama huone).
Ensimmäinen kohtaus.
Kaupungin päällikkö. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Päällikkö. Noh, Annaseni, mitään tämänlaista sinä et liene koskaan voinut aavistaakaan? Saakeli vie, sepä oli oiva apaja! Sanopas minulle suoraan: oletko ikänäsi mitään sellaista edes uneksinutkaan?… Peijakas! Yksinkertaisesta pikkukaupungin päällikön rouvasta äkkiä nousit sellaiseen sukuun!
Anna Andrejevna. Minua se ei ollenkaan kummastuta. Olen jo kauan sen tietänyt. Mutta sinusta se varmaan näyttää varsin käsittämättömältä, koska olet yksinkertainen mies, etkä koskaan ole oikeita säätyhenkilöitä nähnyt.
Päällikkö. Niinkuin en itse olisi säätyhenkilö, muoriseni! Annaseni, todellakin lystillistä on ajatella, mitä lintuja meistä nyt on tullut — niin, niin, Anna Andrejevnani, piru vie, oikein korkealentoisia lintuja! Nytpä kyyditän nuo konnat, jotka ovat kanne- ja valituskirjoja sepitelleet ja lähetelleet!… Kuka siellä? (Poliisipalvelija astuu sisään). Ah, sinäkö se olet, Ivan Karpovitsch! Mene, ystäväni, ja kutsu tänne kauppamiehet!… Kylläpä ne riiviöt opetan kantelemaan minun päälleni! Onko maailmassa semmoisia juutalaisroistoja nähty; malttakaa vaan, kyyhkyseni! Tähän asti olette riippuneet hirressä vaan kainaloista, mutta nyt ripustan teidät kurkuista! Kirjoita muistiin kaikki, jotka ovat käyneet minusta valittamassa… ja ennen kaikkia ne, jotka ovat kyhäilleet valitus-kirjoja! Ja tietäkööt siis kaikki, minkä armon taivas on kaupungin päällikön huoneelle osoittanut! Hän ei naita pois tytärtänsä millekään jokapäiväiselle kosijalle, vaan miehelle, jonka vertaista ei ole sinä ilmoisna ikänä nähty, miehelle, joka voipi tehdä kaikki, mitä vaan tahtoo, kaikki, kaikki, kaikki! Anna heidän kaikkien se tietää ja kuulla! Julista se koko maailmalle, soita kelloja! Tuhat tulimmaista; tämä päivä on voiton ja riemun päivä, ja riemuita minä toki tahdon! (Poliisipalvelija menee.) No niin, Annani, niin! Kuinka meidän nyt pitää asettaa elämämme? Missä vast'edes asumme — täälläkö vai Pietarissa?
Anna Andrejevna. Pietarissa varmaan, Pietarissa! Kuinka saattaisi jäädä tänne?
Päällikkö. No, olkoon menneeksi! Pietarissa, siis Pietarissa. Muuten täälläkään ei olisi hullumpaa! Kylläkai kaupungin päällikkötoimenikin nyt on hiiteen heitettävä, vai kuinka, Anna Andrejevna?
Anna Andrejevna. No, se on tietty. Mitä se on — kaupungin päällikkö!
Päällikkö. Usko pois. Annaseni, että jo piankin pujahdan korkeampaan virkaan. Hän on veli kaikkien ministerien kanssa ja käypi hovissa. Kyllä hän pitää huolta ylentymisestäni; kyllä kai minä hyvinkin pian kenraaliksi kiipeen! Mitä arvelet, Anna Andrejevna — enkö voi piankin kiivetä kenraaliksi?
Anna Andrejevna. No, mitenkäs muuten?
Päällikkö. Niin saakeli soikoon! Loistavaa on olla kenraalina ja ripustaa nauhat olkapäillensä! Mutta minkälaiset nauhat, Anna? Punaisetko vai siniset?
Anna Andrejevna. Siniset ainakin!
Päällikkö. Ha, ha, kas vaan kuinka hän on siniseen mieltynyt! Muuten ei punainenkaan ole hullumpi. Mutta tiedätkös, miksi on niin ihanata olla kenraalina? Sen tähden että, jos esimerkiksi tekee mieli matkustaa johonkin, niin kuriirit ja ajutantit ratrastavat täyttä laukkaa edelläpäin ja huutavat: hevosia, hevosia kenraalille! — Kestikievaritaloissa ei niitä anneta kellekään. Kaikkien täytyy kauniisti odottaa — kaikkien alhaisempien virkamiesten, kapteenien, kaupungin päällikköjen — vaan herra kenraali ei ole tietävinäänkään. Ja sitten ollaan päivällisillä kuvernöörien luona ja kaupungin päälliköt seisovat ovilla! Ha, ha, ha, ha! (Nauraa niin, että kyyneleet tulevat silmiin). Lempo vie, sepä juuri hauskaa! Saakelin hauskaa!
Anna Andrejevna. Sinua miellyttää vaan tuommoinen raaka. Sinun täytyy täydelleen muuttaa elämäsi tapa. Sellaiset tuttavat kuin tuo koirien kaitsija — tuomari, jonka kanssa käyt jänistämässä, ja Semljanika ovat aivan mahdottomat. Sen sijaan sinun kanssasi tulee seurustelemaan hienon hienot kreivit ja valtion ylhäiset. Mutta suoraan tunnustan, että sinä minua vähäisen peloitat: suustasi pöllähtää välistä sanoja, jommoisia ei koskaan sivistyneissä piireissä kuule.
Päällikkö. Oh, loruja, ei sana vielä ole ketään vahingoittanut.
Anna Andrejevna. Niin, se on tietty, jos olisit vaan kaupungin päällikkö, mutta siellä on elämä ihan toinen.
Päällikkö. Aivan niin! Siellä sanotaan olevan kaksi kalalajia: sorvaa ja kuoretta, jotka ovat niin makuisia, että sylki suuhun tulee niitä nähdessä.
Anna Andrejevna. Sinä vaan aina ajattelet kalaruokaa. Minä sitä vastoin toivon vaan, että meidän talomme tulisi pääkaupungin ensimmäiseksi taloksi. Minun huoneessani pitää olla semmoinen ambran tuoksu, että sinne on vaikea tullakin ja täytyy näin sulkea silmänsä… (Panee silmät kiinni ja haistelee). Oh, miten ihanaa!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Kauppamiehet.
Päällikkö. Terve tultuanne, haukkaseni!
Kauppamiehet (Kumartaen). Hyvää huomenta, hyvää huomenta, kunnia-arvoinen isäntä!
Päällikkö. Noh, äijäseni, kuinka jaksatte? Kuinka kauppa käy?… Vai niin, te teekeittiöt ja kyynärpuun ritarit, oletteko tekin ruvenneet valittamaan? Vai te arkkiveijarit ja kelmit, te merta mittelevät valaat rupeette valittamaan! Ja mitä arvaamattomia aarteita onkaan teiltä sitten viety? Varmaan jo luulitte saavanne minut pönkän taa. Mutta tietäkää, — nyt teidät hiisi perii nahkoineen päivineen! Tietäkää siis! —
Anna Andrejevna. Mutta, hyvä Jumala, rakas Anton, mimmoisia sanoja sinä käytät?
Päällikkö (Närkästyen). Sama se, mitä sanoja! — Tietäkää siis, että tuo korkea virkamies, jolle olette kannelleet, nai minun tyttäreni? Hä? Mitä? Mitäpä nyt virkatte? Nyt minä, lempo vieköön, annan teille kyydin!… Te varastatte koko maailmalta! Sinä esimerkiksi möit hallitukselle mädännyttä verkaa ja siten petkutit itsellesi sata tuhatta ruplaa. Ja jos sitten uhraatkin parikymmentä kyynärää nahkasi pelastukseksi, niin pitää muitten siitä kohta sinulle palkinto antaman!… Niin, jos vaan tiedettäisiin, miten olet menetellyt, niin… Ja aina sitten tuuppaa möhö-mahoinensa esiin: hän on kauppamies, häneen ei saa koskea; kauppamies muka ei ole huonompi aatelismiestä… Aatelismiestä! Voi sinua marakattia, tiedätkö edes, mitä aatelismies onkaan? Aatelismies on saanut sivistystä… Tosin hän koulussa saa selkäänsä, vaan se tapahtuu siitä syystä, että hän oppisi jotakin — mutta sinä! Sinun ja sinun vertaistesi oppiminen alkaa sillä, että teitä harjoitetaan kaikkiin varkaan kujeisin ja isäntäsi sinua piiskaa, jollet osaa taitavasti peijata ostajaa. Jo pienenä puotipoikana, ennen kun vielä osasit Isämeitää, osasit jo petollisesti punnita. Vaan kun olet syönyt itsellesi möhömahan ja pullistanut taskusi kolikoilla, silloin sinuun lentää ylpeyden lempo… Ja mitä kummallisia otuksia te olettekaan! Tyhjennätte kymmenen keittiötä päivässä ja sitten pöyhistelette. Mutta minä sylkäisen teille ja teidän pöyhistelemisillenne.
Kauppamiehet (Kumartaen.) Anteeksi, Anton Antonovitsch, anteeksi!
Päällikkö. Ja sitten vielä valittavat! Ja kuka auttoi sinua, kun siltaa rakennutit ja panit rätinkiisi puutavaroita kahdenkymmenen tuhannen ruplan edestä, vaikka sinulla ei niitä ollut enempää kuin sadan ruplan edestä? Minä se olin, joka sinua autoin, sinä pörhöinen pässinpää! Joko olet sen unhottanut? Jos vaan ilmoittaisin, mitä asiasta tiedän, saisitpa pian matkalipun Siperiaan. Mitäs siitä sanot, hä?
Eräs kauppamies. Syyllisiä olemme; pahahenki on meitä viekotellut. Mutta nyt emme koskaan enää valita. Kyllä voimme sinut sovittaa — älä enää ole suutuksissasi meihin.
Päällikkö. "Älä enää ole meihin suutuksissasi!" Tuossa nyt ryömitte polvillanne jalkani juuressa — Ja minkä tähden? Sen tähden, että voitto on minun. Vaan jos voitto olisi vähänkin teidän puolellanne, niin kyllä te minut polkisitte likaan, vieläpä vierittäisitte pölkyn päälleni.
Kauppamiehet (Kumartavat jalkoihin asti). Armoa, armoa! Älä meitä, Anton Antonovitsch, ihan onnettomiksi saata!
Päällikkö. Armoa, armoa! Kyllä nyt osaatte huutaa: "armoa, armoa!" Mutta äsken… Kylläpä minä teidät voisin, jos tahtoisin… (viittaa kädellään.) Vaan jääkää nyt Jumalan nimeen! — No, minä en ole pitkävihainen; mutta muistakaa: olkaa vast'edes viisaammat! Muistakaa, ett'en naita tytärtäni millekään halvalle aatelismiehelle… ja että tuotte kelvollisia onnentoivotuksia! Ymmärrättekö? Älkää luulko pääsevänne savustetulla lohella tahi sokurikeolla! Menkää Jumalan haltuun!
(Kauppamiehet menevät.)
Kolmas kohtaus.
Edelliset. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Rastakovski.
Piirituomari (Ovesta.) Onko todellakin totta, mitä huhu kertoo, Anton Antonovitsch? Teidänhän on käynyt oikein onnellisesti!
Sairashuoneen talousmies. Minun on kunnia lausua teille onnentoivotukseni tavattomasta onnestanne. Iloitsin sydämellisesti sen kuultuani. (Suutelee Anna Andrejevnan kättä.) Anna Andrejevna. (Suutelee Maria Antonovnan kättä.) Maria Antonovna!
Rastakovski. Anton Antonovitsch! Minäkin lausun sulimmat onnentoivotukseni! Suokoon Jumala teille ja nuorelle pariskunnalle pitkää ikää ja siunatkoon teitä monilukuisilla perillisillä kolmanteen ja neljänteen polveen saakka! Anna Andrejevna! (suutelee hänen kättänsä.) Maria Antonovna! (Suutelee hänen kättänsä.)
Neljäs kohtaus.
Edelliset. Korobkin vaimoineen. Lulukov.
Korobkin. Minun on kunnia lausua onnentoivotukseni. — Anton Antonovitsch! — Anna Andrejevna! — Maria Antonovna!
(Suutelee äitiä ja tytärtä kädelle.)
Rouva Korobkin. Sydämellisimmät onnentoivotukseni tämän uuden onnenne johdosta, Anna Andrejevna!
Lulukov. Minun on kunnia toivottaa onnea, Anna Andrejevna! (Astuu esiin ja suutelee hänen kättänsä; kääntyy sitten katselijoihin ja maiskahuttaa reippaasti kielellään.) Maria Antonovna, minun on kunnia toivottaa onnea.
(Suutelee hänen kättänsä ja tekee samalla lailla.)
Viides kohtaus.
Edelliset. Suuri joukko vieraita (juhlavaatteissa ja frakeissa astuu Anna Andrejevnan ja hänen tyttärensä luo, suudellen heidän kättänsä ja saneen: "Anna Andrejevna." "Maria Antonovna!" Bobtschinski ja Dobtschinski kiireessänsä tyrkkäilevät toinen toistansa.)
Bobtschinski. Saan kunnian lausua onnentoivotukseni…
Dobtschinski. Anton Antonovitsch, saan kunnian lausua onnentoivotukseni…
Bobtschinski. … niin iloisesta tapauksesta!
Dobtschinski. Anna Andrejevna!
Bobtschinski. Anna Andrejevna!
(Molemmat rientävät samalla haavaa hänen kättänsä suutelemaan ja kolahduttavat päänsä yhteen.)
Dobtschinski. Maria Antonovna! (suutelee kättä.) Minun on kunnia onnitella! Suotakoon teille paljon, paljon onnea, että saisitte pukeutua kullankirjatuihin vaatteisin, syödä kaikellaisia herkullisia liemiä, viettää aikanne mitä hauskimmalla tavalla…
Bobtschinski (Häntä keskeyttäen.) Maria Antonovna, minun on kunnia lausua onnentoivotukseni! Antakoon teille Jumala kaikellaisia aarteita, kultaa oikein kosolta ja vikkelän, vankan poikanulkin, noin… tään vertaisen… (Levittää kämmenensä), että mahtuu kämmenelle istumaan… ja joka niin veitikkamaisesti huutaa: ääh, ääh, ääh!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Koulujen tarkastaja rvouvineen.
(Vieraita yhä astuu sisään; kätten suutelemista jatketaan.)
Koulujen tarkastaja. Minun on kunnia…
Koulujen tarkastajan rouva (Heittäikse Annan syliin). Sydämellisimmät onnentoivotukseni, Anna Andrejevna! (suutelevat toisiansa.) Voi kuinka iloitsin, kun sen sain kuulla! Joku kertoi: "Anna Andrejevna naittaa pois tyttärensä!" "Voi Jumala!" ajattelin itsekseni ja riemastuin niin hirmuisesti, niin että sanoin miehelleni: "oletko kuullut, Luukakseni, mikä suuri onni on Anna Andrejevnalle tapahtunut?" "Jumalan olkoon kiitos ja ylistys", ajattelin itsekseni. Ja sitten sanoin hänelle taas: "olen niin ihastuksissani siitä, että ihan kuolen malttamattomuuteen saada itse sanoa Anna Andrejevnalle"… "Voi hyvä Jumalani", arvelin itsekseni, "hän on niin hartaasti halunnut tytärtänsä oikein hyviin naimisiin — ja nyt soi sallima, mitä hän juuri oli halunnut!" En saa sanotuksi, kuinka sydämellisesti olen tästä iloinnut… Itkuun minä hyrähdin, niin toden totta itkin ja nyhkin — niin että Luukakseni viimein sanoi: "mutta mitähän nyt noin nyhkit, Nastenka?" — "Voi Lukke", sanoin minä, "sitä en itsekään tiedä; kyyneleet vaan virtana vuotavat…"
Päällikkö. Hyvät herrat ja naiset, tehkää hyvin, käykää istumaan! Kuulepas, Mischka, toimita tänne tuolia lisää!
(Vieraat käyvät istumaan.)
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Alapoliisimestari. Poliisipalvelijat.
Alapoliisimestari. Minun on kunnia onnitella teitä, teidän jaloisuutenne, ja toivottaa teille pitkää ikää ja onnea!
Päällikkö. Kiitoksia, kiitoksia! Olkaa hyvät ja istukaa, hyvät herrat!
(Äsken tulleet vieraat käyvät istumaan.)
Piirituomari. Mutta sanokaa toki, Anton Antonovitsch, millä kurin näin kävikin? Jutelkaa meille oikeen tyystin asian juoksu alusta loppuun!
Päällikkö. Asian juoksu oli tuiki tavaton: hän suvaitsi itse pyytää tytärtäni vaimokseen.
Anna Andrejevna. Mitä suurinta kunnioitusta osottavalla ja hellätuntoisimmalla tavalla. Sanomattoman arvokkaasti sanoi hän minulle: "Anna Andrejevna, tämän kaiken teen teidän harvinaisten ansioinne sulimmasta ihailemisesta"… En ole sinä ilmoisna ikänä niin huolellisesti kasvatettua, niin hienosti sivistynyttä ja ylhäistä miestä nähnyt! "Uskokaa pois, Anna Andrejevna", sanoi hän minulle, "elämälläni ei ole kopeikankaan arvoa, ja ainoastaan sen tähden, että olen ihastunut teidän erinomaiseen luontoonne…"
Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri sillä lailla puhui!
Anna Andrejevna. Ole ääneti! Sinä et mitään ymmärrä, äläkä sekaannu toisten asioihin. "Minä, Anna Andrejevna, kummastelen", sanoi hän… No niin, juuri kun hän sai ne imartelevat sanat lausutuksi ja juuri olin vastata, ett'emme koskaan niin suurta kunniaa ajatelleetkaan — silloin lankesi hän yht'äkkiä polvilleen ja lausui mitä hienoimmalla tavalla: "Anna Andrejevna, älkää tehkö minua onnettomaksi ihmiseksi! Osoittakaa minulle semmoinen ystävyys, ett'ette tunteitani hylkää — tahi kuolema hurjan elämäni päättää!"
Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri niin saneli!
Anna Andrejevna. Niin, se on tietty… kyllähän sinustakin puhuttiin — koska sitä olen kieltänytkään?
Päällikkö. Ja kuinka hän meitä peljästytti! Hän sanoi ampuvansa luodin päähänsä. "Ammun itseni, ammun", sanoi hän.
Monta ääntä. Todellakin!
Piirituomari. Kylläpä oli aika vehke!
Koulujen tarkastaja. Min, totisesti, totisesti, tämä on salliman suomaa…
Sairashuoneen talousmies. Älkää toki sanoko "salliman", hyvä ystävä! Sallima ei ole mitään muuta kuin "ankka"… Tässä, jos milloinkaan ansio on ansaitun palkintonsa saanut. (Syrjään.) Lempo vie, että aina onni syöksyy tuollaisten sikojen suuhun!
Piirituomari. Sanokaa, Anton Antonovitsch, tahdotteko tosiaan nartun, josta olemme hieroneet kauppaa?
Päällikkö. Paljon kiitoksia! En minä nyt jouda ajattelemaan teidän narttujanne.
Piirituomari. No, miten vaan tahdotte; ellette nartusta huoli, niin kaiketi sopinemme toisista koiristani.
Rouva Korobkin. Voi, kuinka teidän onnenne minua ilahduttaa, Anna Andrejevna! Ette saata sitä ajatellakaan!
Korobkin. Mutta missä kuuluisa vieraamme on? Äsken kuulin hänen lähteneen pois jonkin tärkeän asian tähden…
Päällikkö. Niin, hän lähti päiväksi erinomaisen tärkeää asiaa toimittamaan.
Anna Andrejevna. Setänsä luo pyytämään hänen siunaustansa.
Päällikkö. Niin, pyytämään hänen siunaustansa; mutta huomenna…
(Aivastan.)
Kaikki vieraat (Huudahtavat samalla haavaa). Jumal'avita!
Päällikkö. Kiitos, kiitos! Mutta huomenna hän palaa…
(Aivastaa.)
Kaikki vieraat. Jumal'avita!
(Äänien joukosta kuuluvat muita selvemmin seuraavat huudahdukset:)
Alapoliisimestarin ääni. Jumal'avita, Jumal'avita, teidän suurisukuisuuttanne!
Bobtschinskin ääni. Sadan vuoden ikä ja koko kuli kultaa!
Dobtschinskin ääni. Suokoon teille Jumala menestystä ja siunausta aina neljänteen polveen asti!
Sairashuoneen talousmiehen ääni. (syrjään.) Auetkoon maa ja nielköön sinut kitaansa!
Rouva Korobkinin ääni (syrjään.) Vääntäköön sinulta paholainen niskat nurin.
Päällikkö. Sulimmat kiitokset! Toivotan teille samaa!
Anna Andrejevna. Olemme nyt päättäneet muuttaa Pietariin. Täällä on ilma niin… niin liian maalaista… Suoraan sanoen, minua suuresti inhoittaa… ja samaten miestänikin… Hän saapi ennen pitkää kenraalin arvon.
Päällikkö. Niin, puhuakseni suuni puhtaaksi, hyvät herrat, minua tosin helkkarin lailla haluttaa tulla kenraaliksi!
Koulujen tarkastaja. Suokoon Jumala toivonne toteutua!
Rastakovski. Jumalalle ei ole mitään mahdotonta.
Piirituomari. Niin, kotkat koettavat aina korkealle.
Sairashuoneen talousmies. Ansion mukaan on arvokin.
Piirituomari (syrjään). Kylläpä siitä tulee aika kukko kenraalina. Olisi kuin aasi kultakannuksissa. Siksi on vielä monta porrasta poljettavana.
Sairashuoneen talousmies (syrjään). Nyt se saakeli kiipee jo kenraaliksikin. Ja kai hänestä tuleekin kenraali. Jos ei vaan piru peri, niin kyllä sillä siksi viisautta on. (Kääntyen kaupungin päällikön puoleen.) Toivon, ett'ette silloin unhoita meitä, Anton Antonovitsch!
Piirituomari. Ja jos sattumalta jotain tapahtuisi — esimerkiksi jotakin virkatoimissa, niin otatte kai meidät suojelukseenne…
Korobkin. Ensi vuonna lähetän poikani pääkaupunkiin, jotta hän hyödyttäisi isänmaatansa; ja minä pyydän, että silloin ottaisitte pojan siipienne suojaan ja olisitte hänelle isän sijassa.
Päällikkö. Kyllä koetan parastani, koetan parastani.
Anna Andrejevna. Voi, hyvä Jumala, kuinka olet valmis heti lupaamaan! Ensiksikin sinulle ei jää aikaa ajatella semmoisia; ja toiseksi — kuinka ja mitä varten voisikaan sitoutua sellaisiin.
Päällikkö. Mutta, miks'ei kyyhkyseni, voihan välistä…
Anna Andrejevna. Kyllähän sitä aina voi! Vaan en sittenkään ymmärrä, minkä tähden pitää ruveta kaikkien pikkuporvarien puoltajaksi.
Rouva Korobkin (Muutamille vieraille). Kuulitteko, miten hän meitä kohtelee?
Muutamat vieraat. Niin, semmoinen hän on kaiken ikänsä ollut. Tunnen hänen. Jos häntä pyydät pöytään istumaan, niin hän asettaa jalkansakin…
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Postimestari. (Tulee juosten hengästyneenä,
aukaistu kirje kädessä.)
Postimestari. Tämähän toki, hyvät herrat, on kummallinen juttu! Virkamies, jota olemme reviisorina pitäneet, ei olekaan reviisori!
Kaikki. Kuinka? Eikö hän ole reviisori?
Postimestari. Ei, hänessä ei ole reviisoria niin rahtuakaan! Sen tästä kirjeestä tiedän…
Päällikkö. Kuinka? Mitä? Mistä kirjeestä?
Postimestari. Hänen omasta kirjeestänsä… Postiin jätettiin kirje; minä katsahdin osoitteesen ja luin: "Pietari, Postikatu." Minä hämmästyin. "Kas vaan", ajattelin itsekseni, "hän on epäilemättä huomannut jotakin postilaitoksessa moitittavaa, jota hän nyt esimiehelleen ilmoittaa." Otin kirjeen, aukaisin sen…
Päällikkö. Aukaisitte, kuinka…?
Postimestari. En tiedä itsekään, miten menettelin; varmaankin joku ylenluonnollinen voima minut siihen saattoi. Juuri olin sitä lähettämäisilläni — niin sellainen uteliaisuus, jommoista en ikänäni vielä ole tuntenut, valtasi minun. "Et saa, et saa!" varoitti minussa ääni. Mutta minä jouduin semmoiseen kiusaukseen, että koko ruumiini vapisi… Minusta tuntui, kuin olisin kuullut äänen huutavan toiseen korvaan: "älä avaa sitä, älä avaa, syökset itsesi kadotukseen!" Vaan toisessa korvassa soi aivan, kuin joku paholainen olisi kuiskannut: "avaa, avaa, avaa!" — Kun mursin sinettiä, oli suonissani kuin tulivirta; ja kun olin sen murtanut, jäätyivät hermoni, jumaliste jäätyivät. Käteni vapisivat; päätäni huimasi…
Päällikkö. Kuinka te uskalsitte avata niin ylhäisen ja kaikkivaltiaan miehen kirjeen?
Postimestari. Siinä se juuri onkin, että hän on yhtä vähän ylhäinen kuin kaikkivaltias.
Päällikkö. Noh, mitä hän mielestänne on?
Postimestari. Ei sitä eikä tätä. Lempo sen tiesi… hän…
Päällikkö (Kiivaasti.) Kuinka niin — "ei sitä eikä tätä?" Kuinka uskallatte sanoa hänestä: "ei sitä, ei tätä ja lempo tiesi mitä!?" Minä käsken ottaa teidät kiinni!
Postimestari. Kuka, tekö?
Päällikkö. Minä juuri!
Postimestari. Siihen on valtanne liian lyhyt!
Päällikkö. Muista, mies, että hän nai minun tyttäreni ja että minä itse tehdään ylimykseksi… ja että voin lähettää teidät vaikka Siperiaan!
Postimestari. Vai Siperiaan, Anton Antonovitsch! Melkoinen matka on täältä Siperiaan! Ennen lähtöäni tahdon teille lukea hänen kirjeensä.
Kaikki. Lukekaa, lukekaa!
Postimestari (Lukee). "Riennän, veli Triapitschkin, sinulle ilmoittamaan, mitä ihmeitä on kanssani tapahtunut. Matkalla eräs jalkaväen kapteeni minut pahanpäiväisesti petti ja nylki — vieläpä nylki niin perinpohjin, että ravintolan isäntä jo oli puoleksi päättänyt saattaa minun linnaan, kun hän ei saanut maksua — vaan silloin yht'äkkiä koko kaupunkikunta muodikkaan pukuni ja pietarilaisen naamani johdosta äkkäsi minut matkustavaksi — kenraalikuvernööriksi! Ja niinpä asun nyt kaupungin päällikön kodissa; syön ja juon parasta, mitä talossa on. Äitiä ja tytärtä armastelen ja puristelen, minkä vaan ehdin — vaan en vielä ole päässyt ihan selville, kumpaisenko otan. Mielestäni muori itse ei vielä ole sitä hullumpi, hän kun näkyy olevan valmis vaikka mihin. Vieläkö muistat, mitä kurjuutta olemme yhdessä kokeneet: söimme, mistä saimme; ja miten sokurileipuri kerran syöksi niskaani sen tähden, että olin pistänyt poskeeni muutamia piirakaisia, jättäen maksun rikkaampien maksettavaksi? Nyt on aivan toisin! Kilvan kaikki pyytävät kunniaa saada lainata minulle rahoja niin paljon, kuin vaan tahdon. Eriskummallisia narreja ihmiset täällä toki ovat, — sinä kuolisit nauruun. — Tiedän sinun kirjoittavan sanomalehtiin: pistäpä nämä herrat sanomalehteesi. — Ensiksikin täällä on kaupungin päällikkö typerä kuin pläsivalakka…"
Päällikkö. Mahdotonta, mahdotonta. Niin siinä ei seiso!
Postimestari (Näyttää kirjeen). Tuossa on, lukekaa itse!
Päällikkö. "Typerä kuin pläsivalakka…" Se ei ole mahdollista. Sen olette siihen itse kyhänneet!
Postimestari. Kuinka minä saattaisin sen kirjoittaa?
Sairashuoneen talousmies. Lukekaa enemmän!
Koulujen tarkastaja. Lukekaa enemmän!
Postimestari. "Kaupungin päällikkö typerä kuin pläsivalakka…"
Päällikkö. Vieköön hänet saakeli! Minkä tähden sitä nyt tarvitsee niin monasti kertoa? Seisoohan se siinä muutoinkin.
Postimestari (Lukee eteenpäin). Hm — hm — hm… Siis… "pläsivalakka". "Postimestarikin on hyvä mies…" (Taukoo). Hm, hän puhuu minusta vähäsen sopimattomasti.
Päällikkö. Ei se haittaa; jatkakaa vaan!
Postimestari. Hm — mitä se hyödyttää?
Päällikkö. Pentele vie, kun kerran luette, niin lukekaa kaikki! Lukekaa kaikki tyyni!
Sairashuoneen talousmies (Ottaa kirjeen). Sallikaa minun lukea! (Asettaa silmälasit nenälleen ja lukee). "Postimestari on peräti meidän vahtimestarimme Mihejevin näköinen. Hän näyttääkin aika kelmiltä ja juopi viinaa…"
Postimestari (Katselijoille). Mikä riivattu poikanulikka; tarvitsisi aika lailla vitsaa; ei mitään muuta!…
Sairashuoneen talousmies (Lukee). "Sairas-huo-neen ta-lous… mies…" Hm — hm — hm! (vaikenee).
Korobkin. Minkä tähden ette lue?
Sairashuoneen talousmies. Käsiala… on… vähän epäselvää… Näkyypä muuten, että hän on kelvoton mies.
Korobkin. No, antakaa kirje tänne. Luulen, että minun silmäni ovat hiukan terävämmät, kuin teidän.
(Tahtoo ottaa kirjeen).
Sairashuoneen talousmies (Pitää kirjeestä kiinni). Malttakaahan… Voidaanhan jättää tämä lause lukematta… Seuraavat rivit ovat selvemmin kirjoitetut.
Korobkin. Ei, sallikaa minun… kyllä minä tuosta lauseesta selvän saan.
Sairashuoneen talousmies. Osaanhan minäkin lukea… Vähä edempänä on kirjoitus varsin selvä.
Postimestari. Ei, lukekaa vaan kaikki tyyni. Luettiinhan alkukin kokonaan.
Kaikki vieraat. Artemij Filippovitsch, antakaa pois kirje Korohkinille!… (Korobkinille). Lukekaa, mitä seuraa!
Sairashuoneen talousmies. Noh, olkoonpa niin, jos niin tahdotte! (Antaa hänelle kirjeen). Tehkää hyvin… tässä… (Osottaa erästä riviä). Tästä on jatkettava.
(Vieraat kokoontuvat hänen ympärilleen).
Postimestari. Lukekaa, lukekaa! Mitä joutavia! Lukekaa kaikki tyyni!
Korobkin. "Sairashuoneen talousmies Semljanika on aivan kuin sika patalakissa…"
Sairashuoneen talousmies (Katselijoille). Tuo on muka sukkelaa. Mitähän järkeä siinä on: "sika patalakissa". Kuka on koskaan nähnyt sikaa patalakissa?
Korobkin (Lukee). "Koulujen tarkastajasta leviää yltä-ympäri tukehduttava sipulilöyhkä…"
Koulujen tarkastaja (Katselijoille). Voi Herranen aika, minä kun en ole jumaliste ikänäni sipulia suuhuni pistänyt!
Piirituomari (Syrjään). Minut hän Jumalan kiitos unhotti!
Korobkin (Lukee). "Piirituomari…"
Piirituomari (syrjään). Siinäpä se nyt on! (Ääneen). Hyvät herrat, kirje minusta toki tuntuu liian pitkältä ja mitä saakelia me rupeemme kaikkia loruja lukemaan…
Koulujen tarkastaja. Lukekaa vaan!
Postimestari. Jaa, jaa, lukekaa vaan!
Sairashuoneen talousmies. Jatketaan vaan, kun on kerran alotettu.
Korobkin (Lukee). "Piirituomari Liapkin-Tiapkin on mitä suurin 'mauvaiston'"… (Taukoo). Varmaankin se on ranskalainen sana.
Piirituomari. Hiisi tiesi, mitä tuo merkinnee! Saapi olla iloissansa, jos on vaan petturi tahi pahantekijä. Mutta ehkä se on pahempaakin!
Korobkin (Lukee). "Muutoin kaikki ovat kovin kohteliaita ja vierasvaraisia ihmisiä. Hyvästi, veli Triapitschkin! Minä noudatan sinun esimerkkiäsi ja rupeen kirjailijaksi. Muutoin ajan pitkään käypi ikäväksi. Henkikin vihdoin vähäsen ravintoa kaipaa. Huomaan luonnolliseksi tarpeeksi voida välistä nousta jokapäiväisyyttä ylemmälle. Kirjoita minulle osoitteella: Saratovin lääniin, Podkalitovkan taloon. (Kääntää kirjeen ja lukee päällekirjoituksen). Herra Ivan Vasiljevitsch Triapitschkin, Pietari, Postikatu n:o 17 pihan puolella, kolmannessa kerrassa, oikealla puolella."
Eräs nainen. Sepä vasta oli odottamaton pilkkakirja!
Päällikkö. Kylläpä löyhytti! Oikein ovat korvani kuumat! En näe yhtä ainoata ihmistä edessäni; ainoastaan sian kärsät keikkuvat silmissäni!… Hän on otettava kiinni, kiinni, kiinni!
(Hosuu käsillään).
Postimestari. Vaan millä kurin mielitte saada miehen kiinni. Sillä minä päälle päätteeksi käskin kestikievaria antamaan hänelle parhaat hevoset! Ja piru varmaankin itse riivasi minut edeltäpäin lähettämään joka paikkaan sanaa.
Rouva Korobkin. Kyllä tämä on tavaton häpeä!
Piirituomari. Ja tietäkää, hyvät herrat, että tuo heittiö minulta kiskoi kolme sataa ruplaa lainaksi.
Sairashuoneen talousmies. Ja minultakin kolme sataa!
Postimestari. Oh, minultakin kolme sataa!
Bobtschinski. Niin, ja meiltä, minulta ja Peter Ivanovitschiltä hän viisiseitsemättä ruplaa lainasi.
Piirituomari (Kummastuksissansa levittelee käsiänsä). Mutta, hyvät herrat, kuinka saatoimme olla noin yksinkertaisia?
Päällikkö. Entä minä… entä minä, vanha hullu! Joko nyt olen joutunut vanhuuden höperöksi?… Kolmekymmentä ajastaikaa olen kruunua palvellut: ei ainoankaan kauppamiehen, ei ainoankaan tavaranhankkijan ole sinä ilmoisna ikänä onnistunut pistää minua pussiin! Kaikkein paatuneimmistakin konnista olen voiton saanut, toisesta toisen perässä! Kaikkein liukkaimmatkin vintiöt ja veijarit, jotka ovat Jumalaa ja koko maailmaa pettäneet, ovat puuttuneet minun pauloihini!… Kolme kuvernööriä olen peijannut — mitä kuvernööreistä — (viittoo kädellään). — mitä puhunkaan kuvernööreistä!
Anna Andrejevna. Mutta, Anton kulta, tämähän on tuiki mahdotonta… onhan hän kihloissa Marian kanssa…
Päällikkö (Kiivastuen). Kihloissa! Kihloissa! Pidä jo kitasi kihloinesi!… (Kummastellen). Katsokaa minua, tuijottakaa minuun kaikki tyynni! Koko maailma, koko kristikunta tulkoon katsomaan, kuinka kaupungin päälliköstä on tullut narri! Sanokaa häntä pöllöksi, harmaapääksi pässiksi! (Pui itsellensä nyrkkiä), Voi minua lampaanpäätä! Pitää tuommoista huliviliä, ilmeistä piimäsuuta ylhäisenä valtiomiehenä! Ja nyt hän irvisuin ajaa iloissaan täyttä neliä ja kertoo tämän jutun koko maailmalle! Kaikkialla joudun pilkan ja naurun ja tyhmien kokkapuheitten esineeksi!… Vaan mikä on vielä pahempi — joku kyniä kaluava nurkkasihteeri panee minut sanomalehtiin ja laittaa minusta komediian! Se on juuri katkerinta! Hän ei pidä väliä säädystäni eikä virka-arvostani! Kaikki tyyni sitten nauravat ja taputtavat minulle käsiään! Vaan mitä nauratte! Itsellenne nauratte!… Voi, teitä, teitä!… (Kiukusta tömistää jaloillansa lattiaan), Voi, jospa nuo sanomalehtien kynäsankarit olisivat kourissani! Nuo perhanan vapaamieliset, nuo hornan sikiöt! Minä paiskaisin ne kaikki tyyni pussiin ja mäikyttäisin ne vasten seinää — että koko tukku kerrassaan lentäisi hornan tuuttiin, pirun palttoon vuoriksi! (Huimii nyrkillä ympärilleen ja lyö jalkansa lattiaan. Vaikenee tuokioksi). En toki vieläkään voi mieltäni malttaa. Totta on, että ketä Jumala tahtoo rangaista, siltä hän vie järjen! Ja mitä tuossa keikarissa olikaan reviisorin näköistä? Ei mitään, ei niin rahtuakaan! Ja sitten yht'äkkiä koko maailma kohti kurkkua huutamaan: "Reviisori, reviisori!" Kenen päähän ensin se luulo pälkähti, että hän muka oli reviisori? Kenen, hä!
Sairashuoneen talousmies (Ojentaa kätensä). En kuolemaksenikaan ymmärrä, mistä se sai alkunsa! Piru on sotkenut miesten mielen!
Piirituomari. Kestä se lähti?… Näistä herroista, näistä juuri!
(Osottaa Bobtschinskiä ja Dobtschinskiä).
Bobtschinski. En, jumaliste, minä ainakaan…
Dobtschinski. En minäkään…
Sairashuoneen talousmies. Niin, kyllä se teistä alkunsa sai!
Koulujen tarkastaja. Aivan oikein, teistä se lähti! Ravintolasta te juoksitte kuin hullut, huutaen: jo saapui, jo saapui! "Ja ottaa kaikki velaksi!" Kyllä hyvänkin löysitte!
Päällikkö. Juuri te, kaupungin porokellot, te kirotut valehtelijat!
Postimestari. Lempo vieköön teidät reviisorinenne ja juttuinenne!
Päällikkö. Päivät päästänsä juoksette kylää kielimässä, ja täytätte lähimäistenne korvat valheella! Te päättömät harakat!
Piirituomari. Pirulliset kielikellot!
Koulujen tarkastaja. Pökkelöt!
Sairashuoneen talousmies. Lyhytnokkaiset varikset?
(Kaikki tunkeuvat heidän ympärillensä).
Bobtschinski. Kunniani kautta, minä en se ollut — Dobtschinskihan ensiksi…
Dobtschinski. Ei. Herra varjelkoon — Peter Ivanovitsch, tehän ensiksi…
Bobtschinski. Ei! Tehän ensiksi…
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Santarmi.
Santarmi. Pietarista nimenomaan määrätty virkamies on saapunut ja käskee heti herroja luokseen. Hän asuu ravintolassa.
(Kaikki seisovat kuin ukkosen lyöminä. Naiset huudahtavat yhtä haavaa hämmästyksestä. Koko seuran asema äkkiä muuttuu; kaikki jäävät tyrmistyneinä seisomaan).
Äänetön kuva.
Keskellä seisoo päällikkö kuin kuvapatsas, levitetyin käsin, pää taaksepäin. Oikealla puolella hänen vaimonsa ja tyttärensä tuijottelevat häntä kysyvin katsein. Heidän takanansa postimestari, katselijain puoleen kääntyneenä ja muuttuneena ilmeiseksi kysymysmerkiksi. Hänen takanansa koulujen tarkastaja, jonka koko asento osoittaa viattominta mielenhäiriötä. Taaempana samalla puolella näyttämöä kolme naista, jotka kallistuneina toinen toiseensa, ivallisesti katselevat päällikön perhettä. Päällikön vasemmalla puolella sairashuoneen talousmies, pää kallellaan, ikäänkuin kuunnellen jotakin. Lähellä häntä piirituomari, kädet ja sormet levällään, melkein kyykkysillään, liikkuvin huulin, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "kyllä nyt on tullut vihan päivä päällemme." Hänen takanansa Korobkin, kääntyneenä katselijoihin, osoittelee iskien silmää kaupungin päällikköä. Näkymön äärimmäisellä reunalla Bobtschinski ja Dobtschinski, ällistelevät toinen toiseensa, suu ja silmät selko selällään. Muut vieraat seisovat liikkumatta kuin patsaat. Koko seuran noin puolen toista minuuttia täten seisottua, esirippu laskee.