I.
Nuoruus ja oppivuodet.
Läntisellä Uudellamaalla on kaunis Karjalohjan pitäjä, jota Suomen luonto on suosinut runsailla antimilla. Mairehet maisemat, viljavat vainiot, kukoistavat kylät viehättävät siellä kulkijan silmää. Noin peninkulman verran Karjalohjan kirkolta pohjoiseen päin sijaitsee pieni ja syrjäinen Sammatin kappeli. Täällä on seutu jo paljoa jylhempää: jynkät vuoret, sankat salot, mahtavat havumetsät ja piilossa pilkistelevät metsäjärvet ympäröivät karuja viljamaita ja harvoja kyliä. Sittenkin vähäpätöisen Sammatin nimi on jokaiselle suomalaiselle tuttu ja rakas. Miksi niin? Siksi, että täällä, syrjässä maailman valtateistä ja elämän pauhinasta, syntyi ja kasvoi, täällä vietti vanhuutensa rauhalliset päivät Suomen kansan suuri oppi-isä Elias Lönnrot.
Kun kansojen vaiheissa joku tärkeä käännekohta on tapahtuva, silloin huolenpitävä kaitselmus herättää niiden henkisiksi johtajiksi miehiä, jotka luovat kansansa elämälle uudet muodot. Suomea kansa varsinkin on saanut siinä suhteessa nauttia kaitselmuksen hellää huolenpitoa, kun hetki löi, jona Suomen kansa piilostaan oli nouseva kansakuntain joukkoon, ilmestyi sen henkisiksi johtajiksi yht'aikaa miehiä, jotka kukin alallaan saivat ikimuistettavia aikaan. Kaikki tunnemme, mikä merkitys Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin elämäntyöllä on ollut ja vieläkin on Suomen kansan kansallisessa uudestisyntymisessä. Sellaista henkistä voimaa, minkä nämä kolme miestä saman hengen pakoittamina samalla kertaa käyttivät kansansa hyödyksi, tuskin monen muun maan historia voi osoittaa. Lönnrot uupumattomalla ahkeruudella kokosi korpien kätköistä päivän valoon Suomen kansan runsaat henkiset aarteet; Snellman väkevin sanoin selvitti kansalleen, että tämä kansa ansaitsi ja sen tuli elää omaa kansallista elämäänsä; ja Runeberg runouden tenhovoimalla lietsoi kansansa rintaan voimakasta isänmaan-rakkautta. Näiden kolmen suurmiehen elämäntyö kuuluu erottamattomasti yhteen, vaikkapa kulkikin niin erilaisia ratoja.
Kaitselmuksen johto näkyy siinäkin, että nuo henkiset suurmiehemme olivat peräisin köyhistä kodeista ja vailla ylhäisen suvun tai mainehikkaan nimen loistoa omin voimin, synnynnäisen henkisen aateluutensa avulla, raivasivat itselleen kunniakkaan sijan maansa aikakirjoihin. Korkeat eivät olleet ne kodit, joista Runeberg ja Snellman lähtivät elämäntaisteluun; matalin kaikista oli se halpa maja, josta Elias Lönnrot astui vaivalloisille vaelluksilleen pelastamaan talteen kansansa suurta henkistä perintöä.
Kukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin vähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle sydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on täällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien ympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias Lönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.
Tässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren, Sananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen kirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko kansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 — samana päivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä, piispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen viittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan matalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen työn vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.
Lönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu esi-isä oli sotamies Eerik Losteen, syntynyt v. 1717 ja muun muassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen taipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia. Matti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias Lönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi käyttämään liikanimeä "Lönnrot", joka kuuluu olevan ruotsiksi muodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle Matti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli "mustapää Matti", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi nimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja, värsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan. Avioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon kanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja kätevyys näkyvät menneen perinnöksi.
Eräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli, harrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle, että kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan, putosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana Lönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä. Hän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen näppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita, puukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli leikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä, sukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui vallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin hän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan liiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän pelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka "yhdeksän miestä loukkoon lykkäsi", kuten hän itse vanhana kehuskeli.
Tämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen tyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo nuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava, hyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori pariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo v. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi mieli tehdä "omaa tupaa, omaa lupaa". Valkjärven rannalta löytyi sovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot itselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin torpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa kodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä vanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen jälkeensä.
Köyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli aluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin kiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja. Talousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin puuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta kuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin rakennettiin torppaan eteinen ja kammari.
Neljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää nimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei ollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle ristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi tälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki kyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta matkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät eukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan kotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä pojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi lähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias, mutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon profeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: "Olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi", johon isä oli piloillaan lisännyt, että pojasta oli tehty "Hulikka" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei kukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran kohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.
Nuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja puutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät kyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun isän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä. Nälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia ravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen sodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi aina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan venäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä kaivossa.
Kodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto, joka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen. Kodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä rauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa sopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon vaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven rantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari. Lähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä kukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä oli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa varjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli köyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja suloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon siimeksessä.
Mutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin Elias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista hän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen "vähän piimää" ruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon. Kahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai marjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä juoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän sukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä valittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi. Samaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti avata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen ääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.
Hänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään esteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua, oppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen huomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella puolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta karkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä. Kinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä hän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät nyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen, harjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin uintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias usein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu aamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: "Nouskaa jo ylös! Lönnrotin Elias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa." Lukua Elias lienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon piikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: "Äiti, minun on nälkä." Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli poika tyynesti: "Jaahah, minä luen sitten." — Kerran Elias kiipesi isolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille. Ihmiset silloin arvelivat, että "kyllä tuosta pojasta kerran pappi tulee."
Mutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi pojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin neula käteen ja isälle apuriksi. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti lomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua harjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus, virsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä tarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä, ja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli hänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. "Ei sen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea", arveli veli, ja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia oppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan asukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan tuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut nuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.
Niinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle hyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren pedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen opetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin monen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta kielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa niukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa kovin vaikealta.
Ensin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan Ättmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina olevia kirjoja — omia hänen tietysti ei kannattanut pitää. Kevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin Greeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi Paikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava, sillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät huoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä, jotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi riittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei ujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin paastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan viimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen emännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti vastasi: "Jos minä alotan sen, niin se loppuu." — Vähän ruoan jatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla latinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille rahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli Henrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin paljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän vuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei ainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös sangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli häneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa. Ilman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja myöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä luonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan kotoa pois.
Mutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden Tammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata kotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei silti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien rauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan hänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari viikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti räätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa mestarinsa kanssa.
Kaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen pääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana vei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha Auran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen sammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa Tammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara rehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa tietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen katse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan suomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai tuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta kisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli kehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi käydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen: piti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan. Tällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja suoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa. Muutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä, miehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle häpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin. Lukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli suurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden lomahetkinä ja ruoka-aikoina — useinkin toverien portailla istuen — hän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi luokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti toverinsa.
Todella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä nuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat puuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin pääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat. Tekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus herkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen, kun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme vuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja harrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen, lähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa, harjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa Henrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi kulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa. Nopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään varhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin. Tuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen epämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta rahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä vanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää, joka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja uupunutta matkalaista.
Nahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti asumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen koulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis tavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin. Hankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa lopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s. "kansakuntapoikana", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa laatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin kaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin jälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin veli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi rupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli monia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden maalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.
Mutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui saamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin kappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan nuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita. Lönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille muun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen oppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli puutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan vanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin Lönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin koettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia tuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi varmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän toimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta into antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo ensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa jyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias laulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani hänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan ikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain Sammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden tuloksena oli 6 tynnyriä viljaa — pääoma, jolla jo saattoi ajatella kouluun lähtöä.
Niinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella 1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä tehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla hevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon erääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi lukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi muutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas "Elias Lönroth" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle luokalle.
Mutta lukiolaisena olo ei kestänyt kauan. Lönnrot näki eväidensä hupenevan päivä päivältä; hänen täytyi keksiä jokin muu eteenpäin pääsemisen keino. Tällä kertaa onni olikin suopeampi. Hämeenlinnan apteekkari L.J. Bjugg näet tarvitsi oppilasta apteekkiinsa ja tiedusteli kymnaasin rehtorilta, eikö lukiolaisten joukossa olisi halukasta tulijaa. Vähävarainen Lönnrot olikin heti valmis luopumaan lukion penkiltä, ja jo 9 p. huhtik. 1820 hän lähti kymnaasista uuteen toimeensa.
Hämeenlinnan apteekissa nuorella Lönnrotilla oli aluksi paljon työtä, sillä ala oli hänelle aivan outo, ja musikaalinen proviisori antoi enimmät tehtävät uuden oppilaan huostaan. Kuitenkin tämä kohta perehtyi uuteenkin ammattiinsa ja jatkoi sen ohella opinnoitansakin. Öisin ja lomahetkin hän opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia, lukipa koko Sjögrenin paksun latinalais-ruotsalaisen sanakirjankin ulkomuistiin. Tehden tuttavuutta Hämeenlinnan koulupoikien kanssa hän luki yhdessä heidän rinnallaan ja m.m. kirjoitti Dahlin kreikkalaiseen lukemistoon käännöksen, joka kauan aikaa pysyi koululaisten hyvänä apuneuvona. Pysyäkseen öisin valveilla hän kuuluu sitoneen nuoralla jalkansa siten, että jalkaa rupesi puristamaan, jos sen omistaja sattui nukahtamaan. Myös jalkaan kiinnitetyllä tiukukellolla hän lienee pitänyt itseään hereillä. Lönnrot ei lukenut ainoasti koulukirjoja, vaan myös aikansa niukkaa suomalaista kirjallisuutta, Reinhold v. Beckerin etevästi toimittamia "Turun Viikko-Sanomia" ja J. Juteinin herättäviä lauluja ja kirjoituksia, jotka jo tällöin virittivät hänessä harrastusta Suomen kansan muinaisuuden ja kielen tutkimiseen ja tuntemiseen.
Sanoma näin monipuolisesta rohtojen tekijästä ehti koulurehtori Henrik Långströmin kuuluville, joka itsekkin oli Karjalohjalta kotoisin. Hän huomasi Lönnrotin lahjat ja ryhtyi häntä opettamaan yksityisesti tunnin viikossa. Siten Lönnrotin opinnot saivat varman johdon, jota vailla ne, hajanaisina ja omavaraisina ollen, tuskin olisivat vieneet toivotuille perille. Näin kului Lönnrotin aika rohtojen teossa ja opinnoissa, kunnes sattuma tuli hänelle avuksi. Eräänä päivänä näet piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, apteekkarin lanko ja talon yläkerran asuja, piloillaan alkoi puhutella apteekin oppilaita latinaksi. Muiden oppilasten vastaukset olivat kehnoja, mutta Lönnrot puhui latinaa niin sulavasti, että ystävällisen piirilääkärin huomio heti kiintyi tähän kyvykkääsen nuorukaiseen. Yhdessä Långströmin kanssa hän ryhtyi pitämään huolta Lönnrotin opinnoista, jotka nyt vihdoin rohkenivat tähdätä yliopistoa kohti. Lönnrot oli sitoutunut olemaan Bjuggilla kuusi vuotta, mutta Sabelli ja Långström välittivät hänet vapaaksi apteekista, ja kesän v. 1822 Lönnrot vietti kotonaan lukemalla etupäässä Homerosta ja Virgiliusta ylioppilastutkintoon valmistuaksensa. Rehtori Långström antoi hänelle sitten syksyllä päästötodistuksen yliopistoon. Sabelli auttoi rahalainalla, ja eräs tuttava kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander antoi hänelle matkarahoiksi 40 riksiä sanoen: "Ei sinun tarvitse pelätä että niinä karhuan, maksa milloin voit." Ja tietysti Lönnrot myöhemmin tunnollisesti suorittikin nämä lukuvelat. — Näin evästettynä Lönnrot vihdoin lähti toivojensa päämaalia yliopistoa kohti, suoritti Turussa ylioppilastutkinnon ja lokakuun 10 p. 1822 piirsi nimensä yliopiston nimikirjaan, mihin Runeberg oli kirjoittanut nimensä saman kuun 3:tena ja Snellman 5:tenä päivänä. — Kolme köyhää nuorukaista siinä yht'aikaa pyrki tieteen kotiin, ja nämä kolme ne sitten kohosivat kansansa henkisiksi pylväiksi. Kaitselmuksen ohjaus siinäkin oli näkyvissä.
* * * * *
Elias Lönnrot oli siis vihdoin, terästettyään tarmoansa puutteen, kokemuksen ja ahkeran työn kovassa koulussa, päässyt tiedon lähteille, jonne hänen janoova henkensä oli jo lapsesta saakka hartaasti halannut. Hän oli nyt ylioppilas, mitä hän joku vuosi sitten tuskin oli uskaltanut unelmoidakaan. Tieteen avara maailma oli hänelle avoinna. Mutta yhäti sattui esteitä hänen tielleen. Kun Lönnrot hyvänä uusmaalaisena pyrki jäseneksi uusmaalaiseen ylioppilasosakuntaan — siihen osakuntaan, joka nykyään viettää vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä — niin eräs vanhempi pikkusieluinen uusmaalainen, päälle päätteeksi teologi, vastusteli Lönnrotin jäseneksi ottamista, koska muka "kansakunnalle" — kuten osakuntia siihen aikaan kutsuttiin — olisi alentavaa ottaa jäseneksi henkilöä, joka aikoinaan oli ollut toisen kansakunnan juoksupoikana. Silloin osakunnan arvoisa inspehtori, professori Törngren, huomautti osakunnalle, kuinka halpoja nekin toimet olivat olleet, joita pyhät apostolit aikoinaan olivat harjoittaneet. Vastustelija sai pitkän nenän, ja Lönnrot otettiin muitta mutkitta osakunnan yhteyteen.
Mutta pahempiakin vastuksia oli nuorella ylioppilaalla edessä. Varattomana hänen täytyi kohta ajatella jotakin toimeentulon keinoa, joka samalla sallisi opintojen jatkamisen. Tavallisin keino siihen aikaan oli kotiopettajan työläs toimi, ja siihen Lönnrotkin pyrki turvautumaan. Sama oli Runebergin ja Snellmaninkin laita. Osakunnan inspehtori oli tällaisessa asiassa paras välittäjä, ja niinpä Lönnrot, huolehtien toimeentulostansa, kääntyi vasta mainitun professori Törngrenin puoleen. Juhana Agapetus Törngren oli etevä kirurgi, lääketieteen professori, hienosti sivistynyt ja suuressa arvossa pidetty mies. Hän aluksi joutui hieman ymmälle nuoren ylioppilaan pyynnöstä, sillä Lönnrotin ylioppilastutkinnossa saavuttamat arvosanat eivät olleet juuri loistavia, mikä tietysti oli ollut luonnollinen seuraus usein keskeytyneistä ja hajanaisista luvuista. Siihen aikaan näet pantiin korkeihin arvolauseihin suuri arvo, eikä inspehtori itsekkään ollut aivan etuluuloton siinä suhteessa. Sentähden Lönnrotin pyyntö saada inspehtorin välityksellä kotiopettajan paikka aluksi tuntui Törngrenistä vaikealta täyttää. Mutta nuoren ylioppilaan suora ja avonainen olemus sekä rehellinen pyrkimys kohta voitti inspehtorin epäilykset; hän toimitti Lönnrotin kesällä 1823 kotiopettajaksi Euraan ja myöhemmin samana vuonna otti hänet omaan kotiinsa samanlaiseen toimeen.
Se oli nuorelle ylioppilaalle vihdoin onnen päivä-paistetta pitkällisten kieltäymysten jälkeen. Hän joutui nyt koko ylioppilasajaksensa varakkaan, sivistyneen ja kunnioitetun perheen yhteyteen, mikä seikka tietysti oli erittäin suuriarvoinen hänen vastaiselle kehitykselleen. Siihen saakka häntä kohtaan oikullinen onnetar hymyili vihdoin suloisesti kovia kokeneelle nuorukaisparalle. Ainakin leipähuolet olivat vihdoin lopussa.
Professori Törngren oli v. 1817 ostanut kuuluisan Kurki-suvun vanhan sukukartanon, Vesilahden Laukon, ja perhe vietti kesälomat, ehkäpä joulutkin rauhallisessa Laukossa. Törngrenin rouva Eeva Agata, Laitilan kirkkoherran Helsingbergin tytär, oli toimelias ja kelpo nainen, joka piti taloudessaan hyvää komentoa. Sivistynyt ja kaikkea hyvää harrastava hän oli kuten miehensäkin, joskin toisinaan kuuluu olleen hieman kiivas ja oikullinen, mihin alituisesta päänkivusta johtunut hermostuminen lienee ollut syynä. Perheen muut jäsenet olivat 11-vuotias poika Juhana, 9-vuotias tytär Eeva ja holhokki, rouvan sukulainen orpopoika Kaarle Vilhelm.
Se oli juuri tämä 6-vuotias orpo Kaarle Vilhelm, joka tuli Törngrenin perheessä nuoren Lönnrotin ainoaksi oppilaaksi. Myöhemmin hän Kaarle Vilhelm Törnegrenin nimellä tuli tunnetuksi kyvykkäänä yliopiston opettajana ja kirjallisesti sivistyneenä miehenä.
Hänen kasvatuksensa oli kokonaan laiminlyöty, niin ettei hän vielä edes osannut selvästi lukea sisältä — seikka, joka siihen aikaan oli jotenkin tavatonta herrassäädyn lapsiin nähden. Professori Törngreniä rupesi pojan kasvatus huolettamaan, ja niinpä hän otti Lönnrotin pienen Kaarle Vilhelmin opettajaksi.
Alussa Lönnrotin ujo ja kömpelö olemus ei liene oikein miellyttänyt Törngrenin perhettä, mutta kohtapa hän tyynellä, avomielisellä käytöksellään voitti puolelleen kaikkien suosion ja tuli aivan kuin perheen jäseneksi. Talvet vietettiin Turussa, kesät kauniissa Laukossa, ja Lönnrot sai mielin määrin ohjailla kasvattinsa kehitystä. Aluksi nuori oppilas ei näyttänyt juuri opinhaluiselta eikä lahjakkaalta, sillä hän oli hidas ja umpimielinen. Opettajan ensi tehtävä oli siis harrastuksen ja toiminta-halun herättäminen. Kun hän itse oli luonteeltaan iloisa sekä samalla kokemuksestaan hyvin tunsi lasten luonteen ja taipumukset, niin hän ensin koetti kääntää oppilaansa harrastusta leikkeihin ja lasten askareihin. Mutta siinä hän ei onnistunut. Silloin hän, opittuaan tarkemmin tuntemaan pojan luonteen, rupesi elähyttämään tämän mielikuvitusta, ja se koe onnistui paremmin. Niinpä hän kerran juhlallisesti nimitti seitsenvuotiaan oppilaansa lähellä Laukkoa olevan Sammassaaren itsevaltiaaksi kuninkaaksi. Mutta nuoren kuninkaan mieli teki niin kovasti Lönnrotin taidokkaasti valmistamaa jousta, että hän ilomielin vaihtoi osan kuningaskuntaansa jouseen. Asiasta laadittiin virallisesti oikein kirjallinen kontrahti, joka vieläkin on tallella. Siinä "Kaarle Vilhelm, Sammassaaren kuningas", 15 p. syysk. 1824 luovuttaa osan valtakuntaansa, Kertunsaaren, ylioppilas Elias Lönnrotille ja tämän jälkeläisille liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvaa 2 nuolta vastaan. Lönnrot sai tuttavilta tovereilta tämän kuninkaallisen teon johdosta nimen "Kertunsaaren herttua", mutta arvonimi ei ollut sen kantajalle mieleen ja pianpa se unohtuikin.
Alkuun päästyä pieni kuningas nopeasti kehittyi taidoissa ja tiedoissa ja kiintyi lujasti opettajaansa, jolle pojan edistys tietysti oli suurena ilon ja tyytyväisyyden aiheena. Noin viisi vuotta Lönnrot opetti "Sammassaaren kuningasta" aina Turun paloon ja yliopiston Helsinkiin muuttoon saakka. Silloin Kaarle Vilhelm sai toisen opettajan, kun Lönnrot, tultuaan filos. kandidaatiksi, lähti runonkeruumatkoilleen ja ryhtyi harjoittamaan ahkeria lääketieteellisiä opinnoita. Jo parin vuoden päästä, v. 1830, Lönnrotin entinen oppilas suoritti ylioppilastutkinnon ainoasti 13 1/2 vuoden iässä.
Kotiopettajan toimensa ohella Lönnrot itse opiskeli filosofian kandidaattitutkintoa varten. Jo koulupoikana ollessaan hän oli sanonut eräälle sammattilaiselle isännälle, joka Turkuun mennessä otti hänet rattaillensa ja käski messuamaan, ettei hänestä pappia tulisi. Eikä hän yliopistossa kääntynytkään hengelliselle alalle, kuten rahvaan lapset siihen aikaan tavallisesti tekivät. Muuten tiedot Lönnrotin yliopistollisista luvuista ja suhteista ovat varsin niukat. Pieni yliopistollinen stipendi hänellä näkyy olleen vv. 1823-26, ja tietysti hän säännöllisesti hoiti lukujaan ja tutkintojaan. Että se väkevä kansallinen herätyshuuto, jonka A.I. Arvidsson y.m. 1820-vuoden tienoilla kohottivat suomalaisen kansallisuuden puolesta, löysi herkkää vastakaikua Lönnrotin supisuomalaisessa sydämessä, on varmaa. Yliopistossa opiskeli tähän aikaan suuri joukko eteviä nuorukaisia, joista sitten tuli maansa merkkimiehiä, ja epäilemättä Lönnrotkin intomielin seurasi mukana niissä ihanteellisissa pyrinnöissä, joita tuo valiojoukko unelmoi. Tosin ankara ja taantumusmielinen virkavalta pian tukahutti Arvidssonin herättämät kansallissuomalaiset harrastukset, mutta aate jäi sittenkin kytemään nuoriin mieliin, leimahtaaksensa soveliaan ajan tultua uuteen liekkiin. Ja tieteellisessä muodossa Suomen kansan ja kielen tutkimus pysyi yhä vireillä perintönä Henrik Gabriel Porthanin ajoilta. Porthanin kuoltua v. 1804 oman maan ja kansan muinaisuuden harrastus kyllä hetkeksi laimeni, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä, kun muutenkin ennätettiin hieman tottua Suomen uuteen valtiolliseen asemaan, se jälleen sai uutta vauhtia. Varsinkin Suomen runsas kansanrunous alkoi vetää yhä useamman nuoren ja innokkaan asianharrastajan huomion puoleensa. Sehän oli rauhoitettu ala, jolla ei ollut mitään tekemistä valtiollisten asiain kanssa.
Suomen kansanrunouden olemassaolo oli aavistettu jo Mikael Agricolan ajoista saakka, ja joskus seuraavina aikoina joku oppinut sattumalta siihen viittasi tai julkaisi siitä pieniä sipaleita. Mutta runojen runsautta ei kukaan arvannut eikä aika kohtakaan ollut kypsynyt varsinaiselle kansanrunouden harrastukselle. Tosin jo innokas suomalaisuuden ystävä Daniel Juslenius 18:nnen vuosisadan alussa loi yleisempää huomiota Suomen kansan henkisiin aarteihin. Mutta vasta monipuolinen Porthan se sitten, Jusleniuksen esimerkkiä seuraten, otti kansanrunouden tutkimuksen yhdeksi päätyökseen ja saattoi sen arvoon. Muualla maailmassa oli näet mainitun vuosisadan jälkipuoliskolla yleisön huomio kääntynyt varsinaiseen kansanrunouteen, sittenkun Englannin ja Skotlannin rikasta kansanrunoutta oli saatettu julkisuuteen, ja jonkinmoinen yhteishengen vaikutus tunkeutui syrjäiseen Pohjolaankin. Jo v. 1766 Porthan alkoi julkaista suurta teostansa "Suomalaisesta runoudesta" (De poesi fennica), ja siinä hän ensi kerran otti Suomen kansan- ja taiderunouden perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän itse hankki ja keräili ahkerasti kansanrunoja, pääasiassa loitsuja, ja hänen harrastuksensa vaikutti muihinkin. Niinpä hänen oppilaansa Kr. E. Lencqvist, isänsä ja Porthanin aineksia hyväkseen käyttäen, julkaisi v. 1782 latinaksi kirjansa "Vanhain suomalaisten taikauskosta", ja hänen harras ystävänsä Kr. Ganander v. 1789 painatti ruotsiksi tunnetun "Suomalaisen jumalaistarustonsa" (Mythologia fennica). Kaikilla näillä teoksilla oli suuri merkitys myöhemmän ajan kansanrunouden harrastuksiin nähden. Kukaan "Porthanin ajan" miehistä ei kuitenkaan vielä aavistanut runojen runsautta, sillä he eivät tienneet lähteä etsimään niitä noilta itä-Suomen ja Venäjän Karjalan runsailta runo-alueilta. Porthanin mukana meni hänen aikansakin hautaan, mutta siemen oli jo kylvetty seuraavia aikoja varten.
Niinpä sitten 19:nnen vuosisadan toisella vuosikymmenellä heräsikin, kuten jo mainittiin, kansanrunouden harrastus jälleen virkeämpään eloon yhdessä suomalaisuuden harrastuksien kanssa. Jälleen alettiin kerätä kansanrunoja. Tutustuessaan saksalaisen kansanrunouden harrastajan J.G. Herderin kirjoituksiin ja ulkomaisiin kansanrunouden julkaisuihin nuori Antti Juhana Sjögren jo ylioppilaskokelaana innostui koko sydämellään asiaan ja sai tämän nuoruudenintonsa tarttumaan tovereihinsa, juvalaisiin Abraham Poppiukseen ja Kaarle Aksel Gottlundiin, jotka sitten ahkerasti keräsivät kansanrunoutta kotipaikoiltaan 1815-vuoden vaiheilla. Samoin nuori maisteri A.I. Arvidssonkin ruotsalaisten kansanlaulujen herättämänä alkoi harrastella runonkeräystä, kävipä itse kesällä 1819 Pohjois-Savossa varsinaisella runonkeräysmatkalla. Samana vuonna apulaisprof. Reinh. v. Becker kielentutkimusmatkallaan keräili Pohjois-Suomesta kansanrunoja; jopa muutamat muutkin säätyhenkilöt huvikseen kotipaikoillaan uurastelivat runonkeräystä. Ja intomielinen Gottlund, joka Keski-Savosta ja sitten Vermlannin savolaisilta kokosi itselleen runsaamman määrän runoja kuin kukaan muu ennen Lönnrotia, lausui jo v. 1817 aavistavat sanansa Suomen vanhain kansanrunojen yhteenkutomisesta. Opiskellessaan Poppiuksen, Arvidssonin y.m. suomalaisten kera Upsalan yliopistossa hän näet muka asiantuntijana sai arvosteltavakseen saksalaisen Fr. Rühsin teoksen "Finnland und seine Bewohner" (Suomi ja sen asukkaat). Pitkässä arvostelussaan hän muun muassa lausui: "Arvostelija menee niin pitkälle väitteessään, että jos tahdottaisiin koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, syntyköön siitä sitten eepos, draama tahi mikä muu hyvänsä, siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tai Niebelungenlied; ja ylistettynä voisi suomalainen kansallisuus oman omituisuutensa loistossa ja kunniassa, itsenäisyytensä tunnossa ja oman kehityksensä kunnian koristamana herättää nykyajan ja tulevaisuuden ihmettelyä."
Jopa virisi muukalaisissakin harrastus Suomen kansanrunoihin. Niinpä saksalainen, Upsalassa oleskeleva lakitiet. tohtori H.R. v. Schröter julkaisi v. 1819 Poppiuksen y.m. Upsalassa opiskelevain suomalaisten avulla kokoelman suomalaisia kansanrunoja saksaksi käännettyinä ("Finnische Runen") ja teki niitä siten ensinnä tutuiksi suurelle maailmalle. Ja kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rasmus Rask v. 1818 Turussa käydessään innokkaasti kehoitteli suomalaisia suomenkielen tutkimiseen ja suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseen. Tästä sai kotimainenkin kansanrunouden harrastus yhä suurempaa vauhtia. Yhä useampi mies keräilee huvikseen runoja eri osissa Suomea, ja nuori uuttera Sjögren joutui tieteellisillä tutkimusmatkoillaan v. 1825 jo Vienan läänin parhaille runoalueille saakka. Mutta kansanrunouden keräys oli hänelle kuten muillekin ainoasti sivutyönä, ja hän kaivoi kootun leiviskänsä maahan — jätti runonsa hautumaan arkkunsa pohjalle. Niin olivat useimmat muutkin tehneet; ainoasti Gottlund oli v. 1818 Ruotsissa julaissut painosta muutamia Suomen kansanrunouden näytteitä. Tämä ensimäinen runonkerääjäin polvi ei vielä täysin käsittänyt tuota kansallista tehtävää, jonka vasta Elias Lönnrot otti varsinaiseksi elämäntyökseen.
Olipa kuitenkin yksi mies, joka kaukana ja erillään muista ei kaivanut leiviskäänsä maahan. Se oli Uuden Kaarlepyyn piirilääkäri Sakari Topelius vankempi, suuren runoilijan isä. Hän oli isältänsä, tunnetulta kirkkomaalaajalta Mikael Toppeliukselta, perinyt rakkauden suomenkieleen ja harrasti huviksensa virkamatkoillaan runojen keräystä. Kun hän v. 1820 sattuneen tapaturman vuoksi ei enää päässyt kotoansa liikkumaan, hankki hän runoja sukulaisten ja tuttavien välityksellä. Onnellinen sattuma johdatti hänen luokseen pari vienankarjalaista tukkukauppiasta, jotka levittivät hänen eteensä ennen aavistamattoman komeain kertomarunojen maailman. Siitä lähtien hän tuotatti noita rajantakaisia laukunkantajia luokseen runoja laulamaan, ja pianpa nämä runontaitajat itsekkin osasivat Topeliuksen vuoteen ääreen. Hänessä syntyi myös ajatus julaista kokoomiansa runoja, ja v. 1822 hän alkoikin toimittaa painosta vihkosia "Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä lauluja". Tätä aikanaan arvokasta julkaisua ilmestyi seuraavien vuosien kuluessa yhteensä viisi vihkoa, viimeinen vasta v. 1831, jolloin Topelius jo oli muuttanut manan majoille.
Hiukan aikaisemmin jo etevä ja innokas suomenkielen tutkija ja tuntija, edellä mainittu v. Becker, toimittamissaan "Turun Viikko-Sanomissa" julkaisi tuntemiensa kansanrunojen perustuksella esityksen Väinämöisestä, koettaen laatia hänen elämänvaiheistaan yhtäjaksoisen kuvauksen. Tämä tapahtui v. 1820. Harrastuksen voikin sanoa tällöin jo yleisesti levinneeksi. Mutta vielä ei kukaan ottanut keräystyötä varsinaiseksi elintehtäväkseen. Niinpä jäikin tämä toimi vihdoin Lönnrotille, joka juuri samoihin aikoihin tuli ylioppilaaksi ja joutui noihin kansanrunoutta ja muinaistutkimusta harrastaviin piireihin. Hänen herkkä mielensä pian lämpeni tälle kansalliselle asialle, ja ulkonaiset seikat erityisesti kiinnittivät hänen huomiotansa kansanrunoihin ja suomalaisuuden harrastuksiin.
Törngrenin perheessä hän näet tutustui läheltä aikansa oppineihin ja kansallisten rientojen ystäviin. Olihan v. Becker perheen sukulainen, ja häneltä Lönnrot etusijassa sai vaikutelmia, jotka kävivät hedelmiä kantaviksi. Jo apteekissa ollessaan hän, kuten muistamme, oli mielihyvällä lukenut Beckerin etevää lehteä "Turun Viikko-Sanomia", jossa suomenkieli savolaisen Beckerin kynästä pulppusi ennen tuntemattomassa tuoreudessaan ja epäilemättä suuresti viehätti Uudenmaan kieliköyhässä seudussa syntynyttä nuorukaista. Nyt hän ylioppilaana Beckerin johdolla uudelleen syventyi tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta koskevia julkaisuja ja kirjoitelmia, jotka herättävästi vaikuttivat hänen alttiisen mieleensä. Porthanin ja hänen aikalaistensa alkama kansallinen työ alkoi vähitellen selvitä nuorelle Lönnrotille ja kiihoittaa hänen tiedonhaluansa. Lisäksi tulivat Topeliuksen arvokkaat kansanrunojulkaisut, jotka tietysti yhä enemmän virittivät Lönnrotin harrastusta. Ne todistivat mahtavia runoaarteita vielä olevan salassa maailmalta kaukana Venäjän Karjalassa ja osoittivat runojen suuren kansallisen merkityksen. Topeliuksen työ siinä suhteessa tulikin Lönnrotin elintehtävän lähimmäksi edeltäjäksi ja esikuvaksi, joskin Porthan, Ganander ja Becker olivat hänelle tärkeitä tienviittojia.
Vieläpä Lönnrotin oleskelu Laukon kartanossa muutenkin viehätti häntä kansansa muinaisuuden tutkimiseen. Laukko oli vanha tarurikas paikka, ja Vesilahden rahvaan huulilla eli tällöin vielä ihana kansanruno "Elinan surmasta", jonka surkeat tapahtumat on sijoitettu juuri Laukkoon ja sen ympäristöön. Lönnrotiin vaikutti tuo muhkea ballaadi niin tehoisasti, että hän rupesi keräämään Vesilahdelta rahvaan muitakin vanhoja muistoja ja runoja. Kerrotaanpa että rouva Törngren, jolla oli avoin ja harras mieli kaikkia hyvin pyrintöjä kohtaan, muka kiihoitti Lönnrotin keräysintoa palkitsemalla hänet jokaisesta uudesta runosta ylimääräisellä aamupäiväkahvilla. Lönnrotin mielijuomia oli näet väkevä ja hyvä kahvi, jota hän voi juoda koska tahansa ja monta kuppia peräkkäin.
Siten Lönnrot eri tahoilta sai herättäviä vaikutelmia, jotka vähitellen valmistelivat häntä hänen vastaiseen elämäntyöhönsä. Samalla hän, asuen hienosti sivistyneessä ja arvokkaassa perheessä, laajensi elämänsä näköpiiriä ja ihmistuntemustaan. Törngrenin kodissa seurustelivat maansa ja aikansa etevimmät miehet, viipyen kesäisin ajoin usein viikkokausia vierasvaraisessa Laukossa, ja Lönnrot oli siten tilaisuudessa tekemään hyviä tuttavuuksia sekä lisäämään elämänkokemustaan. Perheen nuorten jäsenten ympärille taasen keräytyi, varsinkin vanhimman pojan päästyä ylioppilaaksi, iloinen piiri nuoria tovereita, ja Lönnrot, vaikkapa ei ollutkaan erittäin notkea seuramies, sillä hänen käytöksensä pysyi läpi iän ujona ja vaatimattomana, mielellään viihtyi nuorten vilkkaassa joukossa. Hänkin tunsi Törngrenin perheessä alati olevansa kuin kotonaan, ja häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Huolimatta hieman karheasta ja kömpelöstä ulkokuorestaan — "kumartamaan minä en opi koskaan", hän sanoi vielä vanhoilla päivillään, — hän oli mieluinen vieras talon nuoren tyttären ympärille kokoontuvien iloisten neitostenkin piirissä, jotka kuitenkin arvelivat, ettei Lönnrot ollut lemmennuolien ammuttavissa.
Näin kuluivat Lönnrotin päivät kotiopettajana opetuksen, omien lukujen, suomenkielen ja muinaisuuden harrastusten, sivistävän seurustelun ja nuoruuden huvitusten välillä. Kotimökistä saatu luonnonrakkaus veti häntä Laukossakin vastustamattomasti luonnon helmaan. Kesällä hän samosi metsissä, souteli Laukkoa ympäröivillä vesillä ja tutustui rahvaan tapoihin ja elämään. Uinti oli hänen mieliurheilujaan. Talvisin hän hiihteli ja laski mäkeä, tekipä itse itselleen suksiakin. Tuo terveellinen urheilu ja ajan säännöllinen jakaminen henkisen ja ruumiillisen työn välillä karkaisi hänen ruumistansa ja laski pohjan sille rautaiselle terveydelle, joka seurasi häntä kuolinvuoteelle saakka. Huilua puhaltamalla ja kanteletta soittamalla hän viihdytteli mieltänsä päivätyön päätettyänsä, vaikkapa ei ollutkaan erityisesti musiikkimies. Lieneepä hän ennättänyt ulottaa harrastustansa ympäristön rahvaankin henkiselle kohottamiselle. Ainakin kerrotaan hänen opettaneen, mahdollisesti kumminkin vasta myöhempien Laukossa oleskelujensa aikana, Laukon alustalaisten lapsille kirjoitustaitoa. Samalla hän opetti niille hiihtoakin. Kansanomaisella ja kaikille yhtä ystävällisellä käytöksellään hän täydellisesti voitti seudun rahvaan suosion. — Laukossa olo oli suloisimpia aikoja Lönnrotin elämässä, ja lapsellisella kunnioituksella hän kiintyi sen hyviin asujamiin. "Hyvä talo", "hyvä Laukko" olivat ne nimitykset, joita hän myöhemmin käytti Laukosta puhuessaan. Ja ahkera kirjeenvaihto Laukon herrasväen kanssa sekä jatkuva vierailu Törngrenin kodissa vielä kauan jälkeenpäinkin kiinnittivät Lönnrotia tuohon "hyvään taloon". Itse hän eräässä kirjeessään v:lta 1836 sanoo Laukossa olostaan, että se "aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä". Eikä ihmettä, sillä Laukossa hän oli tavannut herttaisen kodin ja saanut niiden monipuolisten herätysten siemenet, jotka sitten versoivat Suomen kansalle reheväksi viljaksi.
Hänen opetustoimensa Törngrenin perheessä läheni loppuansa, samalla kun hän valmistui suorittamaan filosofian kandidaattitutkintoa, johon siihen aikaan kuului kokonaista 12 ainetta. Tärkein opinnäyte tutkintoa varten oli n.s. "maisteriväitöksen" kirjoittaminen ja puolustaminen. Tässä tuli Laukon sukulainen, usein mainittu historian apulaisprofessori v. Becker, Lönnrotille ohjaajaksi. Hänen edellä kosketeltu esityksensä Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa v. 1820 oli jäänyt kesken syystä, että kaikki lukijat eivät olleet ymmärtäneet runoja. Nyt Becker, huomatessaan Lönnrotin taipumukset, kehoitti nuorta kokelasta kirjoittamaan maisteriväitöksensä samasta aineesta ja jätti muistiinpanonsa ja keräelmänsä Lönnrotin käytettäviksi. Tämä kävikin aineesen käsiksi nähtävästi syksyllä 1826, sillä 14 p. helmik. 1827 tarkastettiin Beckerin esimiehyydellä ensi osa Lönnrotin väitöstä De Väinämöine, priscorum fennorum numine (Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Kirjanen oli vain pieni, 16 nelitaitteista sivua sisältävä tutkimuskoe, jonka toinen, jo valmiiksi painettu osa hukkui Turun palossa seuraavana syksynä. Beckerin esimerkkiä noudattaen Lönnrot väitöksessään pykälä pykälältä kuvasi Väinämöisen vaiheita tuntemiensa tarujen ja kansanrunojen perustuksella ja lausui asiassa omia mietteitään. Tietysti kuvaus oli vielä hyvin vaillinainen, kun Lönnrotin täytyi nojautua yksistään silloin tunnettuihin taruihin ja runoihin, mutta tämä seikkapa se lienee kiihoittanut hänen haluansa itse ottamaan lähempää selkoa tuosta kansanrunojen suuresta pääsankarista. Joka tapauksessa hänen pienellä väitöskirjallaan on varsin tärkeä merkitys hänen vastaiselle työlleen. Se on ensimäinen rengas siinä suunnitelmien sarjassa, joka vihdoin vei Kalevalan suurenmoiseen kokoonpanoon. Väitöskirjaa laatiessaan Lönnrot näet perinpohjin tutustui silloin tiettyihin runovaroihin ja entisiin kansanrunouden tutkimuksiin. Samalla hän jo tällöin pani alulle sen menettelytavan, jota hän sitten Kalevalan kokoonpanossa käytti, s.o. kokosi yhdestä pääsankarista kaikki saatavilla olevat tiedot ja sovitteli ne yhtenäiseksi kuvaukseksi. Myös rupesi hän Beckerin tavoin katsomaan vanhoja runoja historiallis-kansatieteellisiksi todistuskappaleiksi, joilla oli suurin arvonsa Suomen kansan muinaisuuden valaisijana.
Väitöksen julaistuansa Lönnrot valmistautui lopulliseen tutkintoonsa, vaikkapa hän koskaan ei ollutkaan mikään loistava tutkintomies. Samana keväänä hän mitenkuten läpäisi nuo 12 ainetta, toiset paremmin, toiset huonommin, ja vihdoin 11 p. kesäk. 1827 suoritti julkisen filosofian kandidaattitutkinnon. Varattomuutensa vuoksi hän ei ottanut osaa samaan aikaan vietettyihin kalleihin maisterinvihkiäisiin, joissa m.m. Runeberg saavutti akateemisen laakerin. Lönnrot ei koskaan välittänyt hienoista arvonimistä, ja tällä kertaa hänellä kai jo oli mielessään tärkeämpikin asia, mihin voisi käyttää vähäiset, kotiopettajan toimesta karttuneet säästönsä.
Tähän oikeastaan voimme lopettaa Lönnrotin elämän ensimäisen jakson. Se oli ollut kovaa taistelua tiedonhalun ja puutteen välillä, kunnes onnetar vihdoin ohjasi hänen askeleensa Törngrenin ystävälliseen perheesen, ja varsinainen puute siten poistui kauaksi. Sama on ollut monen muunkin matalasta majasta opin teille pyrkineen nuorukaisen elämäntarina, mutta ani harvan niin liikuttava kuin Lönnrotin. Koko ajanjakso oli ollut hänelle juurikuin kovia oppivuosia, jotka monipuolisesti valmistivat tehtäväänsä Suomen suurta kansanrunojen kerääjää ja järjestäjää sekä suomalaisen kirjallisuuden ja kielen mahtavaa edistäjää. Nyt alkavat hänen vaellustensa ja suurtöittensä vuodet, jolloin hän uupumattomana risteili läpi itäisen ja pohjoisen Suomen ja kaukana sen rajojen ulkopuolellakin, vetäen esiin vuosisatojen kätköistä kansansa kunniaksi ja koko maailman ihailtaviksi ennen aavistamattomia runoaarteita. Tosin hän kandidaattitutkinnon suoritettuansa ryhtyi erikoisalanaan harjoittamaan lääketieteellisiä lukuja, mutta lääkärintoimi on kuitenkin ainoasti sivuasiana hänen elämässään, joka etusijassa omistihe ja keskittihe vallan toisenlaisille harrastuksille.
Mikä Lönnrotin sai kääntymään lääkäriksi, ei ole oikein selvillä. Mutta epäilemättä hänen olonsa apteekissa, ystävällisen auttajansa Sabellin kehoitus ja esimerkki sekä oleskelu Törngrenin perheessä, jonka isäntä ja parhaat tuttavat olivat eteviä lääkäreitä, saivat Lönnrotin valitsemaan tuon hänen luontaisille harrastuksillensa niin vieraan uran. Ja onneksipa se olikin hänen päätehtävälleen, kuten kohta tulemme näkemään. Lääkärin virka syrjäisessä seudussa näet tuotti hänelle murheettoman leivän, mutta samalla jätti riittävästi aikaa mieliharrastusten harjoittamiseen ja vei hänet lähelle parhaita runopaikkoja. Kaikki Lönnrotin elämässä on juurikuin kaitselmuksen edeltäkäsin valmiiksi miettimää johdatusta.