Elias Lönnrot

by O. A. Kallio

II.

Miehuus ja vaellusvuodet.

Lönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala tulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin. Yliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna maan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa nuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja kansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen istua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo viitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta hän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli hehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa oli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan Karjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän oli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt suorittaa matkansa jalan. — Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti pari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa parissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt tervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se muutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu Henrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja rakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut Tenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä kanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän pyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen vihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan muisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Täällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri valmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla. Täällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja virittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet; täällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa. Matkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen vallassa: "Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kaihoilta. — Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän." — Siinä soi väkevin sävelin Lönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka häntä ei koskaan jättänyt.

Huhtikuun 29 p:nä Lönnrot lähti Paikkarista liikkeelle Hämeenlinnaa kohti. Saadakseen lähemmin tutustua kansaan ja sen oloihin Lönnrot pukeutui hyvin yksinkertaisesti ja oli olevinaan talollisen poika, joka meni Karjalaan sukulaisiinsa. Outo ei osannut erottaa nuorta maisteria tavallisesta talonpojasta tai kuljeksivasta kisällistä, niin koruton oli hänen ulkonainen asunsa. Lönnrot oli tähän aikaan pitkä, hoikka ja luiseva nuorimies, jonka karheita ja päivän paahtamia kasvoja suuret eloisat silmät kaunistivat. Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita. Jo aivan alkumatkalla hän halvan ulkoasunsa vuoksi joutui hupaisiin seikkailuihin, joista hänen vaellusretkensä ovat niin rikkaat. Erään majatalon väki piti tuvan rahilla nukkuvaa Lönnrotia jonakin maankiertäjänä kisällinä; ja kun hän eräässä toisessa kievarissa lähellä Hämeenlinnaa pyysi hevosta kyytiin, "saapuakseen Hämeenlinnaan matkustajana eikä kisällinä", sekä hidastelevalle isännälle pyyntönsä tueksi juhlallisesti luetteli kaikki akateemiset arvonimensä, arveli isäntä vain: "Sanokaa tuolle meidän Kransille (koiralle) sellaisia." Hevosetta Lönnrotin täytyi lähteä tallustelemaan eteenpäin, ja renkipoika vielä ivallisesti kysyi että "käydenkös se magisteri lähtee?" Maisteria kyllä pojan hävytön kysymys harmitti, mutta pian hänen lämmin mielensä luonnon helmassa ilostui. Ja kun hän ei enää sinä iltana luullut ennättävänsä oikeaan aikaan Hämeenlinnaan, poikkesi hän tieltä havumetsään ja nukahti jonkun tunnin raikkaalla kuusenhavuvuoteella. Aamuyöstä hän kuitenkin jatkoi matkaa kaupunkiin, meni vanhaan tuttuun apteekkiin ja laskeusi maata herättämättä ketään oppilasten huoneesen sohvankannelle, jonka asetti vuoteekseen tuolien varaan. Siinä on jo muutamia kuvaavia piirteitä Lönnrotin retkistä.

Hämeenlinnasta Lönnrot jalkaisin, ystävien rattailla ja venekyydissä vaelsi Hollolan ja Heinolan kautta Mikkeliin, tutustuen etupäässä kansan kieleen, tapoihin ja elinkeinoihin, sillä nuo seudut olivat runoköyhiä. Tultuaan Savon puolelle hän ihastui suuresti Savon murteesen, arvellen sen muita sulavammaksi. Mikkelistä itäänpäin alkoi jo runojakin ilmestyä, ja ystävällinen rahvas täällä miellytti Lönnrotia paljoa enemmän kuin Hämeessä. Kerimäeltä Karjalaan päin kasvoi vähitellen runosaalis, joskin Lönnrotin keräystyötä osaltaan haittasivat hänen vierailunsa pappiloissa y.m. herraspaikoissa. Sitäpaitsi hän piti liikaa kiirettä poikkeamatta juuri ollenkaan syrjään valtateiltä. Kesälahdella hän tapasi matkansa parhaan runonlaulajan, kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jolta hän kolmatta päivää sai kirjoittaa runoja, m.m. erään Lemminkäisen kosintaa ja kuolemaa esittävän eepillisen runon. Huilunsoitollaan Lönnrot kokosi rahvasta ympärilleen kuin ennen Väinämöinen, luki kuulijoille ennen painettuja tai kerättyjä runoja ja sai siten nämä itsekkin laulamaan julki salatut tietonsa. Karjalaiset olivat hyvin avosydämistä ja vieraanvaraista väkeä, ja vaatimaton Lönnrot viihtyi erinomaisesti heidän seurassaan. Olo Kainulaisen rehdissä talossa jätti hänelle hauskat muistot; emäntä m.m. Lönnrotin tietämättä pesetti hänen liinavaatteensa, jotka hän saunasta tultuaan oli heittänyt kangaspuille kuivamaan. Kiteellä Lönnrot joutui erään talonpoikaispohatan häihin ja tutustui siten karjalaisten vanhoihin ja mutkallisiin häätapoihin, joista antoi kertomuksen. Tohmajärveltä hän aikoi kääntyä Vienan lääniin, mutta viehättyi ensin poikkeamaan Sortavalassa ja Valamossa. Luostari kaikkine kullasta kimaltelevine kirkkoineen teki Lönnrotiin ikävän vaikutuksen, ja hengenvaaralla hän tiheässä sumussa rantalaisten veneessä palasi sieltä Sortavalaan. Pälkjärvellä hän taas nukkui yhden yön laukku päänalusena metsässä havuvuoteella, josta lehmät aamusella pöyhivät hänet hereille. Aikomuksensa oli yhä samota Venäjän Karjalaan, mutta saavuttuaan Pielisjärven itäpuolitse Nurmekseen hän kai kesän ja rahojen vähyyden vuoksi kääntyi kotimatkalle eikä osunut ohjaamaan askeleitansa edes runorikkaasen Salmin kihlakuntaan, kun oli huomaavinaan runojen Sortavalan puolella vähenevän. Kotimatkan hän suoritti nopeasti Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta, saapuen tuttuun Laukkoon syyskuun alussa. Rautalammilla hän kävi tunnettujen kansanrunoilijain Paavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen pakeilla.

Joskin Lönnrotin matkan alkuperäinen päämaali, Vienan Karjala, jäi saavuttamatta, voi hän silti olla tyytyväinen retkensä tuloksiin. Matkalla hänen näköpiirinsä oli laventunut, henkensä virkistynyt; hän oli oppinut tuntemaan itäsuomalaisen kansan rikasta kieltä ja alkuperäisiä oloja ja paras kaikesta — runoja oli karttunut runsaasti, yhteensä noin 300 numeroa loitsuja, häävirsiä, lyyrillisiä runoja ja uudempia lauluja. Vanhoja eepillisiä runoja oli sen sijaan niukalti. — Helsinkiin saavuttuansa Lönnrot ryhtyi runojensa julkaisupuuhiin lisätäkseen arvokkaalla tavalla köyhää suomalaista kirjallisuutta. Jo matkalla ollessaan hän lepopaikoissa oli järjestellyt keräyksiään painoa varten, ja Helsingissä hän jatkoi tätä työtä. Tässä oli lähinnä Topeliuksen esimerkki hänellä silmäin edessä. Mutta Lönnrot menetteli koko joukon vapaammin: hän tasoitteli runojen kieltä ja oikeinkirjoitusta sekä yhdisteli eri toisintoja pitemmiksi runoiksi. Hänen tarkoituksensa näet oli toimittaa runot mahdollisimman yleistajuisina ja lukukelpoisina julkisuuteen. Täten hän vähitellen johtui sille tielle, joka vihdoin vei Kalevalan kokoonpanoon. Marraskuun lopulla hän julkaisi tilausilmoituksen, jossa hän sanoo runot arvokkaiksi sentähden, että ne antoivat tietoja vanhan kansan oloista, olivat puhdasta kieltä ja muuten somia laadultaan. Painatustyö kuitenkin viipyi, ja vasta kesällä 1829 ilmestyi ensi vihko nimellä "Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja". Toinen vihko ilmestyi vielä samana vuonna. Ensi vihon esipuheessa hän ilmoittaa julkaisullaan tarkoittavansa sitä, että kansa oppisi antamaan arvoa vanhoille runoillensa ja että runoista olisi etua suomenkielelle ja kansan muinaisuuden tuntemiselle. Samoin hän toisen vihon esipuheessa lausuu runoista: "Net ehkä parahiten selittävät, minkälainen elämän muoto ja minlaiset tavat vanhana aikana Karjalan ja Savon mailla olivat." — Lönnrot ei siis pannut pääpainoa julkaisun tieteelliselle puolelle, vaan ensi sijassa tahtoi toimittaa arvokkaita ja herättäviä kansankirjoja, joiden pohjalle sitten voitaisiin rakentaa uutta kansallista sivistystä.

"Kanteleen" kolmas vihko ilmestyi painosta v. 1830 ja neljäs v. 1831. Mutta yleisön harrastus oli vielä perin laimea, ja köyhä Lönnrot, joka kesken kiireellisiä lukujaan oli itse kustantanut julkaisunsa, kärsi tappiota. Hänen täytyi keskeyttää työnsä ja jättää viides jo valmiiksi toimitettu osa painamatta. Mutta se oli suureksi onneksi suomalaiselle kirjallisuudelle. Jotkut innokkaat suomenkielen ystävät johtuivat näet silloin miettimään keinoa, jonka avulla kansallista kirjallisuutta voitaisiin edistää. Ja keino keksittiinkin. Helmikuun 16 p. 1831 kokoontui 12 nuorta yliopiston jäsentä yliopiston suomenkielen lehtorin Kaarle Niklas Keckmanin luo, ja he päättivät perustaa seuran, joka ottaisi tehtäväkseen suomenkielisen kirjallisuuden viljelemisen, koska asia muka oli "ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin viideltä", kuten Lönnrotin laatima suomenkielinen pöytäkirja lausuu. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vaatimaton synty — seuran, joka sitten mitä mahtavimmin on työskennellyt suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Lönnrotista tuli seuran ensimäinen sihteeri ja pian sen uutterin työntekijä. Hänen ja kirjallisuuden seuran työ liittyivät siitä lähtien toisiinsa. Hän kokosi ja järjesti arvokkaat kansalliskirjallisuutemme kulmakivet — seura kustansi ne julkisuuteen.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot yhä oli halunnut Venäjän Karjalaan, jonne hän ensi matkallansa ei ollut ehtinyt. Siellä hänelle yhä kajasti eepillisten runojen oikea kultamaa. Ja vaikka lääketieteelliset luvut vaativat aikaa, ei into antanut hänen kauemmin pysyä alallaan. Runonkeruu oli tullut hänelle toiseksi luonnoksi. Kanteleen viidennen osan valmiiksi kirjoitetussa esipuheessa (20 p:ltä huhtik. 1831) hän ilmoittaa lujan aikomuksensa olevan seuraavana kesänä samota tuonne Topeliuksen viittomille runomaille ja lisää: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; toisinansa olen itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. Niin se kyllä on kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuammekin palajamme usein, mihen luonto vaatii."

Lönnrot otti siis taas laukun selkäänsä, matkasauvan käteensä ja lähti liikkeelle Helsingistä lopulla toukokuuta 1831. Samalla hän erosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran sihteerin toimesta, johon astui Lönnrotin harras ystävä, lehtori Keckman. Seura puolestaan päätti antaa Lönnrotille matkarahoiksi 100 seteliruplaa, jotka Lönnrotin matkan keskeytymisen vuoksi jäivät sillä kertaa antamatta. Lönnrot samosi nyt pohjois-Hämeen ja pohjois-Savon kautta Kajaanin kihlakuntaan, missä vallitsi ankara katovuosi, niin että Lönnrotin täytyi kerran elää kolme päivää pelkällä maidolla ja pettuleivällä. Myös vaikea vilutauti jo alkumatkasta haittasi hänen runonkeräystään. Runojen saalis olikin niukka, sillä matka kävi runoköyhien seutujen kautta nopeasti suoraan Vienan lääniä kohti. Kuitenkin hän tutustui tälläkin matkallaan eri seutujen rahvaan kieleen ja tapoihin, kulkiessaan heidän kyydissään ja maatessaan heidän pirteissään. Jo oli hän Kuhmon ja Kiannan sydänmaiden läpi samonnut kaukaiseen Kuusamoon, aikoen juuri astua rajan ylitse, kun hänet täällä saavutti lääkintöhallituksen käsky viipymättä palata Helsinkiin taistelemaan Suomeen saapunutta aasialaista koleraa vastaan, joka juuri teki tuhoisaa surmaretkeänsä läpi Europan. Lönnrot totteli käskyä ja palasi nopeasti Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui jo 22 p. elokuuta. Vienan Karjalan runomaat jäivät siis nytkin käymättä, niin katkeralta kuin se lie innokkaasta runonkerääjästä tuntunutkin.

Lönnrot määrättiin heti koleralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja kolerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan ja Sääksmäen alueille. Hän ryhtyi pelottomasti taisteluun ruttoa vastaan, joka vihdoin tarttui häneenkin ja piti häntä pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla. Hauskana kaskuna kerrotaan, kuinka kerran, Lönnrotin ollessa avojaloin ja paitahihasillaan toimessaan, itse Suomen ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, tuli tarkastamaan sairashuonetta. Salatakseen pukunsa vajanaisuutta Lönnrot silloin kiireesti pistihe tyhjään sairassänkyyn ja veti peiton leukaa myöten yllensä. Zakrevski kulkee ohi, luulee Lönnrotia joksikin potilaaksi ja sanoo seuralaiselleen: "Katsos, kuinka tuo tuossa on musta; se kai jo kohta kuolee." Lönnrotia, joka todella oli hyvin tummahko iholtaan — olihan hän mustapään Matin jälkeläinen — mahtoi Zakrevskin johtopäätös varmaan makeasti naurattaa.

Koleralääkärinä ollessaan Lönnrot siinä sivussa harrasti runonkeräystäkin ja m.m. marraskuussa samana vuonna kirjoitti muistoon Sääksmäellä merkilliset Ritvalan Helkavirret, jotka Gottlundkin jo 7 vuotta aikaisemmin oli kirjaan pannut. Samalla hän lukujensa ohella Runebergin lehdessä "Helsingfors Morgonbladissa" julkaisi yhtä ja toista kansanrunoutta koskevaa, antaen m.m. kuvauksen sen ajan talonpoikaisista runoniekoista, Ritvalan helkajuhlista ja runonkeruumatkoistaan. Ahkerat opinnot veivät kuitenkin niin tarkoin Lönnrotin ajan, ettei hän joutanut toimittamaan uusia runojulkaisuja. Jo v. 1830 hän oli tullut lääketieteen kandidaatiksi, toukokuussa 1832 hän suoritti lääketieteen lisensiaattitutkinnon, ja seuraavassa kesäkuussa hän saavutti lääketieteen ja kirurgian tohtorinarvon, puolustettuansa suosijansa prof. Törngrenin esimiehyydellä väitöskirjan Om Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten loitsulääkityksestä). Näemme kuinka Lönnrot väitöskirjassaankin koetti sovittaa yhteen lääketieteellisiä opinnoitaan ja kansanrunouden harrastuksiaan.

Näin oli Lönnrot päättänyt yliopistolliset opintonsa. Hän oli Helsingissä ollessaan ahkerasti seurustellut Törngrenin perheessä ja viettänyt joutoaikojaan rakkaassa Laukossa, joka oli muuttunut hänen toiseksi kodikseen. Laukossa elettiin entiseen tapaan, ja varsinkin isännän syntymä- ja nimipäivä, Agapetuksen päivä 18 p. elokuuta, muodostui juhlahetkeksi, jolloin tuttavat lukuisasti saapuivat Laukkoon. Lönnrot oli tietysti ensimäinen mies vieraiden parvessa, jotka enimmälti olivat lääkäreitä, eikä suinkaan säästänyt iloansa iloisten joukossa. Kuuluupa hän sukkelan professori Ilmonin kanssa yhtenä juhlanumerona esittäneen tanssi-ilveilyjäkin, niin kehno tanssija kuin hän olikin. — Lönnrot tavallisesti kauimmin viipyi vieraana ja eli kuin kotonansa. Hyvänä räätälinä hän kerran leikkasi itselleen päällystakin, jonka pitäjän räätäli sitten ompeli. Takin kuosi miellytti niin kartanon renkejä, että he yksi toisensa jälkeen alkoivat sarkapakka kainalossa vaeltaa Lönnrotin kammariin pyytämään, että tohtori leikkaisi heillekin yhtä somia päällystakkeja. Ystävällinen tohtori täyttikin renkien pyynnön, mutta kun hän piloillaan kysyi, pitikö hänen myös ommella takit, arvelivat rengit, että "kyllä räätäli ne sentään ompelee paremmin kuin tohtori". — Kerran Törngrenin perhe oli heinäniityllä, ja professori ehdotteli että seurue ruumiinsa terveydeksi kuokkisi niityn runsasta palkintoa vastaan. Muut kuokkijat, ollen nuoria ja työhön tottumattomia, ansaitsivat vain mitättömän summan, mutta vahva ja kestävä Lönnrot ansaitsi koko 200 taaleria, jotka isäntä, huolimatta pehtorin nurisemisesta, empimättä maksoi tuolle tohtorin arvoiselle kuokkijalle. "Hyvä Laukko" pysyi yhä Lönnrotin mieluisimpana olinpaikkana.

Helsingissä ollessaan Lönnrotkin osaltaan lienee kai kuulunut siihen pieneen piiriin, joka 1830-luvun alussa "lauantaiseuran" nimellä tuli tunnetuksi, tai ainakin hän oli sitä lähellä, sillä olihan hän useiden seuran varsinaisten jäsenten tuttava. Seuran kokouksiin hän tuskin lienee ennättänyt ottaa osaa. Valtiolliset olot olivat entistä kireämmät, ankara virkavalta rasitti painajaisen tavoin, ja nuoret, innokkaat isänmaan ystävät huolekkaasti keskustelivat kansallisesta tulevaisuudesta. Lauantaiseuran sieluna oli Runeberg, ja sen muista jäsenistä olivat huomattavimmat voimakas Snellman, sukkela ja nerokas Nervander ja itsetietoinen Cygnaeus. Suomen parhaat nuoret kyvyt olivat tässä piirissä edustettuina, ja usein sen intomieliset jäsenet läpi yön istuivat yhdessä pohtimassa kansallisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siinä oli koossa intoisaa nuoruutta, rikkaita toiveita, hehkuvaa halua ja henkistä pyrkimystä. Siinä kypsyivät Suomen vastaiset suurmiehet elintehtäviinsä. — Muuten Lönnrotin lääkäriksi lukemisen ajoilta ei ole paljon tietoja. Hän ei ollut mikään julkisuuden mies, vaan pysyi vaatimattomasti syrjässä, sillä hänen aikansa kyllä kului tyyten ahkerissa opinnoissa ja mieli työn harrastuksissa. Pian hän jättikin Helsingin pariksi vuosikymmeneksi.

Runot ne yhä edelleen paloivat Lönnrotin mielessä, ja Vienan lääni kajasti hänelle tarujen ihmemaana. Outo olisi luullut nuoren tohtorin nyt hetimmiten pyrkivän vakavan leivän ääreen, mutta toisaalle kävi Lönnrotin ajatus. Jo 13 p. heinäk. 1832 hän sonnustihe kolmannelle runonkeruumatkalleen, joka Laukosta kävi Tampereen, Jyväskylän, Kuopion ja Nurmeksen kautta suoraan Venäjän puolelle. Matkalla Lönnrotille sattui useita hupaisia seikkailuja. Niinpä hänen kerran oppaansa kanssa täytyi omatekoisella lauttapahasella kulkea erään Venäjän rajalla olevan järvien salmen yli, toisen kerran kirveen puutteessa uida erään joen poikki, viskattuaan ensin vaatteensa ja tavaransa yli. Rämpiessään erään suon poikki hän joka askeleella vajosi polvia myöten vetelään. Repolan kirkonkylässä mahtava talonpoika Törhöinen piti häntä tiukalla passista, kun koleran pelosta epäili Lönnrotia kaivojen myrkyttäjäksi y.m. seikkailuja. Repolasta Lönnrot suuntasi matkansa varsinaiseen Vienan lääniin ja saapui Akonlahteen saakka, mikä on Repolan ja Vuokkiniemen rajakyliä. Mutta täältä runolan kynnykseltä nähtävästi ajan vähyys taaskin pakoitti hänet palausmatkalle, joka kävi nopeasti Sotkamon, Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, minne Lönnrot saapui syyskuun 17 p:nä. Valtainen kierros oli taaskin tehty, runoja oli karttunut runsaasti, joukossa kertovaisiakin, ja samalla Lönnrot oli perinpohjin tutustunut Karjalan rahvaan yhteiskunnallisiin, uskonnollisiin, kansa- ja kielitieteellisiin oloihin, joista hän vuoden 1833 Helsingfors Morgonbladissa julkaisi huvittavia kuvauksia.

Vienan lääni oli jäänyt nytkin käymättä, ja hämärältä näytti, tokko Lönnrot, jota lääkärin toimi tästälähin oli velvoittava toisaalle, enää koskaan saisi tilaisuutta mielituumansa toteuttamiseen. Mutta suopea onnetar oli jo ottanut ohjatakseen Lönnrotin askelia Suomen kansanrunouden ja kirjallisuuden hyväksi. Kohta Helsinkiin tultuansa Lönnrot määrättiin virkaatekeväksi piirilääkäriksi Ouluun, sillä kolera ja ankara kato oli tehnyt suuria hävityksiä pohjois-Suomessa ja lääkäreitä tarvittiin paljon. Lönnrotin aika kului tarkoin virkatehtäviin, mutta matkoillaan hän silti ennätti tutustua Oulun puolen kansaan ja kieleen, hankkipa haltuunsa muiden kokoomia kansanrunojakin. Tukala lääkärin toimi Oulussa olisi ehkä ajan pitkään laimentanut hänen kansanrunous-harrastuksiaan, mutta sattuma avasi hänelle siinä suhteessa edullisemman toimialan. Jo edellisenä vuonna hän oli halunnut pyrkiä piirilääkäriksi Kajaaniin, voidaksensa siellä rauhassa harjoitella suomenkielen tutkimuksia ja ollaksensa lähellä runorunsasta Venäjän Karjalaa. Nyt tulikin Kajaanin piirilääkärin virka tohtori Samuel Roosin poissiirtymisen kautta avoimeksi, ja Lönnrot heti mielissään haki sitä. Jo saman vuoden lopulla hän määrättiin ensin virkaatekeväksi ja sitten seuraavana vuonna 1833 vakinaiseksi piirilääkäriksi Kajaanin laajaan ja harvasti asuttuun piiriin. Hän oli nyt päässyt omintakeiselle pohjalle.

On todella ihmeteltävä nuoren lääkärin intoa pyrkimään tuonne Suomen syrjäisimpään sopukkaan, kun parempiakin lääkärinpaikkoja olisi kai ollut saatavissa. Mutta kunnon Lönnrot ei koskaan ajatellut omaa etuaan ja mukavuuttaan — hänelle oli hyvä asia kaikki kaikessa. Iloisin mielin ja rinta täynnä kauniita toiveita hän alussa vuotta 1833 muutti ränstyneesen ja vähäpätöiseen Kajaaniin, joka pariksi vuosikymmeneksi, hänen miehuutensa kukoistusajaksi, oli tuleva hänen vakinaiseksi olinpaikakseen.

Kajaani oli tähän aikaan oikeastaan kurja kylänrähjä, joka kulki kaupungin nimellä. Sananlaskuna olikin: "Kajaanissa on kaksi katua; toista kulkevat siat sateella, toista porvarit poudalla." Nämä olivat valtakatuja; lisäksi oli neljä poikkikatua, kaikki samoinkuin pihamaatkin sateella kukkuroillaan lokaa ja saviliejua, niin ettei tahtonut yli päästä. Tori oli kivien, kantojen ja pensaiden peitossa, yhtä liejuinen kuin kadutkin. Talot taas olivat kehnoja matalia pirtinrähjiä; mistä puoli tuohi- tai turvekattoa kateessa, missä seinä uhkasi pelottavasti joka hetki kaatua ohikulkijan päälle, missä ikkuna särkynyt tai päreillä ja rievuilla tukittu, missä vielä sisäänlämpiävä kiuas ja lasien sijassa alkuperäiset luukkuikkunat. Kesäisin tepastelivat lampaat, vuohet ja siat ruohoisilla kaduilla, ja lehmien kellot kilkattivat iltaisin lehmisavulla itse raatihuoneen lähettyvillä. Harvalukuinen väestö — v. 1835 vain 394 henkeä — eli maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Hyvä tulolähde oli läpikulkevasta tervasta, jota korven kultaa siihen aikaan runsaasti valmistettiin Kajaanin vesistöjen varsilla. Talvisin suuret markkinat antoivat moneksi päiväksi eloa kaupungille, johon silloin kokoontui kansaa laajalti Suomesta ja Venäjän puolelta. — Elintavat olivat yksinkertaisia. Mainittakoon niiden kuvaukseksi eräs hupainen tarina. Kun eräs arvoisa Kajaanin kauppias toi kotiinsa oululaista nuorikkoansa, tapasivat he lähellä Kajaania kovin halpaan ulkoasuun puetun miehen lantakuormaa ajamassa. Nuorikko tiedusteli kuorman kuljettajaa mieheltään ja, saatuaan kuulla sen olevan kaupungin hyvinarvoisan raatimiehen, oli pelosta vähällä pyörähtää takaisin Ouluun, arvellen että jos raatimies jo oli tuon näköinen, niin mitä sitten muut asukkaat. — Kajaanin rouvat itse leipoivat, kehräsivät, kutoivat, parsivat ja pesivät, ja neidit seurasivat äitiensä esimerkkiä. Täällä "luonnon helmassa" saattoi kajaanilainen, kylvettyään naapurinsa saunassa, arastelematta kulkea roikkia alasti kotiinsa kadunkin poikki ja torin laitaa pitkin.

Tällaiseen vähäpätöiseen maakylään Lönnrot nyt joutui ja koteutui sinne pian erinomaisen hyvin. Yksinkertaiset rauhalliset olot miellyttivätkin häntä paljoa enemmän kuin suuren maailman melu ja hienostuneet seurapiirit. Kajaanissa oli olo vapaata ja vaatimatonta. Herrasperheitä oli vähän: pappeja, kaupungin ja kruunun virkailijoita, yhteensä noin puolikymmentä perhettä. Hajallaan ympäristössä asui myös muutamia säätyläisiä. Täällä erämaan yksinäisyydessä ja elämän arkipäiväisyydessä olivat virka- ja herrasmiehetkin siihen määrin tympeytyneet ja tylsistyneet, ett'eivät vähääkään välittäneet henkisistä harrastuksista. Ryypiskely ja korttipeli oli heidän parhaita ajanvietteitään elämän yksitoikkoisuudessa. Varsinkin pitkän pimeinä talvi-iltoina saattoi varmasti tavata tutun peliseuran koossa totilasien ääressä. Seuraelämän ylläpitämiseksi muodostettiin Lönnrotin Kajaaniin tultua oikein erityinen seuraklubi, jonka jäsenten luona vuorotellen iltaa vietettiin. Joskus pidettiin Kajaanissa tai ympäristön herraspaikoissa vaatimattomia kemuja ja tanssiaisia, joissa kieleltään sukkela, joskin käytökseltään kankea Lönnrotkin pyöräytteli Kajaanin ujoja kaunottaria. Myöhemmin (1839) Lönnrot kuvaa Kajaanin seuraelämää näin: "Tosiaan on täälläkin seurapiiri, jonka olemassaolon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa, joita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin kauan, kunnes seuraava päivä vaikenee — seikka, joka muutamille hyvästikin korvannee pitkän matkan. Ylimääräistä tanssia on välistä nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.

"Joulunaika on sitäpaitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika. Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä, niin että maallakin voi odottaa vieraita parin kolmen viikon perästä, kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja herroille joku lasi totia. Naiset saavat sitä paitsi usein pienen lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan mielellään jää, vaan eroaa seura klo 9 tai 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee nämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on se, että kaikkialla saattaa olla kuin kotonaan, ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on kokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra." —

Lönnrot asuskeli alussa hyyryllä eri paikoissa ja eli niin yksinkertaisesti ja kajaanilaisittain, että kaikki ihmettelivät. Pian hän sai hauskoja ja hartaita tuttavia paikkakunnan vähälukuisista herrasmiehistä, joille Lönnrotin rehti, avoin, leikillinen ja mukautuva olemus oli sangen tervetullut lisäys erämaan yksitoikkoisuudessa. Tosin Lönnrot ei ollut harras lasinkallistaja eikä peluri; vaan hyvässä seurassa hän kyllä otti pari lasia totia, lasketteli kokkapuheita ja pössytteli uskollista piippunysäänsä, joka harvoin jouti pois hänen hampaistaan. Hän oli näet yhtä kiihkoisa tupakan polttaja kuin kahvin juojakin, ja poltti aina hyvää tupakkaa. Muuten kerrotaan hauskana muistelona, kuinka Lönnrot Kajaaniin muuttaessaan jonakin iltana tuli erääsen kestikievariin ja vilua karkoittaakseen otti pari kovaa "knorria". Majatalon väki silloin Lönnrotin suureksi hauskuudeksi arveli, että entinen piirilääkäri oli ollut jo tavallinen juoppo, mutta uusi taisi tulla vielä veikeämpi. — "Kohtuus kaikessa" oli Lönnrotin kultainen sääntö, ja niinpä hän, nähtyään juoppouden rehoittavan kukkuroillaan Kajaanissa, kohta ryhtyi täällä raittiusharrastuksiin, ollen tienraivaajia siinäkin suhteessa. Hän näet puuhasi Kajaaniin jonkinlaisen raittius- tai pikemmin kohtuusseuran, jolle hän valmisti pitkän sääntöehdotuksen maaliskuussa 1834. Seuraan yhtyikin aluksi puolitusinaa jäseniä, joukossa sangen innokkaitakin viininjumalan palvelijoita, joiden vuoksi kai Lönnrot varovaisesti muodosti seuransa juuri kohtuuden seuraksi. Lönnrot näkyy olleen seuran johtomies, mutta jäsenten vähyyden ja Lönnrotin töiden sekä matkojen tähden seura kohta hiljaisesti lienee nukkunut rauhaan. Vasta professoriksi tultuaan Lönnrot jälleen hartaasti ajoi raittiusasiaa, asettuen yleensä kohtuuden kannalle, joskaan ei vastustanut ehdotonta raittiuttakaan.

Lönnrotin toiveet saada Kajaanin rauhassa mielin määrin tutkia suomenkieltä ja koota kansanrunoutta aluksi pahasti pettivät. Maakunnassa oli näet monta kesää peräkkäin vallinnut ankara kato ja nälänhätä, joiden synnyttämät taudit, varsinkin puna- ja lavantauti, syksyllä 1832 ja talvella 1833 kaatoivat kansaa kuin niittomies heinää. Monesta talosta kuoli väki milt'ei sukupuuttoon. Kajaaniin laitettiin tilapäisiä sairashuoneita, joissa vastatulleella piirilääkärillä oli ankara työ edessä. Hän teki minkä voi, mutta kulkutauti raivosi aikansa. Helsingissä olevat ystävät lähettivät nälkää kärsiville hätäapua — muun muassa Runeberg määräsi uudesta runokokoelmasta saamansa tulot tähän tarkoitukseen — ja Lönnrot muodosti komitean, joka jakoi apua hädänalaisille. Liialliset ponnistukset kävivät yli Lönnrotinkin rautaisten voimien, taudin kova koura tarttui häneenkin ja piti häntä viisi viikkoa sairas-vuoteella. Joskus hän makasi milt'ei tunnotonna. Etelä-Suomeen levisi jo huhu Lönnrotin poismenosta, synnyttäen ystävien piirissä katkeria kaipauksen tunteita. Eräs naisrunoilija m.m. sepitti surulaulunkin Lönnrotin, "Suomen runojoutsenen", varhaisesta kuolemasta, pannen laulussaan erityistä painoa Lönnrotin runolahjoihin. Hän vertaa Lönnrotia pohjolan vaahteraan (lönn = vaahtera) ja jatkaa (O. Mannisen suomennos):

Soittons' itse Väinö vihannille
Ojens' oksilles,
Suloks Suomen maille mairehille
Sääsi säveles.

Eipä maassa matalassa täällä
Virtes viihtynyt —
Laulun iki-isä ilman päällä
Kuuntelee sua nyt.

Onneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis voitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja samalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä 1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle lääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas oli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille valitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä tehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut liioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää vanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään huononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut; päinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan. Tosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen vetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti perehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista kirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä ja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin F.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia suurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa liikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen tunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut aikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. — Yhteinen kansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen ja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti sairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli "Lentruutin", kuten häntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän kirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin vain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai 1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli, ankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa tapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista ja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja soveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan etuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli luonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan rohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun ihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo "katsotut", vastasi Lönnrot sukkelasti "katsovansa" niitä isomman joukon yhdellä kertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja rahvaan noudattaa. "Kajaanin tohtori" tuli pian huutoon, ja koko pohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille hänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta. Virka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni lääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti epäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka hänkin määräsi.

* * * * *

Olemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä; käännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.

Suomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä keskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän kirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori Keckmanille: "Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään." Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa hän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: "Muutoin oli täällä paljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain nimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta maanmiehiltänsä… Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen puolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä kuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä saisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita runoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa." — Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen kielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin kehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran kustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista ansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua ja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta toimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut "kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista aineista". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot kohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi Keckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa. Vaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi pitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin Keckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt muille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan. Nytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä "Kanteleen" tapaisissa vihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa, mutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti kehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu Lönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan, mutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan uutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti Kalevalan kokoonpanoon.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti runojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon useasta toisinnosta.

Nyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä tarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista menettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot oli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen kokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä hänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä ensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia yhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen oma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan suuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten omista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja, sovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi. Heinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä tuumastaan Keckmanille seuraavasti: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja lectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä ollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää. Jos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään mitä vielä on pränttäämättä, erittäin." — "Lyömällä yhteen" kaikki hallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen pituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista, "ilman sanaakaan omia panematta". — Se oli ensi askel eepillisten kansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe, jonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta sommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin runolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.

Syksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan painokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä toimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan läänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin oli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista Kalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p. syysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti Kiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta runoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli pirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku päänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta ei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi ihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään ylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse ja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen, partasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen runojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän pitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, etupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen pohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa runonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi sangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila Kieleväinen, joka hänelle "osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi Väinämöisestä" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin käsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä runonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä. Täällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai 6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa laulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys. Matkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä kulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain parannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän saavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella olennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita häärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja Sotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.

Matkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli tällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja, jollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa Perttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle, mutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo oivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin herkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan ollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet lapsetkin runoja osasivat.

Kotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen ne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan esityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon kaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli saanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721 säkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan päätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.

Toisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä, saaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman "Naimakansan virsiä". Siihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka nyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden kuvauksessa.

Suoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia tuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan todellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka jo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen mielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen runonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä kohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu koettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous, "joka vastaisi puolta Homerosta" tai islantilaisten Edda-runoelmaa, kuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis osaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja järjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan jotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli, antaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa kansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen perustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.

Loppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja sovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen "Runokokous Väinämöisestä", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri eepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen ja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa että myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista huomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella vapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia toisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa täydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista oloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen kauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti laatia kuvauksensa niin eheäksi ja "juoksevaksi" kuin mahdollista, sovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen mielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai jossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman, vaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo "Kanteletta" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista menettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt hän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot yhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin punoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. — Kirjeissään Keckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa neuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä kelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän kirjoittaa: "En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä. Senpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi." — Lönnrot aina vaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen järjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille oikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja koetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa, Odysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.

"Runokokous Väinämöisestä" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen järjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa kokoonpanoissa pääasiassa juuri "Runokokouksen" pohjalla. Kaikki Kalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen tässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain edellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille oivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri uroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo tällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset runot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.

Tämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja painoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään painatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä pistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja laulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia. Huhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti Kajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä hän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta taloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi sairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä kasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui huolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan Lönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut vaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. — Tällä matkalla hän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa asti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan Jyrki Kettusen, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3 päivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä hän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan patriarkaalisen Arhippa Perttusen, joka kolmatta päivää lauloi Lönnrotille eheästi ja täydellisesti "noita syntyjä syviä, joit'ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Arhippan mahtavasta laulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen: "Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja useimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko niitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi mielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun välistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten kuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin — hän sanoi — Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä eräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä, eikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä istuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen niistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun kuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta enää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija, joko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen sijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en tahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt, olisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt kirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' — Näitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin; minunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa on tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa." — Siinä on eloisa kuvaus tuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta, jolla oli "suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa", ja joka itse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa kuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan nuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen liikutuksesta vavistessa.

Tältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen kautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin täydentämään retkensä runsailla tuloksilla "Runokokousta Väinämöisestä". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän luuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli ainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen sijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti. Koko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa loppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili ja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä sukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin hän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä syksyllä vielä rajan takana Repolassa "lisännyksiä saamassa". Vihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta. Viimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja, sillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään. Vasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden runokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli "Kalevala" koossa.

Tämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä "Runokokous Väinämöisestä", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon muistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen juttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi ihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta, joista lopullisesti hyväksyttiin "Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista".

Tämä laitos oli tuo n.s. "Vanha Kalevala". Sen 32 runoa sisältävät 12,078 säettä — siis kaksin verroin sen runkona olleen "Runokokouksen Väinämöisestä". Runokokouksen runoihin tässä on tehty runsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä sekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi oli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä kulkenut: väitöskirja Väinämöisestä — Lemminkäinen — Väinämöinen — Naimakansan virsiä — Runokokous Väinämöisestä — Vanha Kalevala, ennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan oli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen ylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta Väinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten runojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin toteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu yhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien elosta ja olosta — kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän kauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon, Lönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. — Vanhan Kalevalan laaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi Lönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo noudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse runojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: "Ei niistä suinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos ees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä olleet älyttömät — ja sen he kuitenkin näyttänevät." Omasta hartaasta sisällisestä halustaan hän "kenenkään toisen vaatimatta" sanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä onnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan oli aikonut "kaikki tukkunaan tuleen nakata". — Me puolestamme emme voi kyllin ihmetellä "itse runotyössä kehnon" Lönnrotin taitoa valaa kansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti kansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.

Kalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis valmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan, sai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla kansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee meidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus silloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä muutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista kieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli vielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia tai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli tuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä ja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin rohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin väkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen halveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet mahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen sivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli alkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli maailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo syntynyt.

Ilolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja julkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa. Seuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta seuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: "Näiden eepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla oppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen hengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia! — Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä huomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan nimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on kiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä." Ja samaan aikaan Runeberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen, sen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että Kalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien laulujen kanssa. — Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut niin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä joutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä osannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista. Vasta sitten kun M.A. Castrén v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan, alkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja kansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja käännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa Suomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.

* * * * *

Olisipa luullut Lönnrotin hieman levähtävän saatuaan samponsa valmiiksi. Siltä ainakin näytti, sillä samaan aikaan hän oli ajatellut omaakin tilaansa.

Alussa vuotta 1835 hän näet oli pois muuttavalta postimestari Montgomerylta ostanut itselleen kaupunkitalon 1,000 ruplalla ja hankkinut samalla neljänneksen matkan päässä kaupungista itään pienen maatilan, Polvilan, myytyänsä entisen liian etäällä kaupungista olleen maatalonsa. Lönnrot näet mieluummin halusi asua maalla kuin puolimädäntyneessä likaisessa kaupungissa. Hän kutsui köyhät vanhempansa Sammatista Polvilaan ja asetti oman talouden. Kuvaavaa epäkäytännölliselle Lönnrotille ovat hänen muuttohommansa. "Jumala varjelkoon ketään ihmistä muuttamasta, paljo siitä on huolta, erittäin tällaisessa kaupungissa", hän kirjoittaa Keckmanille. Polvilaan hän hankki Sammatista palvelijat, kutsui luokseen sukulaisiansa ja koetti asettua oikein mukavasti. Polvila on kauniilla paikalla vesien varrella, ja Lönnrot vietti osan päiväänsä lääkärintehtävissä kaupungissa, osan Polvilassa. Ensimäinen lisärakennus, jonka hän laittoi rappeutuneesen Polvilaan, oli sauna, Lönnrot kun oli innokas kylpijä ja ankara löylyn ottaja.

Mutta nämä kaikki olivat vain arkihuolia. Uusille runoretkille paloi uutteran kerääjän mieli. Kaikki kansan henkiset aarteet oli tarkoin koottava talteen pahojen päivien varaksi. Suuri kansallinen tehtävä yhä enemmän selvisi Lönnrotille. Lähettäessään Kalevalan käsikirjoituksen Helsinkiin hänellä jo oli mielessä monta uutta työtä: Paavo Korhosen runojen painoon toimittaminen, kansan ballaadien, lyyrillisten laulujen, sananlaskujen ja loitsurunojen järjestäminen, suomalaisen lääkärikirjan ja suomen kieliopin tekeminen. Samalla hän suunnitteli suurta kieli- ja kansatieteellistä tutkimusretkeä, joka käsittäisi koko suomenkielen alueen. Maaliskuun alussa hän kysyi asiassa Keckmanin mielipidettä, arvellen että yliopisto saattaisi kyllä hänellekin antaa pienen matkarahan suomenkielen tutkimisen hyväksi, olihan "se ennen kaikenlaisiinkin rahoja työnnellyt, kun e.m. Taurian matkallenki niillen, jotka sieltä 15 eli 10 tuhat Ruplan verolta heiniä ja kärpäsiä keräsivät". Pian Lönnrot luopui koko matkarahahommasta, kun pelkäsi joutuvansa liian suureen edesvastuusen. Suotuaan itselleen nelisen viikkoa lepoa, kun alipuoli ruumista pelkästä istumisesta oli kipeytynyt, hän omin varoin huhtikuun alussa 1835 lähti uudelle runonmatkalle Venäjän Karjalaan. Viisi viikkoa hän nyt yhtä painoa huonossa kevätkelissä kierteli Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen läpi, tehden noin 80 peninkulmaa pitkän vaelluksen ja saaden runoja "kokonaisen paperikirjan täyteen". Paras laulaja tällä matkalla oli Uhtuessa eräs Jamala-niminen mies, joka 5 ruplasta lauloi Lönnrotille 20 pitkää ja muutamia lyhyitä runoja. — Juhannuksen tienoissa hän Tornion ja Aavasaksan kautta teki pienen virkistysmatkan Lapin rajoille ja elokuussa virkamatkallaan vielä pistäysi runojen tähden Vuokkiniemen Lapukassa. Saamiaan runoja hän ei enää tahtonut sijoittaa painovalmiisen Kalevalaan, vaan katsoi parhaaksi vasta vuosien päästä sovittaa samalla kertaa paikoilleen kaikki lisäksi tulleet runot.

Yht'aikaa kansanrunojen keräämisen ja järjestämisen kanssa Lönnrot suoranaisestikin uurasti suomenkielisen rahvaan henkistä kohottamista. Jo v. 1834 hän kesken kiireitään toimitti suomeksi rahvasta varten vastaisten katovuosien varalle Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina, ja saatuaan Kalevalan valmiiksi hän päätti ruveta toimittamaan kansalle helppotajuista, herättävää kuukauslehteä. Suomeksi oli siihen aikaan olemassa, vain pari kituvaa sanomalehteä, "Oulun Viikko-sanomat" ja "Sanansaattaja Viipurista", mutta Lönnrot ei arkaillut edeltäjien huonoa kohtaloa. Huolimatta paljoista töistään — lääkärikirja hänellä oli paruillaan tekeillä — Lönnrot rohkeasti ryhtyi Oulussa vuoden alusta julkaisemaan Mehiläinen nimistä kuukaus-lehteä, ollen siten uranaukaisija suomalaisen aikakaus-kirjallisuudenkin alalla. Paljon tarvittiin uhrautuvaisuutta tässäkin työssä, kun toimittaja asui Kajaanissa ja posti vain kerran viikossa kulki Oulun ja Kajaanin väliä. Mutta työ ei Lönnrotia pelottanut. Hän koki tehdä lehtensä niin helppotajuiseksi ja monipuoliseksi kuin suinkin, käsitellen siinä etusijassa Suomen kansanrunoutta, kansatiedettä ja kieltä koskevia kysymyksiä. Rahvas oli Mehiläisen avulla herätettävä tuntemaan itsensä ja maansa. Ja niin vilkkaasti on Mehiläinen toimitettu, että sitä vieläkin huvikseen lukee. Lönnrotin hellää huolenpitoa lehdestään todistaa sekin seikka, että hän jo Oulussa leikkautti auki Mehiläisen arkit, koska muka talonpojilla oli tylsät sakset ja veitset. Lehti ilmestyi kuukausittain 2-arkkisena, ja toinen arkki sisälsi pelkästään historiallista lukemista, joksi Lönnrot suomensi ensi osan K.F. Beckerin saksalaista yleishistoriaa, antaen siten ensimäisen yleishistorian esityksen suomenkielellä. Mehiläisessään Lönnrot samalla alkoi laskea perustusta uudelle yhteiselle kirjakielelle, käyttäen eri murteista oppimaansa rikasta kielivarastoaan kirjoitustensa apuna. Tämän uuden kirjoitustavan Lönnrot tiesi kyllä aluksi nostavan riitoja, mutta arveli rohkeana, että "riidastahan se sopukin syntyy".

Kauan hän ei joutanut Mehiläistään toimittamaan, sillä mieli hehkui yhä uusille, entisiä laajemmille retkille. Kirjallisuuden seura, joka Lönnrotilta oli saanut Kalevalan, päätti antaa ahkeralle työmiehelleen 1,000 seteli-ruplaa matkarahoiksi, ja Lönnrot, joka aluksi ei tahtonut kuluttaa seuran vähiä varoja, vihdoin suostui ottamaan tarjouksen vastaan. Lääkintähallituksen ystävällisellä välityksellä hän sai kokonaisen vuoden virkavapautta, alkaen 1 p:stä syyskuuta 1836. Näin hän oli vapaa mies uusille vaelluksille. Matkansa hän suunnitteli kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen.

Jätettyään lähimmän huolenpidon Mehiläisestä toisiin käsiin Lönnrot syyskuun keskivaiheilla 1836 Kajaanista lähti pohjoiselle retkellensä. Matka kävi tuttuja latuja Suomussalmen ja Vuokkiniemen kautta Uhtueen, jossa Lönnrot matkatoverinsa, ylioppilas J.F. Cajanin kanssa viipyi lähes kolme viikkoa kooten runoja, sananlaskuja, arvoituksia ja satuja. Cajan, jonka asiana oli koota sanaselityksiä Kalevalaan, kääntyi Uhtuesta kotia, mutta Lönnrot jatkoi marraskuun lopulla matkaansa pohjoista kohti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven seuduille. Hän oli luullut saavansa runoja sitä runsaammin kuta pohjoisemmaksi kulkisi, mutta nuo pohjoiset seudut olivatkin sangen runoköyhiä. Jouluksi Lönnrot palasi Kuusamon kirkolle ja lähti joulujen jälkeen uudelleen rajan taakse, kulkien jälleen Pääjärvelle ja sieltä Vienanmeren rannalla olevain Kieretin ja Kannanlahden kauppalain kautta ylös Kuolaan Jäämeren rannalle. Täytyy todella ihmetellä Lönnrotin tarmoa vaeltaa noissa melkein tiettömissä ja asujamettomissa erämaissa jalkaisin, suksilla, hevosilla ja poroilla. Keli oli kurja, asutus harva, köyhyys suuri, runoja vähän, vaarojakin tarjona, mutta retkeilijän mieli ei lannistunut. Kuolassa Lönnrot viipyi kolmatta viikkoa ja oli omien sanojensa mukaan milt'ei puolikuollut pelkästä ikävästä. Kaupungissa ei ollut suomalaisia, sillä suomalainen asutus loppui paljoa alempana kuin Lönnrot oli luullut, jo Pääjärven pohjoispuolella. Hänen täytyi solkata siellä venättä, saksaa ja latinaa. — Kuolasta Lönnrot maaliskuun alussa pyörsi paluumatkalle pitkin Jäämeren rannikkoa lappalaiskylien kautta ja saapui erään suomalaisen nimismiehen Ekdahlin kanssa tämän virkataloon Suomen Lappiin. Nimismiehen luona hän vietti viikon verran. Talossa oli maa lattiana, laatikko kirjoitus- ja ruokapöytänä ja köyhyys sellainen, että pari päivää täytyi olla suolatta. "Mutta — kirjoittaa Lönnrot — monesta paremmin varustetusta talosta olen vähemmällä kaipauksella eronnut kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä oli todella kadehdittava, ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin." Vasta toukokuussa Lönnrot palasi Sodankylän, Kuolajärven ja Kuusamon kautta kotiinsa Kajaaniin, oltuaan retkillänsä 8 kuukautta ja kierrettyään satoja peninkulmia harvaan asutuissa seuduissa. Yksin poromatkaa oli ollut 130 peninkulmaa.

Mutta pitkää lepoa tämä väsymätön vaeltaja ei suonut itselleen. Jo kesäkuun alussa 1837 hän lähti eteläiselle matkalleen, suunnaten kulkunsa Vuokkiniemen ja Repolan kautta Pielisjärvelle ja sieltä Joensuun lähipitäjäin kautta Sortavalaan, jonne saapui elokuun lopulla. Parikkalan kautta, jossa viipyi tunnetun näytelmäinkyhääjän ja suomalaisuuden harrastajan, majuri J. Fr. Lagervallin luona viikon päivät ja teetti itselleen uudet saappaat, hän sitten samosi Saimaan eteläisiin rantapitäjiin ja kääntyi vihdoin Lappeenrannan seuduilta Savonlinnan ja Nurmeksen kautta kotimatkalle, saapuen Kajaaniin lähes 6 kuukautta kestäneeltä retkeltään marraskuun loppupuolella. Toista vuotta hän siten oli samoillut läpi Suomen ja Vienan Karjalat, Kuolat ja Lapit, osan Savoakin, ja runoja oli karttunut runsaasti, varsinkin lyyrillisiä. Lisäksi oli kertynyt tuhansittain sananlaskuja, toista tuhatta arvoitusta, noin 80 satua, lauluja, sanavaroja y.m. Runorikkaat itäinen ja eteläinen Suomen Karjala jäivät häneltä tällöinkin käymättä ja kokematta, kun ei aavistanut siellä olevan runoja ja aikakin lienee tehnyt tiukkaa.

"Mehiläinen" oli sillä välin hyvin hoitanut itseänsä, mutta lehden tulevaisuus näytti synkältä. Lönnrotilla oli suuret runojen järjestämistyöt edessä, jotka pariksi vuodeksi tarkoin veisivät hänen aikansa. Pitkin vuotta hän oli tiedustellut lehdelleen toimittajaa, löytämättä ketään halukasta. Tilaajia oli jo alusta alkaen ollut niukalti, mutta Lönnrot olikin jo alkaessaan päättänyt panna 200 ruplaa omistaan painokustannuksiin, vaikkapa hänellä itsellään vielä oli velkoja noin 3,500 ruplaa, jotka laskettuaan hän sanoo viettäneensä sangen unettoman yön. V. 1837 oli tilaajia noin 150, tuloja tilausmaksuista 450 ruplaa, menoja, toimittajan vaivoista puhumattakaan, 800 ruplaa. Lönnrot päätti sittenkin tappiostaan masentumatta omin voimin jatkaa lehteä ja pyysi helsinkiläisiä tuttaviaan hankkimaan tilaajia. Kirjallisuuden seura lupasi ottaa 100 kappaletta Mehiläistä. Mutta silloin Mehiläisen siivet paloivat. Oulun maaherra torui lehden painajaa Barckia siitä, ettei vapaakappaleita ollut lähetetty korkeille viranomaisille, ja tuskaantunut Barck kieltäytyi enää painamasta mitään lehteä. Hyväntahtoinen Lönnrotkin harmistui ja lopetti koko Mehiläisen, niin että Suomeen vuodeksi 1838 jäi vain yksi suomenkielinen lehti, sekin hengellinen. Mutta jo vuoden päästä Lönnrot herätti Mehiläisen henkiin, painattaen sitä nyt Helsingissä vv. 1839-40. Historiallisena lukemisena seurasi tällöin yllämainitun J.F. Kajaanin (Cajan) kirjoittama Suomen historia ja Lönnrotin yhdessä Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklénin kanssa toimittama Venäjän historia. Kannatuksen puutteessa — 1840 mainitaan lehdellä olleen 119 tilaajaa — Mehiläinen nytkin pysyi hengissä vain puolitoista vuotta, mutta sen herättävä vaikutus ei jäänyt hedelmittä.

Rauhallisessa Polvilassaan Lönnrot alussa vuotta 1838 ryhtyi järjestämään Suomen kansan lyyrillisiä runoja. Hän istui työssä aamusta iltaan, minkä suinkin lääkärintehtäviltä jouti, ja harjoitti samalla ruumiinsa terveydeksi mieliurheilujaan. Runoissa hänellä oli paljon työtä, niitä kun oli niin runsaasti. Keväällä 1838 hän kirjoittaa puuhastaan: "Puolen vuotta olen nyt melkein joka päivä järjestänyt ja muovaillut niitä, koettanut usein kyllä monesta toisinnosta valita paraan päärunoksi, uudestaan kirjoittanut puhtaaksi, mitä jo kolme, neljä kertaa ennen on puhtaaksikirjoitettu. Vielä kulunee pari kuukautta samaan työhön eli niin pitkä aika, että vihdoin väsyn siihen, mitä ei vielä ole tapahtunut, kun joka päivä olen luullut keksiväni niissä uusia kauneuksia ja siitä iloinnut." — Mutta työhön kului vielä pari vuottakin, ja sen kestäessä hän v. 1839 painatti jo alussa vuotta 1836 valmistuneen Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin, joka sitten saavutti rahvaan kesken niin suuren suosion, että siitä myöhemmin tuli ulos uusia painoksia. Lääketieteellisten oppisanojen sepittämisessä oli Lönnrotilla ollut "tuskin arvattava työ", eikä ihmekkään, sillä ensi kertaa siinä suomea käytettiin lääketieteen alalla. Samalla Mehiläisen uudistettu toimitus y.m. huolet viivyttivät laulurunojen järjestämistä. Lääkärintoimi vei myös aikaa, sillä lääkäriä oli ruvettu kysymään yhä enemmän, varsinkin kun herrasperheiden luku oli vuosikymmenen kuluessa paljon kasvanut. Lönnrot puolestaan vastahakoisesti uhrasi aikansa lääkärintoimeen, johon hänellä ei ollut sisällistä kutsumusta, ja toivoi usein olevansa siitä vapaa. Perhesurutkin samensivat hänen mieltänsä. Vanhemmat näet eivät hyvin sopineet yhteen, isä kun oli riitaisa luonteeltaan, ja pari Lönnrotin veljeä, joita hän koetti pitää taloudessaan Polvilassa, elivät epäsäännöllisesti. Pahin suru kohtasi häntä helluntaina v. 1839. Hänen palatessaan veljenpoikansa Kallen, ylioppilas Krankin ja parin palvelijansa kanssa Kajaanista kirkosta Polvilaan, kallistui Sipisen virtaa noustessa Lönnrotin ohjaama vene, sai vettä sisälle ja meni kumoon, niin että väki joutui veteen. Veljenpoika ja palvelustyttö hukkuivat virran pyörteihin, ja ainoasti oivallisen uimataitonsa avulla Lönnrot itse pelastui samoinkuin mainittu ylioppilas ja renki, jotka olivat pysytelleet veneen varassa. Kerrotaan Lönnrotin uidessaan nakanneen suuhun unehtuneen piippunsa virtaan sanoen: "Mene sinäkin sinne, meni sinne paljon kalliimpaakin." Onneksi Kantelettaren runot, joita Lönnrot tavallisesti kuljetti mukanaan kaupungissa, niitä sielläkin virkatyön lomassa järjestellen, olivat jääneet kotiin ja siten pelastuneet. — Hukkunut veljenpoika oli tuon usein mainitun auttajaveljen Henrik Juhanan toivorikas vanhin poika, jota Lönnrot oli kouluttanut, ja joka oli juuri ylioppilaaksi pääsemässä. Tapaus koski Lönnrotiin kovasti; jopa hän eräänä epätoivon hetkenä lausui pelkäävänsä, että itse paholainen se viekoitteli häntä tutkimaan suomea voidakseen iloita huonosta virkamiehestä. Jollei hänellä olisi ollut vanhempansa hoidettavinaan, hän muka jo monasti olisi eronnut virastaan tyytyen pieneen eläkkeesen, saadaksensa paholaiselta rauhassa harjoittaa mielitöitään. Hukkuneen sijaan hän otti kouluttaakseen veljensä nuoremman pojan ja kustansikin tämän papiksi saakka. Muistakin läheisistä sukulaisistaan hän koki pitää hyvää huolta, toimittaen heille oppi- ja työpaikkoja.

Nämä moninaiset puuhat ja huolet viivyttivät laulu-runokokoelman valmistumista, mutta hiljakseen se kuitenkin järjestyi. Sitä varten Lönnrot teki syksyillä 1838 ja 1839 pari lyhyttä matkaakin Suomen Karjalaan, kooten runoja Ilomantsin ja Pielisjärven seuduilta. Työnsä lopettamista varten hän saapui Laukkoon jouluksi 1839 ja vietti kevättalven 1840 Helsingissä. Seuraavana kesänä yliopisto vietti 200-vuotisen olemassaolonsa suurta muistojuhlaa, ja sen kunniaksi ilmestyi vihdoin painosta Suomal. kirj. seuran kustannuksella "Kanteletar, elikkä Suomen Kansan Vanhoja Lauluja ja Virsiä", tuo Suomen kansan vanhain lyyrillisten laulujen, ballaadien ja legendain suuriarvoinen ja runsassisällyksinen kokoelma. Muistojuhlaan valmistui painosta vain Kantelettaren ensimäinen kirja, mutta toinen ja kolmas seurasivat kohta perästä. Kansalliskirjallisuutemme oli Lönnrotin kädestä saanut toisen mahtavan kulmakiven, aarteen, jossa Suomen kansan rikas ja syvällinen henkinen elämä, sen ilot ja surut, sen toiveet ja pettymykset, kuvastuivat niin yksinkertaisen kauneissa ja tunteellisissa lauluissa. — Kanteletar sisältää puoliseitsemättä sataa eri runoa, joista suurin osa on lyyrillisiä kansanlauluja ja loput (60) "virsilauluja", s.o. historiallisia runoja, ballaadeja ja legendoja. Esipuheesen hän on sen lisäksi näytteinä sovittanut yli parikymmentä uudemman ajan kansanlaulua. Vieläpä hän on liittänyt kokoelmaan viidettäkymmentä laulujen ja runojen sävelmää l. "laulantoa", joita hän runoja kerätessään huilunsa avulla oli mitenkuten pannut muistoon. Syystäpä hän antoikin kokoelmalle Kantelettaren, kanteleen impyen nimen.

Kantelettaren laveassa esipuheessa, joka on päivätty Helsingissä 9 p. huhtik. 1840 — siis järjestäjän syntymäpäivänä — Lönnrot laajalti selittelee Suomen kansan laulurunojen omituista luonnetta ja monia kauneuksia, sanoen niistä m.m. sattuvasti: "Kansanrunoja ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus; ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. — Ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kun kansanlaulut." Sentähden hän olikin visusti varonut niihin mitään lisäksi panemasta. Laulut hän oli saanut vanhoilta vaimoihmisiltä etupäässä Suomen Karjalasta. Vaatimattomasti hän puhuu omasta työstään seuraavasti: "Sitte siltä matkalta (1836-37) kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjailleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet." Sovitelkoot toiset vast'edes paremmin. — Se mies ei koskaan kehunut työtänsä, vaan piti rehellisesti itseänsä puutteellisena. Meille Kanteletar Kalevalan rinnalla tarjoo loppumatonta hengennautintoa, ja runoudellemme siinä on iäti ehtymätön lähde.

Yliopiston loistavassa riemujuhlassa Lönnrotkin oli läsnä ja herätti suuresti ulkomaalaisten vierasten huomiota. Etevä ja suomalaisille ystävällinen venäläinen oppinut Jaakko Grot, joka tähän aikaan siirtyi Helsingin yliopistoon venäjänkielen professoriksi, tutustui tällöin Lönnrotiin. Kirjeissään Pietarin yliopiston rehtorille Pletneville hän antaa elävän kuvan yksinkertaisesta runonkerääjästä. Koska hänen puolueeton kuvauksensa esittää meille Lönnrotin paraassa miehuuden iässä ja toimessa, otamme siitä tähän otteita. Grot kirjoittaa Fr. Cygnaeuksen vieneen hänet Lönnrotin luo ja jatkaa: "Ystävällisesti hän otti minut vastaan. Minä huomasin hänet keski-ikäiseksi, vilkassilmäiseksi mieheksi, jolla oli ystävällinen hymy huulillaan, kasvot päivänpaisteesta ruskettuneet ja liikkeet kömpelöt. Hän oli puettu yksinkertaiseen pitkään tummansiniseen verkatakkiin, mutta hänen käytöksensä ja puheensa olivat niin suorat ja yksinkertaiset, että heti sydämestäni miellyin häneen. Hän nähtävästi ei aavistanutkaan itsellään olevan mitään ansiota, vaan pitää jokaista muuta itseään etevämpänä… Meidän tullessamme hän istui pöydän ääressä, joka oli täynnä tiheään kirjoitettuja vihkoja; yhteen hän kirjoitteli paraikaa puhtaaksi kansan keskuudesta keräämiään lyyrillisiä lauluja, joita hän on jo painattanut yhden osan, joka on melkoinen kirja… Yht'äkkiä huomasin seinällä pienen harpun, tai kuten sitä suomalaiset nimittävät, kanteleen, tavallisesta maalaamattomasta puusta. Kun aloin puhua siitä, niin Lönnrot heti otti sen seinältä alas, laski sen polvilleen ja rupesi sen vaskikielillä soittamaan kaikenlaisia suomalaisia säveleitä. Sitten hän toi viereisestä huoneesta suuria vihkokimppuja, jotka sisälsivät kansanlauluja… Vai semmoinen se teidän Lönnrotinne on, sanoin Cygnaeukselle astuessamme portaita alas. — Niin, hän on oikea suomalainen, tämä vastasi, sekä ruumiiltaan että sielultaan. Onpa hauska nähdä kuinka hän kokonaan on antautunut lempitoimeensa eikä missään suhteessa ole luonnettaan muuttanut. — Ja todella — lisää Grot — sekä käytökseltään että liikkeiltään hän on oikea suomalainen: puhuessaan hän usein nyökäyttelee päätään ja ojentelee kättään, niinkuin olette nähnyt niiden kunnon suomalaisten tekevän, joita kenties olette tavannut Viipurin läänin majataloissa." — Niin lämpimästi vaikutti Lönnrotin myötätuntoinen olemus heti ensi kohtauksessa aivan ventovieraasenkin henkilöön.

Koko kesän 1840 Lönnrot nautti Laukon vieraanvaraisuutta, mutta syksyn tullen hänen täytyi palata Kajaaniin virkansa toimiin. Helsingistä hän oli saanut mukaansa uuden lavean työn entisten keskeneräisten lisäksi. Kirjallisuuden seura hommasi näet suurta suomalaista sanakirjaa, koska uusia sanavaroja oli kansanrunojen mukana karttunut viljalti. Työ oli ollut lehtori Keckmanin huolena, ja hänelle oli Lönnrot tuon tuostakin Kajaanista ja matkoiltaan lähettänyt lukuisia sanaselityksiä ja kielellisiä huomautuksia. Mutta uutteran Keckmanin aikaiseen kuoltua v. 1838 työ oli jäänyt kesken. Kukapa ottaisi sitä jatkaakseen? Kukas muu kuin väsymätön Lönnrot, joka tietysti parhaiten hallitsi suomenkielen sanavaroja. Hänhän oli Suomea ja Venäjän Karjalaa risteillessään tutustunut suomen kaikkiin murteihin. Sananlaskut ja arvoitukset ensin järjestettyään hän päätti sitten ottaa sanakirjatyönkin niskoilleen. Ja kohta kotiin päästyänsä hän pani alkuun uuden merkillisen yrityksen. Syyskuun 11 p. 1840 yhtyivät näet virkamatkoillaan piiriensä rajalla Iisalmessa Kajaanin, Oulun ja Raahen piirilääkärit, Lönnrot, Asp ja Ticklén, ja päättivät kansallisen viljelyksen edistämiseksi perustaa aikakauskirjan nimeltä Suomi. Tämä arvokas julkaisu alkoi ilmestyä v. 1841 ja, jouduttuansa kolmen vuoden kuluttua Suomal. kirj. seuran omaksi, on jatkunut nykyaikaan saakka. Sen monet kymmenet nidokset sisältävät tärkeitä kirjoituksia etupäässä Suomen historian, kansatieteen, kansanrunouden ja kielitieteen alalta. Aluksi kirjoitukset enimmäkseen olivat ruotsinkielisiä, mutta v:sta 1863 alkaen yksistään suomeksi. Lönnrot se tässäkin oli innokkain asianharrastaja, ja julkaisun ensimäisissä vuosikerroissa hän painatti useita ansiokkaita kirjoituksia Suomen kansanrunouden ja kielentutkimuksen alalta, selvitellen varsinkin suomen kieliopin sääntöjä.

Kielentutkimus se näet nyt, varsinaisten runonkeräysmatkojen päätyttyä ja sanakirjatyön johdosta, yhä voimakkaammin alkoi vaatia monipuolisen Lönnrotin huomiota. Tammikuussa 1841 hän lähtikin suurelle kielitieteelliselle tutkimusmatkalle ja vaelti Kajaanista ensin Suomen Karjalaan ja sieltä Laatokan koillispuolitse rajan yli Aunukseen, tutkiakseen siellä Aunuksen Karjalan kieltä. Maaliskuussa hän saapui suuren Äänisjärven länsirannalla olevaan Petroskoin kaupunkiin, mutta täältä hänen oli passirettelöjen vuoksi saman kuun lopulla käännyttävä takaisin rajalle tarkastuttamaan passiansa, joka menomatkalla rajavartioissa oli jätetty tarkastamatta. Petroskoin poliisimestari ja kuvernööri eivät passia hyväksyneet. Kuvernöörinrouva puolestaan tekeytyi kipeäksi, kai koetellakseen Lönnrotin lääkärintaloa, ja Lönnrot, joka kyllä hoksasi juonen, kirjoitti hänelle rohdoksi hiostavaa teetä. Palattuaan 9 peninkulman matkan rajalle Lönnrot sai täällä kuulla, että passi muka olikin ensin tarkastutettava joko Pietarissa tai mahdollisesti Rajajoella. Silloin hän harmistui koko matkaan ja sen rettelöihin ja palasi Sortavalan, Käkisalmen ja Viipurin seutujen kautta, murteita tutkien, Helsinkiin. Aunuksen murteesen hän oli rajan ja Petroskoin väliä edestakaisin kulkiessaan ehtinyt melkoisesti tutustua. — Matkatoverina hänellä alussa oli ollut tunnettu norjalainen kielentutkija ja lappalaisten pappi Nils Stockfleth, joka edellisen joulukuun alusta saakka oli ollut Lönnrotin vieraana Polvilassa suomea oppimassa. Kun Lönnrot viipyi Ilomantsissa hoitamassa erästä sairasta, kääntyi Stockfleth jo helmikuussa takaisin seuraamatta Lönnrotia Aunukseen. Päiväkirjassaan Stockfleth kuvailee matkaa ja Lönnrotia, lausuen muun muassa: "Rakkaus ihmisiin, kielitieteesen ja — teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista Lönnrot on kokoonpantu."

Loppukesällä Lönnrot jälleen oleskeli muutamia viikkoja Laukossa ja lähti syksyllä uudelleen liikkeelle. Matkatoverikseen hän tällä kertaa oli hankkinut nuoren suomenkielen tutkijan M.A. Castrénin. Matka kävi lokakuun lopulla Kajaanista Oulun kautta Kemiin, jossa Castrén odotti. Täältä ystävykset marraskuun keskipalkoilla samosivat Kuolajärvelle, josta kulku käännettiin Inariin. Retki oli kauhean työläs huonon kelin vuoksi; majaa pidettiin milloin kurjissa korpituvissa, milloin metsissä nuotiolla. Itse jouluaatto vietettiin kehnossa salokodassa Sompion tunturin juurella. Inariin saavuttiin kolmantena joulupäivänä, ja Karasjoelle Norjan Lappiin pastori Stockflethin luo retkeilijät saapuivat tammikuun alussa 1842. Täällä he viipyivät pari viikkoa opiskellen lapinkieltä. Pohjolan pitkä yö oli parhaillaan, ja vasta 18 p. tammik. pilkisti aurinko ensi kerran näkyviin, "ja se oli meistä niin ihmeellisen komea, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme siitä", kirjoittaa Lönnrot. Helmikuun lopulla tutkijat painuivat Venäjän Lappiin, saapuen vihdoin Kuolan kautta Kemin kaupunkiin Vienanmeren rannalle. Täällä täytyi heidän odottaa meren aukeamista, ja vasta 19 p. toukok. he pääsivät lähtemään meren yli Arkangeliin. Matkalla poikettiin viikkokaudeksi kuuluisaan Vienanmeren saarella olevaan Solovetskoin luostariin, missä m.m. tapasivat Tverin-karjalaisen munkin, joka heille antoi tietoja tuosta kauas sisä-Venäjälle singonneesta karjalaisryhmästä. Toukokuun lopulla matkatoverit saapuivat Arkangeliin, viipyen siellä useita viikkoja. Castrén kertoo, kuinka heidän eräänä aamuna piti lähteä kunniatervehdykselle kuvernöörin luo. Mennessään he torilla näkivät kirjavasun, jota iso koira vartioi. Kirjat olivat vanhoja ja myötäviä, ja kirjoille kärkäs Lönnrot ei malttanut olla niihin kurkistamatta. Silloinpa koira tarrasi kiinni hänen pohkeesensa ja repäisi Lönnrotin mustiin juhlahousuihin suuren reiän. Vierailu jäi sillä kertaa tekemättä, kun Lönnrotin täytyi lähteä asuntoonsa housujaan korjaamaan. Räätälintaito hänellä vielä oli tallella, ja housuista tulikin ylen eheät. Lönnrot itse ei virka tästä mitään; päinvastoin hän mainitsee, ettei hän ollut yrittänytkään kunniaterveisille, vaikkapa häntä siihen kehoitettiin. Muuten Arkangel ei ollenkaan miellyttänyt Lönnrotia, sillä venäläisten kalliit taksat, muodot ja mutkallisuudet olivat hänestä ikävystyttäviä. Poliisivirastokin kerran pidätti hänen passiaan ja papereitaan 5 päivää, kunnes uusi Vienan Kemistä tullut poliisimestari, jonka pienen, kuumalla vedellä itsensä polttaneen tytön Lönnrot siellä oli parantanut, kohteliaasti toimitti hänelle paperit takaisin. Samalla Lönnrot — juuri vähää ennen lähtöänsä — oikeutettiin harjoittamaan Arkangelissa lääkärintointa, mistä oli seuraus, että hänen isäntänsä heti korotti hintansa.

Matkatoverien aikomus oli Arkangelissa akateemikko A.J. Sjögrenin kehoituksesta oppia samojeedien kieltä, mutta kun opettaja, arkkimandritta Venjamin, teki vaikeuksia ja Lönnrot huomasi siitä kielestä olevan perin vähän hyötyä suomen tutkimiselle, jätti hän koko samojeedien kielen Castrénin huoleksi, joka sitä varten juuri täällä ollessaan sai Suomen valtiolta 1,000 hopearuplaa matkarahoiksi. Castrén lähti aluksi Venäjän lappalaisten maahan, ja Lönnrot taas suoriusi heinäkuun alussa Arkangelista seikkailurikkaalle matkalleen Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella asuvien tshuudien eli vepsäläisten luo, joiden kieltä tutkimaan Sjögren oli häntä kehoitellut. Kävisi pitkäksi seurata Lönnrotia tällä retkellä, milloin juopon laivurin aluksessa pyhiinvaeltajien parissa, milloin kyytihevosilla juhannusjuhlista humaltuneiden kylien läpi, milloin jalkapatikassa, pari sotamiestä kantajina. Onegan, Kargopolin ja Vyitegran kaupunkien kautta Lönnrot vihdoin, koettuansa monta hupia ja vastusta, saapui Lotinapeltoon ja sieltä vepsäläisten kyliin, joissa viipyi muutamia viikkoja kieltä tutkien. Suomeen Lönnrot, kun ei saanut pyytämäänsä virkaloman pitennystä, palasi Karjalan kautta syksyllä 1842 ja saapui suoraan Kajaaniin lokakuun keskivaiheilla, oltuaan vaivalloisilla matkoilla yhtämittaa vuoden ajan.

Matkoistaan hän julkaisi huvittavia kuvauksia sekä "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1842 että Snellmanin "Saimassa" v. 1845-46. Johdannoksi Lönnrotin matkakirjoihin Snellman "Saimassa" lausuu seuraavat huomattavat sanat: "Näiden kertomusten yksinkertainen ja suopean iloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta oli vielä toinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos nimittäin Suomen kielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä halukkaammin kuin nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä matkoista, joilla hän on koettanut perikadosta pelastaa tämän kirjallisuuden esikoiset, Suomen kirjakielen vastaisen päälähteen. Nämä muistelmatkin kootaan silloin ja julaistaan muodossa, jota Lönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut niiden ansaitsevan, mutta jonka soveliaisuudesta jälkimaailman kiitollisuus päättäköön." — Oikein ennusti Snellman tässä asiassa, sillä Lönnrotin hupaisat matkakertomukset ja -kirjeet — nimellä "Elias Lönnrotin matkat" — ilmestyivät v. 1902 kahtena vankkana nidoksena Suomal. kirj. seuran toimesta hänen syntymänsä satavuotismuistoksi.

Kotiuduttuaan Lönnrot ryhtyi toimittamaan painoon arvoituksia. Sananlaskujen kokoelma hänellä oli painovalmis jo ennen viimeistä matkaa, sillä sen alkulause on allekirjoitettu Kajaanissa 23 p. lokak. 1841. Paitsi omia keräämiään oli Lönnrotilla käytettävänään muidenkin antamia pieniä sananlasku- ja arvoitus-kokoelmia. V. 1842 ilmestyi sitten Suomal. kirj. seuran toimesta Suomen Kansan Sananlaskuja, paksu, 7,077 aakkoselliseen järjestykseen pantua sananlaskua sisältävä nidos, joka tutustuttaa meidät esivanhempiemme sattuviin, elämänkokemuksesta opittuihin mietelmiin ja neuvoihin. Arvoitukset Lönnrot sai järjestykseen joulukuussa 1843, ja seuraavana vuonna 1844 ilmestyi Suomen Kansan Arvoituksia, sisältäen 1,679 arvoitusta toisintoineen ynnä 135 virolaista arvoitusta. Sananlaskut ja Arvoitukset osaltaan täydensivät Kalevalan ja Kantelettaren kirjallisuudellemme laskemaa vankkaa pohjaa.

Näiden töiden ohella hän teki paljon muutakin, kuten hänen kirjeestään alkuvuodelta 1843 käy ilmi: "Paitsi sanakirjatyötä, joka ei tahdo edistyä, on minulla puolivalmiina 1:o Suomen kielioppi; 2:o suomalainen lukukirja, joka sisältää tarinoita, satuja, kappaleita Suomen historiasta, maantiedosta, mytologiasta, valittuja sananlaskuja, arvoituksia ja lyyrillisiä lauluja y.m.; 3:o suomalainen laskuoppi." Näille paljoille hommille lääkärin lisääntyneet tehtävät ja lääketieteessä ajan tasalla pysyminen olivat ylen suurena kiusana. Jo v. 1839 hän oli myönyt kaupunkitalonsa, ja kohtapa hän möi Polvilankin, pidättäen siihen vanhemmilleen pienen asunnon y.m. eläkettä. Lönnrot ei ollenkaan joutanut puuttumaan talouden hoitoon, joka muiden käsissä meni miten sattui. Virkansa vuoksi hänen täytyi muuttaa vakinaisesti asumaan hyyrylle kaupunkiin, mutta osan päivästä hän edelleenkin vietti Polvilassa kirjallisissa töissään. Tuon tuostakin hän aikoi ottaa eronsa lääkärinvirasta ja antautua kokonaan suomenkielen harrastuksiin. Alussa vuotta 1843 hän jo tähtäili lehtorinvirkaa Kuopion uudessa lukiossa tai Utsjoen kirkkoherran paikkaa, päästäksensä vapaaksi "Aesculapiuksen (lääkejumalan) sauvan alta"; jokainen uusi potilas muka oli hänelle vastenmielinen vieras. Myös Viipurin lukion matematiikan lehtorinvirka oli hänellä mielessä. Lääkintähallitus tosin oli hänelle usein auliisti myöntänyt virkavapautta töitä ja matkoja varten, mutta ujosta Lönnrotista tuntui vaikealta sitäkin alituisesti anoa, koska hän itsekkin kyllä pystyi virkaansa hoitamaan. Silloin hänen hyvä ystävänsä, ennen mainittu lääkintähallituksen kamreeri Rabbe, keksi sukkelan keinon. Nimettömällä sanomalehtikirjoituksella hän käänsi kansakunnan ja hallituksen huomion Lönnrotin suureen työhön: Lönnrot sai 1843-vuoden lopussa pyytämättään virkavapautta koko viideksi vuodeksi, ja valtio kustansi hänelle sijaisenkin. Se oli suurenmoinen suosionosoitus.

Päästyään siten virkahuolista vapaaksi Lönnrot sanakirjan ja kielitutkimuksien vuoksi kesäkuun lopulla 1844 matkusti meren yli Viron ja Liivinmaalle vironkieltä oppimaan. Ennen matkaansa hän ilokseen tapasi Porvoossa Castrénin, josta oli eronnut Arkangelissa v. 1842, häntä sen koommin näkemättä. Runebergin vieraina ystävykset nyt viettivät yhden iloisen päivän. Vironmatkallaan Lönnrot enimmän osan aikaansa oleskeli Tartossa vironkieltä oppimassa ja kopioimassa uutterasti Oppineen Virolaisen Seuran virolaisia sanakokoelmia, joilla toivoi rikastuttavansa suomenkin sanavaroja. Noin 7 viikkoa hän kierteli maaseudullakin viron murteita tutkimassa. Rahvaan sorronalaisen tilan näkeminen täällä koski häneen niin kovasti, ettei hän voinut vierailla yhdessäkään aateliskartanossa, ja Tartossa oli olo samasta syystä sangen työlästä. Itse hän sanoo että, jollei hänellä olisi ollut niin paljon työtä, hän pelkästä mielipahasta olisi sairastunut. Joulukuussa hän, aluksi jalkapatikassa, lähti kotimatkalle Räävelin, Narvan ja Pietarin kautta, viipyen jonkun aikaa Kattilan pitäjän vieraanvaraisessa pappilassa länsi-Inkerissä. Täällä hän kirjoitti muistoon vatjalaisia häärunoja. Viivyttyään pari viikkoa Pietarissa hän vuoden 1845 alussa matkusti rantatietä Helsinkiin ja sieltä helmikuussa Kajaaniin.

Tämä oli viimeinen Lönnrotin monista runonkeruu- ja kielentutkimus-matkoista; nuoremmat miehet täst'edes lähtivät astumaan hänen viittomiansa taipaleita. Lönnrot jos kukaan oli luonnon puolesta ollut varustettu vaivalloisia runoretkiä varten. Hänen karaistunut ruumiinsa kesti helposti matkan vaivat. Kävelijänä hänellä tuskin lienee vertaistaan, niin helposti hän jalan katkaisi pitkiä taipaleita. Hiihtäjänä hän oli yhtä etevä. Ahkera uimari, ankara kylpijä, joka Polvilan saunasta paiskausi suoraan järveen tai piehtaroi lumessa, vahva soutaja, oivallinen mäenlaskija — kas siinä "taiteen" haaroja, joissa kaikissa hän oli mestari. Lisäksi hänen kansanomainen ja vaatimaton olemuksensa avasi hänelle helposti rahvaan sydämet. Hän tyytyi kaikkeen, eli maassa maan tavalla. Halpa ja koruton ulkoasu johti hänet usein, kuten olemme nähneet, hupaisiin seikkailuihin, joista kaikkialla tiedetään kertoa. Milloin joku virkaintoinen nimismies tapaa kisällimäisen kulkijan maantien ohessa laukkuaan katselemassa tai vaatteitaan paikkaamassa tai pesemässä, vaatii hänet kirjattomana rattailleen ja kuljettaa pappilaan, jossa rovasti syleilee kisälliä Lönnrotina, ja nimismies luikkii nolona tiehensä. Milloin Lönnrot nöyrästi kantaa pappilan rouvalle puita kyökkiin ja saa ruokaa palkakseen, kunnes rovasti tulee paikalle ja tuntee Lönnrotin, joka herttaisesti nauraa erehdykselle. Milloin Lönnrot yht'äkkiä katoaa kemuista ja löydetään vihdoin laulattamassa talon kana- tai saunamuoria. Kerran hän tulee asioissaan Oulun lääninkansliaan ja pyytää saada tavata kuvernööriä. Kanslistit katsoa murjottavat äkäisesti tuohon halvan näköiseen ukkoon, kunnes kuvernööri tulee ja syleilee lämpimästi Lönnrotia. Kerran Venäjän puolen talonpojat, luullen häntä noidaksi, eivät anna hänelle ruokaa; Lönnrot silloin uhkaa heitä auringon pimennyksellä, joka kohta alkaakin, ja talonpojat hätäpäissään koettavat parhaansa Lönnrotia palvellessaan. Nämä moninaiset jutut ne elävästi kuvailevat Lönnrotin leikillistä ja korutonta olemusta. Runoja saadakseen hän tavallisesti lukemalla entisiä runoja innostutti kuulijat laulamaan julki tietonsa tai rahalla palkitsi laulajoita, käyttipä vaikeimmissa tapauksissa apuna ryyppyäkin. Hänen lääkärintaitonsa myös lähensi häntä rahvaasen, joka pian laajalti Suomessa ja rajan takana tunsi "Kajaanin tohtorin" ja hänen runorakkautensa.

Mutta kauas ulkomaillekin oli Kalevala jo kantanut Lönnrotin nimen. Niinpä kuuluisa saksalainen tiedemies J. Grimm v. 1845 kehoitti Lönnrotia tulemaan Saksaan tekemään siellä tutuksi suomalaista tiedettä, mutta vaatimattomasti hän päätti pysyä kotona, koska katsoi velvollisuudekseen käyttää aikansa ja voimansa tehtäviin, joista olisi isänmaalle suoranaisempaa hyötyä.

Virosta palattuaan Lönnrot ryhtyi uutterasti sanakirjatyöhön ja pistäysi kevättalvella Laukossa neuvottelemassa äidillisen ystävänsä rouva Törngrenin kanssa siitä, pitäisikö hänen hakea pois Kajaanista Kuopioon, mihin silloin olisi ollut tilaisuutta. Kotimatkallaan hän viipyi Kuopiossa viikon päivät vakaasti harkiten muuttoansa. Kuitenkin hän vanhempiensa iällisyyden vuoksi ja peläten Kuopion seuraelämää sekä kallista elantoa päätti jäädä Kajaaniin. Kuopiosta hän vei mukanaan Kajaaniin nuoren ylioppilaan Taneli Europaeuksen auttajakseen sanakirjan teossa. Mutta Europaeuksen apu saikin aivan toisen merkityksen.

Lönnrot näet huomasi tarpeelliseksi sanakirjaa varten vielä tyystemmin keräyttää runoseutujen sanavarat ja lähetti nyt omalla kustannuksellaan Europaeuksen kesäkuussa 1845 sanoja keräämään. Nuori kerääjä oli mestarinsa vertainen innossa ja kestävyydessä. Koko kesän ja myöhään syksyyn hän — joskus paljain jaloin — ristiin rastiin samoili Suomen Karjalassa ja Aunuksessa, missä aivan uusi ja rikas runoalue, jota Lönnrot itse ei ollut huomannut, avautui hänen eteensä. Sanojen etsintä jäi sivuseikaksi; hän viehtyi kokonaan runoja keräämään. Ilomantsissa hän laulatti Arhippan vertaista runontaitajaa, vanhaa Simana Sissosta, joka yksinään lauloi noin 60 runoa. Marraskuussa hän lähti uudestaan liikkeelle, kierteli talven pohjoisessa Venäjän Karjalassa, kesän 1846 jälleen Suomen Karjalassa ja Aunuksessa ja toi matkoiltaan noin 1,000 runoa käsittävän saaliin. Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka oli kustantanut Europaeuksen matkat, lähetti liikkeelle muitakin nuoria runonkerääjiä, jotka kokosivat runsaasti kansan tietovaroja itä-Suomesta, Karjalan kannakselta ja varsinkin Inkeristä, mistä Europaeus v. 1847 muun muassa korjasi talteen ihanat Kullervorunot.

Lönnrot sillä välin istui rauhassa sanakirjansa ääressä, joskin kohta huomasi, että entiset käyttämättömät ja varsinkin uusien kerääjien perin runsaat runosaaliit, joiden lisäksi tulivat Seuran haltuun joutuneet Arvidssonin, Sjögrenin ja Castrénin paljoa aikaisemmat runonkeräykset, aiheuttaisivat tekemään Kalevalasta aivan uuden laitoksen. Loitsurunot, joita hän myös oli järjestellyt, hän nyt ajan puutteen vuoksi jätti Kirjallisuuden seuran huostaan odottamaan vastaista painoon valmistamista. Runsaat kieliopilliset keräelmänsä hän samasta syystä auliisti antoi Kuopion lukion rehtorin Fabian Collanin käytettäväksi tämän ruotsiksi kirjoittamaan suomenkielen muoto-oppiin, joka ilmestyi v. 1847.

Kesällä 1846 Lönnrot hyvän ystävänsä, ennen mainitun venäjänkielen professorin Jaakko Grotin kanssa teki kauan aiotun virkistysmatkan Aavasaksalle. Ystävykset yhtyivät Kuopiossa, missä viettivät muutamia hauskoja päiviä Snellmanin y.m. seurassa. Matka kävi sitten Iisalmen, Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Aavasaksalle sydänyön aurinkoa katsomaan. Paluumatkalla Grot viipyi Kajaanissa Lönnrotin vieraana 10 päivää, ja kohtelias Lönnrot saattoi vierastansa Iisalmelle saakka, antaen hänelle muistoksi tuppiveitsen. Matka jätti Grotille erittäin hauskat muistot, ja kirjeissään ennen mainitulle Pletneville hän mielihyvällä kuvailee Lönnrotia seuraavasti: "Koska sinä niin vähän tunnet Lönnrotia, et voi arvata, minkälainen ihminen hän oikeastaan on: hänessä on sellainen herttainen hyväntahtoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään… Muistatkohan sinä oikein hänen omituista muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun siihen tottuu? Minä oikein ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja ojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään edestakaisin. Kertoessaan jotain naurettavaa hän itse usein purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa on yhtä omituinen kuin koko hänen olentonsakin. Päässä hänellä on viheliäinen topattu verkalakki, jossa on lippu ja samettinen reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty kotitekoisesta villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja samanlaiset käänteet; uutena se on maksanut 16 rpl. 50 kop. paperirahaa ja tehty se on Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan matkaa varten, vaan sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteihin ja koska hänen täytyy olla säästäväinen." — Ja Aavasaksalta palattuaan Grot kirjoittaa Lönnrotista m.m.: "Häneltä voin oppia olemaan ilman mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää, vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Ei hän pelkää kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu, vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkin hänen terveytensä ei ole niin vahva kuin voisi luulla. Totta on että hän on siitä liian välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti kehittynyt." — "Ilja Ivanovitshia (Lönnrotia) naiset kaikkialla suuresti rakastavat ja hän osaakin heitä huvittaa", lisää Grot kertomuksensa lopuksi; he näet Iisalmen pappilassa viettivät pari hauskaa päivää nuorten neitojen seurassa.

Ulkonaiset syyt viimein pakoittivat Lönnrotin jättämään sikseen sanakirjan työlään teon ja ryhtymään todenteolla Kalevalaan. Sen vanha painos — 500 kappaletta — oli vihdoin loppuun myöty. Ankarat vallanpitäjät koettivat paraillaan kaikin keinoin kahlehtia Snellmanin väkevästi virittävää uutta kansallista suomalaisuuden liikettä. "Saima" lehti oli lakkautettu ja Snellmanin suu siten tukittu. Silloin tuli Lönnrot avuksi. Hän tosin aina kammosi kaikkea valtiollista esiintymistä, mutta tässä asiassa hän ei tahtonut pysyä toimetonna. Hän oli Snellmanin hartaimpia ystäviä ja usein läpimatkoillaan viipynyt tämän vieraana Kuopiossa. Niinpä hän Snellmanin pyynnöstä anoi itselleen oikeuden vuoden 1847 alusta julaista Kuopiossa "Litteraturblad" nimistä kirjallista lehteä. Valtiollisesti viattomalta Lönnrotilta sellaista oikeutta ei tietysti voitu kieltää, vaikkapa tiedettiinkin, että varsinaiseksi toimittajaksi tulisi Snellman. Hyvä Lönnrot otti kolmanneksella vastatakseen mahdollisesta tappiostakin. Lehti tuli Snellmanin uudeksi puhetorveksi, jossa ulosantajakin julkaisi useita kirjoituksia suomen kielen ja runouden alalta. Kun Rabbe varoitti Lönnrotia sekautumasta Snellmanin asiaan, vastasi Lönnrot alussa vuotta 1847: "Varoitukseesi voi kyllä olla syytä, mutta toiselta puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturbladin täytyy lakata ja minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella itseäni sillä, että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni työtä, niin kauan kuin on päivä, ettei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan laitosta."

Uusin runsain runovaroin Lönnrot innolla kävi työhön käsiksi ja arveli aluksi voivansa suorittaa sen puolessa vuodessa. Mutta runoja karttui yhä lisää varsinkin väsymättömän Europaeuksen toimesta, ja pian huomasi Lönnrot työn vievän kosolti aikaa. Hän alotti tehtävänsä Laukossa talvella 1847 ja siirtyi kesäksi Kajaaniin, koska hänen sijaisensa tohtori Lindh halusi hieman virkalomaa. Kuitenkaan hän nytkään ei saanut käyttää Kalevalaan kaikkea aikaansa, sillä samalla hän toimitti painoon erään pienen ruotsalais-suomalais-saksalaisen tulkkikirjan ja Paavo Korhosen runot sekä otti pitääkseen huolta O. Meurmanin venäläis-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan suomalaisesta osastosta. — August Ahlqvist kävi tällöin nuorena ylioppilaana Kajaanissa, ja häneltä on säilynyt kuvaus, joka valaisee Lönnrotia ja hänen työtänsä. Ahlqvist kertoo Lönnrotin asuvan kaupungin kappalaisen luona pienessä huoneessa, jonka kalustona oli pari pöytää, kaksi kirjakaappia ja jokunen tuoli. "Hänen huoneensa ei suinkaan näyttänyt, että Suomen isoin mies siinä asusi." Huoneen koristeena oli kaksi suurta ja siroa, Lönnrotin omatekoista kanteletta, toinen 32-, toinen 36-kielinen. Myömästänsä Polvilasta hän oli vanhemmilleen varannut asunnoksi yhden tupahuoneen, joka paperiseinillä oli jaettu 3:een osaan: yksi osa vanhempien asuntona, toinen "salin asemesta" ja kolmas Lönnrotin työhuoneena. Hän näet joka päivä kävi Polvilassa, oli ilma millainen hyvänsä. Edellä puolisen hän kaupungissa valmisteli sanakirjaa ja jälkeen puolisen Polvilassa Kalevalaa. "Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu edessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin järjestettynä. Lukiessansa kerääjän kirjasta niin ison palasen kuin näkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu, katsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen aineistosta ja löytää sen aineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin numero ylhäällä, ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla välistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen vastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja selvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhyempi, sitä usiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä noin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä työ, sillä L. muistaa melkein joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä niin muodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan Kalevalaan. — Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin ei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen. — Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä." — Lopussa vuotta 1847 Lönnrot oli jo sijoittanut kaikki uudet toisinnot Vanhan Kalevalan välilehtiin ja voi ryhtyä uuden tekstin kirjoittamiseen. Vallankumous alkoi riehua Keski-Europassa, mutta tyynenä istui Lönnrot Kajaanissa Kalevalan ääressä ja kirjoitti: "Luulenpa melkein, että vaikka koko maailma sortuisi ja menisi nurin, se ei kuuluisi tänne… Täällä elämme kuin linnun pojat rauhassa vähän maailman melskeistä huolimatta jopa tietämättäkin." — Lönnrotilla oli runoissa tarpeeksi työtä joutaakseen sellaisia ajattelemaan. Vanhaa Kalevalaa toimittaessa hän sanoo olleen vaikeaa saada runot edes 200 säkeen pituisiksi; nyt oli muka päin vastoin varottava, ett'eivät paisuisi ylen laveiksi.

Lopulla vuotta 1848 Lönnrot jälleen siirtyi Kajaanista Laukkoon työtänsä viimeistelemään. Tammikuussa 1849 hän täällä sai sen päätökseen ja allekirjoitti esipuheen nimipäivänään, 17 p. huhtikuuta. Samana vuonna ilmestyi painosta Kalevalan uusi laitos täyteläisenä ja kauniina. Kirjallisuutemme mahtava kantakivi oli Lönnrotin taitavissa käsissä saanut entistä ehomman muodon.

Tämä Uusi Kalevala sisältää 50 runoa, yhteensä 22,795 säettä. Näin laajaksi ja mahtavaksi runosarjaksi oli Vanha Kalevala paisunut niiden runsasten keräysten kautta, joita varsinkin uupumaton Europaeus oli toimittanut. Itse kokoonpanossa Lönnrot piti Vanhaa Kalevalaa runkona, kutoen vain sen runoihin runsaita lisiä ja muuttaen runojen ja tapausten järjestystä luonnollisemmaksi ja taiteellisemmaksi. Tärkeimmät lisäykset liittyivät Lemminkäis- ja Kullervotaruihin. Varsinkin jälkimäinen ihana episodi, koko vuosisadan kansanrunouden kirkkain helmi, josta vanhassa laitoksessa oli ollut vain yksi runo, suuresti korotti Uuden Kalevalan kirjallista arvoa. Muuten Lönnrot nyt menetteli vielä vapaammin ja itsetietoisemmin kuin edellisillä kerroilla. Hän käytti nyt apunaan sangen viljalti lyyrillisiä runoja ja loitsuja, ammentaen niistä mielin määrin ihania mietelmiä, sananlaskuja ja tunnelmakuvia sekä mahtavia tenhosanoja sopivien kohtien kaunistukseksi. Samalla hän paransi runomitan säännölliseksi, opittuaan tarkoin sen lait, ja korjasi kaikki alkusoinnun, kerron ja kielen puolesta virheelliset säkeet. Tämän ulkonaisen silittelyn johdosta nykyinen Kalevala tosin muodollisesti poikkeaa paljoa kauemmas alkuperäisestä kansanrunosta kuin edelliset laitokset. Mutta Lönnrotin tarkoitus ei koskaan ollutkaan laatia mitään tieteellisen tarkkaa kansanrunojen kokoelmaa, vaan todellinen kansalliskirja, jota kaikki voisivat mielihyvällä lukea.

Uuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee selkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen tarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo: "Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet." Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä jotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä suhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien laulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä. Kalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi hän katsoi runojen kertomusta siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".

Tässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota Lönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja Lönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai Lönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan on Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki Kalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden avulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan kokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia todistuskappaleita. — Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi selvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa juuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean kokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt. Kalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn tulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut. Aivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen kehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala, aivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen vaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala oli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen tutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan virolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin itä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä yhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta itää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä Suomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat yhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun mahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan pääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin yhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre liittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin sangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa, kun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat rakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin kuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain jatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut heistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja sellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän huomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki aiheutti hänen menettelytapansa: "Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen runonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat runonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot sen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai käyttääkseni kansanrunon sanoja:

Itse loime loitsijaksi
Laikahtime laulajaksi,

s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin."

Tätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi, tasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä, yhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin määrin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset kansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä määrässä. "Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, tapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta" (K. Krohn). — Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan kansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi jalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti kansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se epäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan seisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei ollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai kaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi tullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena hän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka nekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa supistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen vaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän sammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.

Uusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka kohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden Kalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien käännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten kansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet heistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten kielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti vaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten "Kalevipoegiin" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin "Hiawatha"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut kautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.

Ja meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden lähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia. Kalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita taideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita aiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan erityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen, jolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; — Kalevala on tavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen viljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin kansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä ja henkistä kuntoa.

* * * * *

Vaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen Kajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä virkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten oli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä. Huolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista evättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi virkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot siis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin yksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.

Kalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava vanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut lemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo nuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta lienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen sijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin kirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja samanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän kirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että "jopa taisin rakastua" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: "Mull' on kolme morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan ahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän." Pitkistä runokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin noin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli viettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut Lönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin pysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita. Runonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan Lönnrotin mielen.

Mutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut, hänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin tytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli syntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut nuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut taloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän oli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita siihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen neiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään, mikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista luonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli saanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui potilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä sahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen, vaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän, Laukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin päätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä kertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa — hallitsijan lahjoittaman jalokivisormuksen — johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti kehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee Lönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi; mikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään ja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle. Oli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi lieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä Lönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin Oulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan. Sulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin salaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin kutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. — Vielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen perin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat morsiamen sisaret — morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona eikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa — vanhahkoa ylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. "Olisi minulla vähän asiaa", tuumi Lönnrot. — "Mitä sitten?" — "Minulla pitäisi olla morsian tässä talossa." — "Teillä? Kuka te sitten olette?" — "Nimeni on Lönnrot." — Nyt valkeni asia, ja sulhasmies käskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee, että sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä panemaan lapikkaita jalkaansa. "Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne kenkimään?" tiuskaisi piika ja lisäsi: "Odota ukko parka, täällä tulee häät ja sinäkin saat silloin osasi." Ja osansa ukko saikin, sillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa vaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi: "He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin." Sellaisia hän näet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen ja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun ("Raita se kasvoi rannalla") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat suuresti ihastuivat.

Heti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä ihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka liian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu oli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti takaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen kokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi, olipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen joulua piti suuret "hirsi-talkoot" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä karttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa hyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä sitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan rouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon puutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin itse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa vaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti rouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen joskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä piippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai joskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia katuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä köyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin. Seuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta tällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi sen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon terveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan lukuisasti kävivät "brunnia" juomassa.

Lönnrotin rouva oli "heränneitä", kun sen sijaan Lönnrot, joka virkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa ja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei pitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma uskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko hänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen syventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman isälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan hetkinä.

Ensimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan päivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti toisella ikävuodella ollessa.

Jo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs toivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka olisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat silloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin vihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät kehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan virkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä M.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka oli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi iloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään suomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään muitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten vertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa "Arvoituksista" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä saksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten töidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti hartioilleen uuden työlään taakan.

V. 1850 — siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran perustamisen kanssa — oli näet annettu tuo surkea asetus, joka kielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden ystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran kiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana "talous" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä kyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista. Ja niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti Oulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun Viikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt halukasta toimittajaa. "Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut yhteisen kansan parannus", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä olikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen tiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa. Vaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri sittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään sellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa oltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia oli antaa siitä kertomus. Sana "lautamies", joka muka tarkoitti vissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan "rikas mies" y.m.s. Leikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle kertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori sai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti ensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: "Kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan."

Lehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä sen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle sijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian erämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852, ja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä epäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin jälkeläiseksi. "Minä voin liian hyvin täällä — hän kirjoittaa Rabbelle — toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede mihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin pysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka tunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen koettanut noudattaa." Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia professoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin, ja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs heistä kirjoitti sukkelasti: "Luovu sinä vaan lääkärin virasta; sinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun vertaistasi suomenkielen tuntijaa." Mutta vasta kun Lönnrot sai tiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja väitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan väitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti Helsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa jo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan tuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi elävien ilmoilta. — Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille muistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen, rakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat vuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.

Seuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja silloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta, mutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti tehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo yksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien kunnioituksen.