III.
Professorina ja vanhuksena.
Lönnrot oli siis vihdoin joutunut itse nuorisolle opettamaan sitä ainetta, jolle hän elämänsä parhaat vuodet oli omistanut. Ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan ja panivat toimeen erityisen juhlan uuden, kunnioitetun opettajansa tervetuliaisiksi. Kun vaatimaton juhlavieras astui saliin ja näki edessään häntä hurraahuudoilla tervehtivän ylioppilasjoukon, tahtoi hän ujosti pujahtaa sivukammariin. Silloin kymmeniä vankkoja käsivarsia kävi ukkoon käsiksi, ja korkealla laulavan sekä hurraavan joukon olkapäillä sai Lönnrot vastustelemisistaan huolimatta vaeltaa salin ympäri. — Kohta sen jälkeen talvella ylioppilaat kävivät laulutervehdyksellä Lönnrotin luona. Professori oli juuri hiihtämään lähdössä, kuunteli tarkkaavasti laulua, kiitti ylioppilaita muka ansaitsemattomasta kunnioituksesta, nousi suksilleen ja sanoi, että jos joku halusi nähdä hiihdettävän, niin nyt sen näki. Samassa hän alkoi suksineen liukua alas Vladimirinkadun mäkeä, jonka varrella hän asui.
Professorinvirkansa Lönnrot otti pääasiassa käytännölliseltä kannalta, ja siihen hänellä olikin täysi oikeus. Juuri käytännöllinen tarve se etupäässä olikin pakottanut hallituksen perustamaan yliopistoon opettajanpaikan kansan omassa kielessä, kun virkamiehet, vieläpä papitkin, perin vaillinaisesti osasivat suomea — tosinhan sitä siihen aikaan ei paljoa vaadittukaan. Ja kielemme kaipasikin kipeästi käytännöllistä muokkaajaa ja viljelijää. Suomen kirjakieli ennen Lönnrotia oli näet ollut perin köyhää, virheellistä ja ruotsinvoittoista; murteiden harrastajat taas 1800-luvun alkupuolella olivat jo silpomaisillaan sen moneksi eri kirjakieleksi. Silloin tuli Lönnrot oikealla hetkellä, yhdisti itseensä suomen kaikkien kielimurteiden tarkan tuntemisen ja toi esiin kansanrunoista ennen aavistamattomat runsaat kielelliset aarteet. Hän ryhtyi luomaan Suomelle uutta yleistä kirjakieltä, sulattaen siihen suomen eri murteiden parhaat ominaisuudet. Kansanrunojen kerääminen ja julkaiseminen ja varsinkin Kalevalan kokoonpano tosin ovat hänen elämänsä tärkeimmät työt, mutta melkein yhtä korkealle on arvattava hänen käytännöllinen työnsä suomen kirjakielen uudistajana ja viljelijänä. Hän valoi yhteen länsi- ja itäsuomen murteet, liittäen taitavin käsin vanhan kirjakielen jo kieliopillisesti vakaantuneesen ja säännölliseen länsisuomalaiseen asuun itäsuomen runsaita ja meheviä sanavaroja, taivutusmuotoja ja puheenparsia. Siten muodostui meille, eri murteista yhtyen, uusi yleinen kirjakieli, jolla monen muun kansan kirjakielen rinnalla on se verraton etu, että kaikki suomalaiset sitä yhtä helposti ja yleisesti ymmärtävät.
Tätä suurta kielellistä puhdistus- ja uudistustyötänsä hän, kuten olemme nähneet, oli ahkerasti harjoittanut jo Kajaanissa ollessaan. Hänen monet kirjalliset julkaisunsa ja suomenkieltä koskevat tutkielmansa ja kirjoituksensa osoittavat, kuinka hänen omakin kantansa vasta vähitellen vakaantui. Aluksi hänen kirjoitustapansa oli näet sangen hapuilevaa ja tavoitteli latinan sekä kreikan kielen lauserakennusta. Lukija on kyllä huomannut niistä Lönnrotin suomenkielisten kirjoitusten otteista, joita edellisessä on esiintynyt, kuinka kankealta ja vanhanaikuiselta hänen kirjoitustapansa tuntuu meikäläisistä. Mutta se ei ole ollenkaan ihmeellistä ajan oloihin katsoen. Hiljakseen Lönnrotin kirjoitustapa tuli luonnollisemmaksi ja suomalaisemmaksi ja vakaantui vihdoin siksi yksinkertaiseksi, joskin hieman kankeahkoksi proosaksi, jota hän lopummalla ikäänsä kirjoitti. Hänen muodostelemansa uusi kirjakieli kehittyi näet nopeasti mestarinsa ohitse, joka ei koskaan ollut mikään kielellinen tyylinero, yhtä vähän kuin hän oli omintakeisesti luova runoilija. Nuoremmat, notkeampikynäiset miehet veivät Lönnrotin rakentamaa kirjakieltä nopein askelin muodollista täydellisyyttä kohti, ja mestari itse vaatimattomana vanhoilla päivillään ei mielellään tahtonut kirjoittaakaan suomea, koska hän oli muka jäänyt kielen kehityksessä jälelle.
Kajaanissa alottamaansa kielellistä uudistusta Lönnrot professorina jatkoi. Hän koetti ylioppilaissa etusijassa virittää harrastusta suomenkieleen ja sen oppimiseen. Kieltämme alettiin tähän aikaan yhä enemmän viljellä varsinaisen sivistyselämän eri aloilla, ja ääretön joukko uusia sanoja tarvittiin eri sivistyskäsitteitä ilmaisemaan. Jo Kajaanissa Lönnrot oli ahkeroinut uusien sanojen sepitystä, karsinut kielestä pois rumia muukalaisuuksia ja esimerkillään innostanut muitakin samaan työhön. Lääke- ja kielitieteellisiä, lasku- ja runo-opillisia sekä historiallisia oppisanoja oli hänen pajastaan jo silloin lähtenyt ensimäinen joukko. Professorina ollessaan hän taivutteli nyt kieltä mitä monipuolisinten käsitteiden ilmaisijaksi, veti kansanrunoista esiin runsaasti somia ja sattuvia sanoja sekä sepitti joukoittain yhtä osuvia uusia sanoja noiden uusien käsitteiden tulkiksi. Suomen eri murteiden rikasten sanavarain täydellinen tunteminen ja taipuisa, luonnostaan herkkä kieli-aisti ohjasivat häntä tässä tärkeässä toimessa niin hyvin, että hänen sepittämänsä uudet sanat yleensä käytännössä vakaantuivat paljoa nopeammin ja paremmin kuin muiden samanaikuisten sanaseppäin tekeleet, jotka nekin puolestaan suuresti edistivät yhteistä tulosta. Me, jotka nykypäivinä niin helposti sujuttelemme suomea kaikilla sivistyselämän aloilla, käyttäen valmista ja vakaantunutta sanavarastoa, joka tosin päivä päivältä yhä karttuu ja tarkistuu, emme kyllin osaa ymmärtää niitä vastuksia, joita kirjakielen uudestiluominen luojillensa tuotti.
Tämän vaikean tehtävän Lönnrot toimitti yleensä luennoillaan. Koko virka-aikansa hän ylioppilaille esitti 2 tuntia viikossa Kalevalaa, käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi niin laveita sana- ja asiaselityksiä, ettei ennättänyt lukea kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisena kahtena viikkotuntina hän esitti suomen kielioppia tai suomalaista mytologiaa. Ensi vuotenaan hän luennoilla suomensi muutamia epistoliakin alkukielestä. Mutta tärkein tehtävä noina kahtena tuntina oli juuri uusien oppi- ja sivistyssanojen sepittäminen tieteen eri aloilla. Niinpä hän syksyllä 1857 kirjoittaa lukeneensa kasvioppia ja syksyllä 1858 itse suomentaneensa erästä ruotsinkielistä luonnonopillista kirjaa, antaen ylioppilaiden kolmena tuntina suomentaa erästä toista luonnonopillista teosta ja kotityönä harjoittaa suomen kirjoittamista. Eräs luennoilla ollut (J. Krohn) kuvaa niitä näin: "Ihmeteltävää oli kuulla, kuinka selviksi ja sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi tuhansia sanoja, jotka useimpain muitten nykyisien sivistyskielten on täytynyt lainata." — Varsinkin oivallinen kasviopillinen sanastomme on Lönnrotin luoma. Luonnonihailijana hän koko ikänsä oli harrastellut kasvioppia, ja nyt professorina hän, kääntäessään luennoillaan suomeksi Hartmanin Floraa, sepitti sille täydellisen suomalaisen sanaston, joka Suomen kasvistossa v. 1860 tuli julkisuuteen. Ruotsinvoittoista lakikieltä hän notkeasti taivutti suomalaiseksi kääntämällä suomeksi 1734-vuoden laista Kauppakaaren ja Maakaaren (1857) ja suomentamalla J. Ph. Palménin Lainopillisen käsikirjan (1863). Kieliopillisia oppisanoja hän oli julaissut kirjoituksissaan jo Kajaanissa ollessaan, ja 1857-vuoden "Suomi" kirjassa hän antoi niitä uuden kokoelman. Tieteellisenä tutkimuksena hänen professoriajaltaan mainittakoon hänen saksankielinen esityksensä Inarin lapin murteesta (1854).
Tutkintovaatimuksissaan Lönnrot oli ehkäpä liiaksikin lempeä ja vähän vaativainen. Monta hauskaa muisteloa on säilynyt hänen helposta arvosanojen annostaan. Mutta on huomattava, etteivät silloiset suomenkielen opintojen apuneuvotkaan olleet suuria, eikä sen ajan vaatimuksia siis käy mittaaminen meidän aikamme mitalla. Asian harrastuskin oli silloin jo ansio.
Varsinaisen virkatoimensa ohella hän, kuten tavallista, ennätti harrastaa paljon muutakin hyvää. Jatkona kajaanilaisille raittiusharrastuksilleen hän v. 1853 perustetun Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa julkaisi käännöksinä ja mukaelmina pari kansankirjasta: Kolme päivää Sairion kylässä (1854) ja Vilhelmi Linterin historia (1856). Näillä käännöksilläkin hän rikastutti kirjakieltä. Ja v. 1857, kun ankara kato kohtasi pohjois-Suomea, hallitus lähetti hänet varta vasten hädänalaisille seuduille kauas Sotkamoon saakka neuvomaan rahvaalle jäkäläleivän tekoa. Sellaiseksi lähettilääksi hän olikin aivan kuin luotu kansanomaisuutensa ja entisen laajan kokemuksensa vuoksi. Jäkäläleipien paistuessa uunissa Lönnrot istui uunin edessä ja valmisteli kasvistoaan; julkaisipa hän pienen kirjasenkin jäkäläin ruoaksi käyttämisestä. Vanha lääkärinharrastuskin hänessä yhä pysyi vireillä, ja sen tuloksena on mainittava hänen kirjoituksensa Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa (v. 1859). Siinä hän neuvoi lapsien terveydenhoitoa.
Professoriaikanansa virinneihin valtiollisiin pyrintöihin ja suomalaisuuden vaatimuksiin Lönnrot ei personallisesti puuttunut. Hän oli läpeensä rauhan mies, joka kammosi kaikkea valtiollista taistelua ja puoluepolitiikkaa. Hän työskenteli hiljaisuudessa omalla alallaan, mutta ei silti suinkaan ollut välinpitämätön valtiollisille ja kansallisille uudistusharrastuksille. Mielihyvällä hän näki uuden Suomen nousevan niilläkin aloilla, samoinkuin hän oli sitä valmistanut kirjallisuuden vainiolla. Valtiollinen ja julkinen toiminta ei kuulunut hänelle; olihan hänen harras ystävänsä Snellman ja joukko nuorempia voimia tarmokkaasti taistelemassa sillä alalla.
Kuitenkin Lönnrotin asema suomenkielen professorina ja Suomal. kirj. seuran esimiehenä, joksi hänet oli valittu v. 1854, velvoitti hänet joskus astumaan esille yhteiskunnallisissa asioissa ja kansallisuus- sekä kielikysymyksessä. Vireä kenraalikuvernööri kreivi Berg näkyy joskus tiedustelleen Lönnrotinkin mielipidettä suomenkielen käytäntöä koskevissa asioissa; hänet kutsuttiin v. 1861 jäseneksi kansakoululaitoksen suunnittelu-ehdotusta tarkastavaan komiteaan ja 1862-vuoden kieli-komiteaan. Kun Suomi v. 1860 sai oman rahan ja rahayksiköille tarvittiin sopivat suomalaiset nimitykset, sepitti Lönnrot nuo sattuvat nimitykset "markka" ja "penni".
Kieli- ja kansallisuuskysymyksessä käy Lönnrotin kanta paraiten ilmi niistä jonkinlaisista ohjelmapuheista, joita hän Suomal. kirj. seuran esimiehenä piti seuran vuosikokouksissa vv. 1855-62. Ennen Lönnrotin esimiehyyttä oli seuran virallinen kieli ollut ruotsi, jäsenet kun vielä huonosti taisivat suomea, mutta Lönnrot alkoi seurassa esittää asiat suomeksi, joskin keskustelu edelleen useimmiten kävi ruotsiksi, ja ruotsi pysyi seuran pöytäkirjakielenä vuoteen 1861 saakka. Pari ensimäistä vuosikokouspuhettansa Lönnrotkin piti ruotsiksi, saipa siitä "Suomettarelta" moitelauseenkin, varsinkin kun hämäläisiä talonpoikia kerran oli ollut kokouksessa läsnä. Mutta v:sta 1857 alkaen hän puhui yksinomaan suomeksi. Hänen ensimäinen kielellinen vaatimuksensa oli koulujen opetuskielen suomalaistuttaminen, koska opetuskieli tavallisesti määräsi yksilön koko kirjallisen ja puhekielen. Itse hän ruotsinkielisiä kouluja käyneenä sen muka kipeästi tunsi. Kun v. 1858 avattu Jyväskylän alkeisopisto vastoin toivoa aluksi muodostuikin pääosalta ruotsinkieliseksi, niin Lönnrot, joka ei suinkaan tahtonut ryhtyä "morkkimaan" isällisen esivallan toimia, vuosipuheessaan v. 1859 lausui jo julki ajatuksen yksityisen suomenkielisen opiston perustamisesta — ajatuksen, joka vasta 1870-luvulla toteutui. Lönnrot ei luullut siihen suuria tarvittavan: "Pääasiana olisi perustajan taito, halu ja hartaus tahtoaksensa jotain Suomen kansan, kielen, kirjallisuuden ja sivistyksen eteen voimainsa mukaan tehdä ja toimittaa. Hän kyllä semmoisessa yrityksessä ei tulisi ansiovuosia kokoamaan, mutta epäilemättä olisi hänelle siitä sen enemmin ansioa karttuva." Samassa puheessa Lönnrot iloitsi siitä, että hallitus oli kuntien pöytäkirjakieleksi suomenkielisissä kunnissa vihdoin määrännyt suomen, ja että yliopistossakin vast'edes saatiin suomeksi suorittaa opinnäytteitä. Siten suomenkieli voitti sijaa tieteen piirissä ja oikeuslaitoksenkin alalla, mihin viittasi sekin seikka, että esivalta jo huolellisesti suomennutti kaikki käskynsä ja asetuksensa. — Seuraavana vuonna Lönnrot torjuu suomenmielisten päältä syytöksen maan ruotsalaisten sortamisesta ja suomalaistuttamishankkeista ja vakavasti kehoittaa "urheaan työhön" eikä "äänenpitoon" kansan suomenkielisen enemmistön kohottamiseksi oikeudenmukaiseen asemaan. Seuraavassa puheessaan v. 1861 Lönnrot teroitti mieliin, että suomenkielen tuli Suomessa kaikilla yhteiskunta- ja sivistyselämän aloilla vähitellen päästä käytäntöön ruotsin rinnalla siinä suhteessa, joka oli kummankin kielen puhujain lukumäärän välillä. Lönnrot tässä tähtää nähtävästi jotakin kunnallisen pääkielen periaatetta. Viimeisessä vuosipuheessaan v. 1869 Lönnrot lausui kantansa kielikysymyksessä yhä varmemmin ja selvemmin, vaatien suomea välttämättä koulujen ja virkakuntain kieleksi. Kuitenkin Lönnrot aina pysyi kohtuuden ja maltin rajoissa, tahtomatta väkivaltaisia ja katkeruutta synnyttäviä toimenpiteitä. Luonnollinen ja asiallinen sovinnollisuus tässäkin kysymyksessä johtaisi parhaiten perille. Tuomioistuinten pöytäkirjat oli välttämättä saatava suomeksi, koska "tuomari oli yhteisen kansan eikä yhteinen kansa tuomarin tähden."
Samana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa — hänen erotessaan professorinvirasta — Lönnrot vakuutti, ettei suomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa; Suomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain suomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin rinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin toimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän oli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden arvoa ajattelematta. "Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni niiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein voinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti, melkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa; itse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä."
Edellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja kansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten väitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä aivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan rauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen ja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä hän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen lappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta, nähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti alhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin sanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten omakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. — Jouduttuaan jäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan kielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja oikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön ottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu kummissaan sanoneen Lönnrotille: "Me luulimme, ettet edes sinä, veli kulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan." Lönnrot kuuluu siihen vastanneen: "En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan en myös salli ettei pääse ikinä." Komitean enemmistö virallisessa lausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään tasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön epämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen kanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon tapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy tahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää kuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia, joissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia. Sellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra, tohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa kansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa, "että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön kansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden herättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.
Ehkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa kansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa v. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran. Sivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys on sille turmioksi, arvelee Lönnrot. "Kansallisuuden ja kielen keskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu ja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä… Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua." — Nämä voimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli aikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.
Yksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan. Kotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea, mutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille suomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään erinomaista — hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi — mutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut häneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin kun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea. Ystäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä. Kuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja, "sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään; saakoot he kouluja." Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: "Suomi suomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät." Ruotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti yhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys. Pitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei viitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja nasevia kirjoituksia.
* * * * *
Olemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa kieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään johtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera työ pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. "Tuli hänen luoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja tuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli paperia myöten", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan (J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden seuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin kanssa, kirjoittaa muistelmissaan; "Minun ei tarvitse sanoa, kuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin talossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti puhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen, levollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa, hänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan ja hyveessään ihannekuvana ilmestyi."
Harvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin, ja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja hiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia kemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen yksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui olemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja yksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein myöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle. Teatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt kertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen mukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat joutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu usein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa. Lönnrot ei suvainnut tärkkipaitaa vaan piti leveäkauluksista talonpoikaispaitaa, iso musta silkkihuivi kaulan ympäri käärittynä. Juhlatilaisuuksissa pantiin "simsetti" kaulaan. Puheita hän niissä ei ollut kärkäs pitämään, sillä kainoutensa vuoksi hän oli huono puhuja, joka vaivoin sai sanansa esiin, jollei puhe ollut kirjoitettu. Ylioppilaita hän suosi lämpimästi ja puolusti hartaasti oman ylioppilastalon rakentamista. Mielellään hän myös lainasi ylioppilaille rahoja, mutta kyllä nämä puolestaan koettivatkin olla säntillisiä maksussaan. Urheilua hän edelleen harrasti niin rivakasti, että vielä 60 vuoden vanhana kuuluu kepeästi kiivenneen tankoa myöten yliopiston voimistelusalin lakeen saakka.
Kesänsä Lönnrot perheineen vietti rakkaassa Sammatissa, mihin hänen sydämensä lapsuudesta saakka niin lujasti oli kiintynyt. Perhe oli vähitellen lisääntynyt pienillä tyttärillä, joiden iloinen nauru ja leikittely hauskutti isän harvoja joutohetkiä. Aluksi asuttiin Paikkarissa ja sittemmin useita kesiä Leikkilän kylän Mikolassa. Täällä Lönnrot eli kuin todellinen kansan mies konsanaankin, eikä outo osannut häntä professoriksi aavistaa. Hupaisin erehdyksin hänen ulkoasunsa tuotti hänelle vieläkin ja antoi aiheita kaskuihin. Milloin pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille. Milloin joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän j.n.e. Tuttavilleen hän Sammatissakin professorina ollessaan ja myöhemminkin leikkeli joskus housuja, teki karhunputkesta sikarinloppeja, lahjoittipa jollekulle omatekoisen kanteleenkin. Ottipa hän vastaan sairaitakin, joskin vastahakoisesti.
Lähestyessään täysinpalvelleen ikää Lönnrot alkoi haluta kokonaan Sammattiin, saadaksensa siellä rauhassa hyvän terveytensä avulla suorittaa loppuun ne tärkeät keskeneräiset työt, joita hän yliopistollisen opetustoimensa vuoksi ei ollut ennättänyt päättää. Varsinkin sanakirjatyön lopettaminen oli pysynyt hänen mielessään. Sen tuloksia hän oli jo auliisti antanut lehtori K.E. Eurénin käytettäväksi, joka v. 1860 julkaisi suomalais-ruotsalaisen sanakirjansa. Lönnrot tosin voimiensa puolesta olisi vielä kauankin kyennyt virkaansa hoitamaan, mutta hän poistui mielellään, valmistaaksensa sijaa nuoremmalle ja tieteellisemmälle kyvylle. Kerrotaan että yliopiston varakansleri parikin kertaa tiedusteli Lönnrotilta, milloin tämä aikoi ottaa eronsa. Kun Lönnrot arveli, ettei hän sitä niin varmaan osannut sanoa, oli varakansleri ohimennen huomauttanut, että Aug. Ahlqvist jo alkoi vanheta hänkin. Lönnrot hakikin täysinpalvelleena heti virkaeron ja sai sen, täyden eläkkeen ynnä kanslianeuvoksen arvon keväällä 1862, jättäen sijansa Ahlqvistille. Ja kaihoisten erojaisjuhlien jälkeen Lönnrot heti siirtyi asumaan rauhalliseen Sammattiin, mieli yhä täynnä työtä ja tarmoa.
* * * * *
Mutta eipä edes Sammatissa Lönnrot saanut rauhassa lopettaa laveaa sanakirjatyötänsä, sillä pian hän kutsuttiin uuteen tärkeään toimeen, joka sitten sangen suuressa määrin anasti hänen aikansa ja huomionsa. Jo v. 1817, uskonpuhdistuksen 300-vuotisen muistojuhlan johdosta, oli asetettu erityinen komitea korjailemaan ajanmukaisempaan asuun vanhaa suomalaista virsikirjaa. Komitean työ jäi keskeneräiseksi, mutta talvella 1863 asetettiin silloisen arkkipiispan Bergenheimin alkuunpanosta uusi virsikirjakomitea, jonka jäseneksi ja puheenjohtajaksi Lönnrot kutsuttiin. Bergenheim itse kävi varta vasten Sammatissa pyytämässä Lönnrotia tähän toimeen, johon Lönnrot jos kukaan oli erittäin sopiva. Hänhän näet perin pohjin tunsi kansanrunouden kaikki ominaisuudet, oli itse paljon tutkinut ja selvitellyt suomalaisen runousopin sääntöjä, jopa harjoitellut varsinaista runotyötäkin, julaisten m.m. jo "Mehiläisen" historiallisessa liitteessä suomennossipaleita "Iliadista", 1845-vuoden "Suomi" kirjassa Kokeita suomalaisessa laulannossa, etupäässä Runebergin laulujen käännöksiä, ja 1855-vuoden "Suomessa" "Odysseian" VI:nnen laulun suomennoksen. Kajaanissa ollessaan hän kuuluu tuttavilleen kirjoitelleen ruotsinkielisiä tilapäärunojakin. Pitkiä suomenkielisiä, vanhalla runomitalla sepitettyjä runokirjeitä tuttaville häneltä myös on säilynyt. Kalevalan ja Kantelettaren runojen muovailutyö oli myös tietysti kehittänyt hänen runollista aistiaan, ja vaikka luova runolahja häneltä puuttuikin, oli hänellä sittenkin parhaat edellytykset korjailemaan parempaan asuun vanhoja arkkiveisun tapaisia virsiä. Lisäksi hänen vilpitön, yksinkertainen uskonsa, joka vuosien vieriessä yhä syventyi nöyräksi luottamukseksi Jumalaan ja Kristuksen sovituslunastukseen, oli hänelle suureksi avuksi virsiä laitellessa.
Lönnrot viehättyikin kohta koko sydämellään komitean tehtävään ja tuli sen ahkerimmaksi työntekijäksi. Kun komitea, oltuaan kesällä 1863 kuukauden ajan Turussa koolla, hajosi, ja jäsenet ottivat kukin osallensa joukon virsiä, korjaillaksensa ja kääntääksensä niitä, otti Lönnrot yksin omalle osuudelleen neljännen osan. Kotonaan Sammatissa hän sitten innokkaasti paranteli ja suomenteli virsiä, luki tekeleensä jumaliselle vaimolleen tai kävi kylässä lukemassa niitä hurskaille ihmisille. Näiden muistutukset hän mielellään otti varteen. Kanteleen säestyksellä hän itse lauloi uusia virsiänsä perheelleen.
Kun komitea kokoontui Turussa toisen kerran syksyllä 1866, tarkastettiin miehissä parannukset ja käännökset, ja Lönnrot se silloin teki useimmat muistutukset. Komitean työn tuloksena ilmestyi v. 1867 "Uuden suomalaisen virsikirjan" ehdotus, mihin tuli "lisäysvirsiä" v. 1868, tuloksena komitean kolmannesta koossaolosta. Neljännen kerran kokoontui komitea Turussa talvella 1871 ja painatti toisen ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi. Tällä ajalla kiihtyi Lönnrotin virrentuottamisinto niin suureksi, että hän itse julkaisi lukuisia omia virsiehdotuksiaan, painattipa v. 1872 aivan oman laitoksen nimellä Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi, missä oli 413 mukailtua ja suomennettua virttä. Tätäkin hän yhä paranteli, kunnes G.V. Edlund kustansi siitä v. 1883 uuden, komean ja nuoteilla varustetun painoksen nimellä Väliaikainen Suomalainen Virsikirja, mihin oli koottu 500 virttä, joista 136 Lönnrotin omaa käsialaa. Virrenteko oli tullut hänen toiseksi luonnokseen; vielä kuolinvuoteellaan hän korjaili rakkaita virsiään. Omintakeisia virsiä häneltä ei ole monta, mutta hänen korjailemiaan ja mukailemiaan lienee noin 300. Tosin hänen virtensä runolliselta arvoltaan ovat vaatimattomia, jopa arkipäiväisiäkin, mutta sen sijaan ne muodoltaan ovat sujuvia ja virheettömiä sekä hengeltään yksinkertaisen harrasmielisiä ja kansantajuisia. Virsikirjan laatijanakin Lönnrot on tehnyt kansalleen muistettavan palveluksen, vaikkapa nykyinen uusi virsikirja onkin lopullinen tulos vasta toisen myöhemmän komitean työstä.
Ollen virsien teossa tavallansa hengellisellä alalla Lönnrot muutenkin toimitteli papillisia tehtäviä. Sammatissa ei näet vieläkään ollut omaa pappia, vaan kävi emäpitäjän, Karjalohjan, papisto kerran tai pari kertaa kuukaudessa toimittamassa kappelikirkossa jumalanpalvelusta. Tätä epäkohtaa auttaakseen Lönnrot haki tuomiokapitulilta saarnaluvan ja toimitti Sammatissa papittomina pyhinä jumalanpalveluksen. Pari lukenutta rusthollaria, Verlander ja Malmgren, saarnasi toisin vuoroin. Lönnrot luki saarnansa tavallisesti jostakin postillasta ja esiintyi yksinkertaisessa puvussa, joka ei suinkaan papille vivahtanut. Myöhemmin Sammatti etupäässä Lönnrotin toimesta sai oman papin.
Asuttuaan aluksi hyyryllä ennen mainitussa Mikolassa Lönnrot osti itselleen Haarjärven kylästä Nikun talon, jonka taloudenhoidosta hän tosin huoli yhtä vähän kuin ennen Polvilassa, sillä taloudellisesti epäkäytännöllisenä miehenä hän aina kammosi kaikkia sellaisia puuhia. Toimellinen rouva ja vouti saivat niistä huolehtia. Onneksi Lönnrotin hyvä ystävä, lehtori K.G. Borg, otti hoitaakseen hänen raha-asioitaan ja käytännöllisenä miehenä pian saattoi ne kukoistavaan tilaan. Borg olikin Lönnrotille kuin oikea käsi varsinkin sen jälkeen kuin Lönnrotin vaimo v. 1868 kuoli ja jätti miehensä neljän nuoren tyttösen kera katkerasti suremaan. Vanhimman veljen Henrik Juhanan tytär Vilhelmiina Lönnrot oli Lönnrotin tunnollisena taloudenhoitajattarena ja toisena kätenä. Ollen taloudellisesti siten hyvässä hoivassa Lönnrot itse sai rauhassa toimitella kirjallisia töitään.
Kuvauksena Lönnrotin epäkäytännöllisyydestä ja samalla luontaisesta tyyneydestä ja leikillisestä hyväntahtoisuudesta olkoon eräs hänen joulumatkansa v. 1865, josta arkkipiispa G. Johansson "Kansan Ystävässä" on antanut hauskan kertomuksen.
Lönnrot oli ennen joulua saapunut Helsinkiin eläkkeensä nostolle ja jouluostoksille, ja Johanssonin, joka silloin oli ylioppilas, oli määrä Lönnrotin seurassa matkustaa jouluksi kotiinsa. Herra kanslianeuvos puuhasi kaiken päivää kaupungilla, ja vasta iltahämärässä saapuivat hänen ostoksensa, kahteen isoon laatikkoon ja moneen paperikääröön pakattuina, hänen tavalliseen majapaikkaansa lehtori Borgin luo. Käytännöllinen Borg sijoitti nuo paljot tavarat mitenkuten rattaille, ja hämyssä lähtivät sitten Lönnrot ja Johansson ajaa jytyyttämään koleista maantietä Sammattia kohti. Tultiin ensimäiseen majataloon ja päästiin parhaiksi saliin, kun kyytipoika saapui kysymään, mitä hänen tuli tehdä kärryjen korissa oleville tavaroille. "Saat pitää ne", tuumi Lönnrot rauhallisesti. "Mutta niitä on paljon", sanoi kyyditsijä. "Pidä vain kaikki", arveli Lönnrot. Mentiin kuitenkin lähemmin tutkimaan asiaa ja huomattiin, että nuo monet pussit ja tötteröt olivat röykkyisellä tiellä tärisseet rikki; kärryjen pohja oli täynnä sekaisin rusinoita, kahvia, sokeria, ryynejä y.m. Enimmät koottiin mitenkuten takaisin pusseihin, mutta loput Lönnrot jalomielisesti luovutti kyytipojalle. Sitten lähdettiin sisään tutkimaan laatikoita. Sama hävityksen kauhistus niissäkin: kaikki tavarat mullin mallin. Lönnrot vain naureskeli, arvellen rouvan kotona hyväisesti hämmästyvän jouluostokset nähtyään. Matkamiesten selvitellessä pahinta sekamelskaa eräs Tammisaaren kauppias astui kammarista saliin katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Luullen Lönnrotia ylioppilaan kyytimieheksi hän alkoi puhutella ukkoa kuin kyytimiestä ainakin. Lönnrot puolestaan ei pyrkinyt korjaamaan kauppiaan erehdystä. Kauppiaan matkatoveri, eräs raatimies, kurkisti silloin kammarista saliin, tunsi heti Lönnrotin ja sai töintuskin toverinsa vaikenemaan. Kun kauppias seuralaiseltaan sai tietää, että luultu kyytiukko olikin itse kanslianeuvos Lönnrot, hän tuli kohta pyytämään anteeksi ja toimitti pöytään lämmintä juotavaa. Lönnrot naureskeli vain koko asialle ja lasketteli sukkeluuksia. — Matkaa jatkettiin reellä, sillä lunta oli jo tullut tarpeeksi. Reessä kulku tuntui Lönnrotista niin turvalliselta, että hän muitta mutkitta pimeässä osti kyytimiehen reen kalliista hinnasta. Kun sitten seuraavasta majatalosta päästiin jonkun matkaa, alkoi reki ilkeästi natista ja keikkua, kunnes yhtäkkiä toinen jalas katkesi ja reen laidat pahasti irvistyivät. Johanssonia nauratti, Lönnrot vain lauleskeli, ja varovalla kululla päästiin seuraavaan majataloon. Sinne Lönnrot hylkäsi koko rekensä korjattavaksi. Reki oli näet ikä-kulu ja huono, ja Lönnrot oli suuresti pettynyt sikaa säkissä ostaessaan. Kotona oli talon naisväellä sitten aika puuha selvitellessä sekaantuneita ostoksia, ja rouva oli todella nyreissään. Lönnrotista oli kaikki hupaista ja hullunkurista, mutta reen kohtalosta hän ei hiiskunut mitään.
Lönnrotilla oli neljä tytärtä, hiljainen Maria, vilkas Ida, avomielinen Elina ja kaunis Thekla. Joutohetkinään hän mielellään otti osaa lastensa leikkeihin, hankki heille leikkikaluja ja teetti heillä sorapillejä, myllyjä, olkisormuksia y.m. Lapset olivatkin isänsä suvun tapaan käteviä ja askareihin mieltyneitä, rakensivatpa omin kätösin lähelle Nikua pienen majan nimeltä "Kotkanlinna", jossa pitivät talouttaan. Samantapainen, Lönnrotin tyttärien riu'uista rakentama pieni huvimaja, "Alhola", kohosi myöhemmin Lammin talon lähelle. — Muuten Lönnrot yleensä sangen vähän seurusteli perheensä kanssa; siihen hänellä ei ollut aikaa. "Antaa lasten olla vapaudessaan ja tehdä mitä tahtovat", arveli hän, kun hänelle asiasta huomautettiin. Kuitenkin hän luonteeltaan oli varsin lapsirakas, ja kylän lapset olivat hänen lemmikkejään; niille hän taskuistaan jakeli kaikenlaisia tuomisia ja osteli niiltä paljon marjoja. Hajamielisyydessään hän harvoin tarkalleen muisti tyttäriensä ikää, erehtyipä kerran viikon päivistäkin. Eräälle professorinrouvalle, joka Lönnrotilta kysyi neuvoa lasten kasvatuksen suhteen, hän kuuluu vastanneen, että oman maalaiskodin rakastaminen synnyttää lapsissa myös isänmaan rakkautta.
Maalaiselämä se näet oli Lönnrotista kaikkein suloisinta. Metsän tuore tuoksu häntä suuresti veti puoleensa, ja usein hän tuntimääriä kuljeskeli luonnon helmassa, poimi kukkia ja kuunteli lintujen liverrystä. Päällä hänellä tällöin monesti kuuluu olleen rouvan hameesta tehty yötakki. Huviksensa hän jalkaisin asteli pitkiä taipaleita vierailemaan tuttavien luo ja arveli vielä v. 1869 voivansa hyvin pari kertaa kävellä Suomen ympäri. Hänen omituisia huvituksiaan oli puujaloilla käveleminen, mitä hän harjoitteli vielä vanhoilla päivillään. Hiihto, uinti ja kylpy kuuluivat edelleen hänen terveydenhoitoonsa. Vielä 70-vuotiaana hän ui myöhään syksyllä.
Hänen terveytensä pysyikin ylipäänsä erinomaisena, muutamia satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Professorina ollessaan hän sai jalkaansa ruusun, joka uhkasi käydä hengenvaaralliseksi, kun koko ruumis turposi. Pahemmin sattui hänelle tammikuussa 1870, kun hän matkalla ystäviinsä ja sanakirjatyöapulaisensa, rovasti Antero Vareliuksen luo Loimaalle Nokkalan kestikievarissa reestä portaille noustessaan lankesi ja taittoi toisen säärensä. Jalka oli näet reessä istumisesta "kuollut". Hänen täytyi ensin neljättä viikkoa venyä vuoteen omana mainitussa majatalossa, jossa Perttulan lukkari sitoi aluksi jalan, kunnes toht. Friman sen sitten pani kipsikääreesen. Majatalo ei ollut parhaimpia, ja Lönnrot tahtoi vaatimattomasti maata ovisängyssä, koska peräsänky muka tarvittiin matkustavaisia varten. Kun sanomalehdet moittivat majataloa huonoksi olinpaikaksi, niin Lönnrot kirjoitti ystävälleen, kirjanpainaja J. Fr. Granlundille Turkuun: "Parempaa paikkaa ja hoitoa en kyllä olisi missään voinut saada. Talonväki oli erinomaisen siivoa ja hyväntahtoista, ja vaikka tässä ei ole kuin yksi vierasten tupa, niin reisaavaisista ei kuitenkaan ole mitään rauhattomuutta ollut." Emännän hyvä kahvi se etupäässä kuuluu tehneen olon ukolle siedettäväksi. Vuoteessaan hän ahkerasti korjaili rakkaita virsiään ja piti hyvää tuulta yllä. Myöhemmin hän lausui asiasta: "Kerran vain elämä rupesi kuitenkin tuntumaan minusta kovin ikävältä. Se oli silloin kun olin taittanut jalkani, enkä ollut tilaisuudessa pitkään aikaan työtä tekemään." Työ se näet oli Lönnrotin paras lääke. Kun eräs virsikirjakomitean jäsen, rovasti v. Essen, joka usein työskenteli Lönnrotin kanssa Sammatissa, kerran v. 1865 kehoitti Lönnrotia muiden lailla pitämään kesä-lepoa, vastasi verraton ukko: "Kyllähän olen koettanut sitäkin, mutta ei se maista, sillä työ on lepoa."
Kun jalka hieman parani, siirsi Varelius helmikuun puolivälissä Lönnrotin luokseen Loimaan pappilaan, jossa hän sai maata vielä kolmatta kuukautta virsiä korjaillen. Tytär Maria tuli Loimaalle isäänsä vaalimaan yhdessä pappilan herttaisen väen kanssa. Jalasta tulikin sitten niin terve, että Lönnrot piloillaan väitti sen taittumisesta tulleen entistä ehommaksi. Granlundille hän kirjoitti sairasvuoteeltaan: "Minä tähän jalkani taittumisen tapaukseen olen hyvin tyytyväinen ja katson sitä niin kuin muunaki Jumalan hyvänä työnä kohtaani; käyköön kuinka tahansa, niin on aina parasta tyytyä siihen ja kiittää Häntä." Syystäpä sanoikin Varelius: "Suomen kansa ei ollut turhaan käynyt Lönnrotin sairasvuoteella häntä katsomassa ja oppimassa, miten vastoinkäymisessä kärsitään ja tehdään työtä kuten miehelle sopii."
Lönnrotin varsinainen päätyö, jota varten hän juuri oli siirtynyt Sammattiin, oli monesti mainitun sanakirjan valmistaminen. Osan päivästä hän aina varasi tähän tarkoitukseen. Monet apulaiset edistivät työtä poimimalla sanoja ja lähettämällä sanakokoelmia. Mutta Lönnrot itse suoritti lopullisen järjestämisen ja kokoonpanon. Lönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja alkoi ilmestyä vihottani Suomal. kirj. seuran kustannuksella v. 1866. Sen ensimäinen osa, kirjaimet A-M, valmistui painosta v. 1874, jolloin käsikirjoitus oli valmis jo T:hen saakka, "niin että tulevana syksynä toivon selviäväni siitä pitkällisestä työstä", kuten Lönnrot kirjeessään Granlundille arveli. Mutta vielä kului kuusi vuotta, ennenkuin toinen osa, kirjaimet N-Ö, oli täysin valmis. Vaan silloin, v. 1880, olikin tehty oikea jättiläistyö. Lönnrotin sanakirja on näet suurimpia lajissaan, sisältäen 2,203 kaksipalstaista, tiheään painettua sivua suurta kokoa ja noin 160,000 sanaa. Ainesten kriitillisen käsittelyn kannalta sanakirja ei siedä arvostelua, mutta Lönnrotin tarkoitus olikin etusijassa antaa täydellinen kokoelma suomenkielen sanavaroista. Itse hän lausuu ensi osan esipuheessa: "Minulla oli edessäni kaksi ehtoa: joko panna suurempaa huolta kritiikkiin, mutta samalla luopua toivosta nähdä työn päättyvän jälellä olevan, jospa pitemmänkin elämäni ja työkykyni aikana, tai myös järjestää käsillä olevat kokoelmat sillä tavoin kuin nyt on tapahtunut, jolloin ehkä voin elää työn valmistumiseen saakka. Minä valitsin jälkimäisen keinon pääasiallisesti pelosta, että nuo kallisarvoiset kokoelmat, ollessaan kauemman aikaa työn alla, voisivat joutua kaikenlaisten onnettomuuksien vaaraan." Ja tavallisella vaatimattomuudellaan hän lisää: "Suurin syy (puutteihin) on minussa itsessäni tai minun kyvyttömyydessäni saada aikaan mitään parempaa." Hän muka olisi mielellään nähnyt, että kyvykkäämmät olisivat tehneet tämänkin suurtyön, mutta kun näillä ei ollut aikaa, jota hänellä sensijaan oli runsaasti, niin oli hän työhön ryhtynyt. Ja teoksen loppulauseessa hän sanoo jättävänsä sanakirjansa, ei kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan aakkosellisesti järjestettynä sanakokoelmana nuorempien ja tieteellisempien kykyjen seulottavaksi. "Sekavalla mielihyvällä — hän kirjoittaa — näen nyt tämän pitkällisen työn päättyneen. Toiselta puolen en voi muuta kuin kaikesta sielusta ja sydämestä kiittää Jumalaa, joka minulle työssäni on suonut ikää ja terveyttä, mitä 17 vuotta sitten työtä alkaessani jo silloin pitkän ikäni tähden tuskin saatoin toivoakaan. Vähemmän tyytyväinen olen sitävastoin työn suoritukseen, jonka moninaiset puutteet ja vaillinaisuudet minä liioin hyvin tunnen ja tunnustan."
Puutteistaan huolimatta Lönnrotin suuri sanakirja on alati tyhjentymätön aarreaitta ja sanalähde suomenkielen tutkijoille ja käyttäjöille. Se on tavallaan kielemme mahtavin ulkonainen muistomerkki.
Sanakirjatyön ohella Lönnrot vihdoin ryhtyi järjestämään Kajaanissa kesken jääneitä loitsurunoja ja saikin ne valmiiksi v. 1880 yht'aikaa sanakirjan kanssa. Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja on paksu, Kalevalan kokoinen kirja, johon on koottu ne synkät ja mahtavat tenhosanat, ne lujat luottehet, joilla esivanhempamme koettivat vallita luontoa ja varasivat itsensä tauteja, onnettomuuksia y.m. vastaan tai rukoilivat haltioilta menestystä toimillensa. Loitsurunojenkin järjestämisessä Lönnrot noudatti Kalevalassa seuraamaansa menettelyä, sovitellen pitkiä loitsulukuja yhteen monista eri toisinnoista. Mutta siten nuo painetut loitsurunot, joilla ei sellaisinaan ole kirjallista arvoa, vaan jotka ovat oikeastaan puhtaasti tieteellistä tavaraa, menettivät kokonaan tieteellisen merkityksensä.
Viime vuosinaan hän myös toimitteli uutta lavennettua Kantelettaren laitosta, josta ennätti suorittaa valmiiksi vain kolmannen kirjan eli "virsilaulut". Nekin hän lisäili ja sovitteli uusilla aineksilla entistä pitemmiksi, huolimatta ollenkaan siitä, että runoihin siten joutui vallan vieraita aineksia. Yhteen kutominen oli tullut hänelle aivan toiseksi luonnoksi.
Lönnrotin työtarmo vielä vanhoilla päivillä on sitä ihmeteltävämpää, kun hänelle sattui useita katkeria perhesuruja. Hänen hurskas vaimonsa kuoli, kuten mainittiin, jo v. 1868, sairastettuaan kauan aikaa vilustumisesta saatua kurkkutautia, ja kolme tytärtä seurasi äitiään nuorina hautaan: Maria 1874, Elina 1876 ja Thekla 1879. Rinta- ja kurkkutauti heidät riisti pois surevalta isältä. Ainoastaan lähinnä vanhin tytär Ida jäi vanhuksen viime päivien tueksi ja sulostuttajaksi. Lönnrot kantoi kohtalonsa miehekkäällä tyyneydellä ja alistuvaisuudella ja sanoi olevan turvallista tietää, että he olivat menneet pois ennen häntä. Eräälle ystävälleen, joka yht'aikaa oli kadottanut kaksi poikaansa, hän v. 1869 kirjoitti: "Olen kokenut itseki sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei auttaneet ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä olisi semmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?" — Työ oli Lönnrotin paras lohdutus.
Vainajain muisto tuli runsaasti Sammatin hyväksi. Vaimonsa kuoltua Lönnrot näet lahjoitti rahasumman kansakoulun perustamiseksi Sammattiin, Marian muistoksi hän antoi varoja kansakoulurakennuksen laajentamiseksi, Elinan kuoltua rahalahjalla muisti kunnan vaivaisia ja kirkkoa, ja Theklan muistoksi hän lahjoitti Sammatin kirkkoon prof. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun. Hänen hyvänteoistaan mainittakoon vielä, että hän kustansi monta Sammatin neitoa seminaariin, oli kuntalaistensa auliina neuvonantajana, sovitti riitoja, puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa valistusta levittämään, neuvoi katovuosina 1867-68 Sammatin emännille jäkäläleivän tekoa, paranteli sairaita, auttoi tarvitsevia j.n.e. Hän oli tavallaan koko Sammatin isä ja patriarkka, jonka puoleen kuka tahansa rohkeni luottamuksella kääntyä.
Vuoden 1874 vaiheilla Lönnrot möi Nikun kansakoulujen ylitarkastajalle Uno Cygnaeukselle, koska läheiset talolliset metsiensä hävityksellä olivat pilanneet näköalan. Hän vetäytyi nyt vielä syvemmälle sydänmaahan ostamaansa yksinäiseen Lammin taloon, kolmisen kilometrin päähän Nikusta. Lammi on mäellä jylhien vaarojen ja metsien keskellä, järviä siellä täällä ympäristössä. Lähin järvi ei oikein näkynyt kartanoon, ennenkuin Lönnrot viime vuosinaan hakkautti metsän läpi näköaukon. Talonsa hän korjautti kuntoon, perusti siihen pienen puutarhan ja asettui oikein mukavasti. Nikun yksinkertainen patriarkaalinen elämä ja talouskomento siirtyi nyt Lammille. Punaiseksi maalatussa päärakennuksessa Lönnrot asui itse perheineen ja palvelijoineen, ja pihalla oli toinen pienempi rakennus vieraita varten. — Päärakennuksen eteisestä oikealle oli suuri tupa, jossa palvelijat häärivät askareissaan. Sinne Lönnrot usein itsekkin tuli juttelemaan väkensä kanssa kuin isäntämies konsanaan. Sunnuntaisin hän luki tuvassa väelle saarnan ja soitteli kanteleella virsiä. Palvelijoille tilattiin oma sanomalehti ja kansantajuisia kirjoja. Tuvan suuren seinäkellon tuli käydä puolituntia edellä, sillä "illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää" arveli Lönnrot. — Vasemmalle eteisestä oli perheen ruokasali ja sen takana avara ja valoisa sali, jota kasvit, maalaukset, rintakuvat, piano, kirjahyllyt, sohvat ja tuolit kaunistivat. Uunin reunuksella istui tavallisesti Lönnrotin suuri, valkea ja arvonsa tunteva lemmikkikissa. Salin taakse rakennettiin myöhemmin lisäksi pari pientä kammaria. Eteisestä suoraan olivat Lönnrotin omat huoneet, joissa vallitsi yksinkertaisuus ja hyvä järjestys. Seiniä koristivat suuret kirjahyllyt ja kartat; Runebergin kuva, Porthanin kuvapatsaan jäljennös ja Kajaanista tuotu kantele olivat arvokkaita kaunistuksia. Makuuhuone oli yksinkertainen, sillä Lönnrot makasi tavallisesti sohvalla ja vasta viime vuosinaan hankki itselleen rautasängyn. Usein hän itse sekä teki että korjasi vuoteensa, parsi sukkansa ja pesi nenäliinansa. Kirjoituspulpettinsa hän laittoi mahdollisimman mukavaksi, sillä hän etsi aina itselleen mukavinta työasentoa. Niinpä hän keksi erityisen kirjoituslaudankin, jonka avulla voi kirjoittaa pitkällään. Usein hän kirjoitti seisoalta, kun ei sietänyt istua. Pöydällä oli aina valmiiksi teroitettuna kymmenittäin lyijykyniä. Toisen soman laitoksen avulla hän voi yöllä tulta ottamatta käsin tunnustella, paljonko seinäkello oli. Ankarana tupakkamiehenä hän lisäksi laati erityisen kojeen, joka kannatti kirjoittaessa hänen piippuansa, ja toisen kojeen, jonka avulla sai mukavasti tupakkamassin vastakkaiselta seinältä kulkemaan luokseen sänkyyn, tarvitsematta siitä nousta. Sukunsa kätevyys oli hänessä käynyt perintönä. Lompakkonsa hän valmisti itse paksusta paperista, sitoi kirjoja, joskus suutaroikin j.n.e., puhumattakaan vanhasta räätälintaidosta.
Nikulla ja Lammilla valmistuivat verkalleen Sanakirja ja Loitsurunot ahkeran työn tuloksena. Kuitenkaan Lönnrot ei viettänyt kaikkea aikaansa Sammatissa, vaan asui talvet 1870-luvulla tavallisesti Helsingissä, missä nuorimmat tyttäret kävivät suomalaista tyttökoulua. Vanhemmat tyttäret kävivät Jyväskylän seminaaria. Helsingissäkin ukko istui kuin kontio pesässään käymättä huvituksissa ja puuttumatta ajan kiivaihin puolueriitoihin. Hän rakasti kaikessa malttia ja sävyisyyttä. Kun Ahlqvist "Kielettäressään" ylen ankarasti ja jyrkästi arvosteli suomalaisia kirjailijoita, kehoitti Lönnrot v. 1871 häntä olemaan hellävaraisempi vast'alkavia kynäniekkoja kohtaan, koska "lisäksi on rikkaki rokassa ja hämähäkki taikinassa". Ja juurikuin kaukaisena maininkina kuuluivat ukon työkammioon puolueriitojeu laineet. Esim. Granlundille hän kirjoittaa joulukuussa 1874 Helsingistä: "Täällä ollaan ja eletään tavallisessa melussa, ruotsin- ja suomikiihkoset harkkailevat toisiansa, eikä kaikki suomikiihkosetkaan vedä yhtä köyttä, sittenkun Ahlqvist on erottanut ne kahteen eri leiriin: altfennomanien ja jungfennomanien." Missä sovittajaa ja välittäjää tarvittiin, siellä Lönnrot rauhan miehenä oli valmis astumaan väliin. Suomalaisuuden edistys kuitenkin oli hänelle aina kallis, ja vielä v. 1880 hän kirjoituksillaan pakoitti metsähallituksen käyttämään suomea suomalaisia asianosaisia koskevissa virkatalo-asioissa. Ja v. 1882 hän kirjeessään lehtori Borgille lausuu ilmi ilonsa siitä, että suomalainen puolue yliopiston konsistorissa oli vahvasti kasvamassa.
Vaikka hän itse omasta puolestaan ei koskaan astunut julkisuuteen, täytyi hänen tuon tuostakin tulla esille piilostaan. Niinpä hän yhdessä Snellmanin kanssa oli juhlavieras, kun ylioppilaat syksyllä 1872 panivat toimeen ylioppilasjuhlan muistoksi siitä, että kolme suurmiestämme 50 vuotta aikaisemmin oli tullut ylioppilaiksi. Juhla oli innostuttava, mutta Lönnrot lienee arvellut, että koko kunnia kuului Snellmanille, joka oli saanut niin paljon vainoa kärsiä, kun hän itse sitä vastoin aina oli saanut tehdä työtä rauhassa. Mainittakoon ohimennen, että Lönnrot sepitti suomenkielisen juhlarunon ylioppilastalon vihkiäisiin syksyllä 1870. Vuoden 1876 kirkolliskokouksessa Lönnrot oli maallikkojäsenenä. — Harvinainen juhlallisuus oli hänelle, kun hänet 1877-vuoden promotsionissa vihittiin maisteriksi ja riemumaisteriksi samalla kertaa, saatuaan jo 1860 kunniatohtorin arvon, mikä häneltä 1840-luvulla oli pidätetty. Hauskuutena mainittakoon, että vanhus niin vähän huoli koko maisterinvihkiäisistä, että hänen täytyi Vareliukselta lainata valkoinen kaulaliina, ja lehtori Borg sai pukea hänen ylleen ritari- y.m. arvomerkit. Kunnon Lönnrot vähän välitti ulkonaisista arvomerkeistä. Niitä hänellä oli paljon — olipa m.m. preussilaisen "Pour-le-merite" ritarikunnan korkea ritariarvo, jonka vain harvat saavat. Koko ritarimerkkiensä komeutta hän kuuluu säilyttäneen sohvan alla tyhjässä sikarilaatikossa. Kun Borg 1882-vuoden juhlaa varten lähetti hänelle valkoisen kaulaliinan, näytteli Lönnrot sitä tuttavilleen ja sanoi: "Sellaiseksi narriksi Borg tahtoi minut saada." Ja saamastaan komeasta hopeaseppeleestä hän silloin arveli: "Mitähän ihmettä minä nyt tälläkään teen." Yleensä hän varsin vastahakoisesti antoi valokuvata tai maalata itseään ja sanoi rintakuvaansa epäjumalaksi. Helsingin kemut eivät ollenkaan häntä miellyttäneet. Hupaisena muistelona sellaisista jutellaan, kuinka Lönnrot kerran, yrittäessään ruokapöydän ääreen, joutui pöytää piirittävien naisten laahusten keskeen uskaltamatta edes tai taas. Vihdoin hän tuskastuneena arveli ääneensä, että jopa hän johonkin oli joutunut, yritit minneppäin hyvänsä, niin joka taholla oli vaarassa astua naisten pitkille laahuksille. Arvaa sen että ukko heti sai tilaa.
Lammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi varhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun aikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti ylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko päivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia, varsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle. Kahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään vähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden päivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään rikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen hetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä, ja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan. Öisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella pysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879 hän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä saappaista, että "kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä." Sitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista, joita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä, että kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka tarvitsivat nauttia elämästä. "Elämä on niin hyvä, kun sitä vain voisi oikein käyttää", hän usein lausui. Omasta elämästään ja kokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet muistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja puhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita, jopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.
Taloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin huostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei suostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran "liikutettuna" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin että Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin vaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli koko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia olivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin kanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro, lihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä tee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä kuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut, pitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset lapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän käveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita eikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja vaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle uuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa ruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle kulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko sai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun Ida pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä Cygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi, koska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse häistä hän kuuluu arvelleen: "Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä yhdessä pysyvän."
Ja kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot suuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo ajoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.
Näin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän ehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia. Mutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja rakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä muistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti 50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa muka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon kauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen viisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan. Tyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla Kuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma hänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion satamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja. Hän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella edestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille, joka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin. Ristijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi ahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin ja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan. Paluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä oli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin ukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet jalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä, osoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: "Kun tulin piirilääkäriksi tänne laulujen lievemaille — hän lausui — sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette minua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja omistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti olen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus on tavannut." — Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa kantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.
Kajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea hupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja. Eräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta sellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa suurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin huonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin eräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. "Ne ovat tarpeen kanslianeuvos Lönnrotia varten", vastattiin kievarissa. Upseeri selitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja kievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät näet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. — Oulussa vanhukselle taas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti oululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin juhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V. Snellmanin kuolemasta. — Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään päin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja laululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti ukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa lepoon.
Mutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa, "täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä" Helsinkiin, jossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin suuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia lähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja y.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi perille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että kenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen pahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta niin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran totta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa Z. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen m.m.: "Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria, joka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa muistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa tarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään, joka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä koko maassamme." — Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan päivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa, missä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet ihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään aatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti lyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä elonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää muutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä päätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin hän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa sovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi tullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille. — Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi; juhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine itse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin, puheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.
Suuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa menoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli entisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan monta tuntia päivässä istua työnsä — Kantelettaren uuden laitoksen ja virsien — ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla vilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka vihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei enää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään. Tuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet hiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan Helsinkiin. "Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta en minä enää parane", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella luottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui poislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "En luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa." Maaliskuun 19 p. 1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle aiottiin antaa jotakin rohtoa. "Pidäs tuota kättä", hän sanoi pari minuttia ennen lähtöään — kättä, joka läpi pitkän elämän oli väsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.
Testamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan, lahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi ja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan lastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla, jossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja perheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.
Lönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko Suomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen kirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla kätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa parhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä oli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen haudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.
Mikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa jakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen ikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen jalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin Lönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti sanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee henkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli tosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on meille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla voi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen laillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa ylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902 pystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen haudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen graniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa, säilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta patsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella elämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen kansansa sydämessä.