KAHDESTOISTA LUKU.
Ilveksen ajo.
"Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu", sanoi Liisa eräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. "Ei se noin oravaa hauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi otus sillä varmaankin on edessään."
"Siltä se todellakin kuuluu", sanoi Yrjö. "Lienee ahma, Ahmavaarahan tämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan."
Vähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen jäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua ilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi suksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta näki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi ilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen kiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä vaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä. Mäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien huimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön. Suuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne muodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen vaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta nousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon sisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii erään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja haukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden jalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin, ettei muuta näy kuin takaosa ruumista.
Mutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut. Varmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella puolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista ulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen kimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta välistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii. Hermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät, käyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee ison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen irti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi ja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten peremmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle louhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän kallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle, jyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen toiselle rinteelle.
Antti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut alakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu maahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti eteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää kallion laelle ja katoaa näkyvistä?
Antissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen ja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla voiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös, vaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle, josta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa rinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa, vaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran kuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin, pujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt louhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti huomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen askelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee kauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään painaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän näkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen mielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa eteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa painolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää oikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän suksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa vauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä.
Ilves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa ilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin takaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät raukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän läpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo monta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee ilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan kuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta.
Metsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja vihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on puiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan katoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On jo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän valoisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa, enemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti hiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean kentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi näyttää omituisen heikosti tumman siniseltä.
Tuossa kulkee ilves aivan lähellä. Viimeisiä voimiaan ponnistellen kulkee Antti perästä loivaa rinnettä kiiveten ylöspäin. Siihen hän jo jäisi, mutta, toisella puolella on samanlainen loiva rinne alaspäin. Antti antaa vielä mennä alamäkeä. Hän seisoo sääret jäykkinä suksillaan. Häikäisevän valkonen lumikenttä pyörii hänen silmissään. Lumen päällä näyttää pyörivän lukemattomia, heikosti mustia tähtösiä. Kaikki pyörii. Valkonen kenttä tuntuu kohoavan kallelleen. Hän kallistaa ruumistaan vastaan, että hän muka kumminkin pysyisi kohtisuorassa. Mutta mitä enemmän hän kallistaa ruumistaan, sitä enemmän kohoaa lumikenttä. Viimein raukeaa ruumis ja hän kaatua tupsahtaa pehmeään lumeen. Vähän aikaa pyörii kaikki hänen edessään, hän sulkee hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avaa, on huimaus mennyt ohitse.
Hän viruu läpimärkänä, huohottaen, sydän läpättäen, jotta on haljeta, kaikki jäsenet raukeina, hangella. Ja muutaman askeleen päässä viruu ilves. Mustatäpläinen, ruskeanahkanen, tupsukorvainen eläin, läähättäen, kieli pitkänä suusta. Se on yhtä uupunut, kuin Antti, eikä ole jaksanut etemmäksi mennä. Silmät kiiluvat sillä päässä ja muristen se koko ajan katsoo Anttia silmiin. Antti on niin uuvuksissa, ettei kykene liikahtamaan.
"Kukahan meistä ensinnä toipuu", ajatteli Antti. "Kunhan muutaman hetkisen vain saan huoata, niin kyllä sitten näytän." — Mutta ilves se ensiksi toipui, nousi seisomaan, astui askeleen ja jo alkoi hiljalleen juosta. Antilla oli kyllä pyssy, mutta se oli vain piilukkoinen, suusta ladattava. Hiihtäessä oli siitä ruuti valahtanut taulan viereisestä ruutijohdosta pois, ruutia olisi pitänyt siihen sovittaa, ennenkuin voi ampua, ja siihen ei Antti vielä kyennyt.
Kun ilves oli metsään kadonnut, virui Antti vielä hyvän aikaa liikkumatta hangella. Mieli asettui, sydän herkesi läpättämästä ja koko mies vaipui raukeaan lepoon. Äkkiä vilun väristys herätti Antin taas tajuunsa. Hän rupesi tarkastamaan ympäristöään. Hämärä kietoi verhoihinsa koko luontoa. Kaikki oli valkosen harmaata. Puut alkoivat tummeta, näyttää pelottavan korkeilta, varjot alkoivat käydä syvemmiksi. Antti ei tiennyt, missä oli. Hän oli aivan likomärkä. Ja ruumista raukasi. Hän nousi suksilleen ja yritti lähteä liikkeelle. Mutta hän ei tiennyt, minne hänen olisi ollut mentävä. Ilvestä takaa ajaessaan oli hän vain ajatellut ajettavaansa eikä ollut ollenkaan kiinnittänyt huomiota muuhun. Oli kuljettu milloin mihinkin, poikki vaarojen, halki metsien, milloin suoraan eteenpäin, milloin äkkiä poiketen sivulle oikeaan tai vasempaan. Jälkiään myöten takasin ei Antin tehnyt mieli lähteä hiihtämään, eikä hän luullut jaksavansakaan.
Tuli pimeä. Vilu alkoi ruumista puistattaa. Märät vaatteet tuntuivat kolean kylmiltä. Anttia alkoi pelottaa. Mitä, jos hänen täytyy jäädä yöksi metsään! Hän paleltuu kuoliaaksi likomärissä vaatteissaan.
Hän alkaa hiihtää eteenpäin. Mitä pimeämpi tulee, sitä synkemmäksi käy metsä, sitä korkeammilta näyttävät puut. Suurien kuusien oksilla on suuret lumitaakat ja niistä riippuu huurteisia, jääpuikkoisia naavatukkoja. Ja Antin mieleen tulevat kaikenlaiset tarinat metsän haltioista. Hän ajattelee, että metsä on nyt hänet peittänyt, hänet omakseen ottanut. Hän hiihtää eteenpäin, mutta ei yhtään tiedä, minne hän kulkee. Hän on kuin lumottu. Mutta vilun väristys, joka tärisyttää kangistuvia jäseniä, saa hänet taas tajuihinsa. Hän hiihtää yhä eteenpäin. Tuolla rinteen alapuolella näyttää metsä harvenevan, hän pyrkii sinnepäin. Jalat lykkivät suksia aivan huomaamatta, vaistomaisesti. Loivan rinteen alapuolella, metsä todella harvenee ja loppuu. Siinä on joki ja joen molemmilla puolilla aukeata. Joen vartta hetken kuljettuaan näkee hän heinäpieleksen. Nyt hän alkaa tunnustella paikkoja. Täällä he kävivät kesällä heinässä, tekivät pieleksen, josta aikoivat hankikanteen aikana vetää heiniä kotiin. Mutta täältä on pitkälti kotiin ja Antti on niin läpi viluissaan, että pelkää siihen kontistuvansa. Äkkiä hänelle pälkähtää ajatus päähän, johon hän tarttuu kuin pelastavaan korteen.
Hän hiihtää pieleksen luo, alkaa pieleksestä nyhtää heiniä ja kaivaa siihen onkalon. Sitten hän tunkeutuu onkalon sisään, niin että jalat ja enin osa muuta ruumista ovat pieleksen sisässä, pää ja kädet vain pistävät esiin. Maassa on hänellä edessään pyssy ja ampumakalunsa. Hän ottaa esille ruutia, panee sitä pienen kasan kuivien heinien päälle, iskee teräksellä piitä, saa kipinän taulaan temmatuksi, asettaa taulan ruutiin, se syttyy ja tuli tupsahtaa ilmiliekkiin, sytyttäen heinätukon. Siten saa Antti pienen tulen eteensä, jota hän ylläpitää, polttamalla heiniä, varpuja, lastuja, mitä siitä käsiinsä saa. Ruumista vilu värisyttää, mutta on sentään vähän parempi. Heinä ruumiin ympärillä estää lämmintä haihtumasta ja tuli edessä antaa vähitellen lämpöä. Vaarallinen on kuitenkin Antin asema. Hän pyrkii vaipumaan horrostilaan. Ei enää jaksa oikein ajatella, eikä jaksa seurata ajan kulkua, ei tiedä onko hän siihen äsken tullut, vai siinä jo kauan ollut.
Kun Antti oli kotoa lähtenyt, oli Yrjö ensin yrittänyt estämään, mutta ajatteli sitten, että antaa pojan koettaa. Päivä kului, eikä Anttia kuulunut. Ilveksen ajo viepi paljon aikaa, ajattelivat kotiväki eivätkä sen enempää huolissaan olleet. Iltahämärissä tuli Hermi kotiin nolona, häntä koipien välissä, vähän ontuen.
Sillä on lonkassa terävällä kynnellä raapaistu haava. Nyt eivät ole asiat hyvin. Missä ihmeessä se Antti viipyy?
"Ainahan mies ilvekselle puoliaan pitää", sanoi Yrjö.
"Vaikkapa pitää. Jotain sille on sattunut, kun se ei kotiin tule.
Eiköhän pitäne lähteä hakemaan."
Pimeään iltaan lähti Yrjö metsään. Hankalaa oli kulku, mutta hän oli tottunut metsissä liikkumaan. Viimein parin tunnin vaivaloisen etsimisen jälkeen löysi hän Antin heinäpieleksestä melkein tajuttomana. Siitä ei ollutkaan niin pitkälti kotiin, kuin Antti oli luullut. Yrjön avulla sai hän ponnistelleeksi tämän taipaleen. Kotiin tultuaan vietiin hänet heti saunaan. Kun häntä siellä oli perin pohjin kylvetetty ja hierottu, ja kun hän sen jälkeen oli maannut oikein kyllältään, oli hän seuraavana päivänä taas entisissä voimissaan.
* * * * *
Mutta ilves se oli mennyt menojaan. Vasta kevätpuoleen talvesta se ammuttiin.. Silloin järjesti Yrjö ajon. Kaikki miehet lähtivät sitä yhdessä ajamaan. Ensimäisenä hiihti Jaakko, kevyessä puvussa ilman pyssyä ilman muuta asetta kuin suksisauva. Toisena miehenä hiihti Yrjö pyssyllä ja ampumavehkeillä varustettuna. Jälkijoukkona tulivat Antti ja Olli. Antilla pyssy, Ollilla eväskontti mukana. Kohta alussa lähti Jaakko huimaa vauhtia hiihtämään ilveksen jälkiä seuraten. Komeata oli nähdä tämän voimakkaan, kookkaan miehen kulkua. Jokainen potkaisu vei tasaisella maalla sylimääriä eteenpäin, mäkeä alas mennessä lumi tuprusi ympärillä. Toiset hiihtivät rauhallisemmin perästä, joskus oikasivat, kun näkivät Jaakon tehneen jyrkän mutkan.
Huimasti hiihti Jaakko, kepeänä kuin näätä kiipesi hän mäkiä ja lumipyrynä syöksyi rinteitä alas. Mutta ilveskin oli hyvissä voimissa, pysähtymättä se viiletteli eteenpäin. Metsien vikkelä kissa on jäntevä ja voimakas, keveästi kuin kissa ainakin se kiipeää jyrkkiä rinteitä ylös ja pitkin harppauksin se loikkaa metsässä eteenpäin. Sitä myöten kun matkaa jatkuu, kuumenee Jaakolla veri, hiki nousee päähän, mutta vauhtiaan hiljentämättä heittää hän vaatteensa tiepuoleen, ensin takin, sitten liivit. Ja taas sujuu matka entistä huimaa vauhtiaan. Mies höyryää talvipakkasessa, kun hän ohkasissa vaatteissaan, palavissaan kiidättelee eteenpäin. Viimein alkaa ilves väsyä. Jaakko on aivan sen kintereillä ja yrittää jo sauvalla tavottaa sitä. Viimeisessä hetkessä pelastautuu ilves isoon alhaalta oksattomaan petäjään. Siellä se oksalla kyhnöttää ja kiiluvin silmin tähystää alas, tarkkaan vartioiden vainoojansa jokaista liikettä.
Jäljestä tulijat ovat koonneet Jaakon vaatteet. Mutta kun matkaa jatkuu, jättää Yrjö kaikki kannettavat pojille ja lähtee pyssy kädessä täyttä vauhtia menemään. Kohta hän tapaakin Jaakon, joka puolittain alusvaatteisillaan vahtii puussa kyyhöttävää ilvestä. Yrjö ampuu sitten ilveksen puusta ja niin on vihdoinkin heillä käsissään tämä metsän kissa, jonka vuoksi ovat niin paljon vaivaa saaneet nähdä. Kun Antti ja Olli saavuttavat Jaakon ja Yrjön, ovat nämä jo tehneet aimo nuotion metsään ja Jaakko kuivailee märkiä vaatteitaan sen juurella. Kun siinä on tarpeeksi levätty, vaatteet kuivattu, evästä syöty, lähdetään mieli iloisena rauhallisesti hiihtämään kotiin päin. Ensimäisenä kulkee Jaakko kuollut ilves olallaan. Iloisena ottaa nuori Anni uhkean miehensä vastaan. Hänen Jaakkonsa se on sentään miesten miehiä, ajattelee hän tyytyväisenä itsekseen.