YHDESTOISTA LUKU.
Karhun pyynti.
Sydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan karhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja terotettiin. Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin, savustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin karhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä vuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla, joka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu kalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää kolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti myötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla sitten olisi ollut hankittava muita voimia. Mutta kalmistoa e ollut liki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla asumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden vuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies, oli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä luottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä helposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään, etenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä.
Toveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän Yrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen pyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian lapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi.
"Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan verijuoman", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen. "Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna odottaa."
Oli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan mukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin tuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja aamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli tapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä voimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori Antti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut.
Päivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla sujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli jo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää ollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa oli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat korkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin korpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä lumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten korkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta. Näreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat läpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön lumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta oli linnan lattiat, lunta seinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella.
Oli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea lumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies sentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi ollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei sitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt.
Ensinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi pyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen alla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä kuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi, että piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla nauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten milloinkin oli tehtävä.
"Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen harjanteen päälle.
"Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule", vastasi Jaakko, huutaa kajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran rinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui.
Hermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään, hyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle, mutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui ja teuhasi.
Kun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö, joka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä oli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat vakavasti toimitettavat. "Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on kierros."
Siinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin tällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri käyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo ollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea riistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan sisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä sittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei ollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat käänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi ja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen piti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä, sai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä aloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta.
Varovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua. Pyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän kultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään sammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain pahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta voineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun.
Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin, tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä. Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.
Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin, vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa, joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.
Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan, kuin pienen talon.
"Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä anna ääntää yhtään."
Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään, mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa. Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi, kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.
"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli Jaakko.
"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne, sieltä se on karhu tiensä pitänyt."
Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät vastakkaiselta puolelta karhun pesää.
"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä
Jaakko.
"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi."
"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon pajun varpuja."
Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille. Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan, kirkasi Yrjö:
"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! —
Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!"
Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä, mutta ulos ei karhu tullut.
"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!"
Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi sen pesän sisään.
"Joko nyt ulos tulet!"
Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa."
Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee, että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu. Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas, joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän. Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan. Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu taas.
Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut, vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.
Juoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen sen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän olisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt kuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja koetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään, puukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta vuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen. Silloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän. Mutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min ärsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se kääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon kumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon kimppuun yrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut puukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä karhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla näytti viimeinen päivä olevan käsissä. Mutta silloin oli Hermi siinä. Kauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren sitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi käpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan näyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti häiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä kävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja iski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa keihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty. Punainen verivirta pulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen henkensä.
Samassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta vahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän oli karhun kämmenestä saanut.
"Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on", huudahti Antti, joka siihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän valmis käymään karhun kimppuun.
"Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi", sanoi Yrjö. "Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun selässä ratsastamaan."
Ilo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua, mittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä.
"Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on."
"Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa."
"Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan."
Aivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta, jotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään.
"Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme", tuumaili Antti. Mutta ennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se hetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin paras, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas ilo mielet.
Kontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen istuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla oli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli se sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun tukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen jättiläiskuusen oksien väliin.
"Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään", sanoi Jaakko, joka ajatteli kotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen Ollille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta.
Nuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto. Mieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen. Karhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut saavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko paistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja kun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun suksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas mäkiä laskivat, voimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella maalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat näkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä silloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli rohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan.
Mun metsälle mentyäni,
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat.
Hopeana hongan oksat,
Oksat haavan haljakkoina,
Hopiat sisässä helkki,
Kullat reunalla kulisi
Mielusassa metsolassa.
Pian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten rohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että metsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo, mutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä veressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti haavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut.
Mutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen:
"Tok mie kättä käpseäisin,
Vaikk' ois käet kuin veressä.
Tok' mie suuta suihkoaisin,
Vaikk' ois suu suen veressä,
Tok' mie kaulahan kapuisin,
vaikk ois kalma kaulaimilla."
"Elä pelkää Anni, karhun on verta, ei minun."
"Vaikkapa ei olekaan Jaakon verta vaatteilla, niin ei paljoa puuttunutkaan, ennenkuin olisi karhu Jaakon murskannut. Jo painoi karhu kämmenellä Jaakon hartioita maahan", selitteli Antti.
"Herra varjele, miten se metsästys oikein luonnistui?"
"Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!"
Sillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili metsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa emäntää ja metsän muuta väkeä.