KYMMENES LUKU.
Salo kaikuu.
Oli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut huurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti valkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen vuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat tähän aikaan ahkeraan metsässä.
Toimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet oravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan jousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin oravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri kuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin mukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa jokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja, etenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa oli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat kaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä olevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa, olivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa.
Oravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin läpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle, josta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa aivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen seutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen takana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat sulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla.
Mutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat sattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö mielellään pojille paikkoja.
"Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti merkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen rinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan sitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan aukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara. Parviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa".
Kaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne. Likempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko kaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä reunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten.
Näillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui niin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen, tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan, niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva, lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta, miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen metsässä.
Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään, pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä. Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:
Läksimmä miehissä metsälle,
Urohissa ulkotöille
Kolmen, neljän koiran kanssa,
Viien, kuuen villahännän,
Seitsemän sepelikaulan,
Oravainen, onnervoinen,
Metsän kukka, metsän omena
Ylentäitse oksaselle,
Alentaitse lehväselle.
Poikamies on ampumassa,
Pentukoira haukkumassa.
Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta. Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja läksivät innoissaan uutta saalista etsimään.
Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi, mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat vahtineet.
Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla, eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.
Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.
"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin", sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään."
"Mutta eihän meillä ole aseitakaan…", sanoi Antti arvellen.
"Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme sen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta häiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä."
"Miten karhu oikeastaan kierretään?" kysyi Antti.
"Nyt saat sen nähdä."
Karhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki suuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille.
"Niinkuin näet", selitteli Yrjö Antille, "on se tästä vielä kulkenut eteenpäin, teemme uuden kierroksen."
Toisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella kerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän kierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen niille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät.
"Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut kierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen jälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä tiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen sisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen vain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä emme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme tähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin tänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai onko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan. Ja niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt kierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti asettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon tuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä voi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee liikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä, milloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta."
Näin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo ennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä. Kiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta koolla.
"Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?"
"Kah, kierrettiinhän se."
"No milloinka lähdetään otson kanssa painisille", kysyi kärsimätön
Jaakko.
"Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen kunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa vaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen metsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti liikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se kulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu."
"Miten se talvella pesästä löydetään?"
"Hermi koirako sen saa etsiä", arveli Antti koiraansa hyväillen.
"Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on pysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen olinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän."
"Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa hankkimassa, vai miten se", tuumi Olli.
"Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja käpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta keväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka."
"Isä ukko kertoi", sanoi Jaakko, "ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa loitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle mesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään hiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä verijuoman."
Seuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin seuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet karhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut varsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin kierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen katoamaan.
Talven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli kierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti Yrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki hän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin hän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön perässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle. Korpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän harjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea, paikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden oli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat nojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä. Vaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin että tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta kuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät karhun askeleet vievän.
Vähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi kertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että tuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa seistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti, joka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti syrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä pois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon tuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän ja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai lukuja lukenut.
"Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee sydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa."
"Ei ole karhun kaataminen leikinasia", sanoi Liisa. "Kymmenen miehen voima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen minun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui karhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi. Kun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä sen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään se kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten se alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se pureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut, vaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin kuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun kimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun miehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään ja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen retken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia kasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään tapauksessa päästetä."
"Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin", intoili Jaakko.
"Ja eihän aina niin hullusti käy", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä, ettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia karhujuttuja kerrottaisiin.
"Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on", sanoi Yrjö, "mutta se, joka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta."
* * * * *
"Heinät alkavat loppua", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan tullen, "olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne sieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa, ja lumi on syvä kaataa."
"Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki nuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee", sanoi Yrjö. "Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme sitten niillä, kun ne valmiiksi saan."
Miehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori reipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen ja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja jokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat, poljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat selkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti sujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin suuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu taakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon kulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili.
"Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi, mutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden hengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät selässään kotiin kuljettaa", sanoi Anni.
"Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin", sanoi Yrjö.
"Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään", tiedusteli joku joukosta.
Yrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta. Pohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille liisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta päästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki.
Näitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka Jaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin pyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin ahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää ponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin ahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän oli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat ahkiolla hilattavat.