YHDEKSÄS LUKU.
Istuimme ilokivelle.
Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä, sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa. Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.
Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies. Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet, ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta, pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.
Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja, hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat, astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot, mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.
Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.
Mutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi paukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä edessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja päreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja, noppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa.
Hauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen, arvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta oli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin sukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun hän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen arvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se kotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli orren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana, silloin ajettiin hänet armotta Hymölään.
"Hyi, hyi Hymölään!
Kuka siellä tulee?
Jaakko siellä tulee.
Mikä hänellä hevosena?
Kissa hänellä hevosena.
Mikä hänellä rekenä?
Kapusta hänellä rekenä.
Mikä hänellä piiskana?
Käärme hänellä piiskana.
"Kaikki Hymölän väki nauramaan." Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä pohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka muuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen.
Usein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa arvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta, vaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä, mutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata.
"Lintunen, lintunen, kirjava lintunen;
Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla.
"Mikä se on?"
"Se on mummon värttinä", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut arvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin, kun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan.
Kun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia leikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä, oltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät kuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua. Mutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan sissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli ollut poikien isän kanssa.
Kun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta, Syöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein sadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli kaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei kuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma pikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän päässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e.
Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.
"Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie pappejakaan koko Karjalassa."
Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia. Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia."