KOLMAS LUKU.
Kotia varustetaan.
Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan, asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta, että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.
Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten. Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä", joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.
Suurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään viritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan metsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta hauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava kotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli läheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen typeriä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa se pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei raatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla kotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat kiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman metsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt pakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja kurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti, putosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän koiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen poimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta välistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi puusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi.
Rakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä oksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan paikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain, tarvekalujen ja ruuhen rakentaminen.
Solakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin tuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka katajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle. Tämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin talvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia. Mukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta koivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan vaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes kuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi varustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin tuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se oli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman liimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi tarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä.
Pusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin lähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja puoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen astia toisensa jälkeen talteen talven varaksi.
Suurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin puutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän hakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi valmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata tullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies lammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa kokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai lautanpahaselta.
Rehuvaroja koottiin pitkin lampien rantoja. Huononpäiväisellä sirpillä leikattiin heinä, joka sitten kuivattiin ja koottiin pieniin pieleksiin vastaisen varaksi.
* * * * *
Kerran olivat uutisasukkaat taas olleet koko päivän heinänteossa lammen rannalla, kun illan suussa palasivat väsyneinä majalleen. Edellisenä päivänä olivat he onnistuneet ampumaan viisi metsonpoikaa, jotka kaikki oli jätetty majan seinämälle vaarnaan riippumaan yhteen nivotuista jaloistaan. Tänä iltana oli aikomus valmistaa niistä keitto, joka yksitoikkoisen kalaruuan jälkeen aina maistui oivalliselta.
"Yrjö, Yrjö, kuka täällä on käynyt⁰, huusi Antti pelästyneenä.
"Mitä — käynyt?" — vastasi Yrjö säpsähtäen, sillä näinä levottomina aikoina täytyi aina olla varuillaan; milloin tahansa voi vainolainen löytää syrjäisellekin piilopaikalle. Ja omatunto jo Yrjöä soimasi, että hän oli liian huolimattomasti tulta polttanut ja antanut savun kohota kirkkainakin päivinä taivaalle. — "Mistä sinä siihen luuloon tulet, että täällä olisi joku käynyt?"
"Metsot ovat poissa, neljä on viety ja yksi on vain jätetty."
Muut paikat näyttivät koskemattomilta. Marja-astioita oli yritetty vähän penkomaan, ja linnut viety. Ensimäiseksi katsoi Yrjö pyssyjä, ne riippuivat ennallaan katoksen alla vaarnoissaan. Suolakontti oli maassa seinämän nojassa, kieleke auki. Sekin oli koskematta.
"Ei täällä ainakaan rajantakaisia ole käynyt. Ensimäiseksi olisivat ne korjanneet pyssyt, ja olisi ehkä suolakonttikin niille kelvannut.— Eikä ole täällä käynyt ihmisiä ensinkään, sillä näkyisi niistä jokin merkki, vaikka jalan jälki pehmeässä nuotioporossa majan edessä.
"Tiedättekös pojat mikä se on. Se on ahma. Ei suinkaan tälle paikalle ole suotta annettu nimeksi Ahmavaara. Ahma on tästä kulkenut ja meidän kustannuksellamme hankkinut itselleen hyvän aterian. Katsokaas tuossa puun kuoressa katoksen alla näette sen kynsien jäljetkin. Marjoja se on haistellut ja yrittänyt tutkimaan, mutta suolasta se ei ole välittänyt, sillä suola on metsän eläimille vastenmielinen. Ja katsokaa Hermiä, miten se nuuskii ja häntäänsä heiluttelee. Ja mitä se tuolta löytää. — Siinä on puoleksi syöty linnunruumis. — Ja katsokaa tuossa on maassa höyheniä. Siinä on peto lintupaistia syönyt, höyhenet se jättää, muun kaiken syö. Ahma se varmaan on käynyt meidän avonaisessa aitassamme."
"Olisipa tuota ollut hauska nähdä", tuumi Olli. "Onko se suuri? Ja onko se vaarallinen ja käykö se ihmisenkin päälle?"
"Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei", sanoi
Antti.
"Harmittaa minuakin", sanoi Yrjö. "Ja se mikä pahinta on, kun se on kerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina siihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo minä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta syksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin siltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava."
"Mutta siitä tulee suuri työ."
"Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista aittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä me niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita, mitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia linnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi."
Sitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on.
Kohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin kaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan päähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja kolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat yksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla katettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin suuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä seinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja orsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty leveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin lähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin marja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin, samoin linnut.
"Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän saalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä patsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään ymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas."
Joskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin nuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin leimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen liekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan. Se teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta kostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö poikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä saanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku kivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän kerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita, puolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku kehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen tarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ hankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen hyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä.
Toisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat Yrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon kokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin mielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi ne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa poikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa, mutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen, viihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä kuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien kautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken miehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi.
Niin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli tuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen palaa lepettäessä.
"Yrjö, kertokaa meille taas jotain", sanoi Antti, "kertokaa jostain retkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa."
"Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme suureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle Ruotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme. Mutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa kulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri joukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen huomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on teiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä satuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja siihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin tavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan.
"Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti tupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö talon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin vainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät mukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten päällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta koskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä tiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos he uskaltaisivat Roivasta suojella.
"Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki, niinkuin näette", selitettiin heille.
"Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut hartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta samalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian kuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä, keitä me oikeastaan olimme.
"Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä Antti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja töllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä yöpuulle asettua.'
"Ja mene sinä mukaan", tiuskasi hän minulle, "auttamaan Mattia."
"Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin, paitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän pälkähtänytkään meitä epäillä.
"Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä puuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan nurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään. Porstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan kautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme.
"Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin metsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme kuin linnut vihollisen käsistä."
"Oikeinko pääsitte kasakkain huomaamatta?" — "Eivätkö ne perästäpäinkään arvanneet, että Roivas oli niin vähällä ollut joutua heidän käsiinsä?" utelivat pojat, jotka jännitetyn mielin olivat kuunnelleet Yrjön kertomusta.
"Eivätkö liene saaneet tietää."
"Olisi ollut hauska olla mukana", arveli Antti, jonka nuorekas mielikuvitus näistä Yrjön kertomuksista joutui vireisiin.
"Kyllä se meidän isä sentään oli mies", tuumaili Olli, joka ei omasta puolestaan vielä tuntenut halua seikkailuihin.
"Kasakat taisivat olla pahimmat viholliset, joiden kanssa jouduitte tekemisiin", sanoi Antti.
"Pahinta ei suinkaan ollut olla kasakkain kanssa tekemisissä. Vaikeinta oli, kun valtakuntain välillä oli olevinaan rauha. Meidän puolella oli väki hajallaan, kukin omalla tahollaan koetellen sodan vaurioita korjata. Silloin liikkui rosvoja, jotka salaa tulivat, ryöstivät ja polttivat. Aavistamatta tulivat silloin, kuin kotona sattui olemaan vain naisia tai joku yksinäinen mies. Ne olivat kauheita aikoja ne. Eikä viranomaisista ollut mitään turvaa. Rosvo oli lahjonut hallituksen komisarjuksen ja saanut siltä suojeluskirjan. Eivätkä pienimmät virkailijat uskaltaneet edes kiinni ottaa, vaikka olisivat tahtoneetkin."
"Kertokaapa niistä rosvoista, kuka niistä oli hurjin?" Sanoivat pojat.
"Pahimpia oli Mikko Törrönen nimeltään. Hän oli Stålhandske nimiseltä mahtavalta herralta saanut suojeluskirjan ja sen turvissa hän elämöi hurjemmin kuin peto. Hän kidutti ihmisiä kauheasti saadakseen heiltä viimeisenkin kopekan. Kerran hakkasi hän eräältä pojalta Jaakko Karpanpojalta ensinnä käden ja sitten käsivarren poikki. Isä, jota hän ensinnä oli pahasti kiduttanut, oli lähtenyt lunnaita hakemaan ja jättänyt pojan pantiksi. Kun isä viipyi Törrösen mielestä liian kauan, teki hän julman tekonsa.
"Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät vaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät yhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten vihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa pantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille. Kun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot rautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat rautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat vähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen, toinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he soutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat entisiä ilkitöitään.
"Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — —
"Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska rauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä."
* * * * *
Syksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan. Hirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen kuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan paikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta. Rakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli niin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin. Hirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen valmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi. Mutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti moniksi vuosiksi.
Kivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä, pyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla täytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä haihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla ja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa kiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta. Uunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö. Tulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen sen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän lämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian se asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut nähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei savun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun sisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä ollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka avattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta tupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa. Pitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon kulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa ja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset sekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka yläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut ikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin valaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen kohdalle kiinnitettyyn pihtiin.
Eihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli siirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi ei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa olikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua tukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja monesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin muutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin pirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi kirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua pehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi entiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet, mutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan ulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka.
Toinen rakennus, joka vielä samana syksynä valmistetuin, oli sauna. Ei se suuri ollut sekään, eikä komea, oli vain maakuoppa, jossa oli muudan hirsikerros sivuilla, kivikiuas nurkassa. Mutta kylvettiin sitä siinäkin. Sillä oli myöskin toinen virka. Siinä savustettiin kaikenlaisia pyydyksiä, ettei niissä ihmisen haju tuntuisi pelottamassa metsänriistaa.
Syksyllä kotitöiden ohella metsästettiin. Kesän ajalta oli runsas varasto auringossa kuivattua haukea aitassa. Sitä syötiin pitkin talvea kuin leipää. Jonkun verran kuivattiin lintujakin ulkoilmassa, niin kauan kuin ilmat olivat vielä lämpimiä, jottei lihaa muuten voinut säilyttää. Näin kuivatut "linnuntäkät" olivat varsin hyvät syödä.
Kylmempien ilmojen tultua alkoi varsinainen syysmetsästys. Linnuille pantiin vipusia, rakennettiin kahoja, jäniksille pantiin rihmasia ja ketuille viritettiin loukkuja.