NELJÄS LUKU.
Uusia tulokkaita.
Kevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran käymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli pitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään noudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat pirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä hakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta, maksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja. Aikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän illalla häntä oli kotiin odotettava.
Neljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika alkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli koko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan jokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään. Edellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta hulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki leimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset kysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden kesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta. Jo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi valmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet saamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki laskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä ajoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa Yrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika. Tuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas veripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei kuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä aamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia vahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään mihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin kului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä levottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti Hermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja lennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä tulevaksi.
Rinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan. Yrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli keski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen tervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin seinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö selitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä. Vieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta. Tyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan naisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat äänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä vieraat olivat.
"Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota", sanoi Yrjö tytölle leikkisästi, "kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli tuossa."
"Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat", sanoi se vieras nainen. "Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on minun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan turvallista olinpaikkaa."
"Onko pojilla sauna valmis", kysyi Yrjö, "näin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen se maistuisi mainiolta?"
"Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää kylpemään, milloin vain haluatte."
Vieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet. Kylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena tehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut useita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän puoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät pitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin saataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt partioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen, Roivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli kuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä yllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat takaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua suurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt joitakuita tuimempia kahakoita.
Rohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän suomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi viha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä tietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi Taneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko hänen sukunsa.
Sinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun partiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä surulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan Kerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia sitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt ja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti huoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut samanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty, itse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä ryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien vallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita hän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi. Kun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se hänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin pääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku Kertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä talonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin etsimään turvallisempia seutuja.
Juuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän kuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni hän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös, jonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan salolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli yhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin kiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan mielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi jäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä tuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa tyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana soiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa.
Mietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan. Liisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli metallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja puuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa hevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin naapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei ollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi. Kolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon ikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman onnensa varaan.
Suksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei ollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut helppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan. Kaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin kantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin talouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja, voita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia leipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän kantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö parin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu hiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi yötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena matkapäivänä iltahämärissä.
Kaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme päivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä ollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain laskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa.
Varsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä. Paraiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli ateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää, voita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas erinomaisilta.
Illalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että Liisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli ahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan puoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen kulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen kotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat hoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät.
Rattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat palasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa ja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa kaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä. Yrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien oloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi hiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä.