Sissisotien ajoilta

by O. Relander

VIIDES LUKU.

Koti salon sydämmessä.

Kerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista pitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän laajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia kaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki suot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus ulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo pitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti, ettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt. Jo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut hienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran rinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten majapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon aikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä. Olivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita, jotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa, vai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia aikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne asettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat partioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi ollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka sieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä ja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään tullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon taivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi.

Oli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut loistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko helotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä lähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana. Mukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään pistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä. Keveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät retkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä kulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja kiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen tai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta lauttana käyttämällä.

Iltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen ja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se ennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin. Yrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen vuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja laskeusi sieltä varovasti alaspäin.

Ilta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin talvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi. Vaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien kallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien ja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten taivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän täydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja kukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen kaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta kuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän korkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan saakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä punaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli kahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois pientä purontapaista myöten.

Yrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa jonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui hänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky.

Siinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli sidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen oksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia, pehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten oli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen puolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui kelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli vitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat, jalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden kukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti koottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli vitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa.

"Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen", sanoi hän. Ja hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat, oravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän kutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä hän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen.

"Pienuttani, poluttani, päivyttäni." Ja poika nauroi ja lepersi äidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi:

"Lepän lynkkä liekuttaapi,
Koivun konkelo pitääpi.
Lepän lynkkä liekuttaapi
Koivun konkelo pitääpi."

Siitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan tapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia, pyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa.

Kuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli kahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka näkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset kasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän neuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta pirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle, lähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään. Näytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin lypsäisi.

"Lepän lynkkä liekuttaapi
Koivun konkelo pitääpi.
Ota kenkä, lypsä lehmä,
Anna lapsen juoda jorraa"

lauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun.

Mies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta uuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä ropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika joikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo maitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia vaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli suolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja. Kun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja rohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään.

Silloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä. Hän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä kiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet.

"Täällähän onkin ystäviä", huudahti hän sitten iloisesti. "Terve Anni, terve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?"

"Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen olette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä kuulunut."

Näin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat laskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi varustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa vaiheistaan.

Korpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin missä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän rajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty. Vanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli uhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään liittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle taistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja. Mutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja pieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin viettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa. Ainaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein muutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä mailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja neuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä autettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein oli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi ehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen kulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille, jotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten sissijoukkojen toimiin.

Elämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun vihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta lähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä iloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä niin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet vauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet olleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran liepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja soiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun kevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan oli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön, kun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi. Hitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita kierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua. Suurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös. Monen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran rinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni vaiheistaan.

"Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?"

"Tässä olemme olleet. Ja hyvä tässä on ollut olla. Jaakko pyytelee kaloja, ampuu silloin tällöin linnun. Tähikki antaa meille maitoa, ja pikku Jaakko se kasvaa ja vahvistuu."

"Ettekö meistä mitään kuulleet, kun ette samoille vaaroille asettuneet meidän kanssa", kysyi Yrjö.

"Tiesimmehän teidän jonnekin lähteneen, mutta emme ollenkaan tienneet edes minne päin olitte kulkeneet."

"Tähänkö aiotte eteenkin päin jäädä?"

"Siitäpä tuo on tuntunut. Kaunis on paikka ja suojaisa."

"Hyvähän tässä kesän aikana on olla, mutta kesän jälkeen tulee syksy ja talvi. Eikä tuommoisessa majassa talvea eletä pikku lapsen kanssa, ei edes syyssateilla säätä pidetä. Lähtekää Ahmavaaralle, asettukaa sinne meidän kanssamme elämään. Rakennamme yhdessä teille majan. Kalastamme, metsästämme yhdessä. Ja jos vainolainen näille maille osuisi tulemaan, niin onhan turvallisempaa, jos elämme vähän useampia yhdessä. Meillä on Ahmavaaralla jo vähän talon alkua. Ja kun tulee rauhallisemmat olot, raivaamme Ahmavaaran rinteille kasken." Näin selitteli Yrjö.

"Lähdemme vainenkin, miksikä emme lähtisi, vai mitä arvelee Anni", sanoi Jaakko.

"Rattoisampihan on yhdessä elää. Jos vain meistä huolinette?"

"Miksikä emme! Ja tuottehan te mukananne lehmän, joka on meidän asutukselle hyvin tervetullut. Meillä ei ole vielä karjaa muuta kuin ruskohieho, jonka Liisa muori puuhasi viimeisellä talvikelillä."

"Liisa, kuka Liisa on? Onko teitä muitakin Ahmavaaralla eläjiä kuin te?"

Niin puhelivat tuttavat keskenään. Yrjö kertoi heidän asumuksestaan ja elämästään. Jaakon tuomista kaloista valmistettiin illallinen. Sitten asetuttiin yösijoille. Päätettiin heti aamulla ryhtyä muuttohommiin. Yrjö ja Antti auttaisivat Jaakkoa kantamaan heidän vähiä tavaroitaan. Anni saisi kantaa pikku Jaakkoa ja Olli ajaa lehmää.

Seuraavan päivän illan suussa saapuivat retkeläiset Ahmavaaralle. Aluksi asettui Jaakko joukkoineen Yrjön kanssa yhteen asumaan. Ahtauden vuoksi makasivat miehet enimmäkseen majassa, jossa Yrjö ja pojat ensi aikoina olivat asustaneet, naiset ja pikku Jaakko tuvassa. Kuitenkin päätettiin heti ryhtyä uusille tulokkaille omaa mökkiä rakentamaan. Jaakko valitsi mökin paikan samalta rinteeltä, missä Yrjön mökki oli. Työ sujui nyt koko joukon nopeampaan kuin ensimäistä mökkiä rakentaissa, työvoimia oli enemmän ja pojatkin olivat jo varttuneempia ja tottuneempia. Ja hyvissä ajoin, vielä kesän paraimmillaan ollessa valmistui Jaakolle ja hänen joukolleen asumus, vaikka se tehtiinkin melkoista suuremmaksi kuin ensimäinen talo.

Kun siirtokunta nyt oli kasvanut ja täyttä totta oli ryhdyttävä Ahmavaaran rinteille asumaan, oli myöskin tarkemmin mietittävä, miten elämä oli järjestettävä. Tähän saakka, kohta vuoden ajan olivat Yrjö ja pojat eläneet yksinomaisesti metsän ja jokien ja järvien antimilla. Pitkinä aikoina ei ollut leipää yhtään ruuaksi. Silloin tällöin sitä syötiin vain makupaloina. Ne vähät jauhot, mitkä oli saatu, oli kontissa kannettu kahden päivämatkan takaa. Usein ei näitä matkoja tehty, jo senkin vuoksi että Yrjö ei mielellään halunnut saattaa olinpaikkaansa aivan yleisesti tunnetuksi. Toisekseen oli matka rintamaille hyvin hankala, tietöntä taivalta, pehmeitä, vain suksilla kuljettavia soita. Usein oli suurena osana taakasta suola. Sillä sehän oli myös kantamalla tuotava ja ilman sitä oli aivan mahdoton tulla toimeen. Leivän aseman sai täyttää kuivattu kala sekä kuivatut linnun täkät. Keittoruokana käytettiin tuoretta kalaa sekä lintua, jonkun kerran oli rihmasista saatu jänis. Meidän aikaista lintupaistia ei nämä keitot olleet, sillä linnut keitettiin suolavedessä ilman muita lisäyksiä. Vaihteena ruokajärjestyksessä olivat marjat. Ne olivat maukkaita ja terveellisiä. Lakkoja käytettiin syyskesän ja syksyn aikana, puoloja ympäri vuoden. Niitä koottiin monet astiat täyteen ja säilytettiin talvella jäätyneinä. Etenkin pidettiin niitä sairaan ruokana, jos kellä sattui niitä satunnaista vaivaa tahansa olemaan, tuotiin aina ropeessa puoloja syötäväksi.

Näinkin oli toimeen tultu, nälkäisenä ei ollut kenenkään tarvinnut maata mennä. Ja nahkoja oli heillä aina sen verran varastossa, oravan nahkoja, joku ketun ja näädän nahka, että niillä saattoivat itselleen vaihtaa välttämättömiä tarpeita: suolaa, ruutia, lyijyä, rautaa, vaatetta ynnä muuta sellaista. Mutta tämmöinen elämä tuntui epävarmalta, metsän ja veden riistaa oli vielä runsaasti, mutta vähitellen se varmaankin alkaisi vähetä ja loitota. Myöskin ikävöivät uutisasukkaat leipää ja maanviljelijän rauhallisempia töitä. Kun nyt uutisasukkaiden luku oli lisääntynyt, kun oli saatu oivallisia työvoimia lisää, ruvettiin tuumimaan varsinaisten viljelysten aikaansaamista. Peltoja ei tietysti ajateltu kuokkia, vaan kaskeamalla aiottiin ryhtyä viljaa hankkimaan.

Tänä kesänä ei kuitenkaan voitu enää saada kaskea poltetuksi, koko seuraava talvi oli vielä elettävä metsän varassa ja vieläpä sitä seuraava. Mutta ensimäisiin varustuksiin oli jo tänä kesänä ryhdyttävä.

Nykyiseen aikaan hakataan kaskiksi lehtoja ja huonometsäisiä maita, toisin silloin. Yrjö ja Jaakko valitsivat paljon asiata tuumailtuaan ja monta päivää sopivaa paikkaa etsittyään huuhtapaikaksi parin kolmen virstan päästä asumuksilta loivasti etelään viettävän vaaran rinteen, jossa kasvoi vankkaa metsää, ikihonkia, suuria kuusia ja joukossa joku koivu, jolla oli runkona paksu hirsi ja oksia ja lehtiä vain korkealla honkien latvojen tasalla. Paikka valittiin melkein vaaran harjalta, korkealla olevaan laakson tapaiseen viettävä rinne, jottei sinne halla jaksaisi kiivetä, jos sattuisi aikaisin ennen viljan kypsymistä hallan huuru soista kohoamaan.

Ensimäiseksi tehtäväksi tuli halmeen alueen määrääminen. Se määrättiin huimaavan suureksi, kokonaista viisi tynnyriä ruista oli siihen saatava kylvetyksi. Rohkea- ja hurjaluontoinen Jaakko, se huuhdan niin suureksi väkisinkin tahtoi, Yrjö olisi aluksi tyytynyt vähempään. Mutta Jaakko sanoi, että samalla kun tuli polttaa pienemmän kasken, polttaa se suuremmankin, ja kun kerran puuhiin ryhdytään, ryhdytään suuriin, kerrankin on päästävä säännöllisiin oloihin, ruvettava leipää syömään, niinkuin ihmiset muuallakin tekevät.

Seuraava tehtävä oli huuhdan rajojen merkitseminen. Se tehtiin siten, että puita "rastittiin" aiotun huuhdan reunoja myöten, kirveellä veistettiin pilkkoja, "rasteja" puihin.

Se suoritettiin niin pian kuin paikka oli saatu valituksi, jo samana kesänä heinäkuussa. Samana kesänä myös alkoi säännöllinen työskentely kaskimaalla. Ensiksi hakattiin kirveellä poikki kaikki nuoret vesat ja hennot puut. Se oli suuri työ sekin, johon meni hyvä osa kesää, vaikka sitä ei aivan yhtämittaisesti tehty. Työssä olivat osallisina myöskin pojat, jotka kassaroilla rapsivat poikki vesoja ja varpuja. Samalla kolottiin myös suuria ikihonkia ja siten seisautettiin niissä kasvunvoima sekä saatiin ne hiukan kuivahtamaan.

Koko siirtokunnalle iloksi poltettiin jo sinä kesänä pieni kaski aivan talojen läheisyydestä. Siitä oli edellisenä talvena kaadettu hirsimetsä pois rakennustarpeiksi ja polttopuiksi. "Pitäähän tämä talon ympärystä tehdä vähän iloisemmaksi ja kauniimmaksi ja hakata tähän vähän aukeata", oli Yrjö tuuminut. Niinä aikoina, jolloin metsät peittivät suurimman osan maata, tuntui pakolaisista, jotka saivat elää koskemattoman ikimetsän keskellä, iloiselta saada vähän aukeata talonsa ympärille. Hakattujen puiden kohdalle oli jäänyt ruma ryteikkö, latvuksia, oksia ja nuoria puita. Juuresta oli jo noussut joukko tuoreita vesoja. Pieni ala tästä raivattiin ja varustettiin kaskeksi ja poltettiin eräänä tyynenä heinäkuun päivänä. Tuhkamujuun sitten kylvettiin nauriinsiementä eli "sylettiin" niinkuin nauriin siemenen kylvämistä vieläkin nimitetään, sillä siemenet puhallettiin suusta ja saatiin siten kylvös sopivan harvaa. Nauriin siemeniä oli Yrjö jo edellisenä talvena varustanut, oli ostanut niitä muutamia lusikallisia Hernevaaran Parviaisilta.

Nauris nousi pian taimelle, tumman viheriät karvaiset lehdet verhosivat ennen pitkää tiheänä peittona enimmän osan mustaa kaskimaata. Elokuun alkupäivinä naurismaata harvennettiin. Sieltä täältä nyhdettiin taimia. Ollista oli aluksi hyvin sääli, kun kauniita taimia nyhdettiin maasta pois ja siten haaskattiin muka hyvää satoa. — "Olisivathan nuokin siihen mahtuneet." — Mutta kun hän huomasi, että toisissa taimissa jo oli sormenpään kokoisia nauriita ja että hän saisi ne kaikki, oli hän mahdottoman iloinen.

Syksyllä korjattiin nauriit, ja olivat ne aika suuria, keltaisia. Mitä ei syksyllä syöty, pantiin talven varaksi maahan kaivettuun kuoppaan. Erinomaisen hyvältä maistui siirtolaisista nauriista valmistettu ruoka: hauikkaat ja lohko. Sitä paremmalta kun muuten saivat elää melkein yksinomaan kalan ja metsänriistan varassa. Leipää saatiin harvoin. Muutama vuosi oli vielä odotettava, ennenkuin oman pellon viljasta leipää voitaisiin paistaa.