KUUDES LUKU.
Antti suolan haussa.
"En minä tätä ruokaa voi syödä", sanoi Antti eräänä päivänä ruokapöydässä. Pitemmän aikaa oli hän pyöritellyt suussaan lihapalasta ja viimein väkinäisesti sen nielaissut.
"Syö keittoa, poika", sanoi Yrjö. "Sitä minä en voi syödä ensinkään, se on kerrassaan inhottavaa."
"Eihän se hyvää ole, mutta minkä sille teet. Sanotaan että 'leikki tuli kun leipä loppui, tuska tuli kun tupakka loppui', mutta mitä se tupakan nälkäkään on suolan nälkään verrattuna. Kaikki ruoka maistaa inhottavalta ilman suolaa. Mutta täytyy koetella tottua siihenkin."
"En minä siihen koskaan totu. Vanha Liisakin sanoo, että hän mieluummin on syömättä, kuin syö tätä tuimaa ruokaa. 'Sydänalaa tuimeltaa niin', hän sanoo. — Mutta minäpä lähden suolaa hakemaan", sanoi Antti.
"Sinäkö, ethän sinä poikaseni voi lähteä", sanoi Yrjö. "Minunhan se olisi lähdettävä, mutta en oikein pääsisi lähtemään, kun loukkasin jalkani. Lähteköön mieluummin Jaakko. Se nyt on ollut niin suuressa innossa saadakseen tupaansa valmiiksi. Sinä olet vielä niin nuori, etkä tiedä mitä vaaroja voi sattua."
"Kyllä minä lähden, kun lähdenkin", intoili yhä Antti.
Ja kun asiasta oli tarpeeksi keskusteltu ja Antti yhä pyysi, suostui viimein Yrjö.
Sen jälkeen kun uutisasukkaat olivat Ahmavaaran rinteille muuttaneet, oli silloin tällöin käyty suoloja hakemassa ihmisten ilmoilta. Suolan saanti oli ylimalkaan hankalaa. Sen jälkeen kun vanha Suomi oli muusta Suomesta lohkaistu, oli suola ollut Karjalaan tuotava joko Loviisasta tai Oulusta. Veneillä tuotiin sitä Saimaan eteläkulmauksista kesällä. Hevoskyydillä talvella halki Suomen. Kun se oli näin hankalasti hankittavaa, oli se myös kallista. Oravan nahoilla sitä vaihdettiin. Mutta ilman sitä ei tultu toimeen. Suola teki yksinkertaisen ruuan maukkaaksi ja moni käytti sitä runsaasti, ehkä liiankin runsaasti. Toiset sanoivat, että kun syö paljon suolaa, niin paremmin jaksaa kestää vaihtelevien ilmojen koleutta, syksyn kosteutta. Joka tapauksessa oli sen käytäntöön niin totuttu, että inhottavalta kaikki ruoka maistui, kun suola sattui loppumaan.
Viime talvena oli Yrjö käynyt suolan haussa. Kevään kuluessa oli se vähitellen huvennut ja sydänkesällä oli se kokonaan loppunut. Yrjö ei päässyt hakemaan, kun oli sattunut loukkaamaan jalkansa, ja Jaakko oli niin innokkaasti valmistellut tupaansa, ettei ollut malttanut lähteä. Yrjö ei mielellään päästänyt Anttia yksinään pitemmälle retkelle, mutta kun viime aikoina ei ollut kuulunut mitään pahempia viestejä ja kun suolan puute todellakin oli niin vastenmielinen, suostui Yrjö viimein Antin pyyntöön ja antoi hänen lähteä yksin suolanhakuretkelle.
Matkavarustuksiksi sai Antti uudet mukavat virsut jalkaansa, suuren kontin selkäänsä, muutamia kimpullisia oravannahkoja kupeelleen, hiukan kuivaa haukea evääksi ja puukon vyölleen. Aamulla lähti hän liikkeelle, kulki kankaita, kaaloi soita, lepäsi yönsä kangasmaan reunassa joen polvekkeen kohdalla, kulki lautalla joen poikki, hiihti suksilla pehmeän rahkasuon yli, kulki taas kovempia maita, kiipeili vaarojen yli ja tuli niin entisille kotiseuduilleen, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen kun Yrjön ja Olli-veljensä kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen oli lähtenyt salolle, jonne heille sen jälkeen oli uusi koti muodostunut.
Antti kulki entisen kotinsa raunioille. Siinä olivat mustuneet hirret paikoillaan, koskematta. Lepän vesoja, horsman varsia ja angervoita nousi rehevinä hirsien välistä. Siihen istuutui Antti hirrelle, katseli kotinsa raunioita ja muisteli entistä kotiaan. Muisteli isäänsä, tuota uljasta miestä, Karjalan rohkeitten partiomiesten päällikköä, hellää perheen isää, muisteli äitiään, lapsuutensa päivien aurinkoa. Mieli kävi surulliseksi. Poissa olivat ne, jotka olivat hänelle läheisimmät olleet.
Mutta tosi toimi kutsui häntä. Yrjön kertomusten kautta oli isän kuva kirkastunut hänen mielessään sankarien sankariksi ja hänessä kyti palava halu tulla isän kaltaiseksi. Se ajatus hänet nytkin ohjasi muistamaan retkensä tarkoitusta.
Yrjön neuvoa seuraten Antti kulki Hernevaaran taloon, jossa eli Parviaisten kuuluisaa kauppiassukua. Siihen aikaan maakauppa oli laissa kielletty. Mutta oli muodostunut taloja, sukuja, jotka sitä harjoittivat ostaen nahkoja ja muita maan tuotteita ja myöden välttämättömimpiä tarpeita, suoloja, rautaa y.m. koko maakunnan menestykseksi. Hernevaaralle, Parviaisten taloon suuntasi nyt Antti kulkunsa. Vauras talo näytti lähemmäksi tultua autiolta. Ovet olivat leikkimillä suljetut eikä ihmisiä näkynyt missään. Kun Antti siinä seisoskeli ja ovia tunnusteli, ilmestyi kuitenkin jostain vanha mies kysymään Antin asiata.
Kun Antti selitti kuka hän oli ja millä asialla hän kulki, sanoi mies: "Voi poika parka, pahaan aikaanpa retkellesi läksit. Vainolainen on taas liikkeellä. Joukottain on heitä kulkenut, eivät ole vielä ehtineet tuhojaan tehdä, mutta kostontuumat kuuluu heillä olevan mielessään. Viime kevättalven aikana meidän puolen miehet retkeilivät kaukana Laatokan rantamailla, sitä nyt kostavat. Meidän talon väki on vetäytynyt salolle piilopirtteihinsä. Mitenkä se Yrjö noin nuoren miehen yksin päästi näin vaaralliselle retkelle."
"Emme me tienneet vainolaisten tänä kesänä liikkeellä olevankaan, ja kun suolannälkä alkoi kovin tukalalta tuntua, läksin minä suolan hakuun."
"Suolaa minä sinulle vielä voin toimittaa, mutta laittaudukin sitten pian turvallisemmille seuduille."
Mies otti Antin kontin ja oravan nahat ja katosi hetkeksi jonnekin rakennusten väliin. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin kontti suoloja täynnä. Kontti sovitettiin Antille selkään, viilekkeet asetettiin mukavasti olan yli. Mies toimitti Yrjölle terveisiä, antoi Antille ohrakokon puolikkaan käteen, toisen sanoi konttiin panneensa suolojen päälle ja neuvoi pojalle tien alun.
Raskas taakka selässään läksi Antti kotia kohden astelemaan. Vaikka mies olikin häntä varoitellut, ei hän ymmärtänyt peljätä, vaan kulki pitkin vaarojen ja talojen välistä leveätä polkua.
"Seis briha [poika]! Kunnepa proidit [kuljet]", kuului äkkiä pensaikosta tien varrelta. Siinä oli kuusimiehinen joukko parrakkaita Venäjän Karjalan miehiä nurmekkeella tuuhean kuusen ja lepikön välissä.
Antti olisi mielellään lähtenyt livistämään, mutta se oli mahdotonta. Ennenkuin hän oli ensi hämmästyksestään toipunut, oli joukon nuorin mies käynyt häneen käsiksi.
"Mitä suntsassa [kontissa] kannat, talot ovat tyhjänä, asukkaat eäreh [pois] männeet, biegloina [pakolaisina] elävät metsiss. Tästähän saamme oppaan", tuumailivat miehet.
Antin kontti tutkittiin ja otettiin häneltä pois ja hän itse otettiin vangiksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän viattomasti nimensä. Siitä rajantakaiset saivat vain uutta yllykettä, kun kuulivat hänen olevan kuuluisan partiopäällikön Roivaan pojan. Sen jälkeen Antti kuitenkin kävi varovaisemmaksi, ja kun he urkkivat, missä kylän asukkaat metsissä piilivät, ei Antti enää ollut halukas vastaamaan. Toiselta puolen ei hän juuri muita piilopaikkoja tiennytkään kuin Ahmavaaran.
Venäjän Karjalan miehiä ei vielä ollut suurempaa määrää liikkeellä, pienissä ryhmissä kulki heitä muutama kymmenkunta etujoukkoina odotettaville suuremmille joukoille. He eivät sen vuoksi yritelleet suurempien kylien kimppuun, vaan halusivat mieluummin yllätellä pakolaisia piilopirteissään. Tiettömille taipaleille lähteminen salojen kätköistä etsimään asumuksia oli kuitenkin vaikeata, sen vuoksi olivat iloissaan, kun saivat Antin kiinni, toivoen hänestä opasta itselleen.
Aikansa levättyään lähtivät miehet liikkeelle, kiipesivät läheisille vaaroille seutuja tähystelemään. Siten tulivat he Honkavaaralle, samalle, jossa Yrjö poikien kanssa oli heidän ensimäisellä retkellään pysähtynyt saloja tarkastamaan. Vieraat miehet näkivät tästä laajan maiseman edessään, näkivät vaaran vaaran takaa kohoavan, pohjoisessa laajan suo-alueen ja sen takana taas uusia vaaroja. Kaukana häämöitti myös Ahmavaara ilta-auringon valaisemana. Ahmavaaran kupeelta näkyi selvästi savupatsas suorana kohoavan taivasta vasten viimein hälveten näkymättömiin.
"Katsokaa, miehet, tuolla kohoaa savu taivasta kohti, siellä on biegloita, eikä niitä siellä ole äiä, sinne on meiän mentävä", tuumailivat sissit. "Pojan täytyy opastaa meidät sinne."
Antti muisti, kuinka hän heidän ensimäisellä retkellään oli omaksi huvikseen tehnyt tulen ja Yrjö siitä oli kiihtynyt. Nyt hän käsitti, kuinka oikeassa Yrjö oli ollut. — Varmaankin ne siellä Ahmavaaralla olivat laittaneet lehmisavun vain, turhan päiten tulta polttivat. Oikein se häntä huolestutti ja harmitti. Sitä myöten kun sissit katselivat savua, kohosi into heissä. Paljon siellä ei voi olla asukkaita, mutta ketä ovat, kenties mitä aarteita ovat sinne kätköön vieneet. Ja yhä kiihkeämmin alkoi mieli sinne palaa. Miehet kyllä käsittivät, että sinne ei ollut niinkään helppo päästä suurten soitten yli, ja sen vuoksi he vaativat Anttia oppaaksi. Mutta Antti vaikka olikin nuori, oli jo varttunut vahvaksi ja jänteväksi, vaarallinen aika ja metsästysretket ja monet seikkailut olivat häntä aikaisin kehittäneet. Ja hänhän oli Roivaan poika, Yrjön kertomukset isän seikkailuista olivat hänen mielessään kasvattaneet palavan halun kokea samanlaisia seikkailuja. Sen vuoksi hän varmasti kieltäytyi opastamasta sissejä Ahmavaaralle. Sissit siitä yltyivät ja sitoivat hänen kätensä tiukasti kiinni. Mutta Antti pysyi lujana.
Ilta oli jo käsissä ja sissit päättivät joksikin aikaa asettua levolle. Penkereellä vuoren rinteellä illastivat ja sitten rupesivat makaamaan. Antille ei illallista annettu ollenkaan, pilkaten tutkittiin hänen konttiaan ja yksi sisseistä kaatoi häjyyksissään osan hänen suoloistaan maahan, kalleista ja niin suuresti ikävöidyistä suoloista. Varovaisuuden vuoksi eivät sissit tehneet tulta, vaikka yö oli viileä. Antin käsiä kirvelivät tiukat siteet, jonka vuoksi hän ei voinut nukkua. Siinä viruessaan mietti hän kohtaloaan; millään hinnalla hän ei olisi suostunut ohjaamaan sissejä omaan rauhalliseen kotiinsa, ennen saisivat kiduttaa häntä vaikka miten. Päinvastoin, hän halusi suoranaisesti ryhtyä kotiaan puolustamaan ja taistelemaan sissejä vastaan.
Yön kuluessa selvisi hänelle vähitellen seuraava tuuma. Joskus pyydellessään haukia, poimiessaan muutamia ja etsiskelyssään vesilintuja oli hän samoillut suo-alueella laajalti ja tunsi seudut tarkasti päivämatkan päästä Ahmavaarasta. Hän tiesi että suo toisin paikoin oli niin pehmeää, ettei siitä mitenkään päässyt kulkemaan. Eräässä paikassa pistäytyi lounaisesta käsin kovempaa maata ikäänkuin kapea, pitkä niemeke tähän pehmeään hyllyvään hetteeseen. Tälle niemekkeelle päätti hän ohjata sissit ja sitten koettaa itse paeta.
Yön viileyden vuoksi eivät sissit kauan maanneet, vaan nousivat jo kohta auringon nousun jälkeen ylös, pudistelivat vilua ruumiistaan ja valmistautuivat liikkeelle lähtemään. Antti tuumien aikeensa toteuttamista oli myöntyvinään. Valitteli vilua ja nälkää ja pyysi ruokaa. Sissit lupasivatkin ruokaa, jos hän suostuisi opastamaan heitä metsäasumukselle. He nähtävästi toivoivat sieltä itselleen mukavaa asemapaikkaa ja sen vuoksi olivat niin kiihkeitä sinne pääsemään. Antti oli hädissään suostuvinaan. Hänen käsisiteitään hiukan hellitettiin ja niin lähdettiin liikkeelle, Antti oppaana muiden edellä.
Koko päivän kulkivat miehet eteenpäin ensin vaarojen yli ja sitten kangasmaata ja suota. Iltapuolella joutuivat Antin ohjaamina kapealle, soiden koskeen pistävälle kangasniemekkeelle. Siinä sattui olemaan matala hiekkainen kunnas. Sen juurelle asettuivat sissit lepäämään, hyväksi onneksi ennen kuin olivat huomanneet, minkälaiseen umpimutkaan olivat joutuneet. Vaikka olikin kesäinen aika, oli edellinen yö ollut kylmänlainen, eivätkä sissitkään olleet voineet paljon nukkua. Aurinko paistoi nyt lämpimästi. Ja kun he asettuivat hiekkakummulle lepäämään tuuheain honkain suojaan, niin ei enää sen miellyttävämpää olinpaikkaa voinut löytyä. Ihana lämmin säteili kuivasta kangasmaasta ja tuuhean hongan latvus suojeli suoranaisilta auringonsäteiltä. Kun siihen pitkäkseen heittäytyivät, alkoi ruumista suloisesti raukaista. Kun vielä olivat syöneet vankan aterian kissoistaan, kotoa tuotua kalakukkoa, valtasi torkka väkisinkin rotevat Karjalan sissit. Ja miksikä eivät olisikin levänneet? Minne heillä kiire eli. Malttamattomina olivat lähteneet liikkeelle ennen muita, etujoukkona vakoilemaan ja tiedustelemaan. Pienellä kumpareella soiden keskellä olivat erittäin turvallisessa paikassa, tässä oli heidän hyvä levätä matkan vaivoista väsyneinä.
Petri niminen sissi, joka oli nuorin joukossa, pantiin vahtimaan. Hän asettautui mukavaan asemaan ja yritteli puhelemaan Antin kanssa. Mutta Antti oli nukkuvinaan eikä antautunut pitempiin pakeisiin. Ruumista raukasi Petriltäkin. Yön kylmän, matkan vaivojen jälkeen oli niin hyvä tässä lämpimällä kumpareen rinteellä loikoa. Ajatukset kulkivat vähitellen kauas pois Aunuksen maille. Siellä oli Petrillä mielitiettynsä ja hän näki ajatuksissaan kotikylänsä, josta kaikki miehet olivat retkeilemään lähteneet; kotiin oli vain jäänyt naisia, vanhuksia ja lapsia. Naiset siellä illoin kävelivät yhdessä kylän kadulla, puhellen miehistään, veljistään ja ystävistään, jotka olivat lähteneet kaukaiseen vieraaseen maahan vanhoja seikkailuja kostamaan ja uusia kokemaan. Ja vähitellen sulkeutuivat Petrin silmät ja hän vaipui unien helmoihin, siirtyi kaukaiseen kotikyläänsä.
Sitä oli Antti varronnut, nyt oli tullut se hetki, jota hän oli odottanut. Nyt oli hänen paettava sissien käsistä, jos milloin. Mutta hänellä oli kädet vielä siteissä ja hän oli Petrin ja muiden sissien välissä pengermän rinteellä. Pitemmän aikaa oli hän siteitään koettanut hivuttaa auki. Nyt hän vartiainsa nukkuessa voi käyttää hampaitaankin apunaan. Siten sai hän viimein kätensä vapaiksi. Varovaisesti kohottautui hän istualleen, nelin kontin harppaili hän Petrin yli hänen heräämättään ja nyt ulos kankaalle pakoon. Mutta — suolat. Ne tulivat Antille mieleen. Niitä varten hän oli retkelleen lähtenyt ja palaisiko hän nyt ilman suoloja kotiin. Kyllähän yksi sisseistä oli kaatanut osan suoloista pois, mutta oli niitä vielä enin osa kontissa jäljellä. — Tuolla oli kontti muiden tavarain kanssa yhdessä kasassa, tuossa puolittain sissien laukun alla. Mutta laukun päällä oli yhden sissi, pää. Varovaisesti hiipi Antti tavarain yläpuolelle ja koetti vetää konttiaan esille. Kontti tulikin, mutta toinen viileke oli tarttunut laukun reunassa olevaan koukkuun ja sen kautta tuli Antti vetäisseeksi laukkua vähän syrjään. Mies, jonka pää oli laukulla, makasi hyvin keveästi. Hän siitä melkein heräsi.
"Petri, mikä hätänä”, huudahti hän.
"Ei mikään ole hätänä", vastasi Petri. Hän oli ajatuksissaan kaukana
Aunuksessa eikä siellä ollut mikään hätänä.
Antti oli kuitenkin saanut konttinsa irti, sovitti sen selkäänsä ja lähti kulkemaan kankaalle. Hän suuntasi kulkunsa pehmeään rahkasuohon pistävän kovemman maan niemekkeen kärkeen. Keveästi, puolijuoksua kulki hän. Jo pääsi hän viimeiseen kärkeen. Siinä oli vanhastaan kätkössä suksia. Antti kiirehti pensaikkoon ja löysikin kaksi paria. Toisen parin otti Antti itselleen, toisen hän painoi pehmeään suohon niin, ettei kärkeäkään näkynyt. Sitten nousi hän suksilleen ja alkoi hiihtää suolle.
Mutta pensaikon laidassa oli kuovilla pesä ja siinä pienet poikaset. Kuovi pelästyi Anttia, pyrähti lentoon ja alkoi huutaa — eeii, eeii, eeii —. Omaan tapaansa hätäisesti lennellen se vihelsi ilmassa. Kuovin huuto herätti herkkäunisen miehen, joka ei ollut ehtinyt vaipua takaisin uneen. Hän alkoi kuunnella kuovin huutoa. Sitten nousi hän istualleen.
"A missä briha, Pedri", huusi hän.
Petri heräsi samassa ja muutkin sissit. Siinäkös hälinä syntyi. Kilvan huusivat miehet. Ken torui Petriä, ken sadatteli poikaa.
"Petri, senkin vartia, — jos jonniinlaisia vartijoita niitä on. — Perhanan briha, lensi kuin lintu tiehensä. Mutta katsokaa veljet, tuolla menee briha. Kiinni otamme pakolaisen. Ja kun vielä kerran meidän käsiimme joudut, et toista kertaa yritä. Kunhan sulan lyijyn valamme kulkkuusi, niin et enää pakene."
Niin uhkailivat miehet. Mutta suolla hiihteli Antti. Miehet huomasivat hänet ja riensivät takaa-ajamaan. Antti kyllä ponnisteli eteenpäin, minkä jaksoi, mutta pehmeässä rahkasuossa hiihtäminen on hyvin raskasta. Sissit eivät ensin ymmärtäneet, miksi Antti niin hitaasti eteni. Pari sissiä lähti pyssyt kädessä takaa-ajamaan. Mutta kuljettuaan parisen kivenheittoa tulivat he kovasta maasta muodostuneen niemekkeen kärkeen. Siinä heiltä tie katkesi. Innoissaan Petri syöksyi suolle arvellen sen kannattavan häntä yhtä hyvin kuin Anttia, mutta upposi suohon melkein vyötäisiä myöten. Toisten miesten avulla pääsi hän kumminkin kohta takaisin kovemmalle maalle.
"Miten se poika suota kulkee, kun se ei meitä kannata", tuumailivat miehet. — Mutta kohta he huomasivat, että poika hiihtämällä kulki pitkin pehmeätä suota. — "Jos se sai tästä sukset, niin on ne toisetkin jossain piilossa." Toinen mies alkoi suksia etsiä, vaikka turhaan. Antti sai kiittää varovaisuuttaan. Mutta toinen otti pyssynsä ja ampui laukauksen Antin jälkeen. Laukaus ei kuitenkaan sattunut Anttiin, vaan repäisi kuoren läheisestä karahkamännystä. Pahasti kävi Antin mieleen, kun luoti korvan juuresta singahti. Sydän sykähti. Juoksemaan teki mieli lähteä, mutta se oli mahdotonta, muutaman askeleen voi hän heittäytyä vähän nopeammin eteenpäin, mutta sitten upposi suksi syvempään, kun ei huolellisesti sitä eteen päin sovitellut ja kovempia letikköpaikkoja valinnut. Antti syöksyi samassa suksiltaan ja oli suohon vaipua. Suksilleen hän kuitenkin pääsi ja alkoi uudestaan ponnistella. Hiki valui päästä, jalkoja pyrki raukasemaan, mutta eteenpäin täytyi ponnistaa. Ja mikä tuskallisinta oli, ei voinut nopeasti kulkea, vaan varovaisesti, hitaasti, askel kerrassaan oli suksi siirrettävä aina toisen eteen, joka kerran paikka valittava. Olisiko nyt saanut sujahuttaa suksilla niinkuin talvella, potkaista suksen sukkulana luistamaan, kiitää eteenpäin, puikkelehtaa portimona. Mutta ei auttanut, täytyi kulkea tuskastuttavan hitaasti.
Tämä hidas kulku oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Sissit eivät suksia löytäneet, eivätkä voineet ilman niitä rahkasuolle lähteä. Yrittivät suota kiertämään, etsimään kovempaa paikkaa. Mutta Antti oli hyvästi valinnut pakopaikkansa. Kova maa muodosti tässä todellakin pitkän niemekkeen eikä kiertämisestä ollut puhettakaan. Molemmin puolin sai virstoittain palata takasin, ennenkuin pääsi niemekkeeltä pois. Ampua koettivat vielä toisen kerran, mutta sen aikuisten pyssyjen lataaminen oli hidasta. Se vei aikansa, Antti oli sillä välin ehtinyt palasen kauemmaksi. Luoti ei enää sattunut niin lähelle kuin ensi kerralla. Ei auttanut muu. Sissien täytyi päästää Antti menemään. Kiroillen ja sadatellen he sen tekivät, mutta eivät muuta voineet. Vielä huomasivat he, että olivat Antin opastusta noudattaen tulleet varsin sopimattomaan paikkaan. Täytyi palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.
"Isänsä poika näkyy olevan se briha", tuumivat Aunuksen miehet, "vielä siitä tulee partiomies, jonka tekoja Aunuksen naiset saavat pelätä. Parasta olisi ollut, jos olisimme sen pojan puuhun hirttäneet."
"Lapsihan tuo oli vielä", sanoi miehistä vanhin sovittavasi.
Sillä välin Antti hiihteli eteenpäin. Kun toinen laukaus pamahti, säpsähti hän ja säikäyksissä taas potkasi harhaan. Kolmatta laukausta ei enää kuulunut. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, etteivät sissit olleet voineet ryhtyä häntä takaa ajamaan. Hän alkoi hiihtää vähän rauhallisemmin, pysähtyi hetkeksi lepäämään. Sillä kovasti jo läpätti sydän ja jalat olivat aivan puutua rasituksesta. Rauhoituttuaan alkoi Antti tuumia tilaansa. Saattaakseen joka tapauksessa sissit harhaan päätti hän, ettei kulkisi suoraan kohti Ahmavaaraa, vaan suuntaisi kulkunsa paljoa lännemmäksi. Jonkun tunnin hiihdettyään, neuvoteltuaan joen yli, pääsi hän viimein kovemmalle maalle ja voi astuen kulkea eteenpäin. Mukavalta tuntui kevein askelin astuminen. Jalat aivan itsestään maasta kohosivat. Päästyään tiheämpään metsään, ettei enää voitu nähdä häntä, alkoi hän kaartaa oikealle ja suunnata kulkuaan Ahmavaaralle päin. Yöksi ei hän vielä kotiin ehtinyt. Tiheässä kuusikossa, vaaran rinteellä hän lepäsi yönsä ja jatkoi seuraavana päivänä matkaansa. Toisena päivän iltapuolella tuli hän viimein enemmittä seikkailuitta perille.
Ahmavaaralla oli jo alettu tulla levottomiksi, kun ei Anttia ollut kuulunut kotiin. Tuon tuostakin tähysteli Yrjö sinnepäin, mistä odotti Antin tulevan. Äkkiä alkoi Hermi haukkua ja juosta aivan toiselle taholle. Yrjö jo alkoi ihmetellä, ketä sieltä tulisi, kun hän näki Antin kontti selässä astelevan vaaran kuvetta.
"Missä sinä olet viipynyt ja mistä sinä sieltäpäin tulet? — Saitko suoloja?" Näin sateli kysymyksiä Antille.
"Sainhan minä suoloja, mutta ei ole kontti enää täysi. Osan kaatoi vallaton Petri sissi maahan…"
"Sissi! — Oletko sinä ollut sissien käsissä?"
"Olenhan minä!" Ja Antti sai tarkalleen kertoa seikkailustaan.
"Vai ovat rajantakalaiset taas liikkeellä? Vai meidän savumme näkivät ja sen mukaan kulkivat. Ei auta muu kuin ryhtyä erityisiin varokeinoihin. Mutta eivät ne sentään tänne taida ensi hädässä päästä. Suuret ovat suot välissä ja hankala on niiden yli kulkea."
Monta vuorokautta sen jälkeen vartioitiin yöt päivät, tähysteltiin Ahmavaaran suonpuoleiselta vaaran laelta rintamaille päin, mutta rajantakalaisia ei näkynyt. Muut tehtävät suuntasivat heidän kulkunsa muuanne, Ahmavaaralaiset saivat jäädä rauhaan.