SEITSEMÄS LUKU.
Liisa.
Vaikkapa elämä Ahmavaaralla yleensä kuluikin rattoisasti, sillä hyvä sopu ja avulias mieliala vallitsi siirtolaisten kesken, oli elämä siellä toisin ajoin hyvin yksinäistä. Etenkin painoi suru monesti vanhan Liisan mieltä, joka oli tottunut elämään ihmisten ilmoilla. Hän oli ollut vauraan talon emäntä, ja nyt hän oli erämaassa piilopirtissä, jossa kala ja metsänriista olivat jokapäiväisenä ravintona, leipä harvinaista herkkua. Hänen hyvä miehensä, hänen rohkea, voimakas poikansa olivat joutuneet sissisotien uhriksi. Hän oli jäänyt pienen orpotytön ainoaksi turvaksi. Ihmekö jos hän tunsi itsensä masentuneeksi ja surulliseksi. Miehet olivat usein pyydysretkillä tai puuhailivat kaskensa kanssa. Anni oli usein mukana kaskityössä. Pikku poikansa otti hän myös työpaikalle, siellä se makasi vitmissä, leikki ruohikossa. Kaskesmaalla myös Olli ja Kerttu viettivät aikansa, välistä auttaen, minkä jaksoivat, välistä vapaina kuljeksien, poimien kukkia ja marjoja, laulaen ja leikkien. Antti milloin leikki nuorempien kanssa, milloin yritteli miehien seuraksi.
Silloin oli Liisa päiväkaudet aivan yksin kotonaan. Hän puuhaili talouden askareissa. Mutta näin puutteellisissa ja yksinkertaisissa oloissa ei niistä riittänyt työtä kovin paljon. Silloin hän mielellään kehräsi, jos sattui olemaan kehrättävää. Kehrinpuu ja värttinä olivat hänelle rakkaita. Ne hän oli tuonut mukanaan vanhasta kodistaan ja niitä hän säilytti tuvan paraimmassa paikassa. Niihen liittyi hänen rakkaimpia muistojaan. Kehrinpuun ja värttinän oli hän aikoinaan nuorena tyttönä saanut Taneli Tiaiselta, josta sitten oli tullut hänen miehensä. Tiainen oli silloin ollut komea mies, iloinen ja uhkarohkea. Siksipä hänestä olikin tullut partiomies mitä hurjin, jonka nimeä kaukana rajan tuolla puolen vieläkin pelolla muistettiin. Kehrinpuun lapa oli somasti leikkauksilla kaunistettu. Sen oli Tiainen itse tehnyt, eikä sen vertaista ollut toista.
Kun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän esille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti aina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman värttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi hienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho pukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän nimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa, tämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille omisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui puhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho oli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat nyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät.
Näihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin ollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se häirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava voima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus pysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä hetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä toimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos, etteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän ei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa iloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja hänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet. Kun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan hiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel toisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä, huoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen lumoamana.
Joskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani käsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli:
Oi sinä minun ihanaiseni,
Ihalain ilmasien kannettuiseni.