NELJÄSTOISTA LUKU.
Kaskenpoltto.
Oli kiireisimmän työn aika Ahmavaaralla. Lähestyi se aika, jolloin kaski oli poltettava. Ensimäisenä kesänä olivat Yrjö ja Jaakko sen merkinneet ja alkaneet työn. Seuraavana talvena lumen aikana oli kaski kaadettu. Ja nyt toisena kesänä oli se poltettava.
Koko tuo laaja ala, siihen oli laskettu menevän viisi tynnöriä siementä, Ahmavaaraan kuuluvan Koivuvaaran rinteellä näytti äärettömältä ryteiköltä. Ensimäisenä kesänä, samana, jolloin kasken ala oli rastimalla merkitty, oli kaski-alueelta kaadettu kaikki nuoremmat puut, vesat ja pensaat. Niitä olivat pojat käyneet poikki rapsimassa, milloin vain olivat joutaneet, Jaakon kaadellessa vanhempia puita. Useita suuria honkia oli myös kolottu jonkun matkaa ja hakattu niihin lastulle rengas ympäri rungon. Se oli tehty sitä varten, että puut alkaisivat kuivaa, "eivätkä enää turhaan ottaisi voimaa maasta", niinkuin Yrjö sanoi. Ensimäisenä työkesänä hakatut vesat ja pienemmät puut olivat nyt ehtineet jo kuivaa ja olivat herkkiä palamaan ja tulta eteenpäin kuljettamaan. Kun talvella oli koko metsä kaadettu, oli lähdetty huudan alareunasta ja kaadettu siitä puut ensinnä pitkin koko syrjää ja sitten ikäänkuin rivittäin aina ylempänä oleva rivi. Kaikki puut oli kaadettu alaspäin, siten ne olivat kaatuneet toistensa päälle ja peittivät nyt ikäänkuin suomukset toisiaan. Kun puitten kaataminen enimmäkseen oli suoritettu sydäntalvella paljon lumen aikana, oli niistä jäänyt aika korkeat kannot törröttämään. Kaikkia puita ei kuitenkaan ollut jaksettu kaataa, vaan oli sinne tänne jäänyt pystyyn isoja lakkapäähonkia.
Eräänä kesäkuun sunnuntaina kävelivät Yrjö ja Jaakko kaskimaataan katsomassa.
"No, on siinä ryteikköä", sanoi Yrjö. "On siinä sietänyt kirvestä kalkutella, ennenkuin nuo puut on kumoon saatu. Ja vielä siinä on tietämistä, ennenkuin on siemen maassa. Miten me tämän kauhean suuren kasken hallitsemme?"
"Mitä joutavia. Siinä se tuli polttaa suuren kasken, missä pienenkin.
Antaa tulen raataa. Hätäkö tässä, kun tuli laatii pellon valmiiksi.
Mutta eikös meidän ole kohta jo aika ryhtyä kaskea polttamaan?"
"Kyllähän se tuli polttaa, mutta on siinä paljon muutakin. Mistä me siemenen tämmöiseen peltoon saamme. Vaikka säätävähän se on. Kun me kerran olemme näin suunnattoman huuhdan laittaneet, on siihen siemen hankittava, pantava kaikki liikkeelle. — Mutta tässä on tällä hetkellä ensinnä toisesta asiasta huolehdittava. Tämä kaski ei ole vielä valmis tänä kesänä poltettavaksi. Kun kaski kaadetaan näin koskemattomaan korpeen, kaadetaan semmoinen liuta suuria puita, kypsää hirsimetsää, sietäisi antaa kasken kuivaa kokonainen kesä. Vasta ensi vuonna tämä olisi valmis poltettavaksi."
"Kuka sitä niin kauan yhtä kaskea kuivattaisi", sanoi Jaakko malttamattomasti.
"Niinpähän se tavallisesti tehdään. Ensimäisenä kesänä rastitaan ja kassaroidaan, seuraavana talvena kaadetaan, toisena kesänä kuivataan ja kolmantena poltetaan. Niinpä ne tekivät Lieksan suuret kaskimiehetkin suurissa sukukunnan halmeissaan. Niin se tekee Tikkakin."
"Kuka se Tikka on", sanoi Olli, joka oli lähtenyt miesten perästä metsään ja nyt puuttui puheisiin.
"Kun tulemme kotiin, kerron Tikasta, nyt emme jouda tarinoimaan", vastasi Yrjö.
"Mutta eihän meidän mitenkään sovi ruveta vielä yksi vuosi odottamaan ja istumaan kädet ristissä. Jo on aika meidänkin kohta päästä leivän varassa elämään. Joka tapauksessa menee vielä toista vuotta, ennenkuin oman halmeen kasvua saamme maistaa. Hakataan vastaisen varaksi vuosittain kaskea jonkun verran ja annetaan puiroon kuivaa tarpeeksi, mutta tämä ensimäinen kaski meidän on nyt poltettava, jos se vain suinkin on mahdollista."
"Kyllähän se niin on", myönnytteli Yrjö. "Ja sitä minäkin olen koko ajan ajatellut ja siinä mielessä työtä tehnyt."
"No, sittenhän se on asia selvä, ei muuta kuin määrätään päivä, milloin kaski poltetaan ja sen mukaan ollaan ja eletään."
"Milloin ensi viikolla ensi kerran tulee sopiva päivä, niin silloin poltetaan."
Koitti suuren kasken polttopäivä. Päivä oli kirkas ja vieno, tasainen etelätuuli puhalsi. Jo päivän nousun aikaan oli kaikki siirtokunnan väki liikkeellä, niin nuoret kuin vanhat. Kaikki olivat pukeutuneet työn mukaan, yllä kevyet, huonot vaatteet, jaloissa tuohivirsut. Sytyttäminen alettiin suuren huuhdan alareunasta. Valmistettiin tulisoihtuja, pistettiin tuohikäärylöitä seipäiden neniin. Soihdut kädessä alkoivat miehet juoksennella ympäri huuhtaa, sytytellen kuivia risukasoja. Paksuna hulmusi savu monesta kohdasta, liekkiä kohosi ilmaan ja sammui taas. Puut eivät olleet niin kuivia, että olisivat heti syttyneet. Mutta vähitellen pääsi liekki suuremmista risukasoista kovaan puuhun. Liekit nuoleskelivat kaatuneiden puiden runkoja, vakaantuivat palamaan, syömään puuta syvemmälti. Siitä ne levisivät eteenpäin, kulkivat oksia, rankoja myöten viereiseen puuhun ja siitä seuraavaan. Vähitellen saatiin koko toinen reuna sytytetyksi. Ja siitä se tuli alkoi kulkea suuren hakkuuksen sisään.
Kun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi tuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan. Kaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat, vaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin suurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty, jotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin veistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit ensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen kertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden ympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät yhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat mahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan latvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta paloi koko honka.
Mutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden kuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle. Pian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui äärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat mahdottoman korkealle, taivaalle.
Sitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen voima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit leimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet aivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat taivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat savupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa.
Melkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla paukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät, pihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat. Tuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso pystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän räiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät, vihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit levisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan kosken pauhu.
Kun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat juoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen, sanoi Yrjö huutaen kokoon perettään:
"Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne myös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on keitto valmis?"
Nokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet.
"Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän syömäänkin."
"Lähdetäänkö kotiin?" tuumaili Olli.
"Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli on, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia saarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista aluettaan."
"Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski samalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän rinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut", kehuskeli Jaakko.
"Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa", sanoi Liisa. "Kauhea se on. Niin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman loppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi."
"No ollaan sitä näköisiä", sanoi Anni. "Nokisia, repaleisia, kun mitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!"
"Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran kaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat." Ja Jaakko vetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta, jotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin.
"Jaakko, vielä siinä pilkkaat", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti peitellä itseään.
Kaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat kaikki syömään.
"Siunatkoon, mikä se oli", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui kauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka, kipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa liekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle. Savu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien täyttämä.
Kun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan oikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista aluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta kiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta hillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta perästä.
"Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet syödä", sanoi Liisa.
Ja keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko saivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa jatkamaan.
Sillä välin oli Anni käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka läheisessä metsikössä leikki ja leperteli Kertun kanssa. Mutta monesti jäi lapsillakin leikki kesken, kun he unohtuivat katselemaan kammottavaa liekkien temmellystä.
Syötyä läksivät kaikki taas työhön. Täällä oli rankakasaa sytyteltävä, toista kohenneltava, tuolla vahdittava, etteivät liekit leviäisi alansa ulkopuolelle. Ei siinä seisoskelemaan joudettu eikä lepäilemään.
Välistä sattui joku kasken viertäjistä eksymään keskelle kaskimaata, kohennellessaan ja sytytellessään puukasoja. Mutta siellä oli kuumuus niin suuri, että oli näännyttää siihen paikkaan. Rohkea Jaakko se pelottomimpana liikkui, vankka kanki kädessä kuljeksi yhä tulta autellen, aina sinne rientäen, missä eivät liekit tuntuneet oikein valtaan pääsevän. Kangellaan hän hirsiä kohotteli, rankakasoja käänteli, kekäleitä lennätteli. Kun hän näin jättiläisvoimiaan ponnistellen, liekkien kuumuutta uhmaillen, tulta vain kiihoitteli, sattui hän joutumaan palavien puukasojen keskeen. Ensin ei hän huomannut joutuneensa sulkeuksiin, vaan raastoi ja temmelsi. Viimein alkoi kuumuus käydä liian suureksi. Mutta kun hän yritti vetäytyä vähän syrjemmäksi, ei ollut enää ainoatakaan kohtaa hänen ympärillään, missä eivät liekit temmeltäneet.
"Hoi Anni, missä päin sinä olet, kutsuhan Yrjöä avuksi, minä en täältä pääse pois, olen aivan liekkien piirittämällä saarekkeella."
Jaakon huudon kuuli Anni. Mutta Yrjö oli kaukana. Hän oli saatuaan kasken hyvään alkuun, kulkenut kasken reunaa, katsomassa, ettei tuli pääsisi läheiseen pystyyn metsään leviämään. Pälvipaikat saisi myöhemminkin polttaa, hän tuumaili. Kun Jaakko rupesi apua huutelemaan, sattui hän olemaan aivan toisessa reunassa kaskimaata, eikä huuto kuulunut minnekään räiskeen, paukkeen ja liekkien ulvonnan vuoksi.
"Hyvä Jumala auttakoon, missä se Yrjö on. Aivan se Jaakko nyt sinne palaa. Pojat juoskaa hakemaan Yrjöä. Jaakko, Jaakko, onko siellä hyvin vaikea olla." Niin vaikeroitsi Anni hädissään.
Antti lähtikin heti juosten Yrjöä hakemaan. Mutta tällä kertaa oli Olli neuvokkain. Hän teki niinkuin oli nähnyt Yrjön tekevän. Kaappasi Liisan valmistaman suuren vastan, juoksi vasta kädessä läheiselle lähteelle, kastoi sen veteen ja palasi kaskelle. Märkä vasta kädessä kulki hän Jaakkoa kohti isoa kumossa olevaa hirttä pitkin. Hirsi paloi jo, mutta kun Olli ripautteli vastastaan siihen vettä, asettuivat liekit sen verran, että juuri saattoi kulkea.
"Tännepäin Jaakko, tännepäin, tule tälle hirrelle, tule tätä myöten", huusi Olli.
Jaakko huomasi samassa, että sitä hirttä myöten oli hänen mahdollista päästä pois. Hän hyppäsi toiselta pulavalta hirreltä toiselle, kunnes pääsi samalle hirrelle, jolla Olli oli. Olli lakaisi märällä vastalla hirren kylkiä ja tukahutteli liekkiä. Mutta siitä syntyi niin kova savu, että Olli siitä joutui aivan ymmälle. Savu oli tukahduttaa hänet, samalla kun se sokaisi hänet. Hän oli vähällä horjahtaa palavaan tulikuumaan mujuun. Silloin Jaakko nosti hänet käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin hirttä pitkin ja niin he molemmat pääsivät liekeistä pois. Viimeisessä hetkessä oli Jaakko Ollin avulla löytänyt tien liekkien keskeltä. Vaatteet jo kytivät ja savusivat useammasta kohdasta ja tukka oli yrittänyt kärventymään.
Samassa kun Jaakko pääsi vähän rauhallisemmalle paikalle, tuli Anni hänelle vastaan märkä vasta kädessä. Hän oli noudattanut Ollin esimerkkiä ja käynyt kastamassa vastaa lähteessä. Sillä hän paraillaan kylvetti miestään, kun Yrjö ja Antti puoli juoksua tulivat siihen.
"Miestäänkö se Anni kylvettää, märällä vastalla ropsii. Löyly näyttää olevan hyvä", sanoi Yrjö, kun näki, ettei enää mitään vaaraa ollut.
"Nyt on meidän kaikkien alettava kulkea ympäri kasken, koeteltava saada reunoja palamaan ja siirtää tulta keskemmäksi. Ei tämä kaski tänä päivänä kumminkaan ehdi loppuun palaa", selitteli Yrjö.
Niin tehtiinkin. Seuraavana yönä ei makaamaan juuri joudettu. Vuoron perään miehet valvoivat ja vartioitsivat, mutta tuon tuostakin täytyi kaikkien kasken reunassa lepäävien lähteä liikkeelle tulta hallitsemaan. Koko seuraava päivä poltettiin puurovioita kaskialueen keskeltä ja sitäkin seuraava päivä. Hyväksi onneksi sattuivat ilmat koko ajan olemaan kirkkaat ja tyynet, joten kaskeaminen luonnistui hyvin. Senkin jälkeen saivat uutisasukkaat useina päivinä poltella puukasoja, ja lopultakin jäi moni vahva hirsi palamatta. Kaikkialla törrötti myös mustia, sylenkin korkuisia, puoleksi hiiltyneitä kantoja pystyssä. Mutta poltettu oli kaski ja suuri taival oli kuljettu säännöllisiä oloja kohti. Työtä oli kaskimaalla senkin jälkeen uutisasukkaille koko siksi kesäksi, niin paljon kuin jaksoivat tehdä.