VIIDESTOISTA LUKU.
Siemenen haussa.
Kun kaski oli poltettu ja kesä paraimmillaan, alkoi tulla huoli siemenestä. Viime talviset siemenen hankintayritykset olivat melkein hukkaan menneet. Mutta siementä tarvittiin ja paljon, jotteivät suuret puuhat turhiksi jäisi. "Käydään kyliltä hakemassa", voisi joku arvella.
Hätäkö olisi ollutkaan, jos ei asia sen mutkikkaampi olisi ollut. Olisihan tämä matka vielä kuljettu, kantamalla olisi jyvät tuotu, joukollaan olisi niitä hakemassa käyty, ja mikä ei kerralla olisi tullut, se olisi toisella kerralla tuotu. Mutta siemenviljan hankinta oli paljon vaikeampaa. Maakunta oli puhtaaksi ryöstetty. Viljaa ei kelläkään ollut toiselle antaa, harvalla oli omiksi tarpeiksi. Hernevaaran Parviaisilta oli viljaa aina saatu. Heiltä oli jauhoja Ahmavaarallekin silloin tällöin haettu, ettei sentään leivän maku kokonaan olisi unohtunut. Sieltä oli suoloja saatu. Sieltä muu välttämätön tavara. Tavallisina aikoina oli sieltä siemenviljaakin saatu, olipa huonoinakin vuosina. Multa nyt olivat heidänkin varansa lopussa. Vainolaiset olivat sattuneet löytämään heidän viljavarastonsa, olivat ottaneet mukaansa, minkä voivat kuljettaa, lopun olivat polttaneet.
Nyt ei ole siemenviljaa koko maakunnassa, niin hoettiin. Ja jos jollakulla vähin oli jossain kätkössä, meni se hyvin tarkoin omaan kipeimpään tarpeeseen. — Mutta siemenviljaa oli välttämättä saatava, muuten meni hukkaan suuri työ, jota jo toista kesää valmistettiin. Ja viimeinkin oli Ahmavaaralla ruvettava ihmisiksi elämään, maata viljelemään ja maasta elatus saamaan. Metsäläisten elämää oli jo tarpeeksi kauan eletty. Koko Yrjön tuuma oli myttyyn mennä. Tänne Ahmavaaran rinteille hän oli kuvitellut uuden rauhallisemman asumusalueen syntyvän, suurten soiden suojaaman ja vainolaisten ainaisilta kulkureiteiltä erottaman. Yrjö päätti panna mieluummin kaikki liikkeelle, kuin luopua viljelyspuuhistaan.
Monenlaisia tuumia lausuttiin. Hurjaluontoinen Jaakko ehdotti, että lähdettäisiin suorastaan rajan taakse ryöstöretkelle ja tuotaisiin väkisin, mitä ei hyvällä kyetty saamaan. Yrjö ei kuitenkaan siihen tuumaan suostunut, hän oli kerran kaikkiaan päättänyt pysyä erillään pelkkää onnettomuutta tuottavista partioretkistä.
Liisa ehdotti, että lähdetään kerrassaan näiltä mailta pois ja siirrytään jonnekin muuanne, missä saadaan elää rauhassa, jonne ei vainolainen retkiään ulota. Vielähän niitä lienee semmoisiakin maita. Mutta siihen Yrjö vain lyhyesti arveli, että elettäväksi ne ovat nämäkin maat luotu, ei autioina olemaan.
Mutta jos Jaakko noudattikin, vaikka hänellä kylläkin veri kuumana kuohui, vanhemman ystävänsä neuvoa, ja jos Liisa suostuikin, luottaen Yrjöön, jäämään asemilleen, niin oli useita muita, jotka eivät niin tehneet. Suomen puolelta tehtiin ryöstö- ja partioretkiä Venäjän puolelle rajaa. Siemenviljoja sieltä ei suinkaan tuotu. Se mikä tuotiin, se toisen kerran vietiin. Vihan liekkiä ja koston henkeä nämä retket ylläpitivät. Paljon miehiä sortui veljessodan kahakkoihin, paljon taloja hävisi sodan liekkeihin. Liisan lausumaa ajatusta myös monet noudattivat, siirtyivät pois toisille asumasijoille. Ja niin asutus harveni, maakunta kävi autioksi. Kokonaisia kyläkuntia tuli asumattomiksi, melkeinpä pitäjiä.
Olipa niitäkin, jotka epätoivoissaan pakenivat itään ja kaakkoon. Sinne menivät, vihollisten turviin antautuivat, mutta sinne myös hävisivät, unohtivat kotinsa, kielensä, entisen elämänsä. Hämärinä taruina vain siellä kaukaisessa maassa säilyi muisto entisestä kodista. Monien vuosikymmenien jälkeen on sieltä silloin tällöin tullut aarteen etsijöitä, jotka perintönä kulkeneiden tietojen mukaan ovat hakeneet kaukaisina sota-aikoina maahan kätkettyjä aarteita. Tarkkojen merkkien mukaan ovat he kaivaneet ja sitten taas kadonneet sinne, mistä olivat tulleetkin. Ei kukaan tiedä, ovatko he mitään löytäneet. Sillä sivullisen he eivät ole sallineet olla saapuvilla kaivaessaan ja kaivettuaan eivät ole kellekään kertoneet, ovatko tarinat pitäneet paikkaansa.
Jos ei Yrjö ollut halukas partioretkelle lähtemään, eikä myöskään pois pakenemaan, ei hän antautunut puheisiinkaan semmoisten kanssa, jotka pyrkivät turvaa hakemaan vihollisen maasta.
Mutta siemenviljaa oli hankittava, vaikka se sitten olisi ollut tuotava vaikka mistä. Monta suunnitelmaa tehtiin. Viimein päätti Yrjö lähteä sitä hakemaan pohjoisesta päin. Siellä oli Saimaan vesistöön vievien vesien varsilla satamapaikkoja, joihin veneillä tuotiin viljaa ja muuta kauppatavaraa Saimaan vesistön eteläosista. Sinne päätti Yrjö lähteä siemenen hakuun. Matka oli pitkä, toista kymmentä peninkulmaa, mutta minkä sille teki. Jalan ei sitä matkaa saattanut kulkea, ja vielä vähemmin kantamalla viljat tuoda. Hevosella oli matka kuljettava ja tuotavat tuotava. Vieläpä kahdella hevosella. Siemeniä tarvittiin neljä ja puoli tynnöriä ja samalla oli tuotava suoloja ja muuta välttämätöntä. Hevoset päätti Yrjö koettaa saada vuokratuiksi kirkonkylän tienoilta. Toveriksi retkelleen päätti Yrjö ottaa Antin. Kotiin oli joka tapauksen varalta jätettävä yksi varma mies. Eihän voinut tietää, mitä saattoi tapahtua. Olihan vainolainen ennenkin jo Ahmavaaralle yrittänyt. Yritys ei silloin ollut onnistunut, ehkä se onnistuisi nyt. Toiseksi oli kaskimaalla vielä paljon työtä tekemätöntä ja siihen tarvittiin vaurasta miestä. Antti ei enää ollut aivan lapsi. Ja hänestä Yrjö tahtoi kasvattaa Ahmavaaran vastaisen isännän. Tämmöinen pitkä vaarallinen matka olisi varmaan hänelle hyvin opettavainen ja kehittäväinen. Lisäksi oli Antti paljon keveämpi kuin kookas Jaakko ja senvuoksi hevonen keveämmin kantaisi häntä selässään.
Mutta vilja oli kallista siihen aikaan ja etenkin siemenvilja. Nahkoja ei voitu sinne ruveta kuljettamaan, eivät kuuluneet siellä huolivan, vaan kovalla rahalla oli vilja ostettava.
"Mistä ihmeestä ne semmoiset määrät rahaa saadaan", hoppuili Liisa kuullessaan mainittavan, miten siellä kaupat olivat käytävät. "Sen vähän, mikä meillä rahaa oli, vei vainolainen, kun meidän talon poltti. Annettiinhan niitä meidän lehmiä, annettiin yksi Sonkajaan, toinen Lusmaan, silloin kun me tänne tulimme. Ehkä sieltä jotain voisi saada.”
"Saamatta taitavat jäädä sekä Sonkajasta että Lusmasta. Hyvä, kun pystyssä pysyvät. Ei. Emme toisten varoihin turvaudu. Omillaan toimeen tulemme. On se vara pidetty tätä varten", sanoi Yrjö.
"Vara pidetty? Kuka sen on pitänyt?"
"Roivas!" sanoi Yrjö. "Antin ja Ollin isä."
"Roivas!" — "Isä!" — "Johan hän kuoli vuosia sitten!"
"Antti vainaalta jäi rahaa hyvä määrä. Silloin kun minä poikien kanssa muutin vanhoilta asumapaikoilta tänne Ahmavaaralle, kätkin minä nämä rahat maahan. Nyt on aika hakea ne esille kätköstä. Niillä ostamme nyt siemenviljan, laskemme perustan uudelle elämälle, niitten avulla taas rupeamme säännöllisiksi maanviljelijöiksi, talonpojiksi."
"No mutta, miksi et ole ennen sanonut, olisi tässä rahoja ennenkin tarvittu."
"Jos olisi rahat ennen piilostaan kaivettu, olisi ne syöty ja menetetty. Mutta kun niillä siemenviljan ostamme, emme niitä hävitä, vaan laskemme perustan uudelle elämälle. Ne rahat me kartutamme monikymmenkertaisiksi. Tämän kautta minä myös oman työni ohella säilytän Antille ja Ollille etuoikeuden näihin uutisviljelyksiin. — Sitten kun aika tulee, ostamme niillä rahoilla myös hevosen."
"Roivas on miehistä paraimpia, sanoi monesti Taneli vainaja", puhui
Liisa. "Ja hyvä ystävä oli Roivaalla", lisäsi hän, Yrjöä katsellen.
Mutta pojilla hehkuivat silmät päässä. Heidän isänsä, se se lie ollut mies.
* * * * *
Matkavarustuksiin ei kauan aikaa mennyt. Konttiin kuivaa kalaa ja joku linnun täkkä evääksi, toiseen konttiin useampia kimpullisia oravan nahkoja ja kauneimpia näädännahkoja, kirves vyön perään, puukko vyölle, ja miehet olivat valmiit matkalle lähteinään, Yrjö miettiväisenä ja varovaisena, Antti mieli innostuksesta tulessa. Matkalle mukaan oli Yrjö varustanut myös kaksi omituista, neliönmuotoista konttia. Mitä hän niillä aikoi tehdä, ei hän kellekään sanonut. Pysyi vain salaperäisesti vaiti, kun toiset sitä utelivat.
Juhannuksen jälkeisenä viikkona lähtivät, sinne kulkivat vaaran rinnettä alas soille ja kankaille.
Kirkonkylän tienoilla oli paljon puuhaa hevosista. Suuri osa kylää oli autiona, niillä harvoilla, jotka olivat jäljellä, ei ollut hevosia tai eivät he olleet halukkaita antamaan. Viimein sai Yrjö kuulla, että Havuvaaran Puhakat asustivat piilopirteissä Sarajärven rannalla, että heillä oli hevosia ja että sieltä mahdollisesti voisi saada. Sinne oli kyllä hyvä matka, mutta täytyi koettaa, aikeistaan ei Yrjö millään hinnalla suostunut luopumaan.
Sarajärvellä otettiin Yrjö ystävällisesti vastaan ja hevonenkin luvattiin, mutta vain yksi. Toinen ei ollut sellaisessa kunnossa, että olisi voitu pitkälle matkalle sillä lähteä. Minkäpä sille teki, täytyi olla tyytyväinen, kun sai yhdenkin hevosen. Saisivat ratsastaa vuorotellen.
Kirkonkylään palasivat Yrjö ja Antti myöhään illalla. Parisen virstaa kylästä pysähtyivät. Siinä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Kaikkein tiheimpään rikeikköön vietiin Havuvaaralaisten hevonen. Sitten otti Yrjö omituiset neliönmuotoiset kontit selkäänsä ja niin he läksivät jalan kylään.
He suuntasivat kulkunsa poikien entisen kodin raunioille. Sieltä menivät he läheiseen metsään, mihin Yrjö heidän ensi kertaa Ahmavaaralle lähtiessä oli kätkenyt Roivas-vainaan jättämät rahat, poikien perinnön. Tarkkojen merkkien mukaan löytyi paikka. Katseltuaan ettei ketään syrjäisiä ollut lähitienoilla, ryhtyi Yrjö kaivamaan. Kätkössä olivat rahat paikoillaan. Ne olivat raskaita suuria vaskiploottuja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli kaikkiaan 21 kappaletta. Yrjö otti niitä mukaan 19, rukiin hinnaksi ja muihin tarpeisiin. Loput kaksi kappaletta kätki hän takaisin maahan ja peitti kuopan taas turpeilta ja sammalilta. Plootut sovitti hän mukanaan tuomiinsa kontteihin, jotka niistä tulivat aivan täyteen. Sitten palasivat he yhtä varovaisesti, kuin olivat tulleetkin hevosensa luo.
Siellä he lopullisesti varustautuivat matkalle lähtemään. Puusatulan etupuolelle molemmille sivuille sidottiin rahakontit tukevasti kiinni, niitten väliin sovitettiin eväskontit. Konttien päälle heitettiin vaippa. Toinen vaippa käärittiin torvelle ja sidottiin puusatulan takapuolelle. Satulaan sai aluksi Antti nousta, Yrjö kulki kevein, ripein askelin edellä. Matka joutui tällä tavalta hyvin. Hevonen oli tottunut astumaan nopeasti ja kuormaa kantamaan ja miehet samoin joutuisasti liikkumaan.
Matkaa tehtiin enimmäkseen yöllä, päivällä levättiin tiheissä metsiköissä tai jonkun järven tai joen poukamassa vähän matkan päässä teistä. Ei Yrjö myöskään ollut halukas kaikin paikoin kulkemaan tietä myöten, vaan poikkesi syrjään ja kiersi suurempia, aukeita, viljeltyjä paikkoja. Pohjoisemmassa alkoi seutu näyttää vähemmin asumattomalta. Talot eivät olleet enää tyhjilleen jätetyt, ryöstettyjä tai poltettuja oli vain harvassa.
Toista vuorokautta matkalla oltuaan tulivat Yrjö ja Antti Sallisien taloon. Se oli Yrjölle entisestään tuttu. Talon isäntä oli Yrjön vanha partiotoveri. Monta retkeä olivat he yhdessä tehneet, monta seikkailua kokeneet. Kun talo näytti rauhalliselta ja elävältä, kulki Yrjö rohkeasti perille, ratsasti pihaan portaiden eteen, antoi Antin jäädä hevosta hoitelemaan ja astui tupaan.
Tuvassa oli isäntä kotosalla, tunsi kohta Yrjön ja ilostui suuresti nähdessään vanhan toverin. Sallinen tiedusteli Yrjön nykyisiä vaiheita ja hänen matkansa tarkoitusta. Häneltä Yrjö sai tarkemmat ohjeet, mistä siemenviljaa oli saatavissa ja millaisilla ehdoilla. Oli kuljettava eteenpäin, kunnes tultaisiin Pyhäselän rantaan. Siinä missä Pielisjoki laskee Pyhäselkään, oli vanhastaan kauppa- ja valkamapaikka. Siinä oli Karjalan nostoväen harjoittelupaikka. Siinä oli ruununmakasini, ja sitä pidettiin erittäin tärkeänä puolustuspaikkana sodan sattuessa, sillä siinä leveä, vuolas joki oli esteenä viholliselle. Täältä käsin kulkivat muutamat Kiihtelysvaaran talolliset kauppamatkoilla vesitse aina Lappeenrannan tienoilla saakka. Sodan levottomuuksien vuoksi ei varastopaikkoja kuitenkaan ollut Pielisjoen suulla. Vaan läntistä jokivartta oli kuljettava noin viisi virstaa Utran koskille. Siellä oli Heikkisten talo, heiltä ehkä siemenviljaa voisi saada, heiltä jos yleensä keltään. Se vain ikävää, etteivät olleet taipuvaisia vaihtokauppaan, joka niihin aikoihin oli tavallisin kaupan muoto, vaan vaativat kovaa rahaa, koska sitä oli siellä ostopaikassakin vaadittu.
Miesten näitä puhellessa tuli Antti sisään.
"Vai tämä se on Roivas-vainajan poika. Isäsi kanssa on monta retkeä käyty."
Mutta Antti ei oikein malttanut miesten puheita kuunnella, jokin asia hänen ajatuksensa kokonaan täytti. Hän tarttui Yrjön käsivarteen, nyki sitä ja sanoi: "tules Yrjö vähän ulos."
"No, mikä pojalla on. Voithan sinä tässäkin sanoa sanottavasi."
Antti oli niin innoissaan, ettei voinut olla kertomatta asiataan. Asettaessaan hevostaan syömään, riisuessaan satulaa ja muuta kuormaa sen selästä, oli hän joutunut puheisiin talon nuorten miesten kanssa. Heiltä oli hän sattunut kuulemaan, että talossa oli nuori hevonen kaupan. Hän oli jo käynyt sitä katsomassakin ja oli suuressa määrässä siihen mieltynyt.
"Niin, kaupan se hevonen on", sanoi Sallinen. "Ja teille se olisi kerrassaan sopiva. Se on pieni ja kevyt hevonen, joka uppoamatta pääsee kulkemaan semmoisilla suoperäisillä mailla, missä isompi hevonen ehdottomasti suohon painuisi. Talvella se pahimmallakin lumipyryllä noutaa tien. Mutta vaikka se on pieni, on se terhakka ja virkku. Se on tottunut kuormaa selässään kantamaan. Juoksussa sitä on vähän koetettu, mutta se astuu nopeaan. Rattosa on sen kanssa metsäpolkuja kuljeksia. Teille salolaisille se todellakin soveltuisi. Ostakaa pois Nopsa."
"Mitä me hevosella tekisimme", sanoi Yrjö leikillään. "Mitä teitä me sen kotiin saisimme, ja millä me sen elättäisimme?"
"No, mutta ajattelepa Yrjö", sanoi Antti innoissaan. "Kaikkeenhan sitä tarvitaan, kaskea haraamaan, hirsiä vetämään, heiniä vetämään. Sillä saisimme ratsastaa. Ja ajattelepa mitä Jaakko sanoo, jos me tuomme oman hevosen kotiin. — Kyllä minä sen hoidan. Saammehan me heiniä joen rantamilta. Ja…"
"Eipä siinä sitten muu auttane, pitänee käydä katsomassa", sanoi Yrjö.
Ulos lähtivät sekä Sallinen että Yrjö Antin seuraamina. Nopsaa katseltiin ja tutkittiin, sitä talutettiin ja suitsista juoksutettiin. Hampaita katsottiin ja jalkoja ja lapoja koeteltiin. Viimein vei Yrjö Sallisen syrjään. Mitä lienevät kahdenkesken puhelleet, se vain tuli tulokseksi, että kaupat tehtiin. Nopsa oli talossa liikaa. Ja kun se oli hyvään tarpeeseen, päätti Yrjö sen ostaa. Hinnasta sopivat. Yrjö haki kontistaan muutamia raskaita vaskiploottuja, antoi lisäksi muutamia kimpullisia oravan nahkoja ja pari näädän nahkaa. Ystävän kaupat ne sittenkin olivat. Roivas oli ollut Sallisen ystävä. Monet sodat, ainaiset kahakat, ainaiset vaarat olivat liittäneet ihmiset läheisesti toisiinsa, olivat kasvattaneet heidät avuliaiksi ja lujiksi ystävyydessä.
Antti oli aivan suunniltaan ilosta, kun Yrjö hänelle ilmoitti, että
Nopsa nyt oli hänen hevosensa.
Hevosen mukana seurasi suitset ja puusatula. Ja kun Yrjö ja Antti seuraavana päivänä läksivät matkaansa jatkamaan, saivat he kumpikin ratsastaa omalla hevosellaan. Sallisessa oli varmasti vakuutettu, ettei vainolaisia oltu niillä seuduin nähty koko kesänä. Missään tapauksessa eivät olleet siitä pohjoiseen päin kulkeneet. Matkalaiset saattoivat nyt huolettomasti kulkea eteenpäin päiväiseen aikaan Karjalan valtamaantietä pelkäämättä joutuvansa tekemisiin vihollisen kanssa. Matka sujuikin nyt mukavasti, kun kummallakin oli oma hevosensa, eikä toisen aina vuorostaan tarvinnut astua.
Seuraavan päivän iltana Sallisesta lähdettyä he jo tulivat Pielisjoen suulle. Jokivartta seurasivat sitten pohjoiseen, kunnes tulivat Utran koskille. Sopivan majapaikan löydettyään jätti Yrjö Antin molempien hevosten kanssa siihen ja meni itse veneellä yli joen siemenviljoja tiedustelemaan.
Siementä todellakin saatiin puoli viidettä tynnöriä, lisäksi kontillinen suoloja ja vähän syömäjauhoja. Maksuksi menivät mukana tuodut plootut, lisäksi enimmät oravan ja kaikki näädän nahat. Veneellä tuotiin tavarat joen yli, ja niin oltiin valmiit lähtemään paluumatkalle. Aikamoinen oli kuorma kahden hevosen kuljetettavaksi, toiselle hevoselle puoli kolmatta tynnöriä ruista, toiselle kaksi tynnöriä ruista, kontti suoloja ja muuta rihkamaa. Kärrejä ei ollut, vaikka maantie olisi kyllä ollut melkoista osaa kohti matkasta. Mutta näin kalliin kuorman kanssa ei ollut turvallista aina kulkea maantietä pitkin, vaan täytyi olla valmis poikkeamaan metsäteille, jos tarvis niin vaatisi. Eikä niihin aikoihin kärrillä tavaroita juuri kuljetettukaan. Selkään ei myöskään voinut semmoista kuormaa sälyttää. Sen vuoksi valmistettiin purilaat eli purit.
Varustettiin kaksi pitkää riukua, kaksi pitkää hoikkaa koivuriukua. Toiset päät valjastettiin länkiin aivan kuin reen aisat, toiset päät saivat viiltää perästä. Kahdella poikkipuulla liitettiin riu'ut toisiinsa. Takimmaisen poikkipuun kohdalle kiinnitettiin riukuihin parin, kolmen vaaksan korkuiset kannattimet ja niin olivat purit valmiit. Näille aisoille sälytettiin enin kuorma, kaikki viljasäkit. Satuloihin kiinnitettiin vain eväskontit, vaipat ja jokin pienempi tavaramytty. Kun oli kaikki valmiiksi saatu, lähdettiin liikkeelle. Hevosen selkään eivät nyt miehet voineet nousta, vaan oli heidän kuljettava jalan, hevosilla oli kuormissaan tarpeeksi vetämistä. Tämmöiset ajopelit olivat siitä mukavia, että niillä pääsi kulkemaan mitä metsäpolkua tahansa. Riukujen toiset päät viilettivät maassa, niitä varten ei tarvittu leveämpää tietä kuin hevoselle astua. Ei myöskään haitannut, jos tie oli epätasainen ja kivinen, riu'un päät luistivat huonommastakin paikasta helposti yli. Hevosia ei talutettu, vaan saivat ne suitset kaulalle heitettyinä vapaasti astua. Miehet astuivat perästä pieni vitsa kädessä ja ohjailivat hevosiaan etupäässä puheella ja vitsalla osottamalla. Sillä tavalla sekä hevosten että miesten oli mukavinta kulkea, kukin sai liikkua vapaasti ja vastata itse itsestään. Hevosetkin olivat tämmöiseen kulkuun tottuneet ja astuivat ripeästi eteen päin hoputusta tarvitsematta.
Iloisella mielellä matkasivat miehet kotiinpäin. Matkaa uurastettiin yötä ja päivää. Yhdessä jaksossa kuljettiin aina pari peninkulmaa, sitten lepuutettiin ja syötettiin hevosia joitakuita tuntia ja sitten taas jatkettiin matkaa, ja niin tehtiin yhtämittaa, huolimatta siitä oliko yö vai päivä. Antti iloitsi hevosestaan ja moneen kertaan hän ihmetteli, mitä kotiväki nyt sanoisi. Hänen uusi hevosensa näyttäytyi todellakin hyväksi hevoseksi. Tyytyväisenä se veti kuormaansa, astellen niin joutuisasti eteenpäin, että miehet saivat ravakasti jäljestä astua yhdessä pysyäkseen.
Sitä myöten kun he lähestyivät kotiseutua, kävivät he varovammiksi. Kaikilta, joita tavattiin, tiedusteltiin, oliko rajantakalaisia nähty liikkeellä. Hetkeksikään ei antauduttu huolettomaan, rauhalliseen kulkuun, vaan aina oli huomiokyky täysissä vireissä. Tarkoin huomattiin jokainen outo ääni, eikä rauhoituttu, ennenkuin oli päästy selville, mistä mikin kolina ja risahdus aiheutui. Ei myöskään koskaan levätty maantien vieressä, vaan poikettiin vähän kauemmas johonkin tiheään pensaikkoon tai muuhun turvalliseen paikkaan. Kun lähestyttiin omaa pitäjää, poikettiin pois valtatieltä. Syrjäkylien kautta, metsäpolkuja kierrettiin eteenpäin. Vaikka matka siten kävikin hankalammaksi ja vei enemmän aikaa, ei Yrjö tahtonut laiminlyödä mitään varovaisuuskeinoa, ettei kallis viljanhankinta-retki menisi tällä kertaa hukkaan. Heidän oli saatava suuri kaski kylvetyksi, oli päästävä leivästä elämään. Sen hän oli maalikseen pannut eikä hän tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, sen saavuttamiseksi. Siten saivatkin he onnellisesti kaikki vaarat vältetyksi, kalliin saaliinsa turvaan saatetuksi.
Kun tultiin lähelle oman pitäjän kirkonkylää, oli vieras hevonen vietävä pois. Viljasäkit ja muu tavara kätkettiin näreikköön Mustankorven laitaan. Antti jäi läheistölle vartioimaan ja Yrjö meni vierasta hevosta pois viemään. Puolen päivän perästä palasi Yrjö takaisin ja päästiin kulkemaan viimeistä taivalta kotia kohti. Purit hylättiin tähän, koska loppumatkalla kulku oli kovin huonoa, oli suoportaita, oli huononpäiväisiä siltoja purojen yli. Noin neljäs osa tavaroista sälytettiin hevosen selkään, muu oli perästä päin haettava.
Ilosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä ja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin nyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille. Kärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja vetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa selässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen kuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla.
Mutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja mäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un päälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon painuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli sellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja kulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä silta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan, ennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi se toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se kertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut.
Menihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa oli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle riittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus- ja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen asunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli soita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli sentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu kaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli, että siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron yli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu kaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki, hirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen sovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen. Tämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu. Antti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana perästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi kulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi ihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä.
Ennenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta kyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin tavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden.
Tämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille viimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää, kun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena talutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa ilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta ihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen saloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos.
"Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte", ehätti Olli ensimäiseksi sanomaan.
"Saittepahan siementä", sanoi Jaakko.
Mutta vanha Liisa arveli: "No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä metsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme, antaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi ravinnoksemme."
"Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa", sanoi Yrjö, "siinä on yksi kuorma, kolme kuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa, ne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun antaa."
"Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma", selitteli Antti kesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. "Ja se on niin viisas. Olisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli."
"Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako sillä ratsastaa?" kyseli Olli.
"Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on niin sukkela astumaankin."
Vielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu. Yhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen Jaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin mieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien peninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli kuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään kaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään uhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli tahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan mitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen elämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa.
Mutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat, sitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä, kun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä kokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle annettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti metsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin soitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi ollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille hevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun päässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään.
Kerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja Nopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi kalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen mielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa, etenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä.
* * * * *
Hyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen maahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä kaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan huuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia kantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin uutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä elettävä vesien ja metsän riistalla.