II.
Uudentalon Veräjätupa oli kuuluisa koko siinä seudussa; sillä jokainen, ken oli matkustanut sitä tietä, oli vaihtanut sanasen akan tai hänen poikansa Antti Pietarin tahi häntä nuoremman tyttären Priita Stiinan kanssa. Antti Pietari oli noin yhdentoista vuotias, Priita Stiina vaan kahdeksan; kumpainenkin heistä oli eri muotoinen, vaikka molempien ulkomuoto todisti vahvuutta ja terveyttä. Antti Pietarilla oli vaalea tukka, Priita Stiinalla musta, pojalla siniset, tytöllä ruskeat silmät; poika oli tyly, melkeinpä äreä, tyttö taas huimapäinen kuin tuuliaispää. Oli talvi — kova talvi vuonna 1830 — tuo mainio veräjä, josta tuvalla oli nimensä, oli nostettu koukuistaan ja seisoi aidan nojalla; matkustajat tuskin huomasivat silmätä peittynyttä tupaa ikkunan edessä olevine aitoineen ja katajapensaineen, jotka vehreinä olivat ikäänkuin vartioina molemmin puolin ovea. Tuvassa asui leski lapsineen ja iso-äitineen, joka kehräsi päivät pitkään ja luki lasten kanssa.
Oli, niinkuin sanottiin, talvi vuonna 1830. —
Oli varhainen aamu. — Priita luki katekismoläksyään, iso-äiti kehräsi ja äiti valmisteli aamiaista, asettaen pöydälle suuren vellivadin ja sen ympärille pienet kivivadit lusikoineen.
Sur, sur! sanoi rukki, tik, tak! sanoi kello; Posse, talon uskollinen koira, haukotteli ja näytti miettivältä siinä kun istui valkeesen tuijottaen — kaikki oli yksitoikkoista ja niin hiljaista, että itse hiljaisuus kuului. Tämä näkyi ikävystyttävän tyttöä, jota jo monasti oli muistutettu istuessaan pitämään jalkansa hiljaa; vaan sepä ei olekaan helppoa, kun veri vilkkaana virtaa suonissa. Näkyi selvästi, että Stiina odotti sopivaa tilaisuutta, saadakseen avata pienen puhepussinsa ja kun Antti Pietari tuli sisään, tuoden mukanaan muutaman puukalikan, saikin hän semmoisen.
"Ulkona on kai kovin kylmä, Antti Pietari? Tuuleeko siellä kyllä?"
"Tuulee maar."
"Sen kyllä kuulin yöllä, sillä minä olin valveilla, minä, ja ajattelin
Ulpukkaa."
"Vaiti, Stiina, ja lue!" sanoi iso-äiti — sur, sur, sur —
"Minä jo osaan kaikki; mummo saa kyllä kuulustaa," väitti Stiina ja antoi katekismon akalle, joka heti ryhtyi opettajatoimeensa ja kuulusti tyttöä.
"No niin — kas sitä! Mitä se on? annapa olla, Posse — voi seistä hiljaa? Mitä se on?"
Tyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat silmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa valkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta kirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään oli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti mursi puhetulva tiensä.
"Niin, minä ajattelin Ulpukkaa, sanoin ma."
"Mitä lorumaista se on Ulpukasta?" kysyi mummo äreästi.
"Niin mummo, siitä kertoi vanha Tarkki viime viikolla tuolla
Pikituvassa, tiedättehän — kun olin rohdinlankoja viemässä."
"Ne ovat vaan tuhmuuksia."
"No mitä tuo Tarkki retus sanoi?"
"Niin mummo, hän kertoi pitkän sadun Ulpukasta, miten kerran oli pieni tyttö, joka lähti metsään ja siellä tapasi hän Ahdin, joka vei hänen mukanaan — ja laulun siitä oli hän kuullut laulettavan tuolla Tammisaaren lähellä."
"Mitä hän sanoi?"
"Hän kertoi siihen aikaan soutaneensa kerran Tammisaarelle ja kuulleensa sieltä niin, niin kauniin laulun että hän unohti kokonaan onkimisensa, sillä, katsokaas, mummo, hän oli soutanut sinne onkiakseen ahvenia, kertoi hän. Ja kuului niin kaunis soitto ja laulu metsästä, sanoi hän; mutta hän pelästyi, sillä hän luuli laulajan olevan meren neidon — niin, siten luuli Tarkki; mutta niin kuuli hän tuon korean laulun Ulpukasta ja sen hän vieläkin muistaa."
"Noo, ja sitte?" kysyi iso-äiti innokkaasti.
"Oi, ei mitään muuta; mutta hän puhui prinsessasta, jolla oli ruunu päässään ja pitkät, mustat kiehkurat ja joka oli puettuna valkeisin vaatteisin, jonka hän kerran näki rannalla, mutta silloin Tarkki kätki itsensä pensaisiin ja oli siksi kun hän taas meni metsään — ja sitte lauloi hän taas; mutta Tarkki pelkäsi niin, ett'ei tohtinut mennä hänen jäljessään; sillä ei se ollut oikea ihminen, mummo, vaan noita, niin Tarkki luulee."
"Vai niin."
"Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa sitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa." — Ja nyt lauloi tyttö:
"Käy orponen metsällä paimenna
Ja torvensa vuorilla kaikuu,
Ja äänen hän kuulee laineilta,
Siell' Ahdin kantelo raikuu.
Äl' usko sä viettely-ääntä!"
"Kas niin on alku; mutta enempää en muista — onhan se kaunis, hyvin kaunis, mummo, äiti ja sinä Antti Pietari?"
"On kyllä," vastasivat äiti ja mummo; mutta Antti Pietari katsahti totisena kirjastaan.
"No, mitä sinä sanot, Antti Pietari, eikö se ollut kaunis laulu?"
"Eipä kehuttavaa. Olisi parempi, kun lukisit katekismoa, kuin että loilotat lauluja."
"Niin kyllä, se olisi parempi," kertoivat sekä äiti että mummo; jos kohta laulunsa ilahdutti Stiinaa, niin suostumusta hän kumminkaan ei saanut omaisiltaan.
Mutta Stiina ei ollut sen luontoinen, joka väsyy ensimäisestä onnistumattomasta kokeesta, hän mietti miettimistään lauluaan ja sana sanalta ja lause lauseelta johtuikin mieleensä ja muodostui pitkiksi riveiksi, mutta ajatuksetta. Stiina istui juuri selittelemässä rohtimien solmuja kun Posse syöksähti levoltaan ja haukkui kovasti, vaikka suopeasti. Tuon viisaan eläimen käytöksestä näki selvään, että hän kuuli tutun jalan astunnan lumessa, ja oikeenpa ovi aukeni ja itse Tarkki astui sisään.
"Jumalan rauha! Muijat jo jalkeilla," sanoi Tarkki ja kopisteli lunta jaloistaan, niin että vanha lattia vavahteli.
"Jumalan rauha!" vastasivat äiti ja mummo, mutta Stiina huudahti: "Kas tuossa tulee Tarkki! nyt mummo itse saa kuulla laulun Ulpukasta."
"Oi semmoisista ei mummo pidä väliä, vaan pienet lapset," vastasi Tarkki naurahdellen. Tarkki oli vanha soturi, joka oli saanut eron ja "eläkkeen" valtiolta, noin 32 killingin suuruisen kuukaudessa. Kesken kaikkia sanoen olisi hullunkurista nimittää sellaista pensionia "eläkkeeksi," ell'ei se samassa olisi surullista. Erään kenraalskan huviksi valmistetussa karkumarssissa oli Tarkki kompastunut kantoon ja murtanut kätensä niin pahasti, ett'ei hän enää mieheksi tointunutkaan, varsinkaan sitte kun luuvalo oli siihen lisäksi tullut. Tämä teki sen, että Tarkki vanhoina päivinään ei kyennyt työhön, vaan hänen täytyi käydä leipäpalojaan pyytämässä mieron tiellä. Mutta Tarkki oli myös retus, niin kuin mummo sanoi; mutta iloinen, suuttumaton retus, joka huvitti monta, vaan ei käynyt vaivaksi kenellenkään. Hän oli seudun jokapäiväinen sanomalehtihenkilö, joka asetti somaan sopusointuun sanomalehden kaikki värit, valkoisen, harmaan ja punaisen. Vanha Tarkki tiesi kaikki ja mitä hän ei tiennyt, sen hän sommitteli, miten parhain taisi.
"Kas niin, Jumalan rauha! miten paljo kello on?" virkkoi vanha mies, katsoen ympärilleen iloisilla "pullakkasilmillään," niin kuin Stiina sanoi. "Mummo näyttää niin miettivältä — hm, eivätkös rohtimet kestä?"
"Kestävät kyllä, Tarkki", myhäili muija, joka oli päättänyt kohdella vierastaan tylysti, mutta jonka oli mahdotonta estää hymyään, nähdessänsä suopean hulluttelijan ahavoituneen naaman ja pullakkaat silmät.
"Kuulkaas, kun tiedän uutisiakin, Uudessatalossa on vieraita, pitkä herrasmies"
"Vai niin, kuka hän lienee?"
"Niin, kas siinä pulma, mutta vanha Tarkki tietää sen kyllä — se on proviisori Upsalassa, proviisori tai professori tai jotakin sinnepäin, jonka on määrä opettaa kapteenin poikaa, sillä nyt ei hänen oppinsa riitä muka."
"Vai niin, aikooko hän niin; voi toki kuinka rikkaat maksavat lapsistaan."
"Niin kyllä ja oppineita pitää kaikista nykyään tulla; niin ei ollut ennen muinoin ja kelpo kansaa silloinkin oli — hä, hä — kapteeni ei ollut tuhma hänkään. Minä muistan hänen vänrikki-ajoiltaan Saksassa ja Norjassa; hän oli mies täynnä henkeä ja elämää! Tulkaa, pojat, sanoi hän, hakatkaa päälle, sanoi hän, kuin hiiden pojat, sanoi hän, ja me menimme. Mutta, kas pojasta pitää tulla oppinut mies, hänestä poikaraukasta, ja pitää pakata hänen päähänsä kaikenlaista, josta ei mitään hyötyä ole."
"Tottakai siitä hyötyä on," keskeytti Aapo Pietari katsahtaen kirjastaan.
"Kuulkaas vaan, muna on viisaampi kanaa" nauroi Tarkki. "Niinkö sinä arvelet poikanulikka! Tahtoisit ehkä lukea kapteenin luona, mitä? Kenties piankin kyllästyisit siihen herttaisuuteen — hä."
"Oi, hän on oikein hurmaantunut kirjaansa," sanoi mummo; "jospa niin olisi Stiinankin laita mutta häntä ei saa muuten lukemaan kuin pakolla."
"Vai niin, kyllä hän siitä paranee."
"No ehkäpä. Minkä näköinen tuo proviisori oli?"
"Niin, hän oli pitkä pulska herra, tukka lyhyeksi leikattu niskasta ja käheröitty otsalta, ja minä ajattelin itsekseni: miltähän sinä juuri näytät kapteenin rinnalla — sillä kas kapteeni ei rakasta koreutta nyt enempää kuin silloinkaan kun rouvansa eli; mutta muutamaa vuotta sitä ennen oli hän oikeen korea; mutta sitte hylkäsi hän kokonaan koreuden."
"No ei hän suinkaan keikaile, Jumala nähköön. Mikä oli tuon herran nimi?"
"Joka sen tietäisi. Mutta kyllä sen saatte kuulla vastaisuudessa."
"Mutta, rakas Tarkki, laulakaa tuo laulu Ulpukasta," pyysi Stiina.
"Oi, ei lapseni! äijän on tänäpäivänä äänikin sorruksissa. Kuulkaas, olitteko kirkossa eilen?"
"Minä olin," vastasi äiti.
"No, enkö minä vetänyt nuottia niin pitkälle, että lukkari oli vähällä tukehtua?"
"Vai niin, oliko se Tarkki, joka niin tavattomasti huusi siellä alapäässä kirkkoa?"
"Niin oli; minä löin vetoa venyttääkseni pitemmältä kuin lukkari ja Virtanen, lukkari, kiukustui niin, että olisi lyönyt minua — sillä katsokaas, se tiputtaa hänen kunniaansa, jos joku pitäjässä laulaa paremmin kuin hän; mutta kas hän ei tuntenutkaan vanhaa Tarkkia, joka niin monta kertaa on laulanut virttä sotaväen rukouksissa ja laulaa paremmin kun viisitoista lukkaria arkkihiippakunnassa."
"Se ei ollut kauniisti tehty, Tarkki," muistutti mummo.
"Vai niin, no, eihän se aivan pahastikaan ollut, sen mukaan kuin minä ymmärrän; se oli Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi, vanha mummo. — No, Antti Pietari, älä siinä istu ja tuijota kirjaan, menehän hakemaan puukalikoita, että näemme puhella."
Poika totteli, sillä hän oli todellakin laiminlyönyt tehtävänsä ja unhottanut kaikki risaisen kirjansa tähden.
"Jumala yksin tietää, mitä tuosta Antti Pietarista tulee, hän on laiha säippärä ja köyhä eikä ole hänellä vähintäkään halua työhön, hän poimii vaan kiviä ja kukkia ja lukee kirjoja missä vaan saa niitä kynsinsä ja sanoo minulle: mummo, kunpa sentään osaisi latinaa — eikö mummo osaa latinaa vähääkään? kas hän on kuullut, että latina on niin hyvää."
"Niin, se on papin työtä," muistutti Tarkki.
"Mutta se ei mitenkään käy laatuun; pojasta tulee heittiö, raukka koko elinajakseen."
"Niin, se tulee siitä, että hän tahtoo lukea," jatkoi pikku Stiina erityisellä äänenpainolla, varmaankin sentähden, että se jotakin vaikuttaisi.
"Oi, kaikkia voi olla joko liian paljo tai liian vähä; hän on liian paljon, sinä liian vähän kiintynyt kirjaan — siinä vika. Oi, niin ei taida Erkin tuolla olla aivan parasta; isänsä jankuttaa ja toruu; mutta poika ei tahdo — ja niin on hänen täytynyt tehdä viimeinen koetus, ottaa koulumestari taloon. Semmoista turhamaisuutta! Jos pojasta ei ole kirjamieheksi, niin tulee hän kai muutenkin toimeen, paras kaikista on, että hänellä on talot ja majat, ett'ei isän kuoltua joudu puille paljaille. Ei, mutta kas, hänestä pitää tulla herra ja sitävarten häntä koulutetaan; sillä hän on, Jumala nähköön, herraväen lapsia ja niistä täytyy kaikista tulla oppineita muka, olkoon niin Jumalan tahto tai ei. Totta meidän Herramme tuommoisia ymmärtää, mutta sille ei voi mitään, että luo herrasväen lapsen semmoiseksi, joka ei voi lukea ja köyhän lapsen taas semmoiseksi, jonka päähän pystyy kaikki. Sitä ei voi auttaa, mutta kuitenkin annetaan herrasväen lapsille oppia ja köyhän lapsi jätetään tiedottomuuteen, näyttääksemme meidän Herrallemme ett'ei se ole vaan me, jotka muodostamme ihmisiä."
"Voi, kuinka synnillisesti te juttelette."
"Synnillisestikö? Ei, mummoseni, minä todellakin olen nähnyt niin monta kenraalia, jotka olisivat paremmin sopineet ojaa kaivamaan ja niin monta pappia, joista Herramme aikoi torpparia, eikä rahtuakaan muuta, niin ett'ei se suinkaan ole synti — enkö ole nähnyt sotamiehiä, jotka olisivat kelvanneet kenraaleiksi ja monta torpparia, joiden olisi pitänyt olla pappia; minä tiedän sen olevan totta; mutta kas meidän Herramme ei ole siihen syyllinen, sillä ihmiset ovat aina Häntä viisaammat."
"Oi, miten hän puhuu!"
"Vai niin," keskeytti Tarkki vähän kiivaammin. "Eikö Jumalamme luonut meitä kaikkia oman kuvansa mukaan ja kuitenkin rikasten lapset pauloittavat itsensä, saadakseen vyötärönsä niin hoikaksi kuin ampiaisen; sillä katsokaas, Herramme ei osaa tehdä oikeata mamsellia, vaan sen täytyy tehdä kureliiveillä — ja eivätkö he pue itseään kummituksen näköiseksi, niin että on synti ja häpeä. Ei, mummo, kyllä Jumala on viisas; mutta on niin vähän semmoisia ihmisiä, jotka eivät luulisi itseään viisaammiksi."