III.
Oli todellakin totta, mitä vanha Tarkki kertoi, että Uuteentaloon oli tullut opettaja. Se oli eräs ylioppilas, joka oli saanut tuon tärkeän tehtävän, opettaa nuorta Heikkilää kelpo virkamieheksi, uskonnon, valta-istuimen ja isänmaan tukeeksi; sillä jokainen, joka antautuu kruunun palvelukseen, pitää sen velvollisuutenaan. Nuori mies, joka tämän toimen oli saanut, oli aivan yksinkertaisesti nimeltään Lehtonen, mutta hän oli etevä poika ja kotiopettajaksi oli hänen määrännyt pehtorinsa yliopistossa, professori Maununpoika, joka vanalta ystävältään kapteenilta oli saanut näin kuuluvan kirjeen:
"Kiireesti, Uudessatalossa 2/XII 1830.
Veli!
Poikani on nyt kymmenen vuotta, enkä minä jaksa oppia hänen päähänsä ajaa — joko hän on tölppöpää tai sitte nero; sillä luonnollisella tavalla ei hän voi mitään oppia. Lähetä sentähden minulle mies, jolla on enemmän kärsimystä kuin minulla, että saan tietää, kelpaako poika Kuninkaallista Majestetia ja kruunua palvelemaan tai ei. Entiseltään on jo tarpeeksi monta kelvotonta yhtähyvin oppineissa kuin muissakin, niin ett'ei minun poikani tarvitse enentää niiden lukua. — Rakas veli, sinä tunnet ja tiedät mielipiteeni. — Tervehdä rouvaasi ja lapsiasi vanhalta Heikkilältä."
"Tuo kunnon kapteeni Heikkilä on jotenkin omituinen ihminen," arveli professori kääriessään kokoon tuon hullunkurisen kirjeen. "Herra Lehtonen saa tyytyä häneen semmoisena kuin hän on ja myöntyä hänen pieniin oikkuihinsa; mutta hän palkitsee hyvästi ja sydämensä on läpikotaisin hyvä, jalo ihminen, josta pidän kuin omasta veljestäni."
Sekaisilla tunteilla, niin kuin sanotaan, nousi tuo nuori mies reestä, nähdäkseen ensikerran tuon omituisen ihmisen silmästä silmään. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt ihmistä, jota olisi saattanut sanoa erinomaiseksi, sillä keiloissa on kuningas ainoa erinomainen, sentähden että sillä on pää ja niinhän on ihmistenkin kesken. Kelpo Lehtonen oli vaan nähnyt yhdentapaisia ihmisiä; vaan nyt oli hän kohtaava ihmisen, joka valettaissa ei ollut onnistunut eikä siis ollut muiden tapainen.
Kaptenin ulkomuodossa ei ollut mitään erinomaista. Hän oli pieni, laiha mies, hyvin terävillä kasvojen piirteillä, tuuheilla kulmakarvoilla ja vähän kaljupäinen.
"Vai niin, Maununpoika voi hyvin. — No, miten hoitaa hän professori-virkaansa?"
"Hyvin kaikkein mielestä."
"Istukaa, herra! — vai niin; ja hänellä on sävykäs vaimo? Istukaa, herra! se vaivaa minua kun te seisotte minun istuessani."
Kapteeni oli todellakin irtautunut, mutta mukavammin kuin tavallisesti istuessa; hän oli nojallaan sohvalla, jalat tuolilla.
"Hänellä on viehättävä perhe."
"Vai niin. Polttaako herra tupakkaa?"
"Poltan vähän."
"Pitäkää piippuun siis, tupakkaa on tuolla."
"Kiitän nöyrimmästi."
"Nöyrimmästi?" kertoi kapteeni kylmästi; herra Lehtonen punastui ja ajatteli: tuopa hassunaikainen patruuna!
"Jättäkää kursailut ja sievistyslauseet, herra; jos teitä haluttaa polttaa, niin ottakaa piippu, jos ei, niin antakaa olla. Täällä te nyt olette kuin kotonanne ja elätte niin kuin vaan parhain tahdotte. Niin, se oli oikein," lisäsi hän ystävällisesti, kun herra Lehtonen melkein suuttunena otti piipun ja pani siihen tupakkaa.
Herrat olivat pian järjestyksessä; mutta kapteeni keskeytti kohta alkavan keskustelun ja sanoi: "Kutsukaa piikaa tuosta ovesta, nimensä on Mertta, — meidän kai tulee tutustua poikaan."
"Niin, olisi hauska nähdä häntä," sanoi kotiopettaja ja meni, vaikka vastenmielisesti, näytetylle ovelle ja huusi: "Kapteeni kutsuu Mertta neitsyä tänne!"
"Ei toki niin, herra, oletteko riiviössä!" huudahti kapteeni hypähtäen istualtaan ja kertoi käskynsä: "kapteeni kutsuu Mertta piikaa tänne. — Luulen että nuo Upsalan professorit eivät opeta oppilaitaan punnitsemaan sanojaan."
Kotiopettaja oli vastata jotenkin terävästi; mutta Mertta tuli samassa ja sai käskyn hakea Erkkiä.
"Kyllä, Erkki on tuvassa puusepän työtä tekemässä," oli vastaus.
"Käske hän tänne semmoisena kuin hän on," sanoi isä; "istukaa, herra! Totta puhuen on poika, semmoinen kuin hän onkin, kiltti poika, mutta saada hän lukemaan, kas siinä vastus, ja sitäpaitse olen minä kenties kykenemätön lapsia opettamaan."
"Siihen tarvitaan erityistä tottumusta," sanoi kotiopettaja.
Pian tuli Erkki. Hän oli vahva ja ijälleen hyvin vaurastunut poika.
Kasvonsa olivat suorat ja rehelliset, silmänsä vilkkaat ja älykkäät.
Herra Lehtonen ajatteli sentähden heti: "typerämpien poikien olen
nähnyt suorittavan tutkintonsa."
Kotiopettaja alkoi keskustella ja huomasi kohta pojan olevan teräväpäisen, sekä että hänellä oli vilkas käsityskyky, joka usein sattui lystilliseksi.
"Kuulustelkaa mitä hän osaa; vanha mamselli on opettanut hänelle katekismoa ja minä historiaa, maatiedettä ja vähän latinaa; mutta itsekään en osaa juuri mitään, opetus ei ole sen tähden onnistunut. Luullakseni on mamsellin opetus paras, sillä hänen ainettaan on poika oppinut kuin papukaija ja sehän on keino tulla oppineeksi mieheksi. Historiassa on hänellä omat ajatuksensa ja hän väittelee minun kanssani niin ett'en kestä sitä."
Herra Lehtonen hymyili surkutellen isä raukan huolia, ajatellen oman etevyytensä tekevän vaikutuksen. Katekismoläksyt olivat todellakin papukaijan tavoin opitut, mutta historiaa oli nuori herra suvainnut tutkien lukea. Vuosilukuja ei hän niin säntilleen muistanut, mutta aikakausista muodosti hän kuvauksia ja arvosteli toimivia henkilöitä niin elävällä vakuutuksella, kuin jos olisi hänellä ollut kunnia persoonallisesti heitä tuntea, Kauvan ei kestänyt, ennen kun jo opettaja ja oppilas väittelivät, ja jollakin tavalla päästäkseen asiasta, keskeytti herra Lehtonen keskustelun sanoen: "no niin, paljoa ei Erkki osaa, mutta kyllähän harjaantuu." Itsekseen ajatteli hän: "Jumala varjelkoon jokaista köyhää ylioppilasta saamasta tuommoisia oppilaita!"
"Mene ulos, Erkki", sanoi isä; "huomenna on sinun lukeminen tämän herran edessä."
"No, mitä pidätte pojasta?"
"Hän on reipas poika."
"Kyllä, kelpo poika hän on; mutta koetelkaa nyt, mihin hän kelpaa, neljäntoista päivän kuluttua tahdon tietää hänen loppuehtonsa."
"On vaikeata niin lyhyessä ajassa…"
"Nähdäkö, kelpaako poika lukemaan tai ei? Sitä en tahdo uskoa; jos hän lukee, niin hänen pitää mennä pitkälle — raukaksi hän ei saa jäädä."
Neljätoista päivää oli kulunut. Opettaja pyysi pitennystä, se myönnettiinkin. Vihdoin oli kausi kulunut ja herra Lehtosen tuli tehdä tili vaikutuksestaan.
Tultuaan kapteenin luo, näki hän siellä olevan vieraita. Kapteeni istui vanhalla tavallaan ja melkein yhtä mukavasti istui eräs vanha sotilaskin piisin vieressä. Vanha mies nousi istualtaan ja kumarsi syvään maisterille, joka vaan huolimattomasti nyökäytti päätään ja lähestyi kapteenia pyytääksensä puhutella häntä yksinään. Vaan kapteeni katsoi häneen terävästi sanoen: "herra varmaankaan ei tiedä, kuka tuo ukko on, kosk'ette näe häntä."
"Minäkö en näe? Kyllä, mutta minä en tunne häntä."
"Niin, katsopas, Tarkki, tämä on meidän kotiopettajamme," puuttui kapteeni puheesen, "hyvin kiltti, lukenut mies; ja hän tuolla, tuo ukko, on vanha Tarkki, joka silloin taisteli kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, kun herra tuli kouluun. Hän on monta kovaa kokenut, vanha Tarkki — istu, vanha toveri! Istukaa, herra, ja jutelkaamme hetkinen! Vai niin," sanoi kapteeni vähän ajan vaiti oltuaan, "poika on hullu."
"Niin on; mutta sekä mummo että minä olemme koettaneet opettaa häntä viisastumaan ja äiti raukkansa on itkenyt katkeria kyyneleitä, mutta kaikki on samantekevää."
"No," jatkoi kapteeni kääntyen opettajan puoleen, "no miten on Erkin laita?"
Herra Lehtonen näyttäytyi arvelevalta. "En voi sanoa mitään lohdullista."
"Vai niin! No entäs sitten?"
"Erkillä on hyvä käytännöllinen pää, käytännön hän heti käsittää, mutta itse tieteellisen perustuksen hän jättää, unhottaa; sanalla sanoen, hänellä, suoraan puhuen, ei ole halua."
"Vai niin," myhäili kapteeni.
"Niin," jatkoi maisteri, "minusta todellakin tuntuu ikävältä sanoa olevani liikaa täällä."
"Hm, se oli ikävää maisterille. Vai niin; se on teidän vakuutuksenne, ett'ei Erkistä ole kirjamieheksi?"
"En tahdo väittää, ett'ei hän jollain tavalla voisi hinata eteenpäin ja ottaa kameraali-tutkinnon, mutta…"
"Jumalan kiitos," sanoi kapteeni ja nousi istualtaan; "minä todellakin pelkäsin teidän pelkästä kohteliaisuudesta sanovan Erkin professori-ainekseksi. Jumalan kiitos! Kiitoksia herra! Vai niin, te pidätte siis itseänne liikana täällä?"
"Niin, en luule voivani…"
"Jumalan kiitos siitä!"
Maisteri loukkaantui tietysti, vaikka jo jotenkin oli tutustunut isäntäänsä. "Niin, minä olen valmis lähtemään huomenna."
"Vai niin, mutta oletteko toiminut niin, että jotakin hyötyneenä nyt lähdette Upsalaan?"
"Enpä niinkään, mutta jos kapteeni tahtoo niin…"
"En minä maksa palkkaa tyhjästä," sanoi kapteeni naurahtaen.
"Minä en voi sitä vaatiakaan," sanoi kotiopettaja suuttuneena.
"Ja te luulette, ett'ette olisi saanut täyttä palkkaanne, vaikka olisitte lähtenyt ensimäisenä päivänä? Puhukaamme järkevästi. Eihän teillä nyt ole mitään tekemistä Upsalassa, eikö niin?"
"Niin, en voi kieltää otaksuneeni, että olisin poissa koko vuoden."
"Siinä tapauksessa jäätte paikallenne ja annatte Erkin lukea niin paljon kuin tahdotte, vähän lukea ei taida haitaksi olla; mutta te saatte tänne toisen opetettavaksenne — sen hankkii Tarkki. Sinä Tarkki menet Veräjätuvasta noutamaan tänne Antti Pietarin."
"Oi, miten poika ihastuneekaan!" sanoi Tarkki ja hänen pulleat silmänsä kiilsivät ilosta. Se ilahutti aina vanhaa Tarkkia, kun näki muita iloisina ja sen tähden oli hän semmoinen retus kuin hän oli.
* * * * *
Veräjätuvassa syntyi iloa kattoon saakka, niin kuin sanotaan, Tarkin tuodessa sanomaa. Mummo kiitti Jumalaa, joka huojensi hänen suurinta suruaan, sillä hän oli varma siitä, että Antti Pietari luopuisi hullutuksestaan, kun saisi kokea miten vaikeata on todenteolla lukea. Tähän johtopäätökseen oli hän tullut siitä, kun hän oli nähnyt, millä riemulla koulupojat tulevat kotiin lupa-ajoiksi ja miten vastenmielisesti he taas palaavat kouluun. Tästä oli hän päättänyt lukemisen olevan vaikeata työtä, jota kukaan ei valitsisi, jos valinnan vapaus olisi.
Antti Pietari sitä vastaan näki jo hengessään itsensä haudatuksi kirjojen keskelle, lukien niitä kaikkia, niin kuin mehiläinen, joka lentää kukasta kukkaan, sekä makeisiin että katkeriin, mutta kaikista imee vaan hunajaa. Hänestä tuntui juuri kuin hän, ikään kuin erämaassa, yht'äkkiä olisi huomannut virkistyttävän lähteen, tai ikään kuin haaksirikkoon joutuneena olisi tuntenut noissa lauhkeissa tuulahduksissa hajua maalta, joiltakin ihanilta maustinsaarilta.
Seuraavana päivänä oli Antti Pietari täydessä työssä. Hänen voimansa ja halunsa vaan enenivät eivätkä suinkaan, niin kuin mummo oli edellyttänyt, vähentyneet.
Olipa Uudessatalossa kaksi, jotka sydämensä pohjasta surkuttelivat toisiaan. Erkki surkutteli Antti Pietaria, joka ei parempaa ymmärtänyt, kuin istua kököttää kirjan ääressä; Antti Pietari taas Erkkiä, kun ei häntä huvittaneet tutkimukset, vaan hän mieluummin teki työtä. Kumpikin piti itseään onnellisempana ja niinhän tulee ollakin.
Kotiopettaja kertoi Antti Pietarin hyvästi edistyvän. "Hän on todellakin harvinainen poika; jos hän olisi parempien ihmisten lapsia, voisi hän mennä pitkälle."
Kapteeni käänsihe aivan kuin jokin olisi häntä pistänyt. "Mitä, parempien ihmisien? Vanhempansa ovat rehellistä väkeä ja se on suuren arvoista. Sitä paitsi näette, hyvä herra, Jumalamme jakavan oikeuden mukaisesti."
"Minä en ymmärrä teitä, herra kapteeni."
"Vai niin, herra ei ymmärrä, että minun poikani saa talon eikä kelpaa lukijaksi; Antti Pietarilla ei ole tilkkuakaan maata, mutta hänellä on halu lukea — mikä on seurauksena siitä? Se että Erkistä tulee talonpoika ja Antti Pietarista herra — sitä on Jumala tarkoittanut."
"Voi niin olla."
"Niin, se ei ainoastaan 'voi niin olla,' vaan se on varma, herraseni!"
"Minä en sitä epäile," sanoi herra Lehtonen huultaan purren, osaksi suuttumuksesta, osaksi nauruaan pidättääkseen; sillä herra kapteenin ulkomuoto ilmaisi hänen nyt olevan filosofin.
"Katsokaas, herra, kun tulette maailmaan, niin tulette huomaamaan ihmisten olevan oikeen hyviä kun vaan saavat paikkansa, oikean paikkansa. Miltä näyttäisi jos istuttaisi hedelmäpuita kivikkomäkiin ja katajapensaita puutarhaan? Hedelmäpuut jäisivät hedelmättömiksi; ja vaikka satoja kertoja ymppäisi omenia ja kirsikoita katajapensaisiin ja vaikka niitä pensaita siistisikin, niin että olisivat puiden näköisiä, niin ymppäys ei vaikuttaisi mitään ja pensaan latva olisi niinkuin ennenkin katajaa. Kertokaa sitte minulle, että valtiossa ja kirkossa käy huonosti, niin vastaan minä: asettakaa hedelmäpuut sinne, missä niiden tulee olla ja antakaa männyn ja kuusen kasvaa vapaana metsässä, älkääkä luulotelko voivanne saksilla ja ymppiveitsillä niitä muiksi muodostaa, niin kaikki paranee. Oikein mieltäni kääntää, kun näen, miten joka päivä ja hetki tehdään tuhmia kokeita, eikä tahdota käsittää sitä, että se on taipumus, eikä tuo niin sanottu kasvatus, joka määrää mihin kukin kelpaa."
"Niin eivät kaikki ajattele."
"On lystillistä kuulla, miten ihmiset ihmettelevät venäläisiä, jotka liitupalasella merkitsevät rekryyteinsä selkiin, mitä kustakin tulee: tuosta pillinpuhaltaja, tuosta tykkimies, tuosta torven soittaja ja tästä kemisti rakettijoukkoon. Sitä sanotaan julmuudeksi; mutta kun me paremmat ihmiset piirustamme lastemme selkiin ja kreivit kirjoittavat samoin: 'Tästä tulee valtiomies, tästä kenraali ja tästä hovimies,' vaikka Herramme selvästi on valtiomiesainekseen painanut merkin, joka ilmaisee, että hän olisi taitava rummuttaja, kenraaliainekseen, että hän osaisi parkita vuotia ja valmistaa nahkaa ja hovimiesainekseen, että hän kelpaa postiljooniksi, niin se on yhtä julmaa ja käy yhä julmemmaksi, jos merkitään torpparin lapsiin, että niistä pitää tulla torppareita, sen tähden, että he ovat syntyneet torpassa."
"Mutta on todellakin harvoja paremmissa ihmisissä, jotka niin ajattelevat."
"Se on sen tähden, ett'eivät ajattele niin mitään."
Herra Lehtonen nauroi.
"Siinä ei ole naurettavaa. Herra, mitä vanhempien tulee harrastaa? Voimiansa myöten auttaa lapsiaan onnellisuuteen ja omavaraisuuteen. No, hiisi vieköön! tekeekö joku silloin lapsensa onnelliseksi, kun huolimatta hänen taipumuksestaan suutarin työhön, pakoittaa hänen lukemaan kieliä ja valtiotiedettä, tehdäkseen hänestä umpimähkään valtiomiehen? Suutarituolilla olisi hänestä tullut kelvollinen, kunnioitettu ja itsenäinen mies, mutta töyrytuolilla tulee hänestä kaksimielinen nukke, joka on riippuvainen kaikista ja etupäässä armoista — raukka, joka istuu siinä armontullen, häälyen ja joka hetki on vaarassa taittaa niskansa. Sehän on huolenpitämistä lastensa onnesta?"
"Nuo mietteet ovat tosia."
"Niinpä niinkin; ja kuitenkin ihmettelette, kun mieluummin näen Erkistäni tulevan itsenäisen talonpojan, kuin virkamiesraukan, joka alati olisi toisista riippuvainen sen tähden, ett'ei hän siksi kelpaa ja taas mieluummin näen Antti Pietarin olevan kelpo virkamiehenä kun kelvottomana työmiehenä."
"Enpä niinkään."
"Me emme väittele siitä asiasta," sanoi kapteeni hymyillen, "onhan se päivän selvä ja niin selvä, että Tarkkikin ajattelee niinkuin minä."
"Sehän on miellyttävää," sanoi herra Lehtonen pilkallisesti.
"Niin, Tarkki ei olekaan tuhma mies. Ell'eivät ihmiset olisi olleet typeriä, olisi Tarkki nyt novellinkirjoittaja tai sanomalehden toimittaja — siksi olisi hän sopinut paremmin kuin sotamieheksi ja hän voisi myöskin nyt paremmin. Niin se on, herra! Jos Ludvik XVI olisi saanut ruveta lukkosepäksi ja Aadolfi Fredrik sorvariksi niin kuin Herramme tahtoi, Kustavi III näyttelijäksi, Fredrik I jahtimestariksi ja itse Kaarlo XI kauppiaaksi, niin olisivat kaikki asiat toisin."
"Mietteenne ovat omituisia."
"Oi, halpoja ovat kaikkien mietteet, jos niitä tarkastaa; syynä siihen, että ne ovat omituisia, on se, että meidän Herramme on omituinen."
"Siis tulee Antti Pietarista kirjamies?"
"Niin; poika saa lukea Erkin asemesta. Ne rahat, jotka tuhlaisin pakoittaessani Erkkiä siksi, joksi hän ei kelpaa, maksan nyt Veräjätuvan pojasta, tehdäkseni hänestä täydellisesti sen, mikä hänestä on aiottu, siinä se."
Siksi se jäi; ja niin sai Antti Pietari oppineen kasvatuksen kun Erkki päinvastoin sai oppia hakkaamaan, ajamaan härjillä ja hoitamaan hevosia sekä tutkia mieliaineitaan ruohoja, viljalajia, siltoja ja ojia, lehti- ja havumetsää, sekä miten maanviljelystä ylimalkaan hoidetaan.