V.
Tästä tapauksesta tuskin kuukausi eteenpäin, juoksi Erkki, joka oli mukana heinänteossa, nuolen nopeudella Uuteentaloon isänsä luokse.
"Isä, tuolla tulee vieraita," huusi hän hengästyneenä; vieraita Uudessatalossa, se oli jotakin harvinaista. "Suuret vaunut, kolme hevosta edessä ajoivat meidän kujalle ja ovat pian täällä; minä juoksin oikotietä ilmoittamaan isälle, isän tarvitsisi ajaa partansa."
Kapteeni siveli leukaansa; siinä oli parta semmoinen, jota maalla sanotaan lauvantaiparraksi.
"Hm, vieraita! Eikö toki milloinkaan saa olla rauhassa!" sanoi kapteeni, jota kumminkaan kokonaiseen vuoteen vieraat eivät olleet häirinneet. Kuitenkaan se ei siitä parantunut. Kapteeni, vaikka vapaa ihminen, oli syntynyt ja kasvanut taikauskossa, sentähden ajeli hän partansa, sitoi valkean liinan kaulaansa ja pukeusi kauniimpaan nuttuun, voidakseen arvokkuudella näyttäytyä kolmihevoisisille vierailleen, joilla onneksi oli jokseenkin vaikea päästä leveillä vaunuillaan kapealla tiellä, niin että viipyivät tarpeeksi kauan. Ankara koirainhaukunta, jonka saivat aikaan kopin seinään sidottu Vahti ja Valpas hauskoine perheineen, ilmoitti vaunujen lähenevän; pian ne ajoivatkin kartanolle ja kääntyivät portaiden eteen.
Aivan tavallista on maalla tällaisissa tilaisuuksissa rynnätä ulos "ottamaan vastaan," niin kuin sanotaan ja jo portailla vakuuttaa, miten hauskaa oli, että ystävät tulivat; mutta kapteeni Heikkilä ei pitänyt väliä siitä tavasta, hän vaan käveli salissa edes ja takaisin vähän suuttuneena siitä, kun hän oli pakoitettu pukeutumaan valkoiseen huiviin ja koreesen takkiin, joka oli ahdas kainaloista. Se ei myöskään ollut tarpeen, sillä suuria vaunuja koristi kaksi lakeijaa takana ja äärettömän suurilakkinen ajaja edessä.
Nuori herra hyppäsi vaunuista ja ojensi kätensä pienelle, vähän köyrylle ja jotenkin vanhalle naiselle, joka rakkikoiran seuraamana hitaasti ja varovasti astui vaunuista; häntä seurasi mamselli, kantaen hattukoteloa.
"Olemme siis perillä. Hyvin kaunis tuo kastanja tuolla. — Anna voisi ottaa kukan puusta!"
"Anna! Kreivinna käskee teitä ottamaan kukan kastanjasta," kertoi nuoriherra.
"Kas niin, rakas Teodor, nyt menemme sisälle. Kai tuo kapteeni kotona on — hm, hm."
Nuori mies tarjosi tädilleen käsivartensa ja he menivät.
Valpas ei ollut tuttu, vaan nuuski vanhaa naista jotenkin armottomasti; hän sanoi sen tähden: "Pekka ajakoon pois tuon pahan eläimen, se muuten varmaankin nielasee minun pikku Katalaanini — se vapisee, eläin raukka, ja sydämensä sykkii kuin kieli kellossa."
Vihdoin astuivat he saliin, jossa kapteeni oli asettautunut keskelle lattiaa.
"Nöyrin palvelianne," sanoi kapteeni.
"Onko minulla kunnia nähdä kapteeni Heikkilä?"
"On, on niinkin," sanoi kapteeni tähystäen vanhaa naista, joka merivihreillä silmillään katsoi häntä.
"Hm," toisti akka järjestellen harmaata läninkiään, avaraa matkapukuaan, jota nimitetään mukavaksi epämukavaan asti: "hm, minua ilahduttaa nähdä teitä, rakas kapteeni."
"Vai niin," sanoi kapteeni sellaisella kasvojen muodolla kuin jos hän olisi juonut etikkaa; "en tiedä nimeänne, hm…"
"Sallikaa minun esitellä kreivinna Tigerstjerna."
Kapteeni vavahti vähän, vaan malttoi mielensä ja sanoi: "vai niin, nöyrä palvelianne, tehkää hyvin ja istukaa!"
"Minun nimeni on myöskin Tigerstjerna," sanoi nuori mies, "muuten on minulla virka kuninkaallisessa kansliassa."
"Sinä et mainitse, että olet kamarijunkkari," muistutti vanha kreivinna istuutuen nojatuoliin.
"Oi, onhan selvää, että häveliäisyys esti hänen lausumasta jotakin niin halpamaista," sanoi kapteeni, joka näytti äkäytyneeltä ja halukkaalta ruveta riitelemään, jos vaan sattumus olisi suonut tilaisuutta.
Vanha nainen alkoi puhua ilmasta, teistä ja viimein talon koirista. "Teidän tuo mustanne, rakas kapteeni, on koko peto, se nuuski minua, murisi juurikuin olisin ollut käypäläinen."
"Se oli Valpas, niin, se koira on taitava kasvojen tuntija," oli kapteenin vastaus.
"Katalaani raukka, pikku elukka! — Otapas Teodor laukustani muutama pieni leivos — ei, ei niitä, ne ovat Ehrenkrok'in karamellia — niin, juuri tuo — oi, miten makeata se syö, tuo siunattu eläin!" sanoi harmaisin puettu rouva; "kapteeni pitäisi myös tämmöisen pienen koiran. Laulapas Katalaani! Kas niin, istupas laulamaan, niin saat jotakin."
Tuo pieni vilkkusilmä lemmikki istuutui ja alkoi ulvoa muutamia säveleitä. Tuo olisi kentiesi huvittanut jotakin muuta, vaan ei kapteeni Heikkilää, joka monesta syystä oli suuttunut sydämensä syvimmästä. Kun nyt näin oli pääty alkuun, alkoi armo varsinaisen asiansa.
"Kapteeni on varmaankin kuullut nimeni jo ennen?"
"Niin — olenpa kyllä," oli lyhyt vastaus.
"Jos kapteeni oli poikani yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka…"
"Joka kuoli ja haudattiin niinkuin teidän poikannekin, rouva kreivitär," keskeytti kapteeni hänen äreästi.
"Oi Jumalani, se oli suuri tappio, rakas kapteeni! Minä todellakin surin häntä kovin, todellakin…"
"Todellako?"
"Huolimatta hänen kevytmielisyydestään, oli hän ainoa elossa oleva lapseni."
"Vai niin — ja hän kuoli kuitenkin."
"Hän pääsi toki tuosta yhteydestä."
"Pääsi kyllä."
"Vai niin, tuo ihminen on kuollut?"
"Niin ihmiset ovat kuolleet."
"Ketkä?"
"Sekä mies että nainen, senhän tiedämme?"
"Vai niin, mutta minä tarkoitan sitä ihmistä, joka…"
"Joka kuoli ensin — se oli mies."
"Ei, ihmistä, hm…"
"Joka kuoli viimeiseksi, se oli nainen."
"Hyvä. Olen kuullut kerrottavan, että kapteeni Heikkilä otti hänen holhotakseen."
"Vai semmoistako olette kuulleet?"
"Niin, sekä että hänellä oli lapsi, josta te pidätte huolta."
"Aivan niin."
"Elääkö lapsi?"
"Elää kyllä."
"Onko se poika vai tyttö?"
"Tyttö."
"Kaunis ja hyvin muodostunut?"
"Hän on äitinsä näköinen."
"Vai niin, ihminen oli kaunis."
"Niin oli sekä hyvä tyttö, jalo tyttö, siksi kun…"
Vanha nainen ei näyttänyt kuulleen häntä vaan pitkitti: "Kapteeni käsittänee, että minulla, joka nyt olen lapseton, on jonkinlainen oikeus ottaa lapsi hoidettavakseni, vaikka se todellakaan ei olisi velvollisuuteni."
"Velvollisuutenne se kyllä olisi ollut, mutta oikeutta siihen ei teillä koskaan tule olemaan," muistutti kapteeni.
"Emme nyt tahdo kuitenkaan riidellä sanoista, vaan minä suunnitin matkani tämän kautta kun tulin Strömstadista — olen kylpenyt Strömstadissa ja tunnen itseni paljoa keveämmäksi entisestään — suunnitin matkani tämän kautta, viedäkseni täältä tuon onnettoman lapsen."
"Onnettomanko? Minun nähdäkseni on hän varsin onnellinen."
"Hän on kentiesi tässä talossa?"
"Hän on Veräjätuvassa maantien varrella."
"Hyvänen aika, Teodor, hän oli varmaankin se tyttö joka avasi meille veräjän. Sinä sanoitkin, että hänen kasvonsa olivat hienonlaiset — mutta olihan tuo raukka avojaloin."
"Niin, armollinen täti, hän oli ihana lapsi."
"No näyttikö hän tyytymättömältä?" kysyi kapteeni.
"Ei, mutta hän ei tiedä mitään parempaa. Nyt, rakas kapteeni, olisi aikomukseni ottaa hän luokseni ja kasvattaa hän."
"Ja tunnustaisitteko hänet poikanne tyttäreksi."
"En, Jumala varjelkoon, mitä ajattelette, rakas kapteeni! Sehän olisi jälleen saattaa esille tuo onneton historia."
"Vai niin; no mitä sitte aiotte hänestä, jos saa kysyä?"
"Oi, hänestä voisi tulla sävykäs ihminen ja sitte voisin naittaa hänen jollekin kirjanpitäjälleni tai ehkäpä jollekin pehtorille."
"Vai niin; mutta yhtä hyvin voi hän mennä naimisiin torpparin kanssa."
"Minä tarkoitan tytön parasta."
"Niin, täti valvoo tytön etua," sanoi nuori herra. "Hänen kärsimisensä liikuttaa tädin jaloa sydäntä."
"Oliko hänen jalkansa kipeä, kosta hän kärsi?" kysyi kapteeni.
"Ei, mutta herra kapteeni käsittänee, että eläminen torpassa raakain ihmisten parissa on onnettomuutta."
"Voi olla raaka kahdella tavalla: käytöksessä ja menettelyssä — raaka pään suhteen tai sydämestään raaka. Onpa köyhää kansaa, jonka sydän on sivistynyt ja sivistynyttä väkeä, joka on läpikotaisin raakaa kuin skoonilainen limppu, vaikka kuori on kovaksi palanut, kiiltävä ja kelpaamaton," lausui kapteeni kiivaasti. "Sanalla sanoen, tytön on hyvä olla, hän ei tarvitse herrasväen sääliä eikä apua — hän ei sovi kamarineitsyeksi eikä naitettavaksi — sanalla sanoen — hän jää tänne."
"Herra kapteeni puhuu joksenkin kiivaasti," sanoi kamarijunkkari. "Herra kapteenin tulisi muistaa, että kreivinna on vielä heikonlainen kylpömisensä jälkeen sekä että nainen on tunteellinen."
"Suokaa anteeksi, puhun levollisesti; puhukaamme levollisesti!"
Kapteeni istui ja tarttui vanhan naisen laihaan käteen. "Kuulkaa, kreivinna, nyt puhumme kokonaan liioittelematta."