VI.
"Olipa," alkoi kapteeni vakavasti, vaan, niinkuin näytti, liikutettuna; "olipa aika, jolloin minäkin olin nuori, olin kadetti — minä olin iloinen poika, kumppanieni ja opettajieni rakastama."
"Niin, olen kuullut kapteenin olleen erittäin edullisesti merkillisen," keskeytti hänen kreivinna ikään kuin lujittaakseen keskustelua.
"Älkää keskeyttäkö minua; antakaa minun puhua! — Minä olin nuori, iloinen ja vähän haaveksiva — ja olin vaan kahdeksantoista vuotias. Silloin kävin usein erään pääkaupungissa asuvan yksityisen opettajan herra Dumond'in luona. Hän oli lyhyt ranskalainen, vilkas niinkuin koko hänen kansansa — hän oli siirtolainen; hänen oli täytynyt paeta isänmaastaan saman asian tähden, joka teidän pojaltanne vaati hengen. (Vanha nainen haisteli hajuvesipulloaan.) Hänellä oli tyttö — silloin kymmenvuotias lapsi, tuulihattu, iloisin olento minkä koskaan olen nähnyt. Hän puhui kanssani ranskaa, satoja kertoja leikimme yhdessä ja arvelimme meistä tulevan parin. Vanha siirtolainen hymyili vähän isomaisesti; hänen ei päähänsäkään pistänyt, että Adelaidensa vajoisi niin syvälle kuin mennä naimisiin korpraali Heikkilän pojan kanssa, vaikkapa hänestä olisikin tullut upsieri. Hän oli varma Ranskassa tapahtuvasta muutoksesta, entisyyden paikoilleen asettamisesta, jolloin Dumondin suku jälleen saisi entisen arvonsa, sen tähden hän kärsi nureksimatta ja näytteli kielenopettajan roolia. Mutta hän antoi lasten leikkiä, ajatellen: kun Adelaide kerran minun kanssani ilmestyy entiseen loistoonsa palanneessa Versaillessa, kun hän esitellään Ludvik kahdeksannelletoista ja ympäröidään koko ranskalaisen aatelin vanhalla komeudella, silloin unohtaa hän vinttikamarin köyhässä Tukholmassa ja tuon kadetti raukan, korpraalin pojan. Vaan tuo hyvä ranskalainen kuoli ennenkuin uudistus tapahtuikaan. Napoleon piteli jättiläisvoimallaan särkynyttä valtiota koossa, estäen sen sekä kukistumasta että vanhoilleen pääsemästä; taikasanallaan, sanallaan 'tulkoon,' käski hän hajonneita muuria jälleen kokoutumaan, rakensi uuden Ranskan vanhan raunioista. Uuden rakennuksensa rintamuurille asetti hän voittoseppeleen, se oli päätöskivi, joka kaiken piti koossa ja vasta sitte kun se putosi, kukistui kaikki — entiseksi soraläjäksi."
"Me joudumme valtiollisiin asioihin, kuulen ma," sanoi kamarijunkkari. "Täti on lukenut niin paljon tuosta Bonapartesta että hän voi kuvitella…"
"Suokaa anteeksi, minä tein katsahduksen," sanoi kapteeni kuivakiskoisesti.
"Tuo Korsikalainen oli vaarallinen ihminen," sanoi kreivinna taputellen
Katalaansa, joka väristen oikoili hänen sylissään. "Jumalan kiitos,
että kaikki taas on kunnossa tuossa onnettomassa Ranskassa ja että
Ludvik Filipin on onnistunut kurittaa sitä vallatonta kansaa."
"Eihän meidän pitänyt puuttua valtiollisiin asioihin," muistutti kapteeni, "eikö niin ollut?"
"Niin, enemmän tuosta kieliopettajasta."
"Hän kuoli ennen kun unelmansa toteutuivat, mutta vielä kuolinvuoteellaankin uneksi hän saavansa lämmitellä vanhan kuningasvallan päivänpaisteessa. 'Olen ollut uskollinen kuolemaan saakka,' kuiskasi hän kuollessaan. Silloin oli tyttärensä kahdentoistavuotias; se oli 1813, samana vuonna jona Napoleonin tähti laski. Minä olin ainoa, joka itkevän tytön tukena olin hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tyttö tutki isänsä rintaa, sydän oli herennyt sykkimästä; hän suuteli vaienneita huulia, hengitys oli tauonnut; tyttö katsoi isänsä puoleksi suljettuihin silmiin, niiden loisto oli sammunut. Minä olin nuori upsieri; tämä kohtaus liikutti minua syvästi. Kuin Adelaide näki isänsä kuolleeksi, syöksi hän syliini sanoen: 'Heikkilä! Te olitte isäni ainoa ystävä, olkaa minunkin!' Minä sulin tuon hyvän lapsen syliini ja lupasin aina olla hänen ystävänsä. Minä pidinkin sanani. Eräs perhe otti hänen luokseen opettamaan muutamille neidille ranskan kieltä. Tunnetteko sen perheen, rouva kreivinna?"
Vanha nainen oli vaiti, haistellen hajuvesipulloaan.
"Yhdentekevä; tyttö kasvoi siinä perheessä, hänestä tuli kukoistava kaunotar, älykäs, nerokas, kaikkien ihmettelyn esine. Ranskalainen vilkkautensa oli kokemuksen koulussa saanut jotakin liikuttavaista; iloleperrysten keskellä näkyi suru ja suruin ohessa taas ilo. Perheessä oli yksi ainoa poika, nerokas ja jalo; hän rakasti tyttöä; mutta tuskin oli äiti sitä vielä huomannut, kun jo Adelaide karkoitettiin talosta. Hän olisi vajonnut syvälle, mutta rakkautensa pidätti häntä."
"Kertokaa vähän kiireemmin tuo inhoittava seikka," sanoi kreivinna; "säästäkää tunteitani!"
"Eiväthän toki omat tekonne liene semmoisia, että ne loukkaavat tunteitanne, jos niitä kerrotaan," sanoi kapteeni ja jatkoi: "salainen liitto solmittiin nuorukaisen ja tytön välillä, ja seurauksena siitä salaisesta rakkaudesta oli…"
"Niin, nyt siis olemme ehtineet lapseen," sanoi akka, "nyt pyydän tuota lasta ja te kiellätte sen minulta. Te näette minulla olevan, puhuakseni teidän tapaanne, pyhiä oikeuksia."
"Turmella myös tämä lapsi? Ei, rouva kreivitär! Jatkakaamme puhettamme.
Tuskin vielä aavistitte asian laitaa, kuu jo poikanne sai käskyn lähteä
Pietariin. Kuka toimitti hänelle sen?"
"Minä. Jollakin tavalla täytyi estää tuota onnetonta yhtymystä."
"Olkoon niin. Samaan aikaan sai tyttö käskyn muuttaa; poliisillakin oli luullakseni asiassa tekemistä; oltiinpa nimittää häntä…"
"Siksi, mikä hän oli, katalaksi viettelijäksi," sanoi vanha nainen.
"Hyvä; poikanne joutui epätoivoon ja hukkui Ahvenanmaan ja mannermaan välillä — eikö niin?"
"Niin ainakin toivon sen olleen."
"Ei kreivitär, vieläkin nukkuu omatuntonne, vielä uinailee parempi ihmisenne. Poikanne — murhasi itsensä. Hän ei tahtonut elää. Kukapa oli…"
"Rakas täti, tämähän on kauheaa; lähtekäämme pois," sanoi kamarijunkkari.
"Hyvä Teodor, minä olen tottunut onnettomuuksiin ja häväistyksiinkin," sanoi kreivinna hieroen ohimoitaan hajuvedellä; "jatkakaa, herra kapteeni, suokaa kiusan olla lyhyen."
"Poikanne ei ollut milloinkaan tottunut hillitsemään tahtoaan, sen tähden tekikin hän tuon yhtä tarpeettoman kuin typerän päätöksen. Hänen sijassaan minä olisin ottanut eron virastani, päästäkseni tottelemasta käskyä ja nainut tyttöni sukuni nenän edessä."
"Erittäin hyvin punnittuja lauselmia."
"Punnittuja tai ei, ne ovat aineesen sopivia; mutta tarpeeksi tästä. Silloin tyttö kirjoitti minulle, muistutti minua lupauksestani ja pyysi turvapaikkaa; mutta semmoista, jossa ei tapaisi ainoatakaan ihmistä ja jossa voisi kätkeä itsensä, surunsa ja häpeänsä. Tuolla järvessä, kreivitär, on saari, näettekö tammea siellä? — Sinne siirsin pienen tuvan; itse paperoitsin sen; sisustin sen omin käsin, somistin sen niin hyvin kuin voin, minä tiesin mitä suru on, olin juuri jäänyt leskeksi, oltuani pari vuotta onnellisena. Minä rakensin onnettomalle suojapaikan ja suostutin erään vaimon asumaan siellä. Hän on hyvä eukko, vanha Mertta Stiina Veräjätuvassa; hänpä olikin ainoa uskottuni. Adelaide tuli, kauniina kesäyönä sousin itse hänen Tammisaareen ja asetin hänen asumaan pieneen tupaan. Silloin hän taas vaipui syliini ja sanoi: 'Te olette pitänyt sananne, kiitoksia! kiitoksia!' ja hän sai itkeä, tuo lapsi raukka. Syksymmällä synnytti hän tytön; mutta äiti oli vähällä kuolla eikä hän voinut hoitaa lastaan; sen tähden otti eukko lapsen mukaansa Veräjätupaan tyttärensä luo; siellä tyttö vieläkin on ja hän kastettiin Priitaksi, sen tähden, ett'ei mikään muistuttaisi häntä ylhäisestä alkuperästään."
"Se oli teiltä erittäin kauniisti tehty."
"Mutta," pitkitti kapteeni, "mutta sairastaessaan vioittuivat hänen aivonsa ja parannuttuansa oli hän ajoittain sekainen; silloin kuleksi hän uneksien saarella, asettui pitkiksi ajoiksi rannalla oleville kallioille ja lauloi lauluja, joita itse oli sepittänyt yksinäisyydessään ja joihin hän itse sävelsi nuotin. Ympäristön asukkaat sepittivät sadun, että saarella kummitteli, että siellä asui kuninkaan murhaajatar ja tuhansittain kertomuksia toinen toistaan kummallisempia kuului hänestä. Mutta kahden vuoden kuluttua oli taas saarella hiljaista: levoton henki oli laulanut laulunsa, kannel oli vaiennut, keruupipää vaan sen rungolla hymyili niin kuin ennenkin. — Nyt tiedätte kaikki, rouva kreivitär," sanoi kapteeni ja nousi seisaalleen.
"Minä kiitän tiedoista; mutta minua haluttaa itse kasvattaa lapsi."
"Mutta, hyvä kapteeni," alkoi kamarijunkkari, "te olette jalo, viisas mies ja ymmärtänette, että tässä kohden asettautte sallimuksen sijaiseksi. En moiti vakuutustanne siitä, että tyttö maalaistyttönä on onnellisempi kuin jonkinlaisena jäsenenä meidän perheessämme; myönnän hyvin ymmärtäväni syyt siihen; mutta siitä huolimatta käsittänette, miten onneton hän olisi, jos hän alkuperänsä saisi tietää eikä silloin olisi senlaisessa asemassa, joka jotenkin tyydyttäisi hänen vaatimuksiansa."
Kapteeni oli tottunut aina ennen olemaan oikeassa, jonka tähden hän nyt vähän hämmästyi tuosta muistutuksesta. Hän tarkasteli kamarijunkkaria. "Vai niin, niin, te voitte olla oikeassa; en tahdo olla Jumalan sijaisena — tyttö saa itse valita."
Veräjätupaan lähetettiin sana ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin, että tyttö ja vanha Mertta Stiina odottivat.
"Käskekää heitä sisälle!" sanoi kapteeni.
Vanha kreivinna oli ottanut lasisilmät nenällensä, sillä ilta alkoi jo lähetä ja suuret puut ulkopuolella pimensivät huonetta. Eukko ja Priitta tulivat sisälle.
"Täällä on rouva, joka tahtoo puhutella teitä, menkää hänen luoksensa!" sanoi kapteeni.
"Hyvää iltaa lapsi," sanoi kreivinna; "noh, hyi sinua Katalaani! Vaiti — hiljaa! (Vov vor rrr vov vov, murisi Katalaani.) Kulkiessani veräjästä huomasin sinun, lapsi. (Vov rrr rrr vov vov rrr, sanoi Katalaani, pullistaen vilkkusilmiään.) Ole vaiti, pikku eläin, eihän kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa."
Tyttö niiasi.
"Nyt on kysymys: tahtoisitko tulla luokseni ja olla talossani?"
Stiina katsoi kysyvästi mummoon.
"Senhän toki ymmärrätte, että lapsenne minun luonani saisi kaikki paljoa paremmin kuin teidän köyhässä mökissänne. Hänestä tulisi minulle kamarineitsy; sillä minä pidän pienokaisesta."
"Oi, sanokaa suoraan, kreivinna, kaunistelematta, minä olen tytön isoäiti ja otan lapsen omakseni — sehän joltakin kuuluisi."
"Isoäitini!" huudahti tyttö ja astui eteenpäin ikään kuin vaipuakseen hänen syliinsä; "mutta kuka sitte on äitini?"
"Ulpukka, lapseni!" sanoi kapteeni taputellen hänen päätään.
Vanha kreivinna oli pyörtyä, niin loukattuna piti hän itseään, mutta ihminen on kestävä ja vanha nainen taisi voittaa tunteensa.
"Niin, sana on lausuttu, vaikka se sinussa, lapsi, herättää liian suuria vaatimuksia; minä olen isäsi äiti tavalla tai toisella."
"Te, kreivinna, tarkoitatte, että tavalla tai toisella olitte äiti pojallenne," muistutti kapteeni kuivakiskoisesti.
"Poikani ei sinua milloinkaan omistanut, sinä olet avioton, lapsi raukka, mutta kuitenkin minä tahdon pitää huolta sinusta. Sinä saat tulla luokseni; tule lapsi!"
Stiina syvästi liikutettuna kumartui nyyhkien vanhan naisen jalkojen juureen.
"Sinä saat tulla luokseni, minä kasvatan sinun ja sinä voit vielä saavuttaa onnen."
Tyttö itki.
"Tahdotkos?"
"Tahdon, isoäitini!"
"Kuuletteko, kapteeni, hän valitsee itse?" muistutti kamarijunkkari.
"Kuulen kyllä."
"Rauhoitu, lapseni, sinä kyynelilläsi vallan tahrit läninkini. Et tiedä, miten kaunista minulla on Liljalassa."
Tyttö nousi silmiään pyyhkiellen.
"Paljoa kauniimpaa kuin aavistatkaan."
Tyttö peräytyi askeleen.
"Sinä saat kauniit vaatteet, ehkäpä silkkiset."
Tyttö peräytyi vieläkin askeleen.
"Saat ajella kanssani kaksi hevosta edessä."
"Ei, ei," huusi Stiina haltioissaan, tarttuen mummon kaulaan. "Pitäkää minä vielä, mummo, minä en tahdo! En tahdo lähteä Veräjätuvasta."
"Mutta ehkä se on onnesi," kuiskasi akka kyynelsilmin; sillä hän piti paljon lapsesta.
"Ei, ei! Kuuletteko mummo:
"Ja jos tulet mulle sä morsioksi,
Niin onnesi löydät; sa kultaa
Saat vaatteiks', helmiä ruunuksi,
Sua joutsenet valkeat soutaa.
Äl' usko sä viettelyääntä!"
lauloi hän hiljaa.
"Mitä tämä on, minä en ymmärrä," sanoi kreivinna; "miks'ei hän nyt huoli tarjouksestani, miksi laulaa hän?"
"Oi niin, hän laulaa laulua Ulpukasta, jonka poikanne vaimo lauloi seisoessaan järven rannalla. Kansa on kuullut ja oppinut sen."
"Sepä omituista."
"Ei niinkään; siinä laulussaan äiti varoittaa tytärtään — ja äitiään tulee hänen totella enemmän kuin sekä minua että teitä, kreivitär."
"Sinä et tahdo?"
"En, en," jupisi tyttö ja pudisti kiharaista päätään.
"Mutta ajattelepas kaikkea: kauniit vaatteet, komea koti ja kaksi hevosta edessä…"
"Ei, ei, en milloinkaan!"
"Minä en siis voi sinua auttaa?"
"Ette, hyvä rouvaseni," sanoi Stiina, pani kätensä ristiin ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen; "antakaa minun olla köyhänä äidittömänä lapsena, joka paimentaa karjaa metsässä; sallikaa minun jäädä."
"Selvästi näkyy," kuiskasi kreivinna miehensä veljen pojalle, "että tytär on äidiltään perinyt kiihkeän luonteen."
"Niin on suureksi onneksi," sanoi kapteeni, joka kuuli muistutuksen.
"Matkani tänne oli aivan tarpeeton," sanoi vanha armo noustessaan.
"Eipä muutakaan, sen mukaan kuin minä käsitän," oli kapteenin lyhyt vastaus.
Selvää on, että hyvästijättö oli yhtä kursailematon kuin itse siellä oleminen. Ainoa, mikä herätti jonkinlaista huomiota, oli se, että ajaja ajoi veräjäpieleen ja että kreivinna, joka paraillaan oli ottaa virkistäviä lääkkeitä, pelästyksestä kadotti rohtopullonsa. Vähän ajan kuluttua rohtojen haju vaan todisti, että Uudessatalossa oli käynyt "tunteellinen sielu."
* * * * *
Monta vuotta tämän jäljestä, istui kapteeni nahalla päällystetyssä nojatuolissaan ja puheli nykyisen komministerin, entisen kotiopettaja Lehtosen kanssa. Postinkuljettaja toi postilaukun; kapteeni aukaisi sen ennustavan näköisenä.
"Kirje Antti Pietarilta!" huudahti hän iloisena; "paksu kirje; mitähän se sisältää, kun tuntuu niin pehmeältä."
Kirje au'aistiin ja — Antti Pietari Malmin maisterikirja putosi kuoresta.
"Katsokaas vaan — latinaa," sanoi kapteeni päätään pudistaen ikään kuin saadakseen jonkun lauselman liikkeelle, vaan turhaan, ne olivat jo kaikki hukkuneet; mutta sen verran ymmärsi hän, että Antti Pietari oli tullut maisteriksi ja saanut kunniakirjan; se oli kirjeessä. Komministeri katseli iloisin silmin kaunista silkkikangasta, vaan ei näyttänyt kuitenkaan niin iloiselta kuin olisi sopinut odottaa. Ei paljoa puuttunut, ett'ei tuo hyvänlainen mies tuntenut itseään halvemmaksi; hän, opettaja, ei saanut kirjettä — ja hän, opettaja, ei ollut filosofian maisteri.
"Mutta hänpä oli koko poika tuo Veräjätuvan poika!" sanoi kapteeni. "Tiedättekö, pastori, minä nimitin hänen Malmiksi, sillä hänessä oli jotakin metallin tapaista, oli se sitte kultaa tai pelkkää rautaa; oli jotain, joka soi hänen sielussaan, jotain, joka kiilsi hänen silmissään, joka sai minun ajattelemaan: tuossa on malmia, jota Jumalan aurinko ei saa mitään kasvamaan, sen täytyy sulaa opin ahjossa, niin saadaan nähdä mitä kuonan alla piilee. Hm, tuossa on myöskin paketti. Saa nähdä… 'Herra Komministeri Lehtonen'."
Komministerin kasvot kirkastuivat. "Oh hoh, minuakin oli hän ajatellut;" ja ihmetellen kirjeen omituista muotoa, aukaisi hän sen. Siinä oli tuoreen laakeriseppeleen puolikas; siihen oli kiinitetty paperiliuska, jolle Antti Pietari oli kirjoittanut: "Puolet laakereistani tulee hyvälle, valistuneelle ja innokkaalle opettajalleni."
Kyyneleet nousivat rehellisen papin silmiin: sillä hänkin oli tavallaan osallinen laakerijuhlasta; mutta kapteeni sanoi: "Katsokaas, pastori, eipä ollutkaan niin typerää vaihtaa roolia; katsokaapas tuonne, eikö ole hauskaa nähdä miten Erkki niittää hyvästi, miten hän johtaa renkiä ja on reipas, vahva nuorukainen! Se on toista kuin jos hänestä olisi tullut vaikkapa as — asinum — tai miten se nyt on?"
"Asinus," ilmoitti pastori.
"Niin, asinus, se merkitsee promotioniaasi, tai jos hän tuskalla olisi suorittanut hovioikeuden tutkinnon ja olisi nyt ylimääräinen kymmenissä asioissa, saamatta kelpo rengin palkkaa ja vielä vähemmin omaamatta rengin kuntoa ja kykyä tullaksensa toimeen maailmassa."
"En voi sitä kieltää."
"Ei, sen uskon minäkin, hitto ollen, koska voin arvotonna pitää nimitykset: maisteri ja renki, puhutellessani Antti Pietaria ja Erkkiä."
* * * * *
"Ja Ahti hän lempii morsiantaan," lauloi Stiina istuessaan ahkerana kangaspuissa. "Ja Ahti hän lempii morsiantaan. Herranen aika, miten säikytit minun! Ei, mutta nyt katkesi lanka. No, annas kun solmean — tai solmea sinä, Erkki."
"Niin katsopas: Ja Ahti hän lempii morsiantaan."
"Niin, mutta enpä minä kuollutkaan, vaikka minun vähän säikytit."
"Tiedätkös, minä tulin kertomaan uutisia. Nyt on kaikki kunnossa — 'Ja Ahti ei istu nyt lammella, ohi nyt on jo koittelun aika,' — niin nyt on kaikki Niemelässä kunnossa."
"Vai niin, minäpä käyn katsomassa, millaista siellä on. Minun luullakseni olet laittanut siellä vähän herrasväen tapaan; onhan selvää, ett'ei Uudentalon kapteenin poika voi elää aivan yksinkertaisella talonpojan tavalla; mutta jos luulet, että minä hankin itselleni muun päähineen kuin myssyn ja tykin, niin olet erehtynyt."
"Niin, ne sopivat sinulle, sen tiedän jo edeltäpäin; mutta katsos, siellä on tupa ja kamari, eikä edes maalatuita huonekaluja; sillä mummo saa ne huuhtoa hiekalla ja vedellä valkeiksi — siten näyttää talonpojan tupa siistimmältä."
"Aivan niin kuin tiesit minun tahtovani; näes, minua aina on suututtanut nähdessäni, miten talonpojat maalaavat huonekalunsa vaaleansinisiksi ja punaisiksi ikään kuin likaa peittääkseen tai kun olen nähnyt tuvassa petsattuja tuoleja ja koreita akkuna verhoja; sillä silloin tietää varmaan sen olevan hyljätyn huoneen, jossa ei kukaan asu."
"Ja joka tulee homeelta."
"Ja omenilta tai suolatuilta orjantappuran lehdiltä, joita on sokuri astiassa."
"Ei mitään tuommoista. Ainoastaan muutamia tauluja, jotka isäni lahjoitti; eihän niistä haittaa ole?"
"Ei suinkaan. Tiedätkö, me otamme kotiimme äitini kuvan, vedenjumalan kuvan, tiedäthän, ja kanteleen; ne voivat olla vinnikamarissa, jossa ei muita käy kuin me."
Täten keskustelivat nuoret kauvan, miten asettaisivat hauskan kotinsa; kumpikaan heistä ei ajatellut vanhaa kreivinnaa ja hänen loistoaan. Käykäämme hänenkin luokseen!
Tuo pieni akka istui syvässä tyynyjen ympäröimässä nojatuolissa. Hän näytti kivulloiselta, vaan ei kuolevaiselta. Lääkäri oli kuitenkin hänelle yhtä välttämätön henkilö joka päivä, kuin kelloseppä oli kellojen vetämiseen joka viikko. Lääkärin alituisetta avutta, niin kreivitär ajatteli, ei luonto olisi voinut pysyä koossa neljääkolmatta tuntia.
Mielestään oli hän uppoavan veneen tapainen; sillä eroituksella vaan, että hän ammensi sisäänsä rohtoja pysyäkseen pinnalla. Koko hänen elinvoimansa oli kiinapuun kuori, hän oli, niin sanoaksemme, läpikotaisin vahvistettu tuolla kallisarvoisella kuorella. On siis luonnollista, että lääkäri oli saapuvilla.
"Vai niin, tohtori ei luule sen olevan terveydelleni ja hengelleni vaarallista, jos joskus sattuisin ottamaan noita vehreitä rohtoja kuusikolmatta tippaa viidenkolmatta sijaan?"
"En luule, siitä olen varma."
"Niin, kas kamarineitsy hätiköitsee joskus ja kaataa liikaa; mutta ne ovat harvinaisen väkeviä."
"Erittäin vaikuttavia."
"Tohtori ei voi milloinkaan käsittää miten kipeä oikeastaan olen. Tohtori ei vielä tunne minun ruumiini rakennusta. Oi, lääkeneuvoksen kuoltua en ole saanut lääkäriä, joka tarkkaan tuntisi kipujani; niin, herra tohtori, olen näinä viitenäkolmatta vuotena koetellut kaikkia pääkaupungin lääkäreitä; mutta kukaan ei ole ymmärtänyt tautiani; sairautenani oikeastaan on heikko ja ärtyvä hermosto, heikko rinta, vatsavammoja, päänsärkyä ja omituinen ilkeä tunne käsivarsissa ja säärissä, jonka lisäksi on vielä taipumus synkkämielisyyteen."
"Tauti on monimutkainen ja rouva kreivinnalla on oikein siinä, että lääkärin täytyy tarkoin tuntea kreivinnan ruumiinrakennus, voidakseen hyödyttää. Suvaitkaa kysyä ruokahaluanne…"
"Oi, rakas tohtori, ei ensinkään ruokahalua; minä ihmettelen, että voin elää niin vähällä. Jaana neitsyeni ihmettelee aina, miten voimissani pysyn."
"Oi niin, ell'ei kiina…"
"Niin oikein, kiina, sepä se on, niin. Minä ajelen kaksi tuntia päivässä ja liikun siis tarpeeksi asti, se on selvä; mutta juotuani kupillisen choklaata muutaman sokurileivoksen mukana, en voi nauttia mitään ennen yhtätoista; silloin tavallisesti syön metsäkanan tai pyyn. Tohtori tietää, ett'ei semmoisissa elävissä ole paljoa syötävää. Katalaani voi syödä kaksi kerrassaan, mutta sitä ei voi emäntänsä. Kello neljän tahi puoli viiden aikaan syön päivällistä, siinä on harvoin enemmän kuin kuutta lajia. Jos tohtori näkisi, miten vähän syön paistia, niin tohtori ihmettelisi."
"Niin, todellakin."
"Ja kuitenkin ovat useammat pääkaupungin lääkärit väittäneet minun nauttivan liiaksi, se on omituista. Mutta onpa lääkärejä, jotka luulevat ihmisen voivan elää ilmalla ja vedellä — se on tavatonta."
"Niin, onpa todellakin minulla virkaveljiä, jotka pelkäävät ruokaa; mutta minun ajatukseni on…"
"Niin, tohtori on luultavasti havainnut lääkkeiden olevan terveyden puutteita paikkaamassa, se on minun ajatukseni. Terveys ei ole lääke; jos aina voisi pysyä terveenä eikä milloinkaan sairastuisi, niin ei tarvittaisi lääkärejä eikä rohtoja, kun kerran on ehditty lapsuuden ajasta."
"Niin, se on todellakin totta."
"Minun ruumiini ei kärsi rasvaisia, herra tohtori, mutta minä syön niitä niin kovin kernaasti ja minun tavallani paljon. Miten korjata tämä virhe? Ruumiini ei siedä rasvaisia aineita, sehän on selvä."
"Jos kreivinna suvaitsee, niin kirjoitan pienen lääkemääräyksen."
"Kyllä, rakas tohtori, minä kiitän teitä. Jos nyt olisi täällä ollut tohtori K——, olisi hän sanonut: älkää syökö rasvaisia aineita. Ha ha ha, tuntuu hullunkuriselta saada niin yksinkertainen määräys lääkäriltä."
Lääkäri hymyili säälivästi.
"Niin, on todellakin hullunkurista," alkoi vanha rouva uudelleen. "Olkaa hyvä ja kirjoittakaa! Kenties tarvitsen sitä tänään; sillä tuossa tulee hovimestari. Muutamia ystäviä tulee luokseni tänään, ainoastaan muutamia. Miten monta kuverttia?"
"Kahdeksanneljättä, kreivitär," vastasi hovimestari kumartaen.
"Silloin tällöin käy muutamia ystäviä luonani," lisäsi akka, "muutamia läheisiä ystäviä."
Hän pani silmälasit nenälleen ja katseli luetteloa.
"Presidentti v. M. vapaaherrattaren ja kahden neiden seuraamana — hm, kuules, Mellstedt, pane hyvin hyvää viiniä presidentille, hän ymmärtää arvostella sitä ja on sitä paitsi semmoinen, joka ei säästä ketään ja minua kaikkein vähimmän. Hm, hovisaarnaaja, vai niin, niin hän saa toista numeroa."
Vanha nainen alkoi merkitä; sillä hän oli tavallaan tyystä, vaikka kyllä talossa kului kosolta.
"Tiedättekös, tohtori," sanoi hän tuttavallisesti hovimestarin mentyä, "tiedättekö tohtori, ei ole hauskaa omata joukko ystäviä, joita oikeastaan ei voi kärsiä; mutta minun tuttavuuteni on semmoinen, minä en voi sitä välttää; he kutsuvat minua ja minun täytyy kutsua heitä. Tänään on luonani niin sanottu seoitus; joukko kaikenlaisia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja antaakseni seoitukselle väriä ja mallia, olen kutsunut presidentin — miksi sanotaan sellaista lisäystä lääkkeessä?"
"Corrigensiksi, aine joka lieventää maun," sanoi tohtori hymyillen.
"Niin, juuri semmoista on presidentini. Hän on aina seurassa; sillä hän syö mielellään hyvää ja minun keittäjäni on taitava. Kerran annan teidän maistaa eräänlaista soppaa, jota kukaan muu ei osaa keittää kuin hän."
Tohtorin lääkemääräys oli kirjoitettu ja rohto tuotiin kotiin ollakseen saatavilla, kun kreivinna oli syönyt juotetun vasikan maksaa.
Lääkärin lähdettyä alkoi pukeminen; siitäkös vaiva kamarineitsyelle, varsinkin kun akka kivulloisuuden tähden oli hyvin tunteellinen tai, niin kuin sanotaan, äreä. Viimein joutui kello puoli viiteen, vaunuja tuli, ja jalan astujoita tulvasi leveitä portaita ylös ja kreivinna antoi itseään taluttaa salonkiin ottaaksensa vieraita vastaan.
"Terve tuloa, rakas presidenti! Minua ilahduttaa nähdä teidän taas yhtä iloisena ja terveenä kuin eilen illalla. Oli erittäin vilkasta vapaaherrattaren illallisilla."
"Oli kyllä, erittäin vilkasta; minä en ollut sisällä vaan pelasin koko illan; kuulin kuitenkin Babeten pianonsoiton. Todellinen nero, tai mitä arvelee neiti Jaana; joka itse suorittaa niin vaikeita asioita? Eikö Babette soita ihastuttavasti?"
"Niin, ihastuttavasti, mestarillisesti, aivan kun Chopin itse," sanoi laiha tyttö, jonka läpikuultavat sormet näkyivät pianoa varten luoduiksi.
"Hyvää päivää, rakas laamanni! Terve tuloa, hovisaarnaaja ja te rakas Wennergrén!" Niin istui vanhus tervehtien ja kumartaen kaikille herroille, siksi kuu kaikki olivat kokoontuneet.
Päivälliset olivat herkulliset. Presidenti kehui viiniä suureen ääneen; vaan hovisaarnaajan ja rakkaan Wennergrénin, erään hyvänlaisen maisterin, mielestä veti tuo hyvä viini suun väärään.
Samaan aikaan istuivat mummo, äiti, Stiina ja Erkki pienessä Veräjätuvassa, syöden viiliä suuresta pytystä, nauraen ja leikkiä laskien.
Keillä hauskin oli?
* * * * *
Oli talvi, ihan niin kuin kertomuksemme alussa. Veräjä seisoi aidan nojalla; aita oli kokonaan lumen peittämänä, ainoastaan muutama sieltä täältä esiin pistävä seiväs todisti sen olevan olemassa. Tuvassa surisi rukki niin kuin monta vuotta ennenkin, se oli mummon pellavan kehruukone, joka äänsi kuin ruisrääkkä, etsiessään saalista lämpimänä kesä-iltana.
"Ja sinä sanoit, että Malmi on kutsuttu; tuleeko hän?" sanoi äiti, aivan kuin olisi ollut puhe jostakin muusta eikä hänen omasta pojastaan. Eroitus parempain ja huonompain ihmisten välillä onkin vielä niin suuri, juopa "raa'an" joukon ja "sivistyneiden" välillä niin leveä, että köyhä tuntee itsensä vieraaksi omalle lapselleen, kun se on hypännyt juovan toiselle puolelle. Jos ajattelemme asiaa, niin huomaamme, että mökin asukas, köyhä raukka, jonka poika on kohonnut herraksi, ei milloinkaan sano "poikani", vaan mainitsee hänen nimensä ja ikään kuin selittääksensä liikanaista lyhyyttä lausetavassaan lisää: "sillä hän on minun poikani." Ylpeyttä se ei ole eikä nöyryyttäkään, vaan tunne, että ovat eroitetut, saa hänen siten puhumaan. Samaa tunsi nytkin äiti Antti Pietarin suhteen, jonka tähden hän nimittikin häntä Malmiksi; hän oli vieras, herra, joka kuitenkin oli levännyt hänen sylissään ja joka ensimäisen sivistyksensä oli saanut mummolta.
"Erkki sanoi Malmin luvanneen tulla," vastasi Priita Stiina, joka reunusti morsiuskenkiään silkkinauhalla; "kyllä hän tulee."
"Hän varmaankin on hyvin kasvanut," sanoi mummo; "hän ei näyttänyt heikolta, tuo Malmi."
"Mutta mikä hän oikeastaan on?" kysyi äiti.
"Oi, hän on samanarvoinen kuin pappilan maisteri, hän ei ole komministeri vaan apulainen siellä yliopistossa," sanoi Stiina; "mutta Erkki kertoi kapteenin sanoneen semmoisten apulaisten olevan parempia kun meidän."
* * * * *
Niin kuin monta vuotta sitten, paloi nytkin valkea pesässä; Posse oli kuuro ja melkein sokea, vanhuuttaan oli se jo paljasselkäinen ja harmaapartainen, mutta alkoi kuitenkin murista, sillä se tunsi jonkun vieraan liikkuvan ulkopuolella.
Tuvan kolme asukasta istuivat vanhoilla asemillaan; mummo keskellä lattiaa, Stiina pesän ääressä valkean loisteessa ja äiti puuhaili illallista, sillä kello osoitti tavallista ruokatuntia: seitsemää.
"Mutta kuka Herran nimessä on tuolla ulkona puuvajassa?" sanoi viimein Stiina, "siellä on joku vieras. Hyi! olin juuri mennä noutamaan muutamia puukalikoita, sillä muuten valkeamme pian sammuu, mutta nyt en uskalla."
Silloin aukeni ovi ja sievään turkkiin puettu herra astui sisään kantaen puita sylissään.
"Valkea ei pala hyvästi äiti," sanoi hän heittäessään puut valkealle, joka taas leimahti ilmituleen. "Hyvää iltaa mummo, hyvää iltaa äiti ja sinä olet kai Priita Stiina?" sanoi vieras tytölle, joka niiasi niin syvään kun suinkin oli opetettu.
"Oi, hyvänen aika! Antti Pietari! Antti Pietari!" huudahtivat kaikki ja syöksyivät hänen ympärilleen kuin unesta heräten.
"Niin, teidän entinen Antti Pietarinne," sanoi hän ja syleili heitä kaikkia. "Jumalan rauha! Tiedättekös, äiti, nyt jään tänne yöksi."
"Oi, eihän Malmi voi täällä nukkua," sanoi äiti, joka nyt oli ehtinyt malttaa mielensä ja huomasi että Antti Pietari kuuluisi sopimattomalta.
"Malmi on tottunut parempaan," sanoi mummo; "mutta hyvä Jumala, miten hän on kasvanut isoksi, hän on aivan isänsä näköinen kun tarkemmin katsoo."
"Oi, miten hieno takki hänellä on!" sanoi Stiina silitellen hienoa turkkia; "koettakaas, äiti, niin hienoa kuin sametti. Oi, Jumala nähköön, en minä luullut hänestä oikeata herraa tulevan. Vai niin, Malmi tunsi minun?"
"Niin, Stiina, heti. Mutta älkää nyt nimittäkö minua tuolla ijankaikkisella Malmi nimellä."
"Sehän on hänen nimensä," sanoi mummo; "eihän meidän sovi sanoa vaan
Antti Pietariksi."
"Sopii kyllä, mummo. Katsokaa, sen tähden toin puitakin, muistuttaakseni teitä siitä, että olen sama Antti Pietari kuin muinoinkin."
Äiti oli todellakin hämmillään pyytäessään häntä syömään.
"Kas meillä on vaan yksi vati," sanoi hän, "ja vaan puulusikoita; mutta tuossa on Malmin — Antti Pietarin aioin sanoa, sinun oma lusikkasi. Katsopas siinä on: A. P. P. P., joka merkitsee Antti Pietari Pietarin poika; Malmin isän nimi oli Pietari."
Yliopiston apulainen Malmi, koki kaikin tavoin muuttaa omaistensa puhuttelutapaa, mutta hieno takkinsa, kaulahuivinsa ja kellonsa estivät heitä häneen tutustumasta.
Hän teki itselleen vuoteen matkavällyistään ja nutuistaan — ja hän nukkui taas äitinsä tuvassa.
Hänen nukuttuaan nousi äiti, viritti tulta päreesen nähdäkseen hänen oikein. Hän tähysteli häntä kauvan; viimein kuiskasi hän itsekseen: "Onpa hän sittekin oma Antti Pietarini." Seuraavana aamuna meni poika tuvasta ja kohta kuulivat he vanhan kirveen olevan täydessä työssä. Antti Pietari oli taas kotona, hän hakkasi puita äidilleen ja mummolleen, niin kuin oli ennen tottunut. Silloin juoksivat kaikki ulos ja huusivat: "Katsokaas Antti Pietaria! Etkö luule olevasi liian hyvä hakkaaman puita äidillesi Veräjätuvassa!"
Vasta nyt hän oikein tunnettiin, — eikä ollut hän enää Malmi.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina ajoivat vanha mummo ja äiti häkkireessä ja Priita Stiina Malmin reessä kirkolle; siellä oli häät ja lähestyessään kirkkoa näkivät he reen, kaksi virmaa varsaa edessä, tulevan hyvää vauhtia Niemelän tietä ja Uudestatalosta päin mukavan laition, jota veti kaksi sävyisää hevosta.
"Tuolla tulee Erkki ja kapteeni sitte!" huusi Stiina.
Urut soivat, väkeä saapui vähitellen kirkko täpö täyteen, sillä kaikki tahtoivat nähdä kun Veräjätuvan Stiina vihittiin kapteenin pojan kanssa.
Vihkimys toimitettiin ja Erkki ja Stiina olivat aviopari.
Häät olivat aivan tavalliset talonpoikaishäät; äiti ja mummo, Stiinan ahkeruus ja Malmin lisäys maksoivat viulunsoittajat, sillä kaksi semmoista siellä todellakin oli häiritsemässä Jumalan huoneen rauhaa. Stiina olisi hyvin mielellään tahtonut kirkon ruunua, mutta hänen oli täytynyt luopua siitä, sillä hänellä ei ollut varaa vuokrata sitä. Ja koettaessaan huomauttaa siitä, että kirkonruunu aina pukee morsianta, oli Erkki kääntänyt kuuron korvansa häneen päin. Erkki ei käsittänyt mitään ja sentähden oli Stiinalla mirtistä tehty ruunu tummilla kiehkuroillaan.
* * * * *
Eräänä kauniina, kirkkaana talvipäivänä vei Uudentalon kapteeni vastanaineet mukanaan Tammisaarelle. He astuivat hitaasti kuin surujuhlaan lumista tietä tuvalle. Kapteeni avasi oven, he astuivat pimeään huoneesen; mutta kohta avattiin luukut ja Jumalan päivän paiste tulvasi huoneesen, loisti kullatulla keruupipäällä ja Adelaiden harpunkielillä, merenjumalalla ja vesililjalla. Valo säde kultasi jokaisen esineen, ikään kuin se olisi ollut utelias lapsi, joka kauvan odotettuaan ja vihdoin sisälle päästyään kosketti ja iloisilla silmillään tähysteli kaikkia.
Kapteeni seisahtui merenjumalan kuvan eteen.
"Tiedättekö, lapset, tuon kuvan olen itse tehnyt liidusta ja paperitaikinasta; kuva ei ole aivan huonosti onnistunut. Minä tein sen valmistaakseni Adelaidelle hauskan hetken. Adelaide! — Nyt kerron hänen elämäkertansa."
Kapteeni kertoi säntilleen tuon onnettoman kertomuksen ja sanoi vihdoin: "Tiedättekö, lapset! hääpäivänä menin Adelaiden haudalle; siellä oli viheriätä lumen alla, minä otin muutaman lehden. Onnellinen sinä, joka ajoissa muistit Ulpukan laulun, muuten olisit nyt kamarineitsy tai yhteen taottuna jonkun armollisen rouvan pitkäsormisen kirjanpitäjän kanssa. Stiina, laulapas Ulpukan laulu," sanoi kapteeni taputellen miniänsä päätä, "laulapas!"
Ja Stiina alkoi laulaa katsellen vaiennutta kanteletta: "Käy orponen…"
"Klang," äänsi kannel — yksi sen kielistä katkesi auringon lämmön vaikutuksesta; "klang" kertoi kaiku vanhasta soittokoneesta — ja Stiina vaikeni.
Syvä hiljaisuus vallitsi kauvan. Vihdoin sen keskeytti kapteeni, joka silmiään pyyhkiellen sanoi: "Tapaus on aivan luonnollinen, auringon valo on lämmittänyt yhden noista ruostuneista kielistä, siinä ei ollut mitään luonnotonta; mutta totta on, sen uskon — sinä et ole äiditön jos kohta äitisi onkin kuollut. — Nyt lähdemme kotiin lapset!"
Nyt vasta muisti Stiina halunsa viedä kantele kotiinsa. Nyt mainitsi hän sen.
"Ei, lapseni, huone olkoon koskematonna niin kauvan kuin minä elän," sanoi kapteeni, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.
* * * * *
Eräs puhuja sanoi kerran: "kohtalo on aina ollut osanani." En voi sille mitään, että rehellinen kirjapainon taituri valitsee morsiamen hienommasta seurapiiristä enkä sillekään, että niin sattui sille, jonka tehtävänä oli saattaa tämä pieni kertomus ihmisille ikitiedoksi. Muutama päivä sitte tuli Jaana, tuon hyvän armon kamarineitsy, emäntänsä luo. Vanhus istui tapansa mukaan tyynyjen ympäröimänä odotellen jotakin uutta, sillä hän imi uutisia aivan kuin Bononikivi valoa taas valaistakseen.
"No, Jaana, mitä kaupungilla tapahtuu?"
"Oi, ei mitään erinomaista, mutta minä tapasin Saarisen."
"Vai niin; sitte kuin olette naimisissa, kannan minä ensimäisen lapsenne ristille."
"Nöyrimmät kiitokset".
"Ja vielä?"
"Hän antoi minulle arkin, jonka hän oli kaapannut eräästä kirjavasta romaanista, joka ilmestyy jouluksi. Minä ajattelin, että sen kuuleminen kentiesi huvittaisi armoa!"
"Niin, lue vaan!"
Jaana luki tämän kertomuksen. Kieltää ei sopine, että tuota hyvää akkaa harmitti kuulla itsensä noinkin hyvin kuvailtuna tekonimen varjossa.
"Joko loppui?"
"Jo, teidän armonne."
"Tuo mielestäni on kirjoitettu ihmisille näytteeksi siitä, että kunkin tulee seurata kutsumustaan, eikä huolia siitä, mitä ihmiset ajattelevat."
"Siltä tuntuu."
"Hm, tuon kirjan voisi kirjoittaja omistaa Rudensköldille, joka on kirjoittanut pitkän lorun sukukierrosta ja joka opettaa talonpojan lapsia."
"Niin, sehän sopisi."
En siis sentähden, että tahtoisin lopettaa nimellä, joka jokaiselle kansan ystävälle on rakas, enkä koristaakseni tätä kertomusta tai antaakseni sille arvoa, jota se muuten puuttuu, vaan että tuo hyvä rouva saisi tahtonsa täytetyksi, tiedän hänen aina sitä vaativan, omistan tämän pienen kertomukseni ihmisystävälle, jalolle Torsten Rudensköldille.