ERÄS HEIMO-KOKOUS.
Oli kesäkuu seuraavana kesänä. Kaikki oli silloin korkeimmallaan ihanuudessa. Niityt olivat vielä kukkia täynnä, sillä ei viikate ollut vielä tullut niitä niittämään; sillä kukkaroheinä ei kilissyt vielä, sillä kun kukkaroheinä kilisee, niin silloin täytyy niityt niittää ja kukkien kaatua.
Kastanjat, nuot kaksi suurta, jotka ovat keskellä ketoa Valdemarsborg'in vanhan herraskartanon edessä, kukkivat parhaillansa, ja syreenit, jotka, puunkaltaisina, verhosivat talon ympärillä olevaa muuria, olivat sinipunertavia. Kaikki oli hiljaista ja maan iloa.
Oli iltapäivä, kun vanha kreivi ja kapteeni Berndtsson istuivat yhdessä lehtimajassa. Kreivi oli hankkinut itsellensä piippuja ja tupakkaa kapteeni Berndtsson'ia varten, vaikk'ei hän itse käyttänyt tuota ylellisyys-tavaraa eikä edes kärsinyt hajuakaan; mutta hän piti tuosta kunnon kapteenista ja oli nähnyt hänen tähtensä tuon vaivan, vaikka hän enemmäkseen oleskeli ulkona vierainensa, silloin kuin tämä tahtoi polttaa, ja istuutui aina tuulen puolelle.
— Vaivaanko minä herra kreiviä, niin panen minä piipun pois, — sanoi
Berndtsson, kun vanha kreivi yskähti.
— Ette maarkan, ystäväni, minä kärsin varsin hyvin tupakansavua, enkä huomaa sen minua millään tavalla häiritsevän … jatkakaa vain.
— Niin, — jatkoi kapteeni, kolistaessansa piippua ja pistäessään uudesti piippuunsa; — niinkuin sanottu on, rakastaa hän tytärtäni; hänellä ei ole mitään, eikä hänelläkään, mutta Jumalan avulla, niin…
— Niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan; sitäpaitsi on hän luutnantti ja hän on oppinut säästämään.
— Minä tahdon mielelläni tietää herra kreivin ajatuksen, sillä vielä en minä ole saanut suoranaista luottamusta … isä, Jumala varjelkoon, on vasta toisen kädestä saava tiedon sellaisista; vaan vaimoni on se, joka on saavuttanut heidän luottamuksensa ja joka on ollut heidän airuenansa minun luonani, ja nyt olen minä taas noiden nuorten valtiosihteerinä Valdemarsborg'issa.
— Ja teidän diplomaattinen lähetyksenne onnistuu, paras kapteeni, — sanoi kreivi. — Akselista tulee kunnon mies ja Mariasta hyvä vaimo. Kuitenkin, — lisäsi tuo vanhus, hymyillen, eikö heistä tule romantillinen pari. Akseli Ernberg on vilpitön nuorukainen, sivistynyt, mutta hänellä on vastustamaton tarve tulla maahovilaiseksi. Minä kuvailen häntä kapteenina jossakin virkatalossa, kuinka hän pellolla tai metsässä on unhoittava, että hän on nähnyt Parisin, maailman kaupungin; ja pikku Maria näyttää minusta, että hänkin käy mielukkaammin talouden-toimissa … eikö se ole niin?
— On, niin varmaan, — nauroi kapteeni, — hänkään ei ole varsin romantillinen puolestansa.
— No, silloin olemme me kaikki tänä-iltana sanovat heille, että he,
Jumalan nimessä, saavat toinen toisensa, — sanoi kreivi; ja koska
Akseli Ernberg on minun sisareni poika, niin saa hän eläessäni arennin,
eivätkä ehdot ole liian kovat.
— Kiitos, herra kreivi! kiitos, kiitos! Nyt pääsin minä senkin asian esittämisestä; sillä nähkääs, minun diplomaattisella toimellani oli sekin solmu. Herra kreivi tietää, ett'emme me voi antaa Marialle suuria myötäjäisiä; ja siis, joll'ei herra kreivi olisi astunut välittäjäksi, olisi asia ollut mahdoton. Kiitoksia Mariani puolesta!
— Nyt menkäämme ylös, — lausui kreivi keskeyttäen, — kaikki muut istuvat suuressa galleriassa, ja siellä tulee kai ukkkojenkin olla.
Suuressa galleriassa, eli siinä huoneessa, josta me ennen olemme kertoneet, olivat nuori kreivi Frans ja luutnantti Berndtsson olleet pitkässä keskustelussa. Frans puhui hänen, kuten hän sitä kutsui, "fideikommissarie-ajastansa" ja hänen niin kutsutuista ystävistänsä.
— Minä saan silloin tällöin rapportteja tuolta yläilmasta ja tiedän siis, — sanoi hän, nauraen, — että sinä olet sangen korkealla mamselli Anton'in, tehtaan-isäntä Anton'in perillisen luona, hyvänluontoinen mies, jonka minä näin Tukholmassa, ja neiti Attalien isäpuoli … niin, yhtä kaikki liikanimestä, mutta hän on vapaaherratar Anton'in tytär ensi naimisista. Kuinka on sen asian laita?
— Ei mitenkään, — sanoi Berndtsson, viivytellen, — ei mitenkään.
Minä rakastan tyttöä, mutta en todellakaan tiedä, jos hän…
— Vai niin, puoleksi päätetty, juuri puoleksi… Oh, kyllä se menee. Se olisikin ollut onnettomuus tuolle lapsi paralle, jos hän olisi saanut Gyllensvingel'in; kaikista minun entisistä ystävistäni ja toveristani oli hän tyhmin, jolla oli vähin sydäntä, mutta enemmin luottamusta itseensä.
— Niin, mutta vapaaherratar Anton koettaa saada hänet vävyksensä.
— Niin, Attalien kanssa se on selvää, mutt'ei se ole hänen tarkoituksensa. Hän tahtoo vaan rahoja; sillä hänen huvituksensa maksavat rahaa. Hän ei ole kuitenkaan varsin hyvä sinua kohtaan, kuni Löwenpil kertoo minulle, sillä hän on minun ahkerin kirjeenvaihtajani ja tahtoo välttämättömästi minut tuonne ylös. Löwenpil parka, hänellä on rahoja ja hän on hyvä, hyvänluontoinen ihminen, joka on suorastaan muitten käsissä, varsin ystävämme Gyllensvingel'in. Tämä tulee kalliiksi ja raskaaksi kantaa, sillä luonnollisesti tulee hänen alinomaa tulla väliin silloin kuin joukkokunnan asiat pimenevät, ja nyt on hän yksin.
— Ja senvuoksi tahtoo hän kai ystävä Olivesköld'iä tuonne ylös? — kysyi Berndt.
— Niin kai; kulkee aina paremmin kahdella vetäjällä kuin ainoastaan yhdellä; mutta … mutta se aika on, Jumalan kiitos, ohitse; ja fideikommissariekuume, ylpeys, rentusteleminen ja naisylenkatse … ja kaiken on tuo sini silmä tyttö, joka istuu tuolla poikessa ja puhuu Marian ja Akselin kera, minulle opettanut.
— Sinun morsiamesiko?
— Niin … morsiameni. Mutta ei kuitenkaan ainoastaan hän, tiedätkös, se tahtoo vielä enempi, kuin viattoman tytön sanan, se työntää breche'ä valeluuloilla, raakuudella ja ylpeydellä barrikaderatun nuoren miehen sieluun. Kun sydän tekee kapinan Jumalan ijankaikkista ja rikkaudella täytettyä hallitusta vastaan, niin rientää tämän roistoväki, kaikkien näiden kurjat laskut barrikadeeraaman taasen jokaista tilaisuutta; eikä silloin tule tuo hyvä sisälle, ennenkuin kaitselmus yhdellä siiveniskulla kaataa kääpiö rakennuksen. Se on tapahtunut minulle; ja heti, niin pian kuin este tuli, tuli hän ja kolkutti ja kysyi: Onko mikään hyvä enkeli siellä sisällä? Silloin ei ollut todellakaan linnoitus niin huono kuin se ennen näytti.
— Ja tämä tapaus? — kysyi Berndt, jolla yhtä vähän kuin muillakin oli luottamusta nuoren kreivin syntyperästä; — ja tämä tapaus?
— Oh, ei mikään; minulle vaan kerran sattui niin, että minä opin olla mihinkään nojaan turvaumatta tänään, vaan käyttämään omia koipiani. Mutta palatkaamme Liina Anton'iin, … niinhän hänen nimensä on. Mitä toivoa on sinulla?
— Vähäpätöisesti.
— Mutta puhu suoraan.
— Niin hän näyttää minulle etukynnen ennen muita, hän on ystävällinen minua kohtaan … ehkä enemmän senvuoksi, että minä tunnen Rödebyn pappilan, jota hän rakastaa niin paljon.
— Onko hän maininnut erästä maanviljelijää, nimeltä Helmer?
— On, monta kertaa.
— Me asumme vaan penikulman päässä hänen luotansa; mennään sinne, jos sinä tahdot.
— Menkäämme, niin! Oli kauan sitten kuin minä kohtasin hänet, tuon kunnon pojan. Mutta minä en tunne topografiaa, minä en käsittänyt, että se on niin lähellä.
— Se tulee uudesta tiestä; ennen oli lähes kaksi peninkulmaa melkein ummessa oleva tie mäkien ja rämeitten yli, mutta nyt menee se suoraan ja tasaisesti ja on lähes puolta lyhyempi.
— Koska menemme?
— Huomispäivänä. Vai niin, sinulla on todellakin toivoa, mutta kuules, rakas Berndtsson'ini, rakastatko sinä tyttöä vai hänen rahojansa? Anna anteeksi, sinä! Minä kysyn kuni ystävä.
Berndtsson loi alas katseen ja viivähti vähän vastauksessa. Tämän kysymyksen oli hän niin usein tehnyt itsekin itsellensä, että hän tunsi sen sitten vanhaltansa.
— Sinä et vastaa, Berndtsson, — sanoi Frans, — mutta sano suoraan: rakastatko sinä Liinaa vai hänen rahojansa?
— Sinä siis luulet, että minä saattaisin voitonpyynnistä…
— Rakas Berndtsson, minä puhun omasta kokemuksestani kun minä sanon sinulle, että tulee tehdä tarkka kalunkirjoitus, ennenkuin tietää, mitä sydämessänsä oikeastaan kantaa. Meidän kaikkien laita on sama kuin vanhan, hyvin järjestetyn talouden laita. On paljon, niin paljon tiedetään, mutta kaikki tuo on tullut niin vähitellen, ei tiedä koska. Kuitenkin jos ruvetaan tarkastamaan, mitä se on, niin huomataan loppumaton romusto, josta ei ennen ole tiedetty; kuitenkin harvoin annetaan pesää itse ylös; mutta, näetkös, muutto-aikana tulee se esille, ja se on juuri tuosta muuttokuormasta kuin kirjoitus sanoo: "Sinun tekosi seuraavat sinun jälkeesi". Siis luulen minä, ett'et sinä itse tiedä; mutta tarkasta.
— Millä tavoin?
— Niin, ajattele, että Liina on vallan samallainen kuin hän nyt on, samalla ulkomuodolla, samalla sivistyksellä ja samalla hyvällä sydämellä; mutta rikkaan Anton'in tyttären asemassa köyhä, esimerkiksi papin tytär, tai sellainen olento raukka, joka istuu ja neuloo maksua vastaan; olisitko sinä silloinkin kiintynyt häneen.
Berndt punehtui.
— Minä en todellakaan tiedä, — sanoi hän; — mutta Jumala tiesi, minä en olisi uskaltanut kiintyä häneen.
— Uskaltanut? Onko rakkaus sitten jotakin, jota saattaa määrätä mielensä mukaan? Saattaako arvelulla olla mitään vaikutusvoimaa mielihartauteen … minä en tarkoita, että ihmisparista tulee mies ja vaimo; sillä se Jumala nähköön on aivan toista… Mutta saatetaanko todellakin mennä arvelemaan: tämä käy laatuun ja tämä ei käy laatuun.
— Kyllä kai, muutenhan tapahtuisi, että varsituisesti rakastuisi johonkin piikaan; se tapahtuu toki harvoin, vaan jokainen pitää itseänsä vertaistensa piirissä.
Frans hymyili: — Tuo noin, Berndtsson, ei tule siitä, että arvellaan; vaan siitä, ett'ei löydetä sellaista sielunviljelystä, joka on tottunut; ei elämän tapaa, ajattelemista, ei puhumisen tapaa, jota saattaisi rakastaa. Se tekee sen luokan, jonka piirissä me saatamme rakastua, sangen ahtaaksi; me saatamme yhtä vähän rakastaa sanan korkeimmassa merkityksessä sitä, joka on meitä ylempi eli alempi elämän tavoissa ja sivistyksessä. Talonpoika yhtä harvoin rakastuu sivistyneeseen naiseen, kuin sivistynyt mies rakastuu piikaan.
— Niin, — sanoi Berndtsson, — minä olen usein ajatellut tuota asiata; mutta minä rakastan todellakin häntä sangen paljon, ja Jumala sen tietää, jollen minä tekisi samoin, jos hän olisi köyhä.
— Jos hän esimerkiksi olisi hattumamselli? — kysyi Frans.
Berndtsson'in kasvot hehkuivat: — Mitä sinä tarkoitat?
— Sinä olet minusta hauska mies! Mitä minä tarkoitan, en juuri mitään; mitä minä tarkoittaisin?
— Et mitään, mutta sinä panit sellaisen koron…
— Mihin?
— Oh, ei mihinkään, mutta sinä sanoit "hattumamselli", ja se kiinnitti minun huomiotani.
— Vai niin, nyt minä ymmärrän, sinä olet kuullut Gyllensving'in historiasta jotakin.
— En.
— Et? minä luulin niin, sillä en minä tiedä, jollen minä ole puhunut siitä, mitä Löwenpil kertoo asiasta; se ei lainkaan kunnioita Gyllensvingel'iä.
— Kuinka on se sitten?
— No niin, sinä saat nähdä kirjeen.
Keskustelun ehkäsivät ukot, kreivi ja kapteeni, jotka astuivat sisään.
Kapteeni vihtoi vaimoansa ja sanoi: — Kreivillä ei ole mitään asiata vastaan, vaan Aksel ja Maria saavat vuokrata Segersgårde'n.
— Jumalaa kiitos, — sanoi kaptenska, rientäessänsä lapsiensa luo, jotka saivat osan uutisesta. Siitä syntyi rajaton ilo.
Akseli ja Maria lähestyivät kreiviä ja kapteenia, jotka olivat taasen yhtyneet puheesen, ja sanatta heittäytyi tyttö isänsä kaulaan.
— Nyt on käynyt niin, kuin Göthilda vainaja sanoi; nyt saan minä kuni äitikin pienen talouden hoitaakseni ja miehen, josta minä sydämestäni pidän.
— Niin, Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Mutta älä riipu minussa, vaan kiitä kreiviä.
— Tämä tapahtui, ja tuo vanha aatelismies puristi hellästi lasten käsiä ja sanoi.
— Tietääkö, kapteeni Berndtsson, se on kuitenkin hauskaa, nähdä onnellinen ihmispari, vaikka … se on eräs muistutus … teidän rakkautenne, lapset, on kasvanut vallan pienellä romantillisella tempulla. Te olette molemmat noin vähitellen mieltyneet, ja Jumala tiesi, jos kerran vähän mustasukkaisuus on virkistyttänyt teidän rakkauttanne.
— Ei, ei laisinkaan, eno kulta, sanoi Akseli.
— Nähkääs, — nauroi ukko; miltä se näyttäisi jossakin kirjassa? Eräs pari, jotka kasvavat yhdessä, tietämättä koska tai kuinka … se ei sovi elämän kuvaelmissa.
— Mutta itse elämässä käypi se laatuun, eno; onpa melkein parhainta, autuaallisinta, pyhintä, jota ei saata kuvailla eikä kertoa.
— Niin, siinä on Akselilla oikein, — sanoi Frans, joka ääneti oli kuunnellut; — mutta isä, Emma ja minä, me olemme juuri romantillinen pari. Minä olen selvästi Leander, joka äreitten aaltojen läpi ui minun Heroni luo ja tuo tyven lamppu, joka valaisi rannalla. Siinä on toki jotain romantillista.
— Ei taideta kieltää, Frans; sinun kohtaloillasi on vissi loisto, jota
Akselin kohtaloilla ei ole.
Seuraavana päivänä matkustivat Frans ja nuori Berndtsson Helmerin pieneen taloon.
Oli kaunis ja suora tie metsän kautta ja se johti eräälle korkeudelle, jossa Berndtsson äkkiarvaamatta näki Rödebyn kirkon ja sen vieressä pappilan, jonka puutarhaa ympäröi punainen säle-aita. Vaan muutaman pyssynhollin päässä sieltä, kuni maalla sanotaan, oli Helmerin pieni talo. He olivat pian siellä.
— Onko herra Helmer kotona?
— On, hän on niityllä, — vakuutti muuan piika, joka heti meni ulos, häntä kotiin kutsumaan.
Vieraat astuivat toki sisään ja akka kohtasi heidät, joka vanhuuteensa katsoen oli jotenkin ripeä.
Sittenkuin esitteleminen oli loppunut; sanoi akka: — Ah Jumalani, jollei Kalle olisi keskeyttänyt, niin olisi hänkin ollut luutnantti, hänkin, eikä hänen olisi tarvinnut olla kuni talonpoikana.
— Mutta hän yhtä onnellinen on sentään.
— Kyllä, niin sanoo hän. Katsokaa äiti, sanoo hän, nyt olen minä oma herrani, kun vaan maksan verot ja papille, ja Jumalan kiitos sen voin minä, sanoo Kalle. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, me tulemme varsin hyvin toimeen, niin pieni kuin maapala onkin. Ah! jos minä vaan olisin terveenä. Mutta sen kreivi tietäköön, että mennä vuonna, niin olin minä kipeänä neljätoista viikkoa, eikä kukaan uskonut, että minä jäisin henkiin; niin, Kalle istui ja valvoi luonani, ja itse luulin minä joka hetki kuolevani, mutta siitä tuli taasen hyvää.
— Rouva Helmer näyttää karskilta, — sanoi Frans, — varsin kuin ennen, vai kuinka Berndtsson?
— Niin, se on tosiaankin niin, — vakuutti tämä.
— Niin, te sanotte niin, mutta Frans, minä en saa koskaan voimiani takaisin; vanhuus on parantumaton tauti… Jos minun silmäni olisivat terveet, mutta nyt ei numero kahdeksan riitä kauvemmin. Ah, saattaisi ehkä luutnantti, joka asuu Tukholmassa, toimittaa minulle väkevän silmä-lasi-parin tuon Leja'n luota. Hän oli kai markkinoilla, mutta hän on niin kauhean kallis, ja kas, Kalle ei ymmärtänyt tinkiä, jota tulee tehdä sellaisille herroille, vaan sen sijaan niin sanoi Kalle, kotiin tultuansa: Minä luen äidille, siksi kunnes ehdin kirjoittaa Berndtsson'ille; niin, sen sanoi Kalle.
Samassa silmänräpäyksessä tuli neljännes kruunun perintöä talon omistaja, maanviljelijä, Karl Helmer. Hän oli sellainen olento, joka näkyi edustavan itse terveyttä ja iloakin.
— Oh, mitä näen! Niin, kah suurta luutnanttia… Hyvää päivää, rakas Berndt, hyvää päivää Frans! painakaa puuta!… Äiti, onko äitillä mitään tarjottavaa?
— Kah niin äkkiä, totta kai olen sitä jo ajatellut, tietysti.
— Kiitos, äiti! No, niin tällaiselta minä näytän … luulen mar, että minullakin on vähän vaalean-ruunia partaa. — (Koskien leukaansa) — niin tosiaankin; ja ylimalkaan niin olen minä se, kuin minä olin … talonpojan poika.
— Sinä olet onnellinen, sinä, — sanoi Berndtsson, joka sitten edellisen illan keskustelun jälkeen oli tuntenut jotakin levotonta mielessänsä.
— Olen, Jumalan kiitos! Kuules, Berndtsson, oletko saanut kirjeeni?
— Niin, mutta minä tiedän, mitä se sisältää.
— Vai niin, se oli kummallista!
— Niin, se on tapahtuva.
— Mutta kuinkas sen tiedät?
— Kyllä, minä tinkin kylläksi hintaa.
— Berndtsson, — nauroi Helmer, — nyt olet sinä vallan hullu.
— Hm, etkö sinä taida ymmärtää, että äitisi on kertonut minulle…
— Ah, äiti, hän ei tiedä sanaakaan siitä asiasta.
— Kyllä, varmaankin.
— Mikä asia sitten?
— Lasisilmät.
— Lasisilmät! — Ja nyt alkoi hän nauraa sydämen pohjasta. — Sinä et saata käsittää kuinka tuo kuuluu hauskalta.
Berndtsson ei käsittänyt mitään, vaan sanoi vihdoinkin:
— No, sitten on se kai jotakin muuta?
— Niin, täsmällensä, se on vallan toista, mutta silmälasit päälle kaupan. Niin niin, varmaa on, että jollen minä olisi pitänyt sinusta, niin et sinä olisi silloin saanut kirjettäkään; mutta minä ajattelin sinne ja tänne ja niin löysin minä sinut, kunnon toverini, sinun tuiki rehellisen olennon, numero 73 Berndt Berndtsson'in Hagetorp'ista, sen niin kutsutun Bernsten'in… Sen pojat, menkäämme nyt ulos taloa katsomaan; minä olen niin kiintynyt tänne, ett'en minä ymmärrä kuinka kävisi, jos minä muuttaisin täältä.
Näin sanoen vei hän vieraansa puutarhaansa.
— Katsos, Berndt, — toisti hän, — tuo tuossa on oikea "higaråpuu", jonka minä ostin Valdemarsborg'ista, minulla on se ollut jo, annas olla, viisi vuotta, ja mennä vuonna sai äiti kaksi kannua marjoja, onhan se kokolailla! Se onkin hyvässä maassa. Sitäpaitsi olen minä ottanut pano-oksia, me näemme net kohta. No, miltä näyttää.
— Hyvältä, rakas Helmer, sangen hyvältä.
— Niin, sen minä uskon. Koko tämä puutarhan tarha oli kahdeksan vuotta sitten takamaana. Minä olen omilla käsilläni kaivanut jokaisen lapiollisen ja olen äitin puutarhuri. Sinä et saata koskaan uskoa, kuinka äiti on turhamainen. Kun minä olen pois matkustava, niin napittaa hän takkini; sillä sitä en minä ymmärrä … minä olen vaan lapsi, ainoastaan seitsemänkolmatta vuotias. Talvella on hän esillä matkavöinensä ja ranneturvinensa, ja jos minä saan nuhaa, niin ajaa hän minun sisäänni seljateetä.
— Ja sinä juot? — kysyi Frans, nauraen.
— Juon, luonnollisesti, minä kappaan sisääni kupillisen, sillä muuten akka suuttuisi; mutta Jumala tiesi kuinka tulisinko toimeen ilman akkaa … me kuulummekin yhteen, vaikka minä useat kerrat suutun hänen ravintojärjestyksiinsä. Äiti ei ole taitamaton sellaisissa; sillä hän lukee, ajankuluksensa tietysti, Huselandin "keino elää kauan"; Jumala antakoon hänen nauttia itse sitä.
Tällä tavoin kertoi Helmer nyt yksitoikkoista elämäänsä. Hän näkyi olevan varsin iloinen kohdatessansa parin, jonka kanssa saattoi puhua, ja senvuoksi puhuikin hän itse enimmän.
Vieraat saivat tarkastella kaikki, saivat selvän jokaisesta pano-oksasta toimistossa, jokaisesta kukkasesta rabattissa ja jokaisesta lehmästä, jokaisesta vasikasta ja jokaisesta pellonpalstasta. Se oli kokonainen maanviljelys-kurssi, joka yhtä paljon väsytti Berndtsson'ia, kuin se näkyi huvittavan Frans'ia.
Vihdoinkin saivat he käskyn ja päivällinen oli valmis.
Eukko oli pukeutunut, se on ottanut päähänsä "vakaan negligén" jossa oli ruuni nauhatöyhtö päällä päin ja oman vakaan saaliinsa jonka hän aikoinaan oli saanut Helmer vainajalta.
Ensimäinen, jota muistutettiin, oli, ett'ei Kalle söisi liian paljon ruunia papuja.
— Kun hän saa, niin pitää hän niin kauheasti niistä, — kuului, — mutta kerran lapsena oli hän kuolemaisillaan juuri ruunista pavuista.
Ja niin sai Kalle pitkän esitelmän terveyden-hoidosta, jonka ohessa eukko kanteli hänestä hänen ystävillensä ja tarkoitti, että, jollei häntä olisi ollut, olisi hänen poikansa jo aikoja sitten kuollut, sillä hän oli sangen heikko, huolimatta siitä, ettei hän koskaan oikeastaan ollut kipeänä ja että hän näytti itse voimalta ja terveydeltä. Mutta sen tiesi äiti paremmin kuin hän itse.
Keskustelu pöydässä ei siis ollut erittäin huvittava, vaikka Helmer, niin pian kuin vaan sopi, keskeytti sen.
— No, sinä Berndt, sinä seurustelet patruuni Anton'illa?
— Kyllä.
— Ja tunnetko Liinaa?
— Kyllä … jokseenkin.
— Hän on sangen sievä tyttö; — sanoi Helmer; — tiedätkös, hän on monta kertaa auttanut minua puutarhassa.
— Niin, Herran Jumala, vallan kuin sisarpari.
— Vai niin, — sanoi Frans, — kuni siskopari?
— Niin kyllä, he kutsuivat toinen toistansa sinuksi, — sanoi akka, joka tällä keksinnöllä karkoitti punan Berndtsson'in ja hymyn Frans'in poskille.
— Niin se on, — sanoi Helmer, — varsin yksinkertaista. Asia oli näin, että tyttö, hän saattoi silloin olla kahdeksan vuotinen, se oli juuri kuin hän oli tullut tänne, kerran tahtoi juosta tänne, silloin oli hänellä punainen saletti, ja elukat tulivat villiinsä, tunkeutuivat hänen ympärillensä ja olivat puskemaisillansa häntä. Silloin tulin minä ja kävin tyttöraukkaan kiinni. Hän oli pyörtynyt kauhistuksesta. No, minä kannoin hänet kotiin; ja äiti sai olla lääkärinä. Herätessänsä, niin hän istui polvellani ja piti minua kaulasta. "Kiitos, rakas Kalle", sanoi hän. Ennen oli hän kutsunut minua Helmer'iksi. "Kiitos, Kalle, kiitokset olet saapa", ja niin suuteli ja taputti hän minua. Sitten niin näyimme me olevan vanhoja tuttuja, ja minä kutsuin häntä sinuksi, aina siihen asti kunnes hän viime vuonna kävi rippikoulua; sillä nähkääs, sitten kutsuin minä häntä Liinaksi.
— Hän on sangen yksinkertainen, — nauroi Frans; — mutta onko herrasväki sittemmin suudellut toisiansa?
Hän lausui tämän ainoastaan senvuoksi, että hänellä olisi huvittavaa
Berndtsson'in ja Helmer'in kanssa; mutta joutui pahempaan pulaan.
Äiti otti nimittäin sanasta kiinni.
— Kuinka taitaa kreivi puhua niin! Ei, sen Jumala tietää, että molemmat lapset vaelsivat puhtaina kuni enkelit Herramme luo… Jumala varjelkoon minua, olisinko minä sallinut eli rovasti tai ruustinna että … hm, ei, Jumalan kiitos, Kalle ei ole mikään sellainen ihminen, joka viettelee nuoria tyttöjä kauniilla puheilla … ja niin kauan kuin äiti elää, ei hän tarvitse ketään taloutta pitämään.
— Niin, en minä tarkoittanut todenperästä, — sanoi Frans, huomattuansa, että hän oli herättänyt myrskyn; — minä vaan tahdoin saattaa Helmerin hämille.
— Niin, minä ymmärrän kyllä; mutta Kalle on niin vakaamielinen poika, ett'ei mitään sellaista olisi saattanut koskaan pälkähtää hänen päähänsä … toista on hän kuullut vanhalta äidiltänsä.
— Niin, äiti, — sanoi Helmer; — en minä kosi, äitilleni sanomatta, mutta kaihan minä saan pitää tytöistä, jos minä tahdon, tarvitsematta sitä sanoa.
— Tytöistä? Jumalani, Kalle! Ei, yhdestä tytöstä ja siitäkin uskollisesti … sen sinä saat.
Berndtsson istui ääneti, nauttien ruokalajia. Kaikesta huomasi hän voivansa pahoin eikä ollut tyytyväinen edes itseensä, Helmeriin, Frans'iin eikä eukkoon.
Illalla lähtivät vieraat kotiinsa.
* * * * *
— Tuo kirje, vai niin, sen olin unhottaa, — sanoi Frans,
Berndtsson'in seuraavana päivänä siitä muistuttaissa.
— Niin, näetkös, minä palaan iltapäivällä Tukholmaan, ja on aika tärkillä.
Frans etsi sitä todellakin ja jätti sen ystävällensä, joka vaihtelevilla tunteilla luki seuraavaa.
Vanha ystävä, riitakumppalini ynnä muuta!
Minä kirjoitan kirje kirjeeltä; postirahat nousevat jo korkeaan summaan valtiovarastossani — etkä sinä kuitenkaan tule.
Oletko sinä tullut noidutuksi jonkun kauniin immen kautta, tai onko sinusta tullut erakko?
Kukaan ei kaikista sinun ystävistäsi saata ymmärtää sinua; en edes minäkään, joka muuten tunsin sinut varsin hyvin.
Minä aavistan, että sinä kaipaat Tukholman uutisia; kas tässä pieni exposé.
Edellisellä viikolla kihlasi Jaakko rikkaan ryytikauppias Mörtsten'in ainoan tyttären. Jumala on antanut hänelle vähemmän etuisan ulkomuodon, mutta Jaakko väittää, että hänen sielunsa on jalo ja puhdas kuni taivas. Se on, noin sanoen, kuin hieno tytön käsi kivenlaskian kintaassa. Hän on vielä vähän tyhmäkin, mutta se on viattomuutta, sanoo Jaakko; ja saamaton, mutta se on ujoutta, sanoo Jaakko. Varmaa on, että hän on rikas ja hänellä on punasilpunen isä, joka on juonut välttävästi ja hänellä on sortunut ääni, ett'ei hän, jos Jumala tahtoo, ole kaukana kokoontua isiensä luo.
Tämä Jaakosta.
Mitä taasen Richard'iin (Leijonamieli, niinkuin me häntä kutsuimme, kun hän juoksi yövartiaa pakoon, sinä muistat) tulee, niin on hän sangen hyvällä kannalla erään vanhan tätin luona.
Sinne menee hän joka ilta lukemaan Dufvorösten'iä ja Thomas a Kempis'tä ja muita hauskoja kirjoja.
Richard on muuten ylimalkaan kaltaisensa — maailman lapsi aamupuolella, mutta nyt Jumalaa lapsi kello kuudesta illalla kello kymmeneen; sillä silloin tulee hän meille, jos meillä on pieni juntti. Kaunista, miten alottaa. Neljä tuutia päivässä työskentelee hän autuudellensa ja muut kahdeksan tuntia tullaksensa taasen ihmiseksi.
Kuitenkin on hän luvannut että, jos hän saa testamentin, eikä akka muuta mieltänsä viime minutilla — sillä hän on tukala — niin on hän, akan kuoltua, kutsuva meidät Eläintarhaan mässäämään, niin ett'ei sen vertaista ole kuultu tällä vuosisadalla.
Muuten voi hän hyvin — ja "lähettää ahkerasti kertoen terveisiä"; — sillä, sanoo hän, Feliks on riivatun toujouro poika; ja siinä on hänellä oikein.
Tule sinä vaan tänne, niin me juottaisimme sinulle koko Lethe'n rakuuna-punssia.
— No, vielä — surullinen uutinen. Pieni Leopoldine — sinä muistat kai hänet? Niin, tietysti! Tiedätkö, minä en ole nähnyt häntä isoon aikaan; mutta eilen kohtasin minä hänet erään — paltun seurassa; suo anteeksi, gendarm oli se oleva. Hän on siis tässä tilassa kehruuhuoneessa laillisen puolustuksen puutteessa. Vahinko, ett'ei meidän puolustuksemme auta, muuten niin meidän tulisi pelastaa viattomuus — vai kuinka?
Tuo kunnon Gyllensvingel — miesparka asioinensa! He ja karhut ovat epätoivossa; hän ainoastaan on tyyni. Kuukausi sitten tuli hän ylös minun luokseni ja pyysi minulta saada kömpiä konttooriini. Niin ymmärrettävää. Kohta sen jälkeen tuli kaksi Väinön kotkaa ja kysyivät minulta, olenko minä nähnyt herra Gyllensvingel'iä. En — tietysti. He näyttivät vähän epäluuloiselta, mutta minä otin kunniata tuottavan ryhdin, ja he menivät. Sitten kurkistin minä konttooriin ja sanoin: Kas niin, nyt ovat he poissa; mitä sinä täällä teet? Niin, katsos, minä luen Napoleonin monologia Nikanderilta? Sitten tarkoitti hän että minä olin käyttänyt itseni tuhmasti, kun en maksanut heille, koska hänen nyt tulisi asua minun luonani tuokemmaksi. Minusta olisi se synti hauskalle ystävälleni — ja minä maksoin. Se oli viisisataa, ilman korkoja ynnä muuta. Kunniani kautta, eikös hän tule minulle kalliiksi, ennenkuin hän ehtii temmata mamselli Anton'in. Suo anteeksi, se on uusi ilmiö täällä. Mamselli Anton on nimittäin rikkaan Anton'in tytär; pieni hohko, joka ennen oli ollut sullottuna ruukkuun ja vasta nyt tullut istutetuksi rabattiin neiti Attalien viereen, jonka sinä tunnet.
Hän on saanut "sivistyksensä" eräässä pappilassa ala osassa maata ja on tavallisen sievä katsella; mutta saamaton ja tyhmä — kuni Jumala tiesi mikä lintu hyvänsä. Kyllin siitä, siellä on nyt Gyllensvingel käynyt ja on sangen hyvissä kirjoissa äitin ja neitin luona, mutta hänellä ei näy olevan onnea tytön eikä isän luona. Siellä on Berndtsson taasen sangen hyvällä kannalla.
Hän "liipattu" mies, tuo Berndtsson! pitää itseänsä niin pyhänä ja hienona; lukee Marieberg-tutkintoa varten ja taitaa "konilliset sektionit". Se olisi minusta alhainen näytelmä, jos hän jäisi tuohon ujoon veitikkaan. Sen on Gyllensvingel, tuo kunnianpascha, saapa — joko sen tai niin olen minäkin rahoittani.
Yleisesti meidän ystävällämme on enin onnea akkojen luona; ja se on onnettomuus meidän vapauden aikonamme, joka sallii tytöllä olla oman tahdon ja joskus tehdä vallankumouksiakin hallitsevia kohtaan. Sinä uskonet, että hän on kohdannut sekä hyvää että pahaa, "Svingel" parka. Sinä nait kai — niin, se oli totta, sinä tunsit hänet varsin. — "Tupsu", hän, pieni ukko kaapussa, jota sinä peikontapaisesti musersit kadulla. Hänellä on kaunis tyttö talossansa, jonka sai nähdä ainoastaan sunnuntaina, kun hän "Rynnäkkökypärin" ja "Tupsun" seurassa vaelsi niin kilttinä kirkkoon. Tuon oli "Svingel" parka nyt saanut tietää, ja kun ukko pienokainen on jonkunlainen notarius, joka jättää papereita Tukholman korkea-arvoisiin, hyvin kunnioitettaviin ja vaan kunnioitettavin oikeuksiin, ja akka neuloo hattuja, niin kiipesi hän sinne ylös ja puhui ukon kanssa eräästä "processista" ja tilasi hatun sisarellensa, sanoi hän. Tällä tavoin tuli hän perheen luo, ja nyt vaati hän herrasväen näytelmiin, silmänkääntäjäisiin, nuoralla tanssijaisiin ja apinoita katsomaan, ja oli vallan kauhistavan huvittava. Akka ihastui niin paljosta kunniasta, ja tyttö on niin kutsuttu ottolapsi, se on, jonkunlainen elinomainen herrasväki Tupsun ja Rynnäkkökypärin luona; niin ei viipynyt kauan, ennenkuin hänellä oli tuo äitihempukka puolellansa. Nyt saattoi hän olla vähän rohkeampi, mutta se ei menestynyt. Tyttö raivosi ja oli tainnut lukea lain meidän "Svingelillemme", niin että hän päivään, kahteen, sen jälkeen näytti typerältä kuni nahka-kaschetti, jolla joku rovasti on maannut päivällissijaa.
Mutta se taukosi sitten, ja äiti taisi vakaamielisesti ryhtyä leikkiin. Kulta isä, jonka luo tyttö tahtoi paeta, pelästyi kuni ruukku; mutta kyllin siitä — tyttö on nyt poissa. Itse Rynnäkkökypäri ei tiedä sanaakaan, missä hän on, ja "Svingel" on etsinyt häntä, niinkuin hän olisi kadottanut nuppineulan.
Jaakko kertoi eilen, että löydettiin erään tytön ruumis järvestä, Eläintarhan kaivon luota; se olisi ikävää "Svingel" paralle, jos hän kutsuttaisiin vieraaksi poliisiin. Kuitenkaan ei se kai ole niin vaarallista; mutta ystävämme on kuitenkin peloissaan, että historia tulisi Anton'in korviin; se olisi kaunis kepponen siinä luvussa sekä hänelle että minulle.
Niin vietämme me päivämme viattomassa ilossa, niinkuin veli huomaa, ja tarvitsemme ainoastaan sinua, saadaksemme liittokuntamme täydelliseksi. Meillä molemmilla olisi hiukan hauskaa Gyllensvingel'in kera — vai mitä?
Muuten on täällä aurinko ja kesäpäivät; saattaa ripustaa silavan-sivun jollekulle seinälle Munkbro'hon päin, saadakseen ottaa sen paistettuna alas tunnin kuluttua; koirat tahtovat tulla hulluiksi, kuni sanomalehdetkin, ja molemmilla tarvitsisi olla kuonokoppa; muuten on vesi Riddarholm'an kanavassa vihreätä — niin että me täältäkin näemme luonnon rikkauksinensa. "Blåporten'illa" on ahvenia, ja suuria rapuja kellari-solen'issa ja niin edespäin.
Tule tänne! Tule tänne! Jätä vihreä-herkut sinne; anna isä-ukon, tuon kunnon miehen, hoitaa itse itseänsä, ja tule tänne. Täällä on sinulla kuitenkin parhaat ystäväsi, hauskoja veitikoita tyyni, ja niiden joukossa parhain kaikista, nimittäin
Sinun uskollinen esirukoilijasi
Theophron Löwenpil.
Tukholmassa kesäkuulla.
Berndtsson vapisi kuni haavanlehti (tämä on tavallinen lause) kirjettä lukiessansa. Hän vuoroin vaaleni kuni kuollut, vuoroin hehkui hän kuni suonet olisivat tahtoneet paukahtaa poikki. Kuitenkaan ei tässä tunteessa ollut vihaa Gyllensvingel'iä kohtaan, sillä ei tiikeriä vihata, vaikka kauhistutaan, kun hän on saavuttanut saaliinsa ja raatanut sen metsän syvyyteen. Sitävastoin kauhistui hän Emilin kohtaloa.
Hän pani kirjeen luotansa ja vaipui syviin ajatuksiin.
— Se taitaa kuitenkin olla ukkoparka, joka on piiloittanut hänet, — sanoi hän itseksensä. — Tupsu parka!
— Sinä näytät olevan synkällä mielellä, — lausui Frans; no, sehän oli kai kaunis historia?
— Varsin kaunis.
— Kyllä, mutta vallan tavallinen. Tuo tyhjäntoimitus tuopi sellaisia tyhmyyksiä mukanansa, ja rakas Gyllensvingel'inikin samoin kuin koko liittokunta ovat komplotti tyhjäntoimittajia. Sinä näet ne melkein jokainen vahdinmuutto Kaarle III:n torilla; tunkien itseänsä väkijoukon läpi lorgnetti silmäkulmilla ja ylpeyttä joka jäsenessä. Sinä uskonet, he pitävät itsensä kukkina nuorukaisten joukossa … minä olen ollut yksi niitä, … he eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin silohansikoittuja ja kornetteja käyttäviä hampuusia.
— Kyllä, sen minä uskon, — vastasi Berndtsson lyhyesti.
— Kyllä, — jatkoi Frans. — Tavallinen hampuusi tulee toimeen risoissansa … nämät tulevat toimeen muotillisilla velaksi otetuilla vaatteilla; molemmat voittavat enemmän hävyttömyydellä ja molemmat ovat todelliseen sielunviljelykseen katsoen samassa henkisessä raakuuden kannassa.
— Tiedätkös, — jatkoi hän vakaasti, — tiedätkös, käy huonosti vanhalle Europalle: hänellä ei ole mitään nuoruuden-voimaa. Vapaus on kysymättömänä ja käsittämättömänä; vanha on tullut tieltä pois, eikä mitään uutta ole sijassa. Vapaus viljelemättömänä, uskotta, rakkaudetta, ei ole kujeeton vapaus, jonka kautta kunnia pelataan pois, omatunto, isänmaa ja oma sydän.
— Sinä tuomitset ankarasti, — sanoi Berndtsson, jotakin sanoaksensa.
Frans hymyili surullisesti.
— Niin, ehkä; se on mahdollista minunkin kanssani samoin kuin viinan juopon kanssa, joka on kääntynyt ja mennyt raittiuden seuraan, he ovat aina enemmin sanatillisia, mutta ainoastaan senvuoksi, että he kaikkein parhain tietävät kirouksen ja seuraukset. Ei, Berndtsson, minä en saata tinkiä kirjaintakaan. Se, joka on toivottomin meidän toivottomassa sivilisationissamme on juuri tämä typeryys, tämä tunnottomuus, joka yhdistyneenä rajattomalla vaatimuksella, löytyy meidän sivistyneissä nuorukaisissamme, ja tämä tylsä apinoimisen pyynti, joka on sivistymättömissä. Missä löytyy ehkä se voima, joka rakentaa jotakin uutta tuolle mädäntyneelle vanhalle? Me näemme ja surkuttelemme, että alituisesti tahdotaan taasen paikata jo kerran lahonnutta; mutta meidän tulee itkeä niitä, jotka rakentavat tuon uuden. Pharaojen vanhain jättiläis-palatsien katolle rakentaa nyt kerjäläismatkue viheliäisen majansa — ja sanottakoon vanhasta ajasta mitä tahansa, mutta uusi on niin paljon kehnompi, ett'ei sillä ole tahtoa eikä voimaa.
— Mutta on useita, jotka — virkkoi Berndtsson, — jotka pitävät sitä vähän parempana. Sinä ja minä…
— Niin, meitä on kaksi. Tunnetko usiampia?
— En, en nuorten joukossa.
— Ja me kaksi, Berndtsson, emme ole suurin paremmat; minä olen ollut syvälle vaipunut ja olen noussut, ja sinä … sinä tahdot naida rahoja.
— Minäkö?
— Niin kyllä, Berndtsson; siitä en minä pidä, se on valhe omissa, tuon tyttö-paran, koko maailman ja Jumalan silmissä.
— Mutta Frans!
— Sinä et saata suuttua minulle, rakas Berndtsson, mutta sinä olet onnenetsijän alku. Sinä tahdot etsiä onnea: mitä se on? Niin, sinä et etsi onnea, vaan tahdot välttää onnettomuutta, sitä, että olla köyhänä, kuni sanotaan; eikö se ole niin.
Berndtsson oli vaiti.
— Näetkös, sen laita on sama kuin monen muunkin; että kun tahdotaan välttää toista, niin joudutaan toiseen paheesen. Annas olla, että sinusta tulee rikas; tiedätkös, senvuoksi et sinä ole onnellisempi.
— Mutta sinä luulet, että…
— Niin, sen teen minä, rakas Berndt; anna minun nähdä, ett'et sinä uhraa tärkeintä elämässäsi, perheellistä onneasi, mitättömällä rahalla; ei osteta itseänsä autuuteen, ja sinä … mutta siitä toinen kerta. Mutta yhtä hyvin, täällä tunnen minä kuinka tulee olla, — lisäsi hän, osoittaen sydäntänsä.
Berndtsson'in ajatukset olivat ainoastaan kiintyneet Emilin katoamiseen, niin että ystävän sanat laskeutuivat hänen sieluunsa kuni uinailevat jyvät kylväjän kädestä putoavat maahan, joka heti peittää ja piiloittaa heidät. Mutta joku aika sen jälkeen ovat net juuri nämät kylvetyt jyväset, jotka peittävät tuon paljaan maan vihannuudellansa, ja vielä muuan aika tuon jälkeen kantavat ne monenmoisia hedelmiä.
Niin ei ainoa todellinen sanakaan katoa — vaan se kylvetään; se haudataan hetkeksi, unhoitetaan, poljetaan; mutta toisella kerralla työntää se itsensä taasen esille ja kasvaa — eikä kukaan tiedä, kuka jyvän kylvi, joka sitten laihon kantoi, vaan ne, jotka korjaavat, luulevat sen itse tehneensä.
Ne ovat juuri nämät laihot, jotka muodostavat aikakausien pienen kapitali-voiton, ja kuta enemmin me kylvämme, sitä suurempi on laiho toisena aikana, jota emme me saa nähdä, sen vuoksi että meidän nimemme ovat unhottuneet ja taistelut, joissa olemme taistelleet säikähyttääksemme sitä pivollista totuudesta, joka meillä oli kylvettävänä, varpuisilta, jotka aina koittavat hävittää itse siemenen.
Frans tarkasteli ääneti ystäväänsä.
— Sinä olet surullinen, Berndtsson, — sanoi hän vihdoin; — se on sinulle hyvä, se tuottaa sinulle siunausta ja iloa.
— Sanotko niin? — huusi tuo nuori mies ja hypähti ylös; — sanotko niin? Sano toistamiseen. Tuo suru tuottaa sinulle siunausta ja iloa.
— Niin, niin, siunausta ja iloa! — sanoi Frans liikutettuna, tarttuen ystävänsä käteen. — Jumala siunatkoon sinua, Berndtsson … onnea ja iloa.