TAASEN ERÄS KIRJE.
Tuskin oli Berndtsson palannut kotiinsa huoneesen Tukholmassa, kun jo pöydällä oleva pieni ja lyhytvartinen kirje kääntyi hänen huomioonsa.
Hän arvasi että se oli Helmeriltä, avasi ja luki sen:
Veli Berndtsson!
Sinä olet, kuten minä varmaan tiedän ja tunnen, kunnon mies aina sydämen sopukkaan, ja sitäpaitsi ainoa, jonka luo minä saatan kääntyä.
Asia on nimittäin se, että minä pidän eräästä tytöstä, joka nyt asuu Tukholmassa, mutta häntä taitavat, kuni rovasti sanoo, vartioida lohikäärmeet ja kyyt. Mutta sinä olet tuttu talossa. Siis ota myötäseuraava lippu ja vakoile tilaisuutta, ja niin otat sinä vastauksen, ymmärrätkös, mutta älä pistä nenääsi kirjeesen, vaan lähetä se tänne minulle. Totta sanoen olen minä ollut tilaisuudessa pyytää sinua suullisesti; mutta kirjallisesti käy se paremmin.
Vastaus lähetetään kirjeessä rovasti Mollén'ille, Rödeby'n pappilaan, suoraan sanoen, senvuoksi että äiti, joka on niin hyväntahtoinen, ei saata antaa kirjeeni olla koskematta, vaan murtaa net kaikessa viattomuudessa; se on tapahtunut muutamia kertoja, mutta nyt ei saa tapahtua; sillä äiti on vallan jalou rakkaasta pojastansa
Vanha toverisi
Carl Helmer.
Tuolla myötäseuraavalla kirjeellä oli päällekirjoitus: Lina Anton.
Käteen.
Berndtsson saattoi olla tuskin nauramatta.
— Niin, juuri kaunis toimi, — sanoi hän itseksensä; — mutta hän luottaa minuun, ja he rakastavat toisiansa, siis…
Nuorukainen ihmetteli itse itseänsä, että hän sellaisessa kovassa iskussa saattoi jäädä niin tyyneksi.
Fransilla on oikein, — sanoi hän; — nyt vasta ymmärrän, ett'en minä rakasta häntä niin paljon, kuin tarvitaan häntä onnelliseksi tehdäkseni ja itsekin tulla siksi. Kaitselmus ei siis mahda tahtoa, että joku Berndtsson niminen tulisi rikkaaksi — mutisi hän itseksensä, rientäen ulos kaupungille.
Hän riensi Åland sopukkaan hyvin tunnettuun N:o 10:neen, mutkitteli itsensä ylös noita pimeitä portaita ja saapui vallasväki Blomros'in luo.
Rouva oli yksin kotona.
Tuo pitkä ihminen näytti äkeältä ja jorolta, mutta selkesi jokseenkin, tuntiessansa taasen luutnantti Berndtsson'in.
— Oh, nöyrin palvelijatar, herra luutnantti, sangen huvittavaa saada nähdä herra luutnanttia… Kohta vuosi sitten kuin meillä oli kunnia; olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! lausui hän ja avasi oven tuohon niin kutsuttuun etuhuoneesen.
Nyt tuli pitää hyvä mieli. Berndtsson vakuutti, että hän "usein oli aikonut, vaan hän oli pelännyt tulevansa vastukseksi", ja niin edespäin.
Rouva puolestansa vakuutti, ettei "niin rakas vieras" saattaisi tulla millään tavalla vastukseksi, ja niin edespäin.
Vihdoin kysyi vieras notariusta.
— Niin, Herran Jumala, Blomros parka, hän on ollut jonkun ajan varsin kivulloinen ja hänen täytyy joka ilta käyskennellä kaksi tuntia. Ah niin… Hän tulee kyllä pian; luutnantti tuskin tuntee hänet taasen, hän on niin ransistunut. Minä sanon monta kertaa: "Blomros'iseni, älä laske surua niin sydämelle … kiittämättömyys on maailman palkka. Katso minua, Blomros, kuinka minä pidän ryhtini ja turvaan Jumalaan; sillä se on minun yksityinen ajatukseni, että Jumala lopulta auttaa". Niin, mutta mitä minun saarnani auttaa! Ei niin paljoakaan kuin "gratia probata" sitä, joka on katkaissut kaulansa. Kas, ukkoseni on heikko, sangen heikko ja hyväsydäminen, niin, Jumalani, niin hyvä sydäminen, että saattaisi varastaa vaikka nenänkin häneltä ja sydämen ruumiista.
— Onko tapahtunut joku onnettomuus?
— Kah, eikö luutnantti ole sitä kuullut, joka on joka miehen suussa?
— En, minä olen ollut maalla.
— Ah, Jumalani, Herraseni luutnantti! Niin, luutnantti näki kai … niin, sen teki luutnantti … tuo tyttö, jonka me armeliaisuudesta olimme ottaneet kasvattaaksemme?
— Kyllä.
— Niin, se oli kaunis kappale. Nähkääs, Jumala varjelkoon, mamselli luuli, että hän näytti joltakin … "kaunis nahka se menee hiiteen", sanoo sananlasku; mutta sitä eivät sellaiset mamsellit koskaan muista. Ja niin luuli hän, että meidän perheemme oli liian halpa; silla nähkääs luutnantti, arkina niin juomme Blomros ja minä vaan vähän olvijuustoa iltasilla; mutta hieno mamselli on liian hieno.
— Ja sitten?
— Niin, nyt saapi luutnantti tietää, että tämä on vakaamielinen perhe sekä Jumalan pelvossa että niin edespäin; sillä sekä minä että Blomros käymme joka pyhä kirkossa, on paha sää tai kuurosade, yhtä kaikki, kuuntelemassa Jumalaa, sielun uhria, ja sen luutnantti tietäköön, että tyttö aina sai olla kanssa ja kuulla Jumalan sanaa, ja sitten meidän kanssamme sai hän kaalia ja sangen hyvää ruokaa, häpeä sanoa, niin ett'ei mitään hengellistä eikä maallista puuttunut.
Rouva veti henkeänsä.
— Vielä niin, en tiedä, mutta hän rupesi, meidän tietämättämme, alhaisen väen seuraan, ja niin … kerran oli hän poissa. Se oli häijy kappale, ja jollei se olisi ollut Blomrosille vastenhakoista eikä meistä olisi tullut veisu koko kaupungille, niin olisimme me varmaan antaneet poliisin ottaa selko hänestä, sillä kas, me olemme elättäneet ja vaatettaneet häntä, ja vaikka hän ei ollut laillisesti pestattu piika, niin olisimme me voineet ottaa hänet takaisin laillisesti; mutta kas, Blomros ei tahtonut ja on pyytänyt minun antaa armon käydä oikeasta, ja koska Blomros on kivulloinen ja heikko, Blomros parka, niin luulin minä, että se oli niin hyvä, kun hän oli teillä tietämättömillä.
— Mutta, eikö ole mitään aavistusta.
— Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs ihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät koskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja himojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden kurottaminen omaa henkeänsä kohtaan. Ja minä lähetin Blomros'in … niin, minä käskin, että hän menisi raatihuoneesen katsomaan; mutta se oli toinen, niin varmaan on hän hengissä… Oh, hän ei ole pelannut loppuun, hän, tuo ilkinen kappale; mutta sen minä sanon, että minä vaan narraisin, jos hän tulisi kehruuhuoneesen.
Berndtsson oli nyt tyytyväinen, eikä hänkään ollut luullut, että tuo suloinen tyttö olisi saattanut antautua itsemurhaan, mutta saada selvä hänestä ennen rouva Blomros'ia tai Gyllensvingel'iä, siinä oli keino. Ja sitten?
Sellaisilla nuorukaisilla ei ole koskaan mitään sitten; kaitselmus ohjaa sitä asiaa.
Rouva Blomros tyhjensi koko sappivarastonsa Emilin yli, eikä hän ollut lopettanut, notariuksen sisään astuessa.
Tuo pieni suu vieläpä näytti pienemmältä kuin ennen, hänen laihat kasvonsa laihemmilta ja kelmeimmiltä.
— Tunnetko vielä vierastamme? — kysyi rouva.
Notarius lähestyi ja sydämellistä iloa osoittava valo leveni hänen kasvoillensa.
— Ah. se on luutnantti Berndtsson, — sanoi hän; sydämellisesti tervetullut.
— Minä istun juuri ja puhuu meidän kadonneesta kuikastamme. Luutnantti on ollut maalla, eikä hän tietänyt koko tuosta haikeasta historiasta. Niin. se on kaunis historia.
— Niin, Emili parka! — huokaili notarius.
— Parka!… Niin, se juuri on paroitettavaa, kuikka, jonka me armeliaisuudesta otimme, juurikuin ojasta, kuikka, jonka me olemme antaneet käydä rippikoulua, oppia tanssimaan ja soittamaan ja oppia kaikki konstit, mitä on! Kiittämätön olento, joka juoksee pois luotani, jolla on niin paljon tilauksia! Eikö tuolla sisällä ole kaksikymmentä hatunpohjaa neulomatta; mitä voin minä yksin tehdä vaan kahdella kädellä? Ja niin juoksee hän tiehensä, juuri nenämme edestä! Ei, Blomros, olisin minä mies, niin en minä jättäisi sitä asiaa, ennenkuin kaikki otettaisin ojennuslaitokseen; mutta mitä voi yksinäinen, turvaton, heikko nainen tehdä?
— Mutta minä unhotan vallan, että meillä on vieraita, — sanoi hän vihdoin, rientäen ulos.
Notarius istui, katseensa jäykästi lattiaan kiintyneenä ja hän hypähti,
Berndtsson^in kysyessä: — Kuinka on sen laita?
Ukko katsahti ylös ja tunsi taasen jotakin, joka antoi luottamuksen
Berndtsson'in sanaan.
— On huonosti, hyvä luutnanttini.
— Kuinka niin? puhukaa! — sanoi nuorukainen innokkaasti.
— Niin, nähkääs luutnantti, — toisti ukko, pelon alaisesti katsoen oveen päin. — Niin, nähkääs luutnantti, äitillä, joka on kaikessa nyt vähän väärin Emiliä kohtaan.
— Niin, minä tunnen historian alun. Gyllensvingel…
— Niin … vai niin, niin, sitten tietää luutnantti kaikki tyyni.
— En, en kaikkea, paras notarius; minä arvaan…
— Mitä?
— Että te…
— Että minä … mitä sitten?
— Että te tiedätte, missä Emili on … että te olette pelastaneet hänet.
Ukko puristi päätänsä: — En!
— Kyllä, parahin notarius, puhukaa suoraan: te tiedätte, missä hän on; no älkää epäilkö minua … mutta minä en pyydä häntä nähdäkseni.
Tuo vanhus tarkasteli Berndtsson'ia ja hymyili hyvin.
— Luutnantti on kunnon nuorukainen, — sanoi hän; — te ette halua kohdata häntä?
— En.
— Ja te lupaatte, ett'ette etsi häntä?
— Niin.
— Luvatkaa Jumalan kantta!
— Kyllä, Jumalan ja autuuteni kautta.
— Ettekö mainitse kellenkään tässä maailmassa sanaakaan?
— Niin.
— Niin, se on kyllä … se näkyy teistä, että se on kylläksi. Niin, minä tiedän missä tyttö on; mutta siinä ei ole kyllin.
— Kuinka niin?
— Niin, nähkääs, kun hän katosi, jätti hän kaikki parhaat vaatteensa jälelle, ja ne on nyt vaimoni pannut lukon taakse, ett'ei voi saada ulos lankaakaan.
— Eikö mitään muuta.
— Niin, se on kyllin siitä … sillä nähkääs luutnantti, se on kuitenkin vaimoni, joka ansaitsee sen vähän mitä meillä on, ja minulle on tekemätöntä roposen saaminen, siis en minä saata auttaa tuota lapsi parkaa.
— Sen voin minä ehkä auttaa, — sanoi Berndtsson. Kas tässä palkkaneljännekseni, se ei ole paljon, mutta vähän aluksi.
— Oh, kuinka se käy laatuun?
— Kyllä, ottakaa; eihän se ole teidän tähtenne, paras notarius.
— Niin, se on tosi, — lausui notarius, pistäen rahat taskuunsa; mutta, — lisäsi hän, viivähtäen, — te ette saa kertaakaan kunniaa niistä, sillä jos minä sanon, että se on nuori herra, joka on antanut ne hänelle, niin ei hän tahdo ottaa niitä.
— Niin, olkaa vaiti, notarius, mutta auttakaa häntä.
— Minä pyydän anteeksi, sanoi rouva, sisään astuessansa, — että minä olen niin kauan viipynyt ulkona, mutta mitään Emiliä ei meillä nyt ole, joka kävisi talouden-toimissa, vaan minun täytyy itse työskennellä omin käsin kaikissa.
Tämä näkyikin; sillä rouvan kädet olivat punaset ja selvästi hiljan pestyt.
— Noh, Blomros … hm, sinä näytät vähän hauskemmalta; niin on se, että saa rakkaan vieraan. Olenpa minä monta kertaa sanonut: kiltti Blomros, sinä et saa istua aina yksinäsi, vaan kutsukaamme tänne vanha sihteeri Stenqvist tuolta vastapäätä, niin voit sinä pelata lautaa vähän ja haihduttaa surun. Mutta ukko ei tahdo mitään, vaan hänestä on suoraan tullut ihmisvihaaja, sittenkuin tuo kuikka petti hänet. Niin, se on syvästi koskeva hänen isällistä sydäntänsä, nähdä itsensä petettynä … ja minä … minä, joka olin kuni äiti tuolle häijylle kappaleelle, en minä koko öinä makaa ja kastelen sijani kyyneleillä; mutta kohta ovat kyynellähteet kuivuneet, eikä kannata itkeä sellaista maankulkijaa.
— Ho, nyt on suru poissa, äitiseni, — sanoi notarius, — minä en välitä vähääkään Emilistä; hän saa olla siellä kuin hän on, äiti, ja me vanhat saamme huvitella itseksemme.
— Niin, sen sinä sanot, joka et tee kortta ristiin perheen hyväksi … niin Jumala nähköön, sillä en minä tarkoita mitään pahaa, sillä sinä raukka olet niin kivulloinen, ett'et sinä juuri mitään jaksa.
— Me toivomme, että notarius tulee paremmaksi, — virkahti luutnantti.
— Niin, jos niin hyvin olisi, mutta Emili on kyllä lyönyt naulan hänen ruumis-arkkuunsa.
— Ei vaarallista, äitiseni, — nauroi notarius; — minä oikein tunnen itseni terveemmäksi taasen; se oli hyvä käyntituuri, kuin minä tein ja niin tapasin minä tämän kunnian ystävän … luutnantti Berndtsson'in … ha ha ha, minä olen oikein keveä sydämeltäni.
Keskustelu sai toisen käänteen, ja notarius oli saanut rattoisuutensa.
* * * * *
Kun Berndtsson myöhään meni kotiin, mutisi hän itseksensä.
— Kas niin, nyt olen minä siinä taasen. Kauniita "aspekter" köyhälle luutnantille, oikein kaunista! Olla homme d'affaires toisen puolesta rikkaan tytön luona ja olla rakastunut korvia myöten köyhään… Ah, se on suloista!
Hän ei saattanut olla hymyilemättä, ajatellessansa todellakin omaa asemaansa.
— Ehkä Fransilla oli oikein; ehkä! — Tämä oli hänen jälkivärsyssänsä, hänen viimeinen ajatuksensa illalla ja ensimäinen aamulla.