TYTTÖ.
Berndtsson teki, vaikka jotenkin raskaalla mielellä, — sillä hän meni nyt ambassadörinä, kirjeenkantajana, tai miksi sitä tahdotaan kutsua — luonna käynnin Anton'ille.
Hän löysi perheen koossa ja ystävä Gyllensvingel'in siellä, hauskalla tuulella, kuni tavallisesti. Tuo hauska mies laski leikkiä neiti Attalien kanssa, jolla oli hyvä vivahdus mielevyyden halusta, jokin, joka on yhtä tavallista kuin tuo todellinen mielevyys on harvinaista. Silloin ja tällöin sanoi tuo kohtelias nuori mies muutamia liehakoitsevia sanoja Liinalle, joka kuitenkin näkyi ottavan net vastaan samalla tavalla kuin tottumaton pallonlyöjä pallon; nimittäin niin, että hän kadotti kaiken suloisuuden.
Gyllensvingel'iä näkyi kuitenkin jotenkin Berndtsson vaivaavan, jonka onnistui paremmin saada ystävällinen hymyily "hölmön" huulille; mutta saada puhua hänen kanssansa tai jättää hänelle kirje oli mahdotonta. Sen sijaan syötti patruuna häntä muutamilla historioilla ja tavallisilla trivialisilla reflexioneillansa, joita hän luetteli samoin kuin kippari viinilistaansa. Selvää oli, että ukko sydämellisellä ilolla näki Berndtsson'in tulevan, sillä hän ei saattanut ottaa osaa vapaaherrattaren ja neitin kaunotaiteisiin keskusteluihin paruunin kanssa eikä edes koittaa vetää vertoja heille helpossa ja huvittavassa kanssapuheessa.
Kuin pappa antautui keskustelun syvyyteen, niin tarttui vapaaherratar aina keskustelu-rihmaan ja kietoi "rakkaan ukkonsa" ajatukset niin, ett'ei hän tuntenut taasen yhtäkään niistä. Hänellä oli omituinen taipumus niitä lumoamaan, jonkunlainen à la Bosco. Kun patruuna esitti jotakin aatetta, joka saattoi jokseenkin vastata pientä merisikaa, niin muutti vapaaherratar äkkipäätä sen kyyhkyiseksi. Sanalla sanoen, patruunaa ei huvittanut keskustella sekundantin kanssa, jos kohta muutos olikin imarteleva. Hän rupesi nyt maanviljelykseen, aine, joka sopi, koska Berndtsson nykyään oli ollut maalla.
Saatiin tietää, että palkkuvehnä oli jokseenkin oivaa ja että taivaan-ohra antoi hyvän sadon. Saatiin vieläkin tietää mitä vehnä ja ohra maksoi aina sitten Suomen-sodan, ja nyt tultiin sota-näyttämölle, josta hän otti muutamia esimerkkiä urhoollisuudesta — Kaarle kolmannentoista, sekä kuinka hän oli etsinyt, vaan ei löytänyt, — sankarikuolemaa; jotakin, jota ei kukaan vastusta; ja niin tultiin siihen, kuinka Kaarle kolmastoista, samoinkuin kuningas Ane'hin vanhakin, kuoli elämäänsä kyllästyneenä, ja vieläpä hänen kuvapatsaastansakin.
Ei ollut ketään Tukholmassa, joka niin pyhillä tunteilla katsahteli tuota kuvaa, jota neljä jalopeuraa ja yksi kaartilainen vartioitsivat. Patruuna arveli, että se oli tahattomasti sen näköinen, myöskin asentonsa puolesta.
Siis sai tuo Berndtsson parka istua siellä raskaalla mielellä eikä keveämmällä kirjeelläkään.
Kuinka saisi hän sen esille? Niin, hän tahtoi katsoa tuota pientä kakaduta ja kuulla hänen puhuvan, mutta se olikin neiti, joka oli hänen suojeliattarensa, ja siis sai hän neitin seuraansa. Ah! neiti antoi kakadun istua sormellansa ja antoi hänen kuhnuttaa päätänsä tuota kukoistavaa poskea vasten ja keskustella; ah, niin liikuttavaa.
Liina jäi sisälle, eikä häntä näkynyt saavan liikkeelle.
Niin kului koko ilta, mutta ei tilaisuutta tullut; ja Berndtsson toivoi sellaista, katkaistaksensa, kun se kuitenkin oli tapahtuva, langan ja esirukoilijan asemasta tulla tuon nuoren tytön uskotuksi.
Supé päättyi — ei mitään keinoa. Mutta yht'äkkiä kuului läppääminen, valkea oli irti.
Vapaaherratar pyysi rohtoja, neiti tuli levottomaksi, että valkea olisi lähellä — sillä jos väkeä paloi sisään "Söder'issä" ei sillä ollut niin väliä, — ja Gyllensvingel, joka kuuli läppäämisestä, että se koski hänen koti-tienoansa, riensi pois. Liina sitä vastoin näytti tyyneltä; mutta kun vapaaherratar sanoi: se on kummallista, että sinä olet niin tyyni, sai hän tämän vastauksen: Minä toivon, että palaa joku makasiini, niinkuin viimeinkin, jokin, joka silloinkin tapahtui.
Patruuna riensi myös pois, kun makasiini oli vaarassa, ja siis oli Berndtsson yksinään jälellä noiden kolmen naisen kera. Tytöt taluttivat äitin läheiseen huoneesen; häntä pyydettiin jäämään, koska vaaran hetkenä olisi joku, johon luottaa, ja siis käveli hän siellä seurahuoneessa yksin Kaarle kolmannentoista ja häntä ympäröivien akkojen kera.
— Rakas Liina, — sanoi neiti, — mene sinä tuonne ulos, jonkun tulee kai puhua tuon tuskauttavan miehen kera. Että saattaa olla niin sivistymätön ja jää. Mutta kohteliaisuus vaatii että… Mene sinä, Liina, minä hoidan äiti parkaa. Kuinka äiti paran laita on? Hän ei saa tulla kipeäksi eikä kuolla pois pikku Attalietansa.
Liinan sisään tullessa, kääntyi Berndtsson ja hymyili nähdessänsä hänen tulevan. Hän pelkäsi, että neiti tekeytyisi kohteliaaksi, mutta siitä ei tullut: mitään.
— Minulla on, — alkoi hän, — teille jotakin puhuttavaa.
Tyttö punehtui ja astui askeleen ta'apäin. Hän oli niin usein saatettu hämille "Liinan luutnantilla", niinkuin Attalie ja vapaaherratar häntä nimittivät, niin että hän melkein pelkäsi noin yht'äkkiä saavansa tuon tärkeän kysymyksen.
— Minulla on teille kirje, — jatkoi Berndtsson, ottaessansa esiin tuon pienen kirjeen. — Kas tuossa … luottakaa minuun, minä olen vastuunkin tuopa, minä tottelen käskyjäni.
Selvä puna peitti tytön posket; niin kauniina, niin enkelihyvänä ja puhtaana ei hän koskaan ollut ennen häntä nähnyt. Se kosee paljon nuoreen tyttöön, että noin astua alas lapsuuden taivaasta ja tulla tavalliseksi ihmiseksi — hän punehtuu aina ja katsoo maahan.
Niin teki nyt Liina; mutta pian hän hymyili, luoden rehelliset silmänsä tuohon uskottuun, ja ojensi hänelle kätensä.
— Kiitoksia, luutnantti Berndtsson; te ette tiedä kuinka suuresti minä teitä kiitän.
— Eriskummallinen kohtalo, — sanoi tuo, — on saattanut niin, että Helmer juuri on valinnut minut… Minä olen äskettäin kohdannut hänen; hän on samallainen kuin ennenkin, hilpeä, suora ja rehellinen henkilö.
— Niin, semmoinen on hän… Mutta suokaa anteeksi, luutnantti, nyt menen minä huoneeseni kirjettä lukemaan. — Ja hän meni ulos.
— Kyllä, aivan kaunista, — mutisi Berndtsson itseksensä, naureskellen; — tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni tapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan. Mitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen armolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi minulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista! Mutta minä tunnen kuitenkin hieman iloa vahingosta; sillä Gyllensvingel'kin polttaa turhaan hiiliänsä. Luonnollisesti Liinasta ja minusta nyt tulee paljoa suuremmat ystävät, kuin ennen ja siis on hän luuleva … ha ha ha! Saattaa tulla varsin oivia kohtauksia jalosta jaloudesta ja mustasukkaisuudesta.
Liina palasi takaisin. Hän näytti iloiselta, kuin lapsi, joka on saanut joululahjan.
— Noh, oliko kirje tervetullut?
— Oli, oli, varmaan oli se niin. Mutta, luutnantti Berndtsson, vielä on minulla yksi rukous…
— Kyllä, kernaasti.
— Luuletteko te, että minä olen kovin vaivaloinen?
— Mikä kysymys?
— Tahdotteko te tehdä minulle sekä Helmerillekin erään palveluksen?
— Kyllä.
— Asia on sitä laatua, että äiti puhuu sellaisella ylenkatseella maahovilaisista, että…
— Ett'ei hänen tule tietää mitään?
— Niin, se on selvää; mutta vielä yksi!
— Kyllä, kernaasti.
— Te tiedätte, että minua pidetään rikkaana.
— Kyllä.
— Rikas tyttö saa aina koko joukon sellaisia, jotka tahtovat hänen rahojansa ja hänet itse päälle kaupan.
— Kieltämättä.
— Jos nyt te, parahin luutnantti Berndtsson, tahtoisitte puhua minulle paljon niin, että…
— Niin että se näyttäisi siltä, kuin…
— Niin.
— Aivan mielelläni, parahin Liina, — sanoi Berndtsson, joka luuli että hänellä oli sisar edessänsä.
— Sillä nähkääs, — toisti Liina, — minä kuulen, että äiti tahtoo päästä minusta niin pian kuin mahdollista, ja saattaisi tulla tarjous, jonka isä hyväksyisi … silloin, kuinka saattaisin minä siitä suoriutua? Mutta jos te noin näkyisitte ajattelevan minua, niin…
— Estäisin minä muita ilmaantumasta?
— Niin, ja sitäpaitsi niin isä pitää teistä, niin että…
— Että ehkä minulla itselläkin olisi saattanut olla toivo? Liina huokasi.
— Minä olen siis käyttäinyt enemmän omatta voitotta kuin viisaasti.
— Mutta, — toisti Liina, — olisitteko te todellakin tahtoneet omistaa minut, vaikk'en minä ole pitänyt teistä? Sillä te olette kunnon hyvä ihminen, kukatiesi parempikin kuin Helmer, mutta tietäkää, Helmer'istä minä pidän … hänestä enkä kenestäkään muusta.
— Ei, parahin mamselli Liina, se ei koskaan olisi saattanut johtua mieleeni.
— Kiitoksia, luutnantti Berndtsson! Olkaa minun ritarini ja asettukaa suosiollisesti väliin, kun joku tahtoo ryöstää tytön Helmer'iltä.
— Kyllä; ja te rakastatte sitten Helmer'iä niin paljon.
Liina silmäili Berndtsson'ia, äänetönnä.
— Niin, — sanoi hän viimeinkin, — niin paljon, ett'en minä voi ajatellakaan itselleni mitään onnea ilman häntä… Nyt on myöhäistä eroittaa meitä; silloin murtuisi sielu… Niin se on, luutnantti Berndtsson, niin se on.
Liina oli niin täynnä totuutta, että sen osoitti jokainen hieno kasvojen juonnekin tuon pienen suukkosen ympärillä ja se loisti jokaisessa tuon kostean silmän säteessäkin.
— Siis päätetty, — sanoi nuorukainen, kätellen häntä, — siis päätetty: te olette minun ystäväni, samoinkuin minä teidän.
— Kiitos, kiitos! ikuinen kiitos! Minä kerron Helmer'ille, kuinka me olemme sopineet; se on vallan välttämätöntä, sillä äitillä on tuhansia keinotteluja, ja itse papukaijakin toisinaan sanoo: Naittaa pois! Naittaa pois! pois! pois! Liina, Liina, pois Liina! Ainetta tutkistellaan ahkerasti.
— Te ette siis ole onnellinen?
Liina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: — Minä saattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta…
* * * * *
Näin tapahtui tuo erinomainen liitto näiden molempain nuorten kesken, ja sillä aikaa kuin vapaaherratar tyttärineen keskusteli tulevaisuudesta.
— Se ei vahingoita, — sanoi vapaaherratar, joka nyt, sittenkuin hän oli ilman vieraita miehiä, tunsi hermonsa voimakkaammiksi, — se ei vahingoita, että nuot molemmat ovat yhdessä; se on todellakin välttämätöntä, että me naitamme Liinan pois; miehet ovat sellaisia, että he vaan etsivät omaisuutta ja kultaa … sinä olet kai huomannut, Attalie?
— Mitä, äiti kulta?
— Sen, että paruuni näkyy tahtovan kääntää kohteliaisuuksiansa sinusta
Liinaan.
— Paras on, ett'ei tuo säveä Liina ymmärrä siitä vähintäkään, — sanoi neiti, nauraen; — ei saata nähdä mitään naurettavampaa kuin Gyllensvingel'in muoto, silloin kuin hänen kokeensa pikku Liinan tunnottomuuden takia eivät onnistu; se on ihmeellistä, että voi olla vallan niin ilman tuntoa.
— Sellaista ei tarvita maalla, ollenkin pappilassa; sellaisessa kartanossa ei löydy mitään himoja… Mutta hänet täytyy naittaa pois, joll'ei nimittäin hän ole kaikkea hävittävä. Sinä tulet vuosi vuodelta vanhemmaksi, lapseni; se aika on jo aikoja ollut, jolloin sinun olisi tarvinnut tehdä mies onnelliseksi ja juuri nyt, juuri kuin sinä olit voittamisillasi … juuri kuin nuot kaikki notkistivat polviansa sinun triumfivaunujesi ympärillä juuri silloin saimme me perhekalleuden kotiin … tuon Liina raukan. Se on todellakin surkuteltava, tuo lapsi raukka; onnellisempi hän, jos hän saisi tuommoisen maineettoman henkilön, kuin Berndtsson; hän on sentään jonkinmoinen ja voidaan näyttää meidän seuroissamme. Hän on köyhä eikä pitäisi niin väliä, kun he vaan jotakin saisivat; ja sitäpaitsi kuuluu hän maalaisrykmenttiin että nuori vallasväki tulisi asumaan jossakin virkatalossa tai pienessä kaupungissa, jossa he voisivat vähällä kyllä huvitella sydämen pohjasta.
— Huvitella? Äiti… Liinalla ei näytä olevan halua tiluksiin; hän on vakava luonnoltansa, niin ett'ei hän välitä maailman komeuksista. Ah, äiti, hän lukee virsiä joka ilta vuoteellaan.
— Niin, hänen on kaiketi vaikea nukkua.
— Ah, se ei näy olevan syynä; mutta kun pikku Liinan rakkahin seura on Maria, niin voi käsittää minkä verran sielun sivistystä pappilassa saadaan, jossa tuskin löytyy "belles lettres", vaan ainoastaan vanhoja postilloja eli, niinkuin Gyllensvingel eräänä päivänä sanoi, "Pyhä sana lammasnahkaturkissa".
— Niin, Jumala suokoon, — sanoi vapaaherratar, — että hän kiintyisi niin, ett'ei hän enään olisi minään esineenä…
— Ihmettelemiseen, tahtoo äiti sanoa.
— Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa, että paruuni ihmettelee hänen — yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on luonnon lapsi… Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.
Kuunneltiin ja kuultiin pian tehtaanisännän tulevan seurahuoneesen.
— Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini … tyhjä, mutta korkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet eivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin. Vapaaherratar oikein säikähtyi.
Näin sanoen astui hän sisään rouvansa luo.
— Kuinka pikku vapaaherrattareni laita on?
— Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi liian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa… Ja kuinka oli valkian laita?
— Ei mitään vaaraa, ei mitään vaaraa.
Vasta aamupuoleen meni Berndtsson sieltä.
Etenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos Tukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä ihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei näe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se olisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä elottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin näissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä ihmettelemme.
— Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina tavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat sijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko kiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka kumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana — ja kaikki on poissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.
Koska — kerran on se kuitenkin tapahtuva — on Tukholmakin oleva saarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt loistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen — yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai muinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja lapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai neliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi muinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui Berndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja, nojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine akkunarivineen.
Mielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen hetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin muinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.
— Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan, sanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä astetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta. Mikä tulevaisuus!… Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa, ihmisyydessä… Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me maksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö jo ole kulunut, — ajatteli Berndtsson, — eikö meidän sivistyksemme ole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia miekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin keveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni miekka, puinen tikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty vaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis galvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten … ja ehkäpä silloin joku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen rakentamiseen.
Berndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon hän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi ainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi kauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa liidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää pääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä joku löi häntä olkapäälle.
— Hyvää päivää, hyvä luutnantti, — lausui notarius Blomros; näin aikaisin ulkona!
— Niin, ja notarius?
— Minä olen ulkona pienellä aamukävelylläni, nähkääs luutnantti.
— Ja Emili?
— Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee … oh, hän nousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.
— Ja hänen luonteensa?
— Niin … näkeekö luutnantti, äiti oli jotenkin yksivakainen … äiti raukka tarkoitti hyvin, on ymmärrettävä; mutta tyttö arveli, että hän oli kuni vähän sorrettu; mutta kas, se oli vaan hyväntahtoisuutta äitiltä.
Tuo hyvä notarius oli niin tottunut nöyryyteen, että hän oli hovisaarnaajan muotoinen, joka kuninkaallisissa maahanpaniaisissa ajattelee, että hänen tulee alamaisuudessa haudata majesteeti.
— Niin, se on selvää, että se oli hyväntahtoisuudesta, — sanoi Berndtsson, joka huomasi, että ukko paljon pani painoa "äitin" tyttöä kohtaan osoittamaan hyvyyteen.
— Kuitenkin niin oli tyttö vähän sorrettu, mutta nyt on hän ilonen kuni lintu ja laulaa … ja laulaa kuni pieni viheriävarpunen, hä hä!
— Hän on siis onnellinen?
— Niin … niin, Jumalan kiitos; ja nyt ei enään ole mitään vaaraa … sillä kas, nyt voi hän itse auttaa itseänsä. Niin, luutnantti, te ette tahdo mitään pahaa tytölle, te olette kunnon mies … hm, kas, minä sanon sen, sillä niin sanoi Emili eilen.
— Emili? Mitä?
— Niin nähkääs, minä tulin maininneeksi teidän nimeänne, ja silloin sanoi hän: — Hänellä on toisellainen ulkomuoto kuin tavallisilla herroilla, sanoi hän; sillä kas, hänellä ei ole suuria ajatuksia herroista yleiseen, ja paruuni ei tehnyt asiaa paremmaksi.
— Ei, sen voin uskoa. Mutta, hyvä notariukseni, missä on hän?
— Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?… Hän on hyvässä, rehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella … vihannassa ruohossa, jonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani … hä hä!
— Ei, minä en tahdo kysyä; siis hyvillä ihmisillä?
— Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan tahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä; hänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa itsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.
— Ja siis?
— Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera, vaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee vispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä torpassa … hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili voi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.
— Kuulkaas, notarius, — lausui Berndtsson, — te saatatte tehdä minulle erään palveluksen.
— Kyllä, kernaasti.
— Mainitkaa minut Emilille … ainoastaan mainitkaa minut, minä tahdon, että hän muistaa minut.
— Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, — oli notariuksen vastaus. — Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.
Tuo pieni mies kulki pois; ja Berndtsson meni vihdoinkin kotiin.
Siellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano, jolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän. Nuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia nuottia, jotka olivat nuottikantimella.
Hänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi toisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: — Onko se ehkä viisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen haaveiluihinsa.
Silloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen paperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli Matthisen "Wiederhall" ruotsiksi.
Sisältö oli juurikuin se olisi ollut kirjoitettu Emilille.
— Juuri niin ajattelin minä, — jatkoi nuorukainen; — juuri niin … juuri niin.