KAKSOIS-HÄÄT.
Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia. Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:
— Kuules, Stolt!
— Jumala varjelkoon luutnanttia!
— Me saamme hyvän kelin.
— Niin, sen minä uskon, jahka vaan tiet puhdistetaan.
— Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja kiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme matkaan.
— Hm, vai niin; minkä sitten?
— Niin, aina Valdemarsborg'iin.
— Kreivin luo?
— Niin.
— Niin, kyllä tapahtuu… Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, hä, hä!
— Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta annas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.
— Voi Herran Jumala, kuinka luutnantti sanoo! En minä ruukkaa…
— Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista, mutta annas olla se tekemättä.
— Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraali
Ferm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: "Tulee
sisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'" ja niin saatiin minä
Armanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.
— Niin, se on hyvä, mutta muista, että nytkin on kylmä.
* * * * *
— Niin, saitteko jotakin? — lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön.
Niin, saitteko jotakin, piiat?
— Mitä sitten?
— Saitteko jotakin hää-kaakusta?
— Emme; mitä se on, kuin hän puhuu?
— Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an piiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä… Nähkääs, tytöt, minä vaan.
— Niin, kauniin pojanhan he ottavatkin mukaansa.
— Niin, eikös ole! Minä kammaan "muntasit" niin, että minä näytän joltakin, sanoin ma.
— Niin, juurikuin kissa kuonokarvoinensa.
— Sanoiko hän niin, Tiina luuskaseni!
— Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt muntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.
— Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut nenällä, ha ha ha!
Niin se olikin, ja senvuoksi kompasana palkittiinkin rähinällä.
Nyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen, joka oli muurilla, ja meni.
— Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt luulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.
Kuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun kaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana sillä aikaa.
Kaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja huonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat hyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se on kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee — se on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän nuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista luonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki saatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme kaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla — jollei taimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina meidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin jollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä oli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä harmaalla yksinkertaisuudella.
Siis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin häitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että Loppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon paistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan; mutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa piippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten, "sivili-vaatteissa", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja valkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja läiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella silkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.
Kapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä matkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen ympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli tehty ja "ukko" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku kaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni egyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa. Vihdoin istuutui vallasväki. Nuot "siunatut hatturasiat" vaivasivat kaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: "Aja, Stolt!" ja Stolt ajoi pois, nyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.
— Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, — sanoi kapteeni; — kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.
— Niin, nyt on jotakin, joka puutuu.
— Niin, kaksi, isä … Göthildakin, —anoi Maria; — muuten olisi hän ollut morsiusneitona tänäpänä.
— Aina sinäkin tulet! — sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä tuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä tuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän vaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.
— Anna hänen puhua, äiti, — sanoi kapteeni ystävällisesti; — näetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin pyhä juhla, jota me tänäin vietämme.
— Niin, ukkoseni.
— Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla kera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.
— Niin, siinä on sinulla vallan oikein.
— Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa … ja sinä, koko elämän on onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä … ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi meille … me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.
— Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.
— Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli, mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.
Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien välillä.
Kello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.
— Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! — huusi Maria.
Kapteeni kääntyi, ja — portailla seisoi vallan todellakin Berndt, heidän rakas poikansa.
— Niin kylläs saat! — uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; — niin kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.
— Se oli somaa, ettäs tulit, — sanoi äiti, — kun et vaan kuni tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.
— Se on sisustettu, äiti kulta! — vastasi luutnantti iloisesti, auttaessansa äitiä vaunuista.
* * * * *
Valdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli Loppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika vaha-kynttilä joukolla.
Vieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka, erityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa loistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut huoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran ennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä kumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat olleet — mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin vihaiselta.
Kynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi kulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat ovet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa seuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi sulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld, toinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.
Oli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin vanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien nuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.
Sitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki komeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.
Toisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat "negligé'ssä". — No, se on tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori perheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä on jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen vivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt kerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä uusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla. Kaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa ja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.
Ei saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen silmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian, joka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa tavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa rikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt kurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin siinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni äitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin, niin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.
Mutta molemmat muodostavat les honneurs kahvipöydässä, ja Maria ei näkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma innolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli Fransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.
Nämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun akat puhuivat, lisäten: "Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin Valdemarsborg'issa oli, saakin hakea."