TAASEN TUKHOLMASSA.
— No, luutnantti on ollut tuolla Valdemarsborg'issa? — kysyi kenraali Jakobsstege lemmityltänsä luutnantti Berndtsson'ilta, sittenkun tämä oli palannut Tukholmaan ja käynyt kenraalin soirréessa.
— Olen, herra kenraali.
— Hän on kummallinen ukko, tuo vanha kreivi; varmaan arvossa pidettävä, sangen varakas mies, mutta kaikkein eriskummallisimmat ajatukset on hänellä.
— Häntä on yleiseen pidetty jalona ihmisenä.
— Ymmärrän, ystäväni, mutta … jalo ihminen, mitä on se sitten oikeastaan? Minä en ole koskaan muuta huomannut, kuin että se on muuan narrilaji.
— Kuinka niin, herra kenraali?
— Esimerkiksi ukko tuolla alaalla, eikö hänen väkensä ole ylen kaikkea määrää nenäkästä! Muuan veljeni poika, nuori Jakobsstege, joka on attaché Pietarin lähetyskunnassa, oli vähällä joutua pulaan tuon jalon miehen roistojen kautta tuolla alaalla … niin niin, minä en puolusta häntä, sillä me olemme tavallansa sukua. Vaimoni on hänen serkkunsa tytär. Niin, nuori Jakobsstege matkusti tuossa seudussa ja muutti kyytiä kestikievaritalossa. No, hän oli kuullut monta kertomusta vanhasta kreivistä, ja silloin sai hän nähdä erään talonpojan rengin, joka näytti tavattoman lihavalta ja väkevältä, niin huvitti hänen sanoa: kuulutko sinä Valdemarsborg'iin. Tuli myöntävä vastaus. "Niin, sen minä voin nähdä, sinä olet niin hyvin syötetty". Silloin tuli mies hävyttömäksi ja tuumasi, että heidän kreivinsä oli jotakin toista kuin, mitä luutnantti luulee, tuollainen siivoton olento! — kuin "ruhka-aateli", sanoi mies.
"Veljeni poika, kiivas luonnoltansa, antoi miehelle korvapuustin. Mutta mitä luulette? Mies lensi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kaulukseen ja heitti — hm — mies oli väkevä ja olisi saattanut kelvata sotilaaksi — heitti Jakobsstegen vaunuihin niin, että oli onni, ett'ei hän murtanut kaulaansa. Onko se säällistä? No kansa, joka kaikki kuului tilustaan, tunkeutui vaunujen ympäri, kuni ärsytetty metsäkarja, ja veljeni poika läksi, iloisena ett'ei saanut enempää".
— Nyt kysytään: eikö joku tuollainen saattaisi kärsiä korvapuustia?
"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella nenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin ei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen — muuten kunnon mies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta hän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi talonpoika-roistojen nylkeä itseänsä".
— Niin, hän on varsin hyvä isäntä.
— Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla saa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi vaan.
— Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, — teidän tulee yletä, parahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.
— Kiitän!
— Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka väittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä hankin hänet johonkin konttooriin — hän saattaa olla kyllin hyvä istumaan jonkun postilaukun ääressä.
— Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä — kaikki rakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä todellisesta urhoollisuudesta.
— Kuulkaas! oikaisi kenraali — sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä — tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen otsassansa.
— Kuitenkin toverit rakastavat häntä ja vieläpä käskynalaisetkin.
— Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen ylähuultansa; mutta minä — minä en pidä lainkaan hänestä — ja siis nuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme muusta — aiotteko te pian naida?
— En tiedä, huoliiko minusta kukaan, hymyili luutnantti.
— Oh, niin minä tiedän — varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää itsiänne — minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko Tallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.
— Mutta, herra kenraali.
— Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä — ha ha ha! — te olette ylentuntoinen herra, armaani — se ei kelpaa asioissa — antakaa tuo olla tekemättä — siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette te välitä tuloista? ha ha ha! — löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka saavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se tapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.
Kuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona, mutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun sitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava samassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan Helmer'in morsiameksi.