Valdemarsborg'in sukukartano

by Onkel Adam

LUONNA-KÄYNTI.

Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa; sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella — hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä, ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.

Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.

Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras, eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.

— Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.

Näillä käskyillä Emma riensi alas, mutta hän kohtasi tuon vieraan.

— Saakos puhua kreivin kanssa? — kysyi hän.

— Kyllä.

— Missä?

— Hän on kirjastossa, mutta tulee heti alas.

— Suvaitkaa minun mennä hänen luoksensa sinne, missä hän on.

Niin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin kuluttua kirjastossa.

Vanha kreivi nousi ylös ja hän katseli vierastaan tutkivin silmäyksin.

— Tervetuloa, parooni! — sanoi hän ystävällisesti ja tuolla liukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin omituista. — Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin jokapäiväisesti.

— Nimeni on Berndtsson, kapteeni Berndtsson.

Vanhus kavahti. — Berndtsson? Minä olen … minä olen kuullut nimenne ennen.

— Hyvin mahdollista, herra kreivi.

Tuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen Frans'ilta ja hän sanoi: — Minä en luule että meidän nimemme ovat olleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on…

— Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra kreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen toimitettavaksi.

— Vai niin … istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän hyödyksenne.

Kapteeni Berndtsson hymyili: — Ette missään, herra kreivi ja … minä epäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.

— Mitä vielä?

— Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan kuolinpesässä.

— Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta … vainajalla oli omituinen kyky saada saamisia kaikilta.

— Ei.

— No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.

— Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.

— Mutta alkakaa sitten!

— Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin. Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen; hänen luonteensa oli … yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen kanssansa.

— Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,
Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden
Jumalatar Eris… Ja teidän asianne? — keskeytti, kreivi itse itsensä,
huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.

— Minä tulin, — toisti kapteeni, — joku aika sitten kutsutuksi neiti du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä, ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän, "koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin". Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. — Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; — "te tunnette minua aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."

— Juliana raukka! — huokasi kreivi.

— "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin ennemmin tahtonut olla… Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.

Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen tunteen — mutta hän vaikeni ja luki.

— Utå'ssa, … niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, — hymisi kreivi itseksensä. — Minä olin Pariisissa, … enkä tullut kotiin yhteen vuoteen.

Vihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia askeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi unhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän huomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta, kummallinen historia! — Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut sen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa uskottelemisella joutilaasta elämästä … ah, kuinka minä silloin olisin kiittänyt häntä.

— Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen testamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa … tapauksen täytyy tulla esiin.

— Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa. Muuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole oikeutta perintöön… Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.

— Mutta kuinka nuori kreivi on…

— Ottava asiani? Minä en tiedä … mutta hänen täytyy tietää se, ja antakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei katumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi. Frans on kohdellut häntä … niin, herra kapteeni, minä lisään … hän on kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti … mutta se on Jumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra kapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte heti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.

— Kyllä, niinkuin kreivi tahtoo.

— Niin, minä toivon niin, minulla on syynä… No, onko teillä lapsia?

— On kaksi, poika ja tytär.

— Kuinka vanha on poikanne?

— Yhden kolmatta vuotias, ja on vänrikkinä R:n rykmentissä.

— Vai niin … luontuu hyvin?

— Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on saanut tehdä yhden matkan ulkomailla.

— Onko teillä varoja semmoisiin?

— Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin tuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää niitä hyvin.

— Ja sen on hän?

— Niin, Jumalan kiitos!

— Tunnetteko te sisareni poikaa Aksel Ernberg'iä.

— Niin, … ehkä hän on täällä?

— On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me tapaamme vielä toisemme.

* * * * *

Kapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin. Frans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin tehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.

Oli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän rupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi Frans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.

— Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea huvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki herroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.

Vanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta kun poika tuli sisään seisahtui hän.

— Mitä isä käskee?

— Ei mitään, Frans, ei mitään; minä tahtoisin vaan puhua sinun kanssasi.

— Vai niin … ja se olisi? — lausui Frans ivailevalla äänellä; onko noilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun halpaan henkilööni?

— Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minä tässä silmänräpäyksessä näin röyhkeytesi… Minkä tähden olet sinä ylpeä?

Frans tahtoi vastata, mutta hän keskeytettiin.

— Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä luule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi sinusta … sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä sentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin ottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.

— Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen… Hyvä isä, minä en ole vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole mikään hätikkö … en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää ystäviltäni, jos minä koskaan…

Vanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.

— Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto, voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta … tässä pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy toisenlainenkin rohkeus … voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin, ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli… Tiedätkös minkälaatuista rohkeutta tuo on?

— Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista, kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän…

— Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi, kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.

— Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia tieteitä, mutta…

— Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta … sinä olet ylpeä,
Frans, se voi asiata auttaa… Onko sinussa rohkeutta.

Poika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.

— Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.

— No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.

Kreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi ja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta hän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.

— Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen … onko se ehkä tarkotus? — lausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.

— Niin, lue … lue ääneesi, Frans!

"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua, että te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan. Mutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan tuomion edessä. — Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä tunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta itserakkaudesta — minä olen tehnyt pahoin.

"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona, muistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt — mutta minä rakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas; te valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen, yksinkertainen minuun verraten — mutta hän oli se, joka sopisi tulla naimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä — teidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta kun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin paljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä, kostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin epäluulon siemeniä sisareni sieluun — te ette, niinkuin minä toivoin ollut onnellinen vaimonne kanssa.

"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon — tuo tapahtui vasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte poissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans".

— Asia alkaa todellakin liikuttaa minua; — sanoi Frans nauraen.

(Jatkaen lukuansa): "Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen sukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä saisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla olisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun sisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. — Minun sisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti lapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen, — kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö — ja kuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt…"

— Mitä? Mitä? mitä on tämä? — kysyi Frans, syösten ylös.

— Missä on rohkeutesi, Frans? — kysyi kreivi kylmästi, mutta sortuneella äänellä.

Frans istui taasen ja alkoi lukea:

"Eräs tyttö — eräs — eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun tuumiini; minä toin ylös…"

Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti vihdoin kirjeen lattialle.

— Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani … et Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat … Frans, sinä olet koreilematta ihminen.

Nuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.

— Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni? Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa … että Jumala on niin asettanut, että sinun täytyy…

— Kuolla! niin — mutisi Frans.

— Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans … oivalla tilaasi; sinun isäsi oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia poikia, kuin sinä … no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi, etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän sen.

Frans vaikeni.

— Kas niin, Frans … ensi kerran kymmenenä vuotena, — sanoi ukko, ojentaen käsiänsä; — tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen vuoteen ole ollut … pojakseni!

Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon polvelle.

— Herra! — sanoi vanha kreivi juhlallisesti, — käännä kasvosi meihin armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra! tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.

— Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. — Se oli kova kamppaus, — lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, — kova kamppaus … minä lankesin syvään … minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi … mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä… Minä muistan, että te minun piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani olin, mutta minä pelastuin … rukoilkaa nytkin!

Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi, innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä silmistä alas nuorukaisen otsalle.

Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän suuteli isänsä kättä, sanoen: — Me saamme nähdä, mitä on tehtävä, mutta rohkeutta on minussa … eikä ainoastaan ylpeyttä, — lisäsi hän suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.

Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä; sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot, jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.

Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.

Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa. Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä, kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.

— Sinun täytyy mennä Frans'in luo, — sanoi ukko Emmalle; — sinun täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.

— Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi oppineelta.

— Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.

Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti sanoa: — Terve tuloa, Emma, tervetuloa!

— Sinä olet kipeä, Frans?

— Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta … yhtäkaikki. Sano minulle, Emma, keskeytti hän tuumansa, — sano minulle, luuletko sinä, että minä olen paha?

Emma loi alas silmänsä.

— Sinä vaikenet … niin, sinä luulet, että minä olen paha … eikö ole niin … että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento … sano suoraan, Emma!

— Rakas Frans, älä kysy minulta; minä … minä pidän sinua … ei, päästä minut.

— Ei, Emma, sinun täytyy puhua.

— Niin, — alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, — minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt … ei, nyt en minä sitä usko.

Frans hymyili.

— Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka minusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana minulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen ihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella, samalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti tipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä … minä tunsin kuinka myrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä tulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä etuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai he tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin. Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen nuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia, jotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa kanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli siis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä Tukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä … minä ylennyin, niinkuin minä luulin. Kreivi — isäni olin sanova — näkyi minusta aina enemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä, hänen mielensä aina supistuneemmalta … minä päätin, ettei hän ymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä … ja tällä tavalla, Emma, — lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, — tällä tavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla, toiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen kuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea… Voitko sinä nyt selvittää tätä?

— Voin, — sanoi Emma, — varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan avannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?

Frans vaikeni.

— Minä en tahdo kysyä sinulta, hyvä Frans, koska se kiusaa sinua.

Frans katseli häntä tarkkaavaisesti.

— Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee sinua.

Emma punehtui.

— Sinä tiedät isän toiveet.

Emma oli vaiti.

— Sinä tiedät net, mutta sinä kauhistut niitä.

— Niin.

— Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani … sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta, joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi … siis, ole tyyni siinä suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!

— Tarvitset?

— Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa, jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.

— Mutta mikä sitten, Frans?

— Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä, nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni … tuo on lohdutus … mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet, jos tahdot pelastaa oksan elämän.

Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle, sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:

— Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja siitä tulee oma kasvi puolestansa.

Frans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti, sanoen:

— Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!… Ja hän juurittuu ja siitä omituinen kasvi tulee… Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta, joka taittui irti ruhosta?

— Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.

— Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,
Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.

Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa, olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.

Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä — kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja käveli ulkona.

— Kuules, — sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; — Kuules, onko tuo työ vaikeata?

— No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.

— Annas minun koittaa!

— No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.

— Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.

— Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?

— Kyllä, rakas Matti, minä tahdon … kas niin, anna minun koittaa.

Kauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi huonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.

— Hi hi … kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa … hän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita… No niin, ei haittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään haittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen kreivi … toruu, toruu, toruu… huis! Minä luulin kärkien tulevan hulluiksi… Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.

— Oikealle päin?

— Niin, tiedän mä, näin, tiedän mä.

— Vai niin, se on hyvä, nyt minä ymmärrän.

Nuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja iloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.

Tullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: — sinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.

— Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla olisi maanviljelys, niin…

— Oikein, Frans, se on oikein.

Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.

Mutta talvi tuli — silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen rinnassa ennen aavistamaton omatunto.

Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen, joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa. Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä, kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja eripuraisista.

Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen — hänellä oli ehkä vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä. Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.

Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi veltostumaan — ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.

Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa. Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina, ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? — sen arvasivat vanha kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan, vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.

Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa, kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi, että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti, lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.