SUKUKARTANON-KIRJE.
Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla, väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme läpikäydä mitä hyvänsä — jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, — ja Jumala on antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.
— Jalo isäni, — sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään lainsäännöllä, — jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen, niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.
Vanhus otti esille heti muutamia papereita pulpetistansa.
— Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli että Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja lankeeman pojalle isän jälkeen — kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa — sekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä heidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö, johon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon omistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon haltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net siellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla tangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan maalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.
"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut miespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan siihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä suljetussa käärepäällyksessä.
"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan pergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan kenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä se sisältää, sitä en minä tiedän".
— Minä en tiedä mistä tuo tuli, — jatkoi Frans, — mutta kun minä luulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia niin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala, leveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto eivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka tahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun ylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä rahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa minulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli — kenraali, se on hyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?
— Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren aikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja miehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa Itä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä kutsuttiin siis Oliv — se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen vuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä kenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut eteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä kohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua hallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän suojeli oppia ja älyä — kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä — ja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko eräässä kirjeessänsä lausuu, "lautasen nuolijoille"; ja tämä näkyi haavoittaneen häntä syvimmin — ei senvuoksi, että hän itse kuului aateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan senvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, "että hän, säästämättä miehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja Ruotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän asetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.
"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai pojan, joka sai nimen Feliks.
"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla kannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun hänen korvissansa.
"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja Nördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti silloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä seikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja muonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan puutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei Ruotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen ilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:
"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen jalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka puolesta minä suuresti teitä onnittelen'.
"Tämä oli se teko, jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla poikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu perillinen saanut tämän nimen".
— Niin, minullakin on se, — huokaili Frans, — mutta kohtalo on tahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.
— Sinä saatat lukea perustus-kirjeen.
— En, isäni, se ei kuulu minuun.
— Ei … mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on tapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin jälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut… Jumalan tiet ovat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.
— Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt onnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin, jota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin … mutta en minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse, mikä minussa oli naisia kohtaan … sen on Emma puhaltanut pois hengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista olentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän minua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.
— Niin, niin, Frans, se, joka ei ymmärrä, mikä nainen on, on sokean kaltainen, jolle kerrottiin taivaan-sinisen taivaan ihanuudesta. "Kyllä, minä sen ymmärrän", sanoi hän, "se maistuu hyvältä". — Ei, ei, se ei maistu miltään. — "Niin, kyllä minä nyt ymmärrän. Se haisee kuni jasmini". — Ei, ei. — "Vai niin, se on sitten pehmeä kuni sametti".
"Se, rakas Frans, joka ei tiedä, että nainen on se, joka kokoo sydämeen meidän onnemme, kunniamme, toivojemme pirstaantuneet säteet, ja antaa net takaisin meille, muodostuneina yhdeksi ainoaksi kuvaksi; se, joka ei ymmärrä, että hän on se, joka kuitenkin lopullisesti ottaa meidät vastaan satamassa — kodin rauhassa — vaan luulee, että hän on joku lemmen haltijatar, kaunis esine tai välttämätön pahe; hän on kadottanut sielunsa tunteet, eivätkä net parane muulla kuin kiduttavalla operationilla, sellaisella, joka saattaa ottaa pois kaiken hänen näköpiiristänsä".
— Ja teidän aikeenne, isäni? — kysyi Frans.
— Minulla ei ole vielä mitään aikeita. Toivokaamme, että minä elän muutamia vuosia vielä… Ja kuitenkin, Frans, tulkoon sinusta mies puolestasi, kehitä luontoasi, perusta omalle pohjalle. Ja Jumalalle olkoon kiitos, niin paljon on minulla, että sinulla on turva ja jotakin millä aloitat. Muuten, anna Jumalan pitää huoli kaikesta muusta.
— Niin, isäni … mutta teidän ei tule minun tähteni unhoittaa Akselia ja Emmaa. Jos minä olisin jäänyt siksi kuin olin, niin olisivat he…
— Aivan oikein, — sanoi kreivi tyytyväisesti hymyillen; minä aionkin jakaa tavarani. Sinä et saa enempää kuin hekään. Siis ei tule mitään rikkauksia kysymykseen, ja sitä paitsi, Frans, — lisäsi hän, taputtaen poikaansa olaalle, — sitäpaitsi niin ovat minun alustalaiseni vallan hyvissä voimissa…
— Hiljaa, hiljaa, isäni! — huusi Frans; — nyt olen minä itse koittanut heidän työtänsä enkä sano siitä enää sanaakaan.
— Näetkös, Frans, kuinka hyvä on kuitenkin itsekin koittaa maailmaa…
Kuinka kaikki silloin tasaantuu ja tulee oikein jaetuksi.