VALLASVÄKI BLOMROS.
Joka sunnuntai aamupuolisena, huolimatta ilmasta, oliko se kaunis vai ruma, nähtiin eräs pariskunta kulkevan Jaakopin kirkkoon Tukholmassa. Heidän seurassansa nähtiin aina tyttö, soma ja hieno kuni keijäinen, ja niin kaunis, että nuoret herrat asettuivat aina niin, että he saattoivat häntä silmäillä ja, sittenkuin hän oli kadonnut, sanoo toinen toisellensa: "saakelin kaunis vunukka … oikein pieni paholainen… Kauniit jalat … varsin sievä nenä … pyöreät huulet"; ynnä muuta, jollei siellä heidän joukossansa ollut mitään älyniekkaa, silloin aina myös sai kuulla pari kokkasanaa, kuinka paljon niiden synnyttäminen joskus maksoikin.
Tuo pariskunta oli vallasväki Blomros, joilla oli pieni huoneensa Åland nimisessä solukassa.
Aloittaaksemme sillä, joka on asianomainen, mainittakoon, että rouva oli oikeastaan niin kutsuttu hatturouva, se on, hän teki vaimoväen hattuja sekä elätti sillä perhettä, herra Blomros taasen oli ollut jonkunlainen notarius ja silloin tällöin kirjoitti hän asianomaisille, oli jonkunlainen asioitsija ja niin edespäin.
Rouva Blomros oli suuri, jokseenkin vanha henkilö, puettuna raitavaan silkkisarkakaapuun, uusimman kuosin mukaan kukitettu hattu päässä ja oiva puuhkio käsissä, joka oli mäyrännahkainen, jota hän ylpeästi kantoi edessänsä. Mies sitävastoin oli pieni varreltansa "ympärileikatussa heiluviitassa", joka riippui hänen yllänsä luonnollisissa laskoksissa, jonkavuoksi notarius matkan päästä näytti peltin nyöristä vapaalta, alituisesti liikkuvalta tupsulta.
Häntä kutsuivat net, jotka hänet usein näkivät varsin yksinkertaisesti "Tupsuksi", kuni rouva Blomros, katsoen hänen sotaisaan muotoonsa, oli leikinlyöjiltä saanut nimen "Rynnäkkökypäri". Ja tuo sievä tyttö? Epäilemättä vanhuksien tytär, vaikka, Jumala sen tietää, hän ei ollut heidän näköisensä. Kuitenkin meni hän (ja useimmat ihmiset eivät olleet nähneet häntä muuta kuin kirkkoon mennessä ja sieltä palatessa) meni hän ja häntä pidettiin vanhuksien tyttärenä eli jonakin sinnepäin, eikä kukaan pitänyt juuri väliä sen tiedustelemisesta, sillä hän asui liian monta porrasta ylöspäin, että joku olisi nähnyt vaivan etsiä missä se oikeastaan oli.
— Mutta, — lausui herra Blomros, — tänään on minulla paljon tehtävää.
— Niin meilläkin, — vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla, laittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä joutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on, entiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja kahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt leskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka sillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti suuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren joukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori rouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun hänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään päin, koska he niin äärettömästi vartosivat "saada sulkea armaan tyttären syliinsä". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta omistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän äreä tänäin — jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa markka markalta, niinkuin laissa on. — "Niin meilläkin; muuten sinun toimesi taitavat olla tavallista laatua".
— Hm, ei suinkaan; se ei ole mitään…
— Niin, sen tiesin edeltä käsin.
— Ei mitään, — jatkoi notarius, — ei mitään vähempää kuin eräs testamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se kyllä maksaa itsensä … se kyllä maksaa itsensä.
— Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä puhua… Noh?
— Niin, näes, minä istun kamarissani enkä tee juuri mitään.
— Hei, kyllä minä sen tiedän.
— Niin, ja minä en ajatellut niin mitään… Kuinkas tänä aamuna oli, kuinkas.
— Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää… Onko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että rouva Gyllen … mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo laskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! … Niin, puhu, Blomros, me hoidamme omamme.
— Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli sisälle, taidatkos arvata ken?
— En suinkaan, minulla on muutakin tehtävää kuin arvata.
— No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi meitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.
— Kas, hän!
— Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi hän, kunnia olla tunnettu taasen?
— Niin, hän on varsin kohtelias mies, sanoiko hän, kunnia, sanoiko?
— Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnantti
Berndtsson'ia? sanoin minä.
— Ja se oli todellakin hän, tuo sievä poika! — sanoi rouva. — Noh?
— Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta ja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee testamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki, päätti ja alle kirjoitti — Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on tärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen, koska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja neiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut…
— No, eikö tuo romotus lopu?
— Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679 aatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme tulee iltapäivällä tänne.
— Herra Jumala, tuo noiduttu hattu… Niin, älkäämme neuloko noin tavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin hän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet sisään luoksemme.
— Vai niin, vai niin.
— Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä ollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen mieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: "eihän armolliseni vaan loukannut itseänsä", — sanoi hän … minulla olikin päässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla alaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut… Armolliseni! Ja sitten kysyi hän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa, ja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de Colognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä … sinä muistat kai hyvin kaiken tuon, Emili?
— Niin, täti, aivan hyvin.
— Eikö hän ollut kohtelias ja siisti mies.
— Oli, täti.
— Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää niin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta … se on kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta sinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme … mutta jonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin pelästyksen enkeli.
Se tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä. Sittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut kaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli jotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka heti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli jotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se, joka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli ponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.
Tuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun vierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja, naapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli, paitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä divanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka eräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen lahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului perspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan alkuperäisten tunnusmerkkeinä.
Suurella ihastuksella alkoi rouva: — Oh nöyrin palveliatar … en uskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia … me asumme niin kaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa hyvä ja istukaa.
— Se oli minun velvollisuuteni, — sanoi Berndtsson kohteliaasti, — etsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei juuri onnellisessa tilaisuudessa.
— Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa olen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt herra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot silmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin sinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä ole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin palveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä aamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden vuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli sellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli pähkynöitä.
Tuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse lakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.
— Kah, Jumalani, — keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, — kah, kuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön, että piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa luo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan saavu takaisin.
Oikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan matami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa keittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei kuitenkaan aina tapahtunut.
— Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, — sanoi rouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.
Emili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena nii'asi vierasta.
Näytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt onnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen ystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin sekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti Blomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: — Emili kulta, sinä olet ainoastaan lapsi. — Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja silloin tyttö ei enää saata olla lapsi.
Perhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja notariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista, joka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Emili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in seurassa keittiön-lieden luona.
— Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, — sanoi luutnantti; — minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä … hänessä on jotakin yhtäläisyyttä.
— Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot siniset silmät … sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein tummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan ruunilaukkaiset… Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua meille.
— Vai niin, mutta hän on löytänyt kuitenkin äitin.
— Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja pidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia kahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.
— Niin, siitä minä olen varma.
— Niin onkin… Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli nyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun sukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli sairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli kuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun pikku lilleni… Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi Blomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme? Sillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui … ei kaukana Teljestä ja hän oli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen. Silloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja otin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko maailmassa, ilman sukulaista.
— Se oli teiltä jalosti.
— Oh, sen Jumala tuomitkoon, — sanoi rouva hurskaalla luottamuksella; — mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä sivistystä että ihmistapoja.
— Sitä en minä epäile.
— Niin, ja kuin me olemme hullut musiikiin, sekä Blomros että minä, ja meillä on klaveri, niin olemme me sallineet hänen oppia soittamaan erään vanhan mamsellin luona, joka asuu tuolla alaalla talossa, hyvänluontoinen ihminen, hän on Kungsholm'an urkurin Löfgren'in tytär, ukko Löfgren aikoinaan.
— Minä olen varma, että rouva Blomros'iila itselläänkin on kyllä taitoja opettaa, — sanoi Berndtsson.
— Kyllä niin, olisi minulla aikaa; mutta sitäpaitsi niin nyt on tuo soitto niin keinollista, oikein keinollista, siihen en minä nuoruudessanikaan yhtynyt. Ei, Emili tulee soittamaan, sittenkuin me olemme saaneet vähän haukattavaa; sillä me toivomme, sekä Blomros että minä, saada kunnian pidättää herra luutnanttia.
Tuo nuori mies ei näkynyt vastenmielisesti ottavan kutsua vastaan, ja siten purkautui puhe vanhassa virran juomassansa. Juuri kuin Mayn putoo Rheiniin Koblenz'in luona, niin puuttui notariuskin puheesen, koskeva neiti Julianan testamenttiä ja sen lisäyksiä, jotka olivat avattavat, siinä tapauksessa, jos kreivi Olivesköld Valdemarsborg'ista kuollessansa jättäisi jonkun pojan jälkeensä: — "eräs, hm, kummallinen ehto, koska hänellä todellakin on poika".
— Sinä muistat kai hänet, nuoren kreivin, joka…
— Niin, hän on kauhea ihminen … niin kyllä, tälle hyvälle ystävälle saatamme me mielellämme puhua siitä.
— Se olisi hauskaa, sillä minä en tunne häntä, — sanoi Berndtsson, — mutta hänen orpanansa on minun hyvä ystäväni; hän on reima nuorukainen, luutnantti ja hän asuu kotonani vanhempaini luona.
— Vai niin, vai niin! … noh sitten taitaa se olla turhaa kertoa historiaa, joka ei millään tavalla kunnioita nuorta kreiviä.
— No niin, puhukaa, niinkuin sanottu on, minä en tunne häntä, jollen huhun mukaan tuulihattuna.
— Niin, jokseenkin sinnepäin. Niin, suoraan sanoen, Blomros käveli eräänä päivänä kadulla… Jumala tietäköön, ettei hän häiritse ketään ihmistä. Silloin kohtasi hän herrajoukon ja eräs niistä tervehti kohteliaasti ja pysähtyi, niin että Blomros-parka, jolla on heikot silmät, luuli, että se oli joku tuttu. Mutta vieras kumarsi, sanoen: "Ah, kuinka se oli hauskaa minulle kohdata rakasta setääni!" — Blomros ei ollut koskaan nähnyt tuota ihmistä ennen.
— En, — keskeytti Blomros, — en koskaan ijässäni.
— Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että Blomros oli hänen setänsä, — jatkoi rouva, — ja syleili häntä ja puristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin laski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni … eikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia… Blomros vihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.
— Siinä notarius teki oikein.
— Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat, te, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin konnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.
— Ja niin he nauroivat, — lisäsi rouva innostuneena; — eikä se ollut kukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.
Ateria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti asetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka. Berndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että Emili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja notarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi istuutua.
Instrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti Emili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja ajatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa, valikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta ihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa. Hänen unensa pysähtyi — tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti muutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi tätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin puolin.
Vielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se olisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä — kuinka tyhjää hänestä oli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui todellakin viehättävästi kodistansa — sanalla sanoen, rouva ja notarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena kotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.
— Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka saattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. — Varsin kohtelias, nuori mies, — sanoi hän, — todellakin niin tarkka, niin tarkka… Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas Emili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille kuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni … ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon valssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.
— Täti kulta, minä olin tosiaankin niin ujo, niin.
— Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille; mutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän puhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin niitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi. Se on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä ujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä mamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo alas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja vähän punehtuu ja näyttää autuaalta … niin, sen tietää mamselli pienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei mitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti miestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä kuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa … ikäänkuin notarius olisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti…
— Täti kulta!…
— No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä … se ei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja munia paljaana arki-iltana.
Täti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä, notariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli ovien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin. Tämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota rouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä perusteellisesti, kuin itse Knigge.
Berndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään sanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista tyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. — Mitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä… Ei, ei! En minä häntä ajattele.
Nämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä vaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne yhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei löydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon paistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä väkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus, kaikellainen väkivalta — ei voi estää toista eikä toista.
Kuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in kutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.
Tähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta nuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi; sillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen isänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta murhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin usein noloutti ilon tuolla kotona — nuot ijäisesti ijankaikkiset raha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat jokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.
Se oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää — köyhyyden ja tarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei ylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus, jota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä hän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita, eivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät olleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa pidettäviä kuin hänen isänsä.
Kun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa ijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa olla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen kaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä tietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.
Kun katsotaan kuinka luonnonlahjoja silvotaan, hävitetään ja muutetaan ainoastaan sen vuoksi, ett'ei isä saata antaa poikansa oppia tahi tämä opetus on nurinpuolinen ja surkuteltava; kun katsotaan kuinka tuhansittain hyviä siemeniä mullitetaan liian syvälle maahan ja rikkaruoho, joka anastaa pinnan, kasvaa rehevästi kukkapenkereellä, niin täytyy toivoa toisia aikoja ja toista maanlaatua ja ilmaa, joka voi vaurastuttaa kaiken tuon hyvän, jonka täällä täytyy uinahdella ilman puutteessa.