TEHTAAN-ISÄNTÄ ANTON VAPAAHERRATTARINENSA.
Oli kylmä talvi-aamu. Kello ei saattanut olla enempää kuin noin kaksitoista aamulla. Tämä lause kuuluu jotenkin kummalliselta; mutta jo lapsena opin minä, että ottaisi sen tavan mihin menee, ja nyt astumme me erääsen pieneen salonkiin tehtaan-isäntä Antonin luona Tukholmassa, sangen rikas mies, jolla oli suuri talo Hallituskadulla, viistosti vastapäätä — yhtä kaikki mitä, minä en tahdo tarkkaan osoittaa taloa.
Tuossa pienessä eli niin kutsutussa viheriässä salongissa huomaamme me lähinnä ovea erään kakadun, kiipien tangollansa ja sillä on suu auki ja puoleksi kohotetut siivet, joka tervehtii sisään-astuvaa kirkunalla, joka on soveliasta takamaalla, vaan ei salongissa.
Tuokempana kahvipöydän ääressä istuu kaksi naista, tuo toinen on vanhempi nainen nuorehkolla ulkomuodolla, ja tuo toinen on tyttö, joka on tuon vanhemman näköinen, niin paljon kuin hiljan täysi puhjenta on kukan muotoinen, joka on kadottamaisillansa muutamia lehtiä.
Tuo vanhempi oli vapaaherratar Anton ja tyttö hänen tyttärensä ensi naimisesta.
Anton on tosiaankin varsin aateliton nimi; mutta tämä ei haittaa kuitenkaan rouvaa kutsuttaa itseänsä vapaaherrattareksi. On jotakin perittäväisyydessä, joka vaimonpuolella ilmasee kaikkea mahdollista hävinnön lajia. Sellaista etuoikeutta ei saata koskaan tuhlata, aatelista kilpeä saattaa yhtä vähän soentaa, kuin neekerin saattaa pestä valkeaksi. Siinä kyllä, vapaaherratar oli tosiaankin mennyt naimisiin vallan aatelittoman miehen kanssa, mutta hän kohoitti hänet arvoon, ja siis pantiin suur'aatelinen nimi hänen nimensä eteen, merkiksi, ett'ei se alusta ollut kylläksi hyvä tuolle uudelle yhdistykselle.
Tehtaan-isäntä Anton oli leskimies, kuin hän nai samoin leskirouva vapaaherratar Grünewald'in, syntyänsä vapaaherratar Detlovsky.
— No, Attalie lintuseni, — alkoi vapaaherratar, — oletko sinä saanut mitään toimeen oppilainesi?
— Ah, äiti! — huokaili tyttö, hymyilevänä, — se ei tosiaankaan ole niin helppoa, kuin äiti luulee; sillä hän on varsin kauheasti itsepäinen ja luihu sitten, niin että häntä tuskin saa puhumaan.
— Meidän tulee kuitenkin tuoda hänet salonkiin, muuten sanottaisin, ett'en minä tahdo nähdä häntä siellä, ja … mutta à propos, on kauheata kuinka kakadu huutaa. Attalie, anna sille muutamia manteleja, ei saata puhua hänen melultansa.
— Ei, nähkääs äiti, kuinka hyvä hän on, — sanoi neiti Attalie Grünewald, tarjoten tuolle valkealle suosikille kuorimantelia, — kas, kuinka hän kuorii joka mantelin… Onko äitillä jotakin käskettävää?
Äiti oli pannut pois kupin ja näkyi tahtovan puhua jotakin tärkeätä.
— Hyvä Attalieni, kuinka vanha olet sinä nyt? — kysyi äiti.
— Kahdenkolmatta vuotias, hyvä äiti, sen te kyllä tiedätte.
— Niin, sen minä tiedän; mutta, tyttöseni, nyt on tärkeä muutos kysymyksessä.
— Mikä sitten, äiti?
— Minä luulin varmaan, että hän, rikas sukukartanon-omistaja Frans … kreivi Frans … hän on sangen kohtelias sinua kohtaan … minä luulin, että…
Tyttö punehtui hieman.
— Niin, minä luulin varmasti Attalie lintuseni ajattelevan itse tulevaisuuttansa.
— Mutta hän on sellainen tuulihullu.
— Tuulihullu, sellainen oli isä vainajasikin, hän oli raju tuulihullu ja sitäpaitsi köyhä, mutta hänellä oli kuitenkin nimi, kuului. Tiedätkös, lapseni, se oli sinun tähtesi kuin minä menin naimisiin kunniallisen Antoniini kanssa; minä saatoin sitten nähdä ihmisiä korkeimmista luokista; minä ajattelin, että minun Attalieni olisi…
— Ah, äiti, tiedetäänhän se, ett'en minä ole rikas, vaan päinvastoin.
— Mutta mieltymys, Attalie lintuseni… Eikös Anton rakastunut minuun, niin vanha kuin olin? No, tuo kreivi…
— On varsin kadonnut. Eräs hänen lähemmistä ystävistänsä, nuori Gyllensvingel, kertoi minulle eräänä päivänä, että hän … kreivi Frans, tarkoitan minä … on tullut filosofiksi, heränneeksi, methotistiksi … niin, Jumala tiesi, jollei hänestä olisi tullut kveekari.
— Tuo muutos on ehkä tapahtunut sinun kauttasi.
— Jos minä ymmärsin nuorta Gyllensvingeliä, niin taitaa se olla eräs tyttö, joka…
— Tyttö?
— Niin, eräs hänen orpanansa. Hän kuuluu olevan varsin kaunis, sillä minun kertojani oli tuolla alaalla Valdemarsborg'issa, niinkuin talonpojat taitavat kutsua kartanoa, kesällä metsästämässä muutamia päiviä, ja silloin näki hän henkilön.
— Mitä vielä?
— No niin, hän kuuluu olevan vähän hölmömäinen, tuo hyvä mamselli.
— Vai niin, mamselli?
— Niin, se taitaa olla hänen arvonimensä.
— Eikö hän tule takaisia? Minä en saata uskoa, että nuori mies hänen luonteellansa saattaa viihtyä maalla … se on mahdotointa.
— Niin, luullaan niin, mutta rakkaus tekee ihmetöitä.
— Kuitenkin surettaa se minua varsinkin nyt, — sanoi vapaaherratar. — Meidän "mamsellin" tulee nyt tulla seura-elämään; hänellä on rahoja eikä hän näytä juuri niin rumaltakaan, ja ihailijat ympäröivät häntä, tuo on selvää.
— No niin, sellaisia ovat miehet.
— Niin, tosiaankin, he eivät huomaa mitään lujia omaisuuksia. Ihanuudesta eivät he välitä, luonnonlahjoja eivät he ymmärrä. Muuten sinä soitat niin hyvin pianoa, että itse professori Drake sanoi, että sinä soitat todellakin ihastuttavasti. Itse Viderberg'illä on tuskin niin sointuvaa ääntä kuin sinulla ja sinä puhut ranskaa miellyttävästi ja helposti… Mitä tahdotaan sitten vielä vaatia tytöltä. Sitä en minä ymmärrä.
— No niin, toiset tahtovat pitää naista paremmin piiaksi sopivana; hänen tulee käydä talouden toimissa, kiilloittaa pannuja ja hänellä tulee olla nokipilkkuja kädessä.
— Tuo oli kauhea kuvaus.
— Vaan ei liiallinen… Näitä kutsutaan hyviksi perheen äideiksi. Tahi myöskin pitää heillä olla muutamia kulta-tynnyriä, ja silloin ei heillä tarvitse olla edes auttavaa ymmärrystäkään ja vielä vähemmin mieltymystä, ihanuutta ja kaikesta tuosta puhutaan.
— Niin, avioliitto on ollut kauppa-asiaksi, se on tuo vaimo parka, jonka täytyy ostaa itsellensä miehen, muuten jää hän tulematta.
— No niin, äitiseni, niin kelpaan minä kumminkin koti-opettajattareksi.
— Varjele minua! Ei, lapsi, kuole ennemmin kuin että tulet koti-opettajattareksi; sitäpaitsi ei sinun tarvitse sitä, sillä minun osani pesässä ei ole vähäpätöinen, ja jollei se ole kyllin hankkiaksesi itsellesi loistavaa naimiskauppaa, niin saatat sinä kuitenkin tulla säädyllisesti naiduksi, tulla kapteenskaksi tai majurskaksi, asessorskaksi tai joksikin sellaiseksi. Arvonimesi pidät sinä kaikissa tapauksissa.
— Mutta, hyvä äiti, kuinka meidän oikeastaan tulee olla Liinaa kohtaan.
— Niin, viekäämme hän tänä iltana salonkiin. Tämä on hänen kahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja minä ehdottelin Anton'ille, että se vietettäisiin kemuilla ja tällä tavalla… Anton on sangen heikko tytön suhteen.
— Mutta hän on siihen varsin tottumaton. Tietääkö äiti, tuolla alhaalla maaseudulla rovastinnan tätinsä luona on hän elänyt kotoisana koko ajan. Taussimaan on hän kuitenkin saanut oppia ja lukea koko joukon kirjoja ja käydä talouden toimissa … mutta Jumalani, äiti, vieläpä hän taitaa leipoa rinkilöitäkin, ja pieniä, pieniä sokerikorppuja, siitä puhui hän eräänä päivänä. Tuolla tädillä on niin pieniä korppuja, tietääkö äiti, että saattaa panna koko pivollisen jokaiseen kuppiin.
— Se on vanhaa tapaa.
— Vai niin … kuitenkin niin en minä tiedä kuinka tulee olla Liinaa kohtaan.
"Kuinkas mamselli Liina voi?
"Hyvin.
"Olivatko näytelmät eilen miellyttävät?
"Oli.
"Oliko viime paali virkistyttävä?
"Niin … ja niin edespäin. Saattaahan vallan kuolla sellaisen keskustelun ajalla".
Vapaaherratar hymyili.
— Se ei taida siis vahingoittaa sinua, että vedetään rinnakkaisviivoja. Kuitenkin mene Liinaa etsimään, minä tahdon puhua hänen kanssansa.
Neiti meni ja vapaaherratar vaipui syviin ajatuksiin niin, että hän tuskin huomasi, kuin hänen tytärpuolensa hiljaa ikäänkuin pelon-alaisena, että hän narskattaisi ovea, astui sisään.
— Vai niin, oletko se sinä, Liinaseni. Minä toivotan sinulle onnea syntymäpäivänäsi. Niinkuin kuulin Attalielta, oli piikasi koristanut pöydän sinulle; varsin hyväntahtoisesti tuolta ihmis-paralta.
— Niin, vanha Maria pitää minusta.
— Niin, se on selvä, muuten ei kai sinun tätisi olisi niin itsepäisesti tahtonut, että hänen pitäisi tulla tänne sinun kanssasi … meidän perheesemme ei hän sovi, tuo hyväntahtoinen ihminen; mutta koska sinä olet niin tyytyväinen, niin…
— Niin, minä olen hyvin tyytyväinen, hyvä äiti.
— Istu, Liinaseni. kuules, lapseni, sinä olet nyt suuri tyttö ja sinun tulee ensi kerran tänä iltana näyttäytyä maailmassa.
Liina katsoi alaspäin.
— Ei sinun tule katsoa alaspäin, sillä asia itsessänsä ei ole niin mitään. Mutta Liinaseni, oliko teillä mitään kanssakäymistä tuolla alhaalla tätisi luona?
— Oli.
— No, se taisi olla pitäjäläisten kanssa?
— Niin.
— Vai niin. Oliko ketään arvokasta heidän joukossansa?
— Oli, äiti, suuresta arvosta.
— No, kutka sitten?
— Niin, professori Ekner, jalo, taidokas mies, ja eno sitten ukko, joka…
— Vai niin, ainoastaan ukkoja. Mutta eikö siellä ollut ketään, jolla oli oikeastaan jonkunlaista arvoa?
— Minä en ymmärrä äitiä.
— Jumalani, lapsi, eikö siellä edes asunut mitään köyhää paroonia pitäjässä, ei siellä ollut mitään kamariherraa?
— Ei.
— Eikä mitään kamarijunkkaria?
— Ei.
— No, mitä siellä sitten oli?
— Niin, eräs hovijunkkari.
— No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari, ja hän?
— Niin, hänellä on vaan polttimo, ja…
— Vai niin, se on tuollainen … hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja elää elinkeinolaisena … vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat varsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he ovat hyviä paikallansa; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia, niinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin, joilla on ylempi ajatustapa.
— Ylempi ajatustapa, äiti?
— Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä tiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.
— Kyllä.
— Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta miljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja parhaimmat, ja sen hän tekeekin.
— Niin.
— Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan kuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa ja niin edespäin … etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska näet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä edes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaan pêle-mêle kansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi, tiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta maan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät kaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat niitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt sivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin historiaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen nähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut "qvintiniäkään" sivistystä, vaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin seurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko päivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä omallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.
— Mutta, äiti!
Vapaaherratar jatkoi: — Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa tilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on kysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet ikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla arvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä luonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla aprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis tule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä keskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen, tarkkaavainen, puuhata aineessa … olla suorasukainen, vaan ei koskaan saa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.
— Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla jokseenkin ikävää.
— Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan saa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera puhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen sota, joka ei koskaan taukoa… Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa etevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa, siitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän huveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta kinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.
Liina oli vaiti.
— Sinä huomaat, että minussa on oikeus, — jatkoi äiti-puoli, — ja jos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä ilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon … sanalla sanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi, savoir vivre, eli miksi sinä tahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.
Tässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies, jota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko hänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä "bon hommie" (meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).
Hän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava, punaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin huvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka eivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä kaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä syntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden, mutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä kutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se, niinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan yksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi syntyessänsä tuo nero — niin suuri oli hänen neronsa todellakin.
Jos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he aina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on, johon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he pitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään vaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on heille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin itseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa — ja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka osaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä tavattoman mainiona miehenä, — kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi että ui tulematta koskaan maisteriksi.
Tuo iloisa mies tervehti vaimoansa suukkosella.
— Hyvää päivää, vapaaherrattareni! — sanoi hän. — No sinä istut ja puhut Liinan kanssa. — Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon sinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla alaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä olit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas rieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito … ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.
— Minä istun ja puhun Liinalle seura-elämästä, — sanoi vapaaherratar.
— Niin, seuraelämä, ja ha… Sitä en minä ole juuri koskaan ymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia ystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli kuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset tavat… Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta jaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän huvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme … vapaaherrattareni on henki kaikessa, ha, ha … todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni, sinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?
— Hän vaatettaa itseänsä päivälliseksi.
— Vai niin … tuleeko tänne keitään?
— Ei, ei tänäpänä, vaan katsoen siihen…
— Pah … kah, nyt on Liinan syntymäpäivä… Kahdeksantoista vuotta, tyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon sinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi oli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja tyyni kuolemassa!
Patruuna pyhkäisi äkkiä hymyilevät silmänsä, sanoen:
— Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami… Se on pilkallista joskus. — Ja niin hän nauroi taasen.
— Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, — sanoi vapaaherratar hellästi.
— Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on suloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla on onni naimisissa.
Siinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen luonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen mietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla onnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön. Sitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu myötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että hänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi ylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin vapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt kutsuttiin "vapaaherratar Anton", ilahutti häntä päälle kaupan, ja senvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.
Attalie astui sisään.
Luonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja vapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän huomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa, näytti vähän nunnamaiselta.
— Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan tehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. — Hyvää huomenta, isä kulta!
— Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden… Mutta katsos, todellakin kaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja tehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet… Ah, siitä on tuleva varsin hauskaa.
— Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin paljon ja hän osaa niin paljon.
— Niin, Jumalalle kiitos siitä … sillä siitä, joka ei mitään osaa, tulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin suuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin vieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun matkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin Theolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä … hm, ja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen… Kuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni luona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja sen minä lupasin ja … ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja hänen tulee olla minun talossani.
Tuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren kasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan vaikuttamana.
Liina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat kiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita, jotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansa minun tyttärestäni ja minun talostani.
— Onhan isällä meitä kaksikin, — sanoi Liina, tarttuen Attalien käteen: — Attalie on myöskin isän tytär.
— Niin onkin, minä pidän paljon pikku Attaliestani. Oh, on oleva hauskaa nähdä teidät yhdessä.
Attalie tarttui Liinan käteen lämpimämmin kuin koskaan ennen; hän oli kiitollinen tuolle rikkaalle perijälle, vaan ainoastaan silmänräpäyksen.
Kiitollisuudessa on vähän runoutta, joka on suorasanallista lukua, kun tulikivi tulitikussa: se leimahtaa, sammuu itsekseen, mutta kas puu palaa sitten.
— Kas niin, hyvä Anton, pukekaamme itsemme. Rakas Attalie, auta Liinaa, vanha Maria ei ymmärrä tuota asiaa. Hyvästi, hyvä Anton, hyvästi.
Vapaaherratar nousi ylös ja meni huoneesta ulos, ja Attalie tarttui
Liinan käteen.
— Niin, pukeudu kauniisti, tyttöseni, kauniisti kuni sokurinukke, ha, ha, — sanoi isä.
Tehtaan-isäntä istui nyt siellä yksin, selaillen muutamia kuvapiirrustuksia saamatta kuitenkaan huvitusta muusta kuin kauniista kansista. Taide-teokset eivät olleet hänelle mukavia.
Hänestä oli kuitenkin viime naimisissansa tullut taiteen ystävä ja hänen huoneensa olivat koristetut niin monilla palkintotauluilla kuin hän suinkin sai. Jotain Akademian palkintokappaleista, seuraavat klassilliset teokset, verhotut toga viris'illä ja kothurnilla. "Augustus pitäen muistopuhetta Caesarista" — "Eva itkien Aapelin kuoloa" — tahi Cicero pauhaten: quosque tandem abutere Catilina patientia nostra. Myöskin oli siellä koko joukko meidän laatutaulujamme: Kehräävä akka, ja akkoja ja lapsia kaikellaisissa mahdollisissa asennoissa.
Ruotsalaisessa taiteessa näkee suuria luonnonlahjoja ja paljon ahkeruutta ja luonnon uskollisuutta, mutta vissin selittämättömän aineitten köyhyyden. Näyttää siltä kuin meidän taiteilijamme jonkun näkymättömän voiman kautta olisivat sidotut renttumaisiin mökkeihin ja samallaisiin lapsiin ja aikoihin. Missä vaan näkee ruotsalaisen laatutaulun, niin siinä on yksitoikkoinen kuva, se osoittaa, että meidän maalarillamme on vähän käsitysalaa heitä liikuttamaan, varsin ahdas elämän kokemus löytääksensä perijohtoja tauluillensa. Meidän maamme on pieni ja se on muita matkimassa — senvuoksi näkee usein Saksalaisia talonpojan tupia kuvattuina "kotimaisissa" laatumaalauksissamme.
Tehtaanisännän salonkia koristivat useat sellaiset taulut ja keskipaikoilla sohvaa yläpuolella, ämmä joukon ympäröimänä, jotka poovailivat, kehräsivät, loukuttivat pellavia, joivat kahvia, oli suuri valokuva Kaarlo XIII:sta. Tehtaanisäntä oli yksi niitä harvoja, joilla oli tämä kuva.
Tapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti moninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa. Senvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen pitkin huonetta. Kaunis ukonpää.
— Hm, — hymisi patruuna; — Liina on varsin kaunis, hänellä on Theolinda-vainajan silmät … nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa hänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset teikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä hulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja valitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa vuosissa tuhlaa pois koko perinnön … ei kaunista … ei kaunista!
— "Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun semmoisen, vaan ei sotilasta — nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista väkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää, kauniit vaatteet — minkä se on joutuva?"
— "Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä niin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat, siksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin… — Huolettavaa on, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista juuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen rahojansa."
— "Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa". Tämä oli tuon kunnollisen miehen mietinnön loppu.