PÄIVÄ ALGERIASSA.
Kuinka pitkä ja vaivaloinen eikö sivistyksen taistelu barbarilaisuutta vastaan ole? Se on jatkuva luominen taitteinensa, vuosisatoinensa, jota tarvitaan muodostamaan muutamaa tuumaa ruokamultaa, jossa jalommat kasvit voipi itää. Mutta joka taholta tunkee kansallisuus raakuuteen, väkivallalla, viekkaudella ja ristinmerkillä — kaikki keinot, hyvät ja pahat, vaikuttavat samaan suuntaan — sillä kaikkein yhteinen vaikutus on kuitenkin se jonka Jumala on määrännyt. Sivistykseen täytyy raivata tietä, täytyy levittää ensimmäistä ruokamulta-kerrosta pinnalle, ennenkuin kristillisyyden rauhanpalmu saattaa juurittua. Siten työskentelee teollisuus ja sivistys kaikilta puolilta tutkimattomaan Afrikaan ja täytyy viimeinkin kohdata sen sydämmessä — ei mitään paikkaa saa olla maan päällä, joka ei kerran tunne todellista Jumalaa.
* * * * *
Yö oli ollut jotenkin kylmä, tavattoman kostea ilman-alan suhteen, ja kun aurinko nousi vuorten takaa, loisti kaste yrttien lehdillä, kuten puhtaimman veden timanttipisarat.
Bivuakivalkeat olivat sammuneet — ainoastaan siellä ja täällä nousi kaita savun kieli ylös tummansinistä, kirkasta taivasta kohden.
Afrikalainen muukalaislegiona oli sijoittunut yhteen näistä mielyttävistä laaksoista, jotka siellä ja täällä, vihreinä ja vesirikkaina, ovat kuni keitaat siinä muuten afrikalaisessa ja auringon paahtamassa Algeriassa. Mutta täällä, jyrkkien kallioiden ympäröimänä, puettuna tropiikisen ilmanalan rikkaalla kasvistolla ja ainoastaan nuo paljaat huiput alastomina ja ruuminpunaisina, oli laakso, jossa myrtti ja tamarinttipensaat tiheissä joukoissa makasivat kuni lepäävät sotilaat vallilla, sillä aikaa kun orangipuut, nääntyneenä valkoisista, hyvänhajuisista kukistansa olivat kuni vedettit, joiden tehtävänä on muiden vartioiminen. Täällä levättiin, voimia ja tietoja odottaessa.
Upsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat itseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä seikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän seurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen, joka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä pitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin, iloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino keksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta. Hoilaa! — kuuletkos mitään?
Se on kavalleriajoukkomme, se on Spahis — saattaa kuulla töminän, kun panee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.
Oikein niin, luutnantti Feliks, — se on meidän Spahis, he osaavat ratsastaa, he.
Kas tuossa he tulevat, — nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat ratsastajatkin.
Kas tuossa ovat he, — minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä muonavarastoon, — alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti Feliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat viikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille auringon paahtamille poskille.
Tuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli mestarillista Maurilaistekoa.
Tiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin kotona.
Niin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin jok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen syntynyt, — mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten merimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa rässissä, luutnantti, — miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?
Se on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen, ei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.
Niin, se on tosi, se — niin — mutta kas tuossa tulevat nyt Spahis.
Ei saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei yhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta, tavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät omanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa. Europalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista sitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän, vaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot pysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana perässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri rivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa määrässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita, miesmäisiä ja rumia, — ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään unhottaneet kansalaistensa tointa.
Kas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo viiksisuu — eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin sanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja tarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään ajatuksinensa.
Se on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, — viikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua tuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta vanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä kelvoton, — meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian hyvä, — nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa, — täällä — on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne syntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee uskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa civiliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.
Nuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä vielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos kukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän keskellä talvea, — sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, — ja jos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut sotilaaksi, — joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen mies, — hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella itsellensä pitkää tulevaisuutta, — sen vuoksi olemme me niin uutteria työssä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, — juuri ajattelematta, josko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi kerrassaan niin rikas ja niin köyhä, — tulevaisuudessa rikas, mutta varoista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.
Kun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin — niin, silloin palaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo vanha maa tarvitsee minua, — ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka on Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta vastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa "aseisin", ja Kaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä ruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin voittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, — se on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy tunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.
Kuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,
jonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.
Kuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä
— Burlington Iowasta, näen mä.
Tänne — tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, — antakaa minulle kirje.
Hän avasi sen kiireesti — se oli heiltä kaikilta — isältä, äitiltä ja
Felicialta, tuolta sievältä tytöltä.
Rakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki — tiedätkö miksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan luona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja meidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin, — se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, — meidän motivimme, meidän omatuntomme — kyllin siitä — äiti pelkää elämääsi, minä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin kauppa-konttorissa New-Yorkissa.
Häntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit eivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin suosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen, lohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää pelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että useampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja hevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa onnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta kuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden sota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä sittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet saanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua tästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan kaitselemusta.
Suurempi vaara kuin sota uhkasi sinua kuitenkin.
Muutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä muutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä esimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat kohtaloni — sinä tiedät ne kaikki — rakas Feliks — kaikki. Minä pyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee sinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta, — se on pettävä.
Nuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä ihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä henkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä juonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa isääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja kiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.
Se ei kuitenkaan luonnistunut — siitä, jonka hän on aikonut hänen päiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen vanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet kiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden kera, — tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, — minut, — kukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo rakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.
Kuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä kantta, — mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun edessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen asiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen palveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.
Näkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta lainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen rikkoessansa, — ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti vastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta. Kaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson tahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.
Minä en tahdo tuota kuitenkaan, — minä olen täällä luonut itse kotoni, ehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut mahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!
Kulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; — sukumerkki, sinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, — sinä olet todellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja hyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen hallita itsesi, — älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen kunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri, runollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein ymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on isänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.
Se on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa, ennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka mistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi vielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen, kuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian puolesta — mutta kas — uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen heidän kunniapäivänsä muistoon saakka, — ja vaan jättänyt niin paljon jälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna käyttää itseänsä sälytys-aasiksi, — itsepäisyys on sankarihengen viimeisin huokaus.
Kumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy eteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä väsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin asetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.
Äitikin tahtoo kirjoittaa — minä lopetan. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua.
Äitin kirje sisälsi jotakin tuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta sangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen Feliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka varjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta — kastumisen vaarasta — tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.
Felicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta. Hän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni noitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti "nuoren kreivin kunniaksi," ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin Olivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on kuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä, salapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin meiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin tyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, — kreivi, — ei rakastu uudessa arvossansa) — eräässä salakammiossa on muutamia muistoja sinulle.
Oli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin naiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä voit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.
* * * * *
Feliks hymyili, — siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni tuli aateliton, — totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan kautta meitä opettaa.
Te näytätte niin iloisalta, toveri — hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima toveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin tarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.
Niin, hyviä. —
Noh, mitä uusia — onko heillä siellä sota?
Ei.
Mutta, mille te hymyilette?
Eräälle nimitykselle, parahin ystäväni.
Nimitykselle, — eivätkö kirjeet olleet Amerikasta? — oletteko te kongressin asiamies?
En.
Mutta, olihan se Amerikasta?
Oli, ja — me tuomme viinipullon, toveri, niin saatte kuulla.
Ja viinipullo vihreällä vallilla, puoleksi sapeeliinsa nojaten, kertoi
Feliks koko tapauksen.
Siis todellakin kreivi, — noh, onnea vaan — minä vielä muistan, että entisinä aikoina, juuri Ranskan jaloimpana etikettiaikana, muuan ruotsalainen kreivi otettiin ruhtinaaksi. Tuon tulee komppanian saada tietää.
Ei, Jumalan tähden.
Niin, — toverit, huusi kapteeni, tulkaa tänne — tämä urhoisa toveri, luutnantti — Feliks, on kreivi. — Eläköön tuo ruotsalainen kreivi ja hänen urhoollinen väkensä.
Tuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla, ja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama muukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta kreivistä somistettuna.
Keskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat muutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. "Kabyliä vuoristossa!"
Kabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän päävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan hyökätäksensä.
Tuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo oli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa, ja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.
He ampuvat hyvin, nuo kabylit.
Kun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti epäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein päävoimat laaksoon.
Äkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja omaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää kohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat piilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä raivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, — tuo nuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen lähetystä, — kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko — ratsasti rohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että hän aina oli ensimmäisenä vaarassa.
Tämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle XII:stan päivistä, — kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee urhoollisia miehiä — urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille joukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti — mutta ruotsalaisilla on enempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.
Eteenpäin! eteenpäin! — ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa — huusi nuorukainen.
Koska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, — he ovat salamurhaajia, vaan eivät sotilaita.
Etujoukko oli ehtinyt metsään, — Kabylit karkoitettiin sieltä ja he pakenivat taasen soliensa kautta, innokkaasti muukalaislegionan ja Afrikalaisten jääkärien seuraamina, jotka tussareillansa varmaan osaavat viholliseensa.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuo petollinen hyökkäys oli takaisin lyöty, ja pieni metsä kaikui haavoitettujen valituksista ja kuolevien korisemisesta.
Tuo nuori sankari, jonka univormun muutamat kuulat olivat reväisseet, jotka näkyivät tahtovan armahtaa häntä, järjesti taasen väkensä. — Monta puuttui. Pelastakaamme haavoitetut, sanoi hän — muistakaa, jääkärit, ett'ei kukaan, joka on haavoitettu, ole meidän vihollisemme, hän on kärsivä ihminen.
Hyvin sanottu nuorelta kreiviltämme, mutisi vanha urhio; mutt'eivät nuo ruskeat kabylikoirat ole oikeita ihmisiä — täällä Afrikassa on oikeita apinoita, jotka tahtovat olla ihmisen nimessä.
Kuitenkin alettiin etsiä haavoitettuja. Feliks itse näytti esimerkkiä. Haavoitettu Kabyli makasi pienen metsän laiteella — hän valitti, hän rukoili, hän väänteli tuskissansa — silloin ratsasti Feliks, häntä auttamaan; mutta tuskin oli ehtinyt kymmentä askelta lähelle, kuin hän kaatui, luotin lävistämänä, joka oli sattunut lämpimään, sykkivään sydämeen.
Tuo nuori sankari horjui ja kaatui hevoisesta, tuon haavoitetun
Kabylin, — joka nyt oli terve, — rientäessä metsään ja kadotessa.
Salamurha! salamurha! huusivat sotilaat, eivätkä he antaneet sitten mitään armoa.
Feliksin ystävät hautasivat hänet sen laakerin juurelle, jossa hän kaatui. Se, joka rakastaa miehuutta, tuota puhdasta sotilasluonnetta, se, joka uskoo, että kaunista rataa on silvottu, ja että kokonaisen suvun muistot valvovat tämän puun ympärillä, taittaa, Algierissä käydessänsä, oksan laakerista, yhtähyvin kuin siitä, joka on Virgilius'en haudalla, tai pisarapiilipuusta Sanct Helenalla.
Maakunnasta tuli pian rauhaisa ranskalainen alusmaa, ja tuon nuoren sankarin ystävät panivat hänen haudallensa kiven, jossa oli seuraava kirjoitus:
Tässä lepää
FELIKS OLIVERSKÖLD
Valdemarsborg'in kreivi,
viimeinen suvustansa, isillensä ja isäinmaallensa verraton.
Tuo verinen kunnialegionaristi on nyt ainoa, joka on jälellä tuon kaatuneen sankari-nuorukaisen jälkeen. Suku on sammunut isän puolelta.