AMERIKALAINEN.
Tuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä, yksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien ympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva — mestariteos, elämää ja totuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja, ajattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa, jaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä "kukkia puhuttelemaan". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa sivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla sanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.
Se on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät ole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta — nykyisessä juoksijoissa on paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus kauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa suvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen yhdistyneenä — annas olla — jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan monessa mies-polvessa.
Samoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia muotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan saanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys ihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä esikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee yhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat taistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt aristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan, ulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta — ja joka usein siitä saa kiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja ajattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä valtioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai Englantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä, jonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo jalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen huipulla — se on jotakin, joka on perittävää.
Frans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta, mutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota jaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja vakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää — ja jos hänellä olisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden merkin.
Näitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon katselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.
Tuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt jättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat muuttaneet lähemmäksi — kaupunki perustettiin tuota pikaa virran äyräälle — höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki Felikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta — maa oli nousnut arvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä — ja kansa oli jo kadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan, johon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme rauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.
Villeydellä on omat nomadinsa — teollisuudella ja rahanpyynnillä omansa — ei kellään niistä ole isänmaata siinä merkityksessä, kuin tilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä maalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen ruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja ravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja heistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden ruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat kotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.
Koko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta, levähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta. Paimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.
Frans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan monta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen, voidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen, yht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.
Hän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin hän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella — ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja teki lapsistansa ruotsalaisia — jankee'in asemasta.
— Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks — nyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät — mutta — älä naura minua Frans — mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule oikeaa amerikalaista.
— Minä epäilen sitä — enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa kauppaan ja käytäntöön — mutta myödä kaikkea — ei — niin suurta kauppamiestä ei minusta koskaan tule.
— Eikä Feliks'istäkään. — Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän minulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut — kuinka hän jumaloitsee ruotsalaisia muistoja — kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa Banér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta — hänestä tulee varmaan sotilas aikoinaan.
— Mutta ei täällä, Emmaseni — se ei kelpaa — vaikka Amerika nyt onkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä puolustamista varten — näes, se on menoa monarkkiaan — ellen minä erehdy.
— Mitä?
— Niin, vaimoni — jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla kartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei presidentti riitä — silloin täytyy siellä olla päämies, joka on välinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. — Niin on aina ollut, sillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen tai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei ole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä maanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat pelastaneet maansa — tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois itseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo — ja hän perustaa dynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin kiinni pääsemätön, niin kauan kuin se rauhassa saa vaurastua, niin voi se hallita itse itseänsä — mutta ei niin, silloin sen täytyy koota voimansa vastustaaksensa hyökkäystä — tai vielä vaikeampaa, jos se tahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä näet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat olleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista voima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä tässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima, jotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni — minä uneksuin patriarkallista valtiota — mutta, näes, me olemme tulleet kauppavaltioon — ja minä epäilen. Mutta, Emma — me puhuimme Feliks'istä — oletko huomannut?
— Mitä?
— Näetkös tuolla kaukana kukkien joukossa.
— Isän-isä — niin — ah niin — Feliks on hänen näköisensä.
— Niin — se on kieltämätöntä — Feliks on niin hänen näköisensä, että me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne Valdemarsborg'ista — se maalattiin, silloinkuin hän oli kolmentoista vuotias ja page — minä muistan sen hyvin — se on meidän Feliksimme.
— Se on kummallista.
— Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy yhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen näköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien sukupolvien perästä.
Feliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka hänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään ilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen onnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen, kuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei saattanut nimittää muuten kuin sanalla "Uljas" — jotakin, jota ei saata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.
Felicialla oli äitinsä muoto — sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin vakava ilmaus noissa sini-silmissä — sama taipuvaisuus, ja sama luonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa, kulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi laakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia — istui tuo pieni, sievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa — ja hymyili usein, heittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen:
Äiti, se on kummallista, miten Feliks on isän-vainajan näköinen
Niin, lapseni, vastasi äiti, — Jumala antakoon hänen olla isän-isä vainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin hän oli — silloin tulee hän siunaukseksi kaikille — silloin saattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi yhdeksi hänen suvustansa.
1851.
On niin pimeätä mökissä — pane pesään valkeata — pane enempi — ei anna olla — nuot liekit, tiedä, tyttöseni — nuot liekit.
Oh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs puolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi istui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa. — Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne. — Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole tyytyväinen.
Tyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä, tyytyväinenkö? niin — kuules Tiina — minä olen aina ollut viisas ihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa — mutta.
Oh, teillä ei ole mitään hätää, sanoi tyttö nenäkkäästi.
Rakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär, sinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.
Oh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä saatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja valkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen pimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla hyvin varustettu — vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello päällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla, kallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että omistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin oli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia vipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni metaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta naista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin sellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä käytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin kauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla viekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi ankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon vastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä kasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä liikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä muotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne ovatkin vastenmielisiä.
Tiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät kummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli — te saatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni — kyntteli saatetaan kyllä hyvin minulle antaa.
Tyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla tarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman silmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.
"Hän meni", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä huoneessa. — "Hm — viisas olen minä aina ollut — kaikissa ajattelin minä avutonta vanhuutta — ja minä kokosin — minä säästin — minä — hu! hu! — nyt olen minä kuitenkin avuton — he tahtovat vaan periä minut, minä elän niille vaivaksi — mutta minä olen elävä — elävä".
Tuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja epätoivoa — minä olen elävä — elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo kuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä — täällä — sykkiikö sydän? — oi niin, varmaan sykkii se — mutta voimatonna.
Hän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän — se on kuitenkin kummallista — nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut lepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä koskaan ennen tietänyt — se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti vainaja aina. Hän katselee minua tuolta — katso noita pieniä, säteileviä silmiä — katsokaa vaan, katsokaa — ei, älkää katsoko — se olet sentäänkin sinä — niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy kärsiä — niin — niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi — minä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole luotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus pudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat pitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. — Oi, hänen ei ole ikävä, hänen, siellä kuin hän on — oi, hän sopii siihen seuraan. Hiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.
Kuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää — juurikuin tissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla — mielen-kuvitusta, taika-uskoa — sanoi neiti vainaja aina — hän ei uskonut mitään, hän.
Vanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä nenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin vankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan elämää "akalta", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina, kuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi kieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä, jonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä — ja silloin saapi Stenbergska kaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.
Oh, hän on sitkeä, hän — piru ei häntä ota, ennenkuin hän kypsyy.
Ha, ha, oi — sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina nuoruudesta — nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin luona Utå'ssa — ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen, hänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.
Kuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka — olisi ehkä hyvä toimittaa tänne pappi.
Aiotteko te sitten kuolla?
No niin, voisi kyllä tapahtua, ja silloin olisi hyvä puhutella pappia.
Välittikö muorin neiti papista?
Ei suinkaan, hän oli maailmallinen viime hetkeen asti, hän; mutta minä tahtoisin sentäänkin. —
Oh, se vaan maksaisi.
Vanhus vaipui takaisi vuoteellensa — tämä: "se vaan maksaisi" — tuskautti häntä enemmän kuin mikään muu: mutta hän kokosi voimansa uudestaan — antoi kuulua käheätä, koleata naurua, joka kuitenkin pian muuttui yskäksi. Tämän jotensakin tasaannuttua, sanoi hän voimalla, joka tyttöä kummastutti: nyt sinä menet Antti Elmerin luo ja pyydät häntä tulemaan tänne, ja se oitis — kuuletkos?
Tuo tavattomuus äänessä teki vaikutuksensa, tyttö meni.
Antti Pietari, lähin naapuri, tuli, ja häntä pyysi akka seuraavana päivänä menemään pappia hakemaan.
* * * * *
Oli seuraava päivä iltapuoleen. Ei ketään muuta, kuin pappi ja akka, ollut tuossa puoli pimeässä mökissä.
Pappi puhui hiljaa, mutta voimakkailla sanoilla tuolle sairaalle.
Niin, minä kirjoitin kirjeet neitin käskystä, sanoi hän — niin, sen minä tein.
— Ja tarkoitus?
Oi, sitä en minä tiedä; mutta varmaan tahtoi neiti vahingoittaa nuorta mamselli Berndtsson'ia ja sitten vahingoittaa nuorta kreiviäkin: sillä hän ei tahtonut muuta kuin turmiota.
— Ja sinä kirjoitit?
Niin, minä tottelin, minä olin uskollinen palveliatar.
— Sinä olit rikoksen-alainen, uskotko, että Jumala vanhurskaudessaan hyväksyy sinun puolustuksiasi — uskotko, että Kristus on vuodattanut kallista vertansa, pelastaaksensa sinua synnistä, jollet sinä kadu?
Niin, tosiaankin oli se varomattomasi — kadun sitä; mutta siitä ei tullut mitään vahinkoa.
— Niin, Jumala ohjasi sen niin — se oli Jumalan rangaistuksen alku, ett'ei pahaa aikomusta voitettu. Hän tahtoi herättää sekä sinua että emäntääsi — mutta te ette heränneet.
Emme, neitiä vaan kiukutti, kun ei se onnistunut; mutta minä iloitsin.
— Sinulla oli kuitenkin vähän sydäntä — onko sinulla enempätä omalla-tunnollasi?
On kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea — rakas kulta, hyvä pastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen, rakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää kastelematta — auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta — rangaistusta — helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä, riistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.
— Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä — mutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta — näetkös — jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja hän armahtaa sinua.
Tekeekö hän? pastori — ah! minä voin siis löytää armoa.
— Kyllä — sen voit, syntis parka.
Minä olen — alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan ajatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa, minun lainatut rahani — kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.
— Saitko kaikki, kaikki?
En, pastori, en kaikkea — en, niissä kaikissa on synti kiinnitettynä.
— Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän tuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.
Niin, pastori — niin — niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan kiusasi minua — kaikessa oli synti kiintyneenä — kiiltävässä hopeassa oli kirous — jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin rikollista — ai, ai, Jumala — vapahda minua, auta minua?
— Puhu.
Niin, minä pelkäsin usein kuolevani vaurastumattomana — kuitenkin tunnustaakseni totuuden ennen kuolemaani, kirjoitin minä kaikki muistiin — pani kaikki kuntoon, — jos se voi auttaa — mutta se on liian myöhäistä — liian myöhäistä — liian myöhäistä — Jumala olkoon minulle, syntisraukka, armollinen! Pitkä epätoivoinen tuska keskeytti hänen puhettansa. Vihdoinkin alkoi hän taasen. Tuolla pulpetin oikeassa laatikossa on seilattu mytty, ottakaa se, pastori, ja lähettäkää se, minun kuoltuani, sille, jolle se kuuluu. Vasemmassa on testamenttini, pankaa se täytäntöön.
Pappi löysi sekä mytyn että testamentin.
Hän istui siellä kauan — eikä myöhään; mutta kun tuo nenäkäs tyttö tuli sisään, äkkäsi hän akan haikeasti itkevän.
Kah, miten te tillittelette, sanoi tyttö — hän mahtoi puhua kauniisti, tuo pappi.
Niin, sanos, mitä tahdot Tiina, nyt voin minä itkeäkin, nyt, — nyt — tiedän minä Vapahtajani elävän, — ja hän itki, hiljaa ja nöyrästi, rukoilevana ja äännetönnä.
Ja yö tuli ja hiljaisuus — ja kuolema.
* * * * *
Noh, perintö meni kaivoon, Ullqvist, sanoi krouvari-akka Återvänd krouvissa luona käyvälle vieraallensa, kivenporaajalle.
Niin, sellainen saatanan akka — antaa vaivashoidolle kaikki tyyni, paitsi vanhat vaatteensa, jotka Tiina arvoltaankin sai siitä kuin hän oli siellä, hänen täältä mennessänsä.
Nyt on velaksi saanti loppunut, Ullqvist, — kun hän tahtoo saada, niin tiedän minä, ettei hän ole saanut eikä saakaan mitään perintöä.
Saa? — niin, kas siitä tulee riita, niin että nurkat paukkuu — pitääkö papin ahmaavan kaikki sisäänsä — ei kiitoksia — minä olen jo aikoja sitten puhunut komisarjukselle ja Krypling'in Pekalle, jotka ymmärtävät lakia molemmat, ja he sanovat että testamentti kumotaan kihlakunnan oikeudessa, ja se vaivattu, sillä kas, akka ei ollut oikeen viisas lopulla, vaan hän katui syntejänsä.
Oliko hän sen vuoksi hullu? Sen voi Ullqvist itse tarvita lopulta, juotuansa itsensä kuoliaaksi.
Sanooko hän niin, Stenbergska — noh, haalatkaa tänne puolikorttelia.
Ei!
Oh, hän antaa kai puhua kanssansa, kas tässä, se on, sieluni kautta, ämmän kirkkohame, veljesten kesken, viina-ankkurin arvoinen.
Rouvani — akka tutki esinettä — oh, kaksi kannua puhdistamatonta voi
Ullqvist saada.
Ehkä Stenbergska antaa kolme?
En.
No, sitten menen minä akka-hanhilaan.
Viisi tuoppia saa hän.
Kas niin, anna kaupan kulkea, ha, ha, ha. Jumala siunatkoon akkaa, siellä missä hän on — tulee muutama hauska päivä hänen kuolleella tomullansa.
* * * * *
Tuolla mytyllä. jonka vanha Martha, Neiti Julianan entinen kamarineitsy ja apuri, antoi papille, oli seuraava päällekirjoitus: Herra kapteeni Berndtsson, Valdemarsborg.
Mytty oli sangen iso ja hyvin pitsierattu, se oli tuon vanhuksen sovinto-työ; mutta sellainen, jota ei annettu, ennenkuin hän, vapaa siitä rangaistuksesta, mitä se sisälsi — makasi haudassa.