PUNJETTEJA JA ILOA.
Joku aika sen jälkeen tulivat kärryt helkkuen tiellä Saksnäs'in virkataloon päin, jossa rykymentin majoitusmestari Berndtsson asui. Kuin kärryt kääntyivät oven eteen, hiipi pieni olento heilukaapuun puettuna, niistä ja puhui kauan ja innokkaasti kyyti-talonpojalle, koskien hatturasiaa ja pientä kapusäkkiä.
Berndtsson, joka kuuli Bellan haukkuvan, katsoi ulos ja näkyi taasen tuntevan kaapun.
— Niin … ah niin, Emili! — huusi hän, — se on meidän vanha notariuksemme.
He riensivät molemmin ulos.
— Terve tuloa, notarius! huusi Emili, ukkoa syleillen.
— Nöyrin palvelija … otin vapauteni, hä, hä, hä! Kanna sisään hatturasia, rakkaani, ja kapusäkki … kovin hauskaa nähdä luutnanttia ja pientä rouvaa.
— Älkää sanoko niin, hyvä isä! sanokaa Emili, sanokaa Berndt!
— Vai niin, hm … kun vaan saan siivota vähän itseäni.
Hän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui notarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu pitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli — nauha.
— Kah, isä, miten on?
— Ah niin, — alkoi notarius, — niin lapset, äiti…
— Onko äiti kuollut?
— Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi, Herra Jumala, että tuli elää tuokin suru… Hi hi hi! minä en voi muuta kuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.
Kaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille kasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi silloinkuin hän puhui äiti vainajasta.
— Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja hänellä oli omat kellot, äiti paralla.
* * * * *
— Minulla on, — sanoi notarius, sittenkuin hän oli lämmennyt vaatteissa, ja sittenkuin lapset olivat alkaneet huvitella itseänsä hänen kanssansa, joka ei viipynyt kauan. — Minulla on sangen tärkeä uutinen… Ei, antakaa kaulaliinan olla, lapsukaiset!
— Antakaa vaarin olla, hyi, onko Liinan tapa tehdä niin! — sanoi äiti vakavasti pikku Liinalle, joka oli pistänyt pyylevän kätensä notariuksen kaulaliinan sisäpuolelle ja uhkasi hävittää koko paryrin.
— Tärkeä uutinen? kysyivät molemmat.
— Niin, näet, Emili, minä en ole saattanut ennenkuin vasta äidin kuoltua varastaa vanhaa Raamattuasi.
— Kiitos isä! Onko se mukana?
— Ja niin… Odota vähän, — lisäsi hän, juosten ulos ja hän tuli takaisin Raamattu kädessä. — Ja, niin on kerrottavana, että Valdemarsborg'in fideikommissikirjeen kodicilli on avattu.
— Ja Jakobsstege?
— Mitä vielä!
— No, mitä sitten?
— Niin näes, Emili, mikä on tuo nimi, jonka on tällä kannella? — kysyi notarius, ja hänen silmänsä kipenöitsivät nimettömästä ilosta, — mitä on tässä? "Eilias Frid fik thenna Biblia til skiäncks af Anders Oliv then 3 Januari Anno 1622". ("Elias Frid sai tämän Raamatun lahjaksi Anders Oliv'ilta 3 p:nä Tammikuuta v. 1622").
— Elias Frid, niin, isä, se oli minun isäni isän isän isä, tai noin, se on viimeisellä kannalle, — sanoi Emili.
— Hm, tiedättekö te, nyt sisältää testamentti, että perillinen suorastaan etenevässä polvessa tästä Elias Frid'istä on … hm, hm.
— Mitä? Onko jotakin siitä testamentissa? — sanoi Berndtsson. — Mitä se on saapa?
— Minä en saata pu — puhua… Niin, veli, niin, veli! Se eli hän (nainen) saapi … saapi … Val … Valdedemarsborg'in.
— Mitä?
— Niin, niin on siinä kirjoitettu. Herran Jumala! Herra Jumala, taivaan isä, jos minä nyt saisin kuolla keskellä iloa.
Vanhalla notariuksella oli oikeus; sukulaisuus todistettiin helposti, juuri niiden muistoonpanojen johdosta, jotka olivat raamatussa. Ja vuosi tämän jälkeen otti Berndtsson Valdemarsborg'in haltuunsa.
Berndtsson'in oikeuden tunto kielsi häntä ottamasta sitä kokonansa. Se palotettiin niin, että Aksel ja Maria saivat yhden osan, ja toista hallitsi Berndtsson, Frans'in ja Emman protesteista huolimatta, heitä varten.
Vanhalla notariuksella ja vanhalla kapteenilla vaimoinensa oli huoneensa kullakin alakerrassa tuota suurta rakennusta, sillä ei kukaan niistä rakastanut portaita; mutta joka päivä lapset kolkuttivat notariuksen ovea huutaen: saammeko tulla vaarin luo. Tämä tapahtui, ja he menivätkin mieluimmin sinne, sillä vaari Blomros huvittelihe veistämällä ja laittamalla heille joululahjoja. Vaari Blomros oli niin sydämellisesti hyväntahtoinen.
Joulukuusi paloi salissa Göthildan iltana, Loppiaisena. Mitä hän oli Loppiais-kuningattarena antanut, sen oli Jumala vahvistanut: Hän oli antanut hiljaisan perhe-elämän Marialle ja Berndt'ille, sitä kuin hän oli toivonut — itsenäisyyden.
— Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, — sanoi Berndtsson; — nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. — Ja niin kertoi hän hänen satunsa "Tittut".
— Onko se sitten niin hyvä, — kysyi pikku Felicia Berndtsson, — onko se sitten niin hyvä, aina olla lapsena?
— On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena aina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista pienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!
— Onko se niin, vaari? Sanokaa, vaari!
— On, lapseni, minä olen kumminkin, minun mielestäni, huomannut sen olevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon kanssa … se ei lopultakaan minua pettänyt.