KODICILLI.
Oli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet
Valdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.
Ukko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa. Hänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut lähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä elämänvoimilla.
Nyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille testamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän; nuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita kaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin kellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä kaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.
Sittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä seilatut, lausui ukko heikolla äänellä:
— Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa joka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että kaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen saanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän Jumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä siitä, että minä olen saanut kuihtua — että minä, näkevänä ja kaikella järjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna, täältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on antanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä, herttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä kiitän häntä kaikesta — kaikesta.
Vanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen syvään, innokkaasen rukoukseen.
— Eikö totta, Berndt, — sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti Berndtsson'in puoleen; — eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo Helmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan hengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa sydämessä… Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi jotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.
Näin puhui vanhus niiden kera, niin paljon kuin voimat sallivat.
He jäivät hänen pyynnöstänsä jälelle.
Eräänä päivänä, ei kaukana tästä, — lisäsi hän, — te löydätte ukon tuolissa makaavana… Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä voisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä rakastan, ja sitten vartoon minä teitä… Laittakaa niin, että me tapaamme… Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa, ymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on uskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.
Kuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen kuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli hiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: "Emili, nyt luulen minä, tahtovani levätä", ja hän jäi ääneti istumaan.
Viimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä hiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää — eikä hän voinutkaan.
Vanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista hurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on usein pyhän hikiliinan vastakohta — Vapahtajan rakkaus hohtaa kankeitten kasvojen läpi.
* * * * *
Kolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan testamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.
Oli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä, upseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle kummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.
Poika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta avaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa sivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans Feliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.
Kenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä oikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko vainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia vanhuksen kaikista "hulluuksista". Yksi osa oli luonnollisesti vasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo jälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut perin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja arvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.
Neiti Juliana vainaja oli, anatomillisella tarkkuudella, kaivanut ylös jokaisen tilaisuuden, joka voi loukata nuorta kreivi Frans'ia; hän oli, matematillisella precisionilla, sulkenut kaikki keinot johonkin selitykseen ja näkyi testamentissänsä istuvan ja ihailevan, että hän, niin kauan kuoleman jälkeen, voisi tehdä erään ihmisen onnettomaksi.
Se oli tuo ikuinen kateus, joka ei sammunut haudassakaan, joka varsin elävänä tirkisteli neiti "vainajan" testamentistä.
— Meidän tulee siis lukea tuo toinen testamentti tai kodicilli, — sanoi kenraali. Mutta siihen tarvittiin vuosi.
Frans Olivesköld'ille, jonka olopaikka oli yleiseen tuntematon, ilmoitettiin ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä sisällys neiti Juliana du Valmyn testamentillisesta hyväntahtoisuudesta ja että, jollei hän yön ja vuoden kuluessa ilmoittaisi itseänsä, piti häntä enempää kuulematta Valdemarsborg'in sukukartanokirjeesen kuuluva kodicilli avattaman ja sen sisältö toimitettaman testatorin tahdon mukaan.
Vuosi kului — mutta ei sanaakaan Fransista. Hän kirjoitti ystävillensä, kertoi tietävänsä asian; mutta ei vastannut mitään.
Oli Tammikuussa 1835 tuo suuri päivä.
Kenraali Jakobsstege, joka nyt juuri mietiskeli, mikä olisi parempi, läänin hallitseminen vai postikonttoorin, oleskeli Tukholmassa. Hän oli väsynyt aseitten kalskeesen ja tahtoi vetäytyä takaisin lepoon.
Gyllensvingel oli, heti Liina Anton'in kuoltua ja kun neiti Attaliesta näkyi tulevan ukko Anton'in ainoa perillinen, kerrassaan lämpimimmästi rakastunut häneen. Luonnollisesti oli tähän perusteena sydämien yhtämielisyys ja molemmin puolinen kunnioitus, rakkauden vakavin perustus.
Kauppaneuvoksen olikin heti täytynyt korjata kaksi rappusta ylöspäin olevan kerroksen talossansa ja pitkän ajan olivat puusepät, maalarit ja tapitsierarit työskennelleet, saadaksensa kaikki kuntoon. Sellainen yksimielinen rakkaus tarvitsee paljon käsityöläis-apua, tullaksensa kuntoon.
Illalla, ennen tuota suurta päivää, oli supé Gyllensvingel'in luona.
Vapaaherratar oli ihastuttava, hänen tyttärensä oli nyöritetty ja soma kuni nukke. Paruuni Gyllensvingel itse, joka jo oli saanut jonkunlaisen lihavuuden, joka todisti hyviä päiviä, oli viime ajoilla antautunut politiikiin. Ei ollut ketään, joka olisi kiivaammin kuin hän tahtonut yllä pitää lainaustoimia — "luottamuksetta, järjestyksettä asioissa ei mikään valtio voi seisoa", kuului nyt. Hän herätti sen esityksen, että kaikki velkakirjat olivat heti otettavat pantiksi, tai velallinen pantaisin vankeuteen; hän ei tietänyt mitään ilettävämpää kuin huolimattomat asiamiehet. Se oli toista, kuin Löwenpil'in konttooriin mateleminen.
— Niin, siinä on paruunilla varsin oikein; vakavia ajatuksia, todellakin vakavia ajatuksia! Olisi hyvä, jos meidän ihan uudet valtiomiehemme tietäisivät niin paljon. Kuten sanottu on, ei ole muuta kuin yksi keino yhteiskuntaa järjestäessä: vankeus ja selkäsauna; petytään, jos luulee, että roistoväki kärsii mitään muuta; ei; "kurita roistoja," se on minun oppini; se ei tee mitään, jos yksi tai toinen saapi hiukan enempi, kuin hän kärsisi.
— "Kymmenessä vuodessa on se unhotettu." Se riivattu hellyys, joka on olemassa; sitä käytetään nyt, se on ajan vaatimus; ei, putkaan seurue!
— Niin, se on minun tarkotukseni, — sanoi Gyllensvingel. — Mutta, à propos, kuinka on tuon Olivesköldin sukukartanokirjeen laita? Tuo naurettava historia, tuosta niin kutsutusta "kreivi Fransista."
Niin, se oli kyllä naurettavaa!
— Niin, mutta … mutta sen voi jokainen nähdä, joka tunsi hänet; hän oli raakaluontoinen, kurja olento, taitamaton kurja ihminen; hänen kanssansa seurusteltiin nimen vuoksi; mutta … jos hän nyt tulisi tänne, niin ei minulla tosiaankaan olisi muuta tehtävää, vaan minä antaisin palvelijani heittää hänet ulos.
— Aivan oikein! hän taitaa käydä kerjäämässä Amerikassa, — sanoi kenraali, — puita sahaamassa ja niin edespäin, niin että hän on astunut oikeaan säätyynsä. Kuitenkin on testatorin kodicilli avattava huomenna.
— Se on selvä, että perintö lankee vaimonpuolisille perillisille, ja silloin on herra kenraali lähinnä Valdemarsborg, joka on hyvin kaunis kartano. Minä olin siellä tuon Fransin luona, me metsästimme muutaman päivän. Hyvin kaunis kartano ja siinä on hyvät metsästysmaat.
— Niin, Jumala tiesi! — sanoi kenraali, rypistäen silmäripseitänsä; — mutta se on suurin luultavaa, että kenraali Olivesköld vainaja on tahtonut antaa naissukulaisillensa. Minun vaimoni on todellakin ukko vainajan likin perillinen.
— Siis voisi Valdemarsborg taasen tulla erään kenraalin käsiin.
Kenraali Jakobsstege hymyili.
— No niin, se taitaisi todellakin tapahtua.
— Mutta silloin ei taida kenraali pitää kaikkia niitä kummallisia tapoja ja pitoja, joita vanha kreivi on käyttänyt. Hän oli muuten eräs niitä vanhoja Mecenatereja — tai kumminkin tahtoi hän näkyä niistä.
— No niin — me saamme nähdä. —
— Sillä, se on selvä, sellainen tapa kuluttaa koko kartanon.
— Aivan varmaan. Vaikka ukolla olikin tuo suuri kartano, niin ei hän koskaan ollut tilaisuudessa tehdä yhtä ainoatakaan pitoa. Minä olen kuullut yhdeltä ja toiselta, joka oli onneton, tullessansa hänen pöytäänsä, että siellä syötiin kauhean laihasti. Kaksi ruoka-lajia — joskus viiliäkin pöydällä, ja kun oli sunnuntai, lättyjäkin. Ja tämä kreivin herttaan Valdemarsborg'in omistajan luona.
— Niin, se oli kauheata.
— Ei herra paruuni, se ei tulle minun syykseni, jos minä saan kartanon, jota minä todellakin aavistan, koska muuten olisi muutamia yleisiä perustajia, ja että tehdä niitä lähes kaksisataa vuotta jälkeen kuolemansa olisi jotenkin aivan kummallista… Ei — jatkaakseni — minun ystäväni eivät ole saavat lähteä Valdemarsborg'ista nälkäisinä.
— Herra kenraalia huvittaikse vieläpä nytkin kestitä vieraitansa jotenkin anteliaasti; Löwenpil sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen päivään selvä, sittenkuin hän oli viimein kenraalin luona.
— Ah, me joimme muutamia lasillisia, minä tahdon aina että minun ystäväni olisivat iloisia, koska se on niin oleva, niin … mutta sillä välin täytyy tarkastella asioitansa ja katsoa ettei tule syödyksi.
— Sen teki ukko vainajani.
— Niin, todellakin. Kuitenkin tahtoisin minä mielelläni veljeni pojan mukaani, sillä hän tuli kerran ahdistetuksi tuon naurettavan ukon alammaisilta. Hän ehkä voisi tuntea miehensä… Oi, on jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta se olisi naurettavaa, jos hän saisi seisoa hämmästyneenä nenäkkäisyytensä tähden.
— Ha ha ha! Niin, minä olen kuullut tuon historian, kenraali oli hyvä ja kertoi sen, minä luulen, vuosi sitten.
— No niin, se oli tavallinen tapaus kyllä, joka osottaa, että herraskartanon rengit ovat nenäkkäitä. Ruotsalaiset ovat korskeita ja sellainen tavallisesti ylpeilee isännästänsä — jos hän on rakastettu — ja sellainen oli tuo kummallinen kreivi. Kuitenkin voi tuo ihmisystävällisyys mennä niin liiallisuuksiin — talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää.
— Se on ollut minunkin ajatukseni, — lausui Gyllensvingel, — ja se ilahuttaa minua, että kuulen herra kenraalin säätyisellä ja etevyydestä tunnetulla miehellä olevan samallainen. Koska on tuo kumma paperi avattava.
— Huomenna kello kymmenen olemme me kutsutut Svean Hovioikeuteen. Niin, tosiaankin, se on tärkeä hetki, semminkin minulle. Minä tarvitsisin todellakin jonkinlaista lepoa … käytettynä, paremmin sanoen luottamuksilla rasitettuna, olen minä ollut aina tähän asti. Nyt on jonkunlainen lepo tullut, sillä en minä ole tällä hetkellä nykyaikainen; mutta muuten olen minä todellakin väsynyt kaikkiin. 1830 täytyi minun matkustella ympärinsä, ottaakseni selkoa terveyden-tilasta ja, missä vaan voin järjestää sairashoitoa ja poliisijärjestystä; sitten on minua käytetty kaikkiin Hallituksen haaroihin … minun on täytynyt työskennellä meidän epävissä laeissamme, minun on täytynyt matkustella onnentoivotusretkillä, milloin sinne ja milloin tänne… Tosi kyllä, minä olen saanut paljon armon osoituksia, lisäksi kenraali äkkinäisesti katsoen kirjavilla tähtijoukoilla koristettua rintaansa — mutta minä alan väsyä.
— Niin, se on selvää, — sanoi paruuni, — että elämällä, joka on täynnä vaivoja isänmaan palveluksessa, on myöskin iltansa, jolloin lepoa tarvitaan; mutta vielä on herra kenraalilla niin paljon voimaa, että isänmaa vielä voi odottaa paljon kenraalin toimista.
— Hoo … on niin monta, jotka … jotka, mutta, yhtä kaikki, minä alan todellakin väsyä ja tahdon vetäytyä lepoon.
— Lääni ehkä?
— No niin, miks'ei, saattaa vanhoilla päivillä huvitella itseänsä, pientä lääniä hoitamalla. Minä olen istunut niin monissa komiteoissa, että minä kyllä taidan edustaa, siinä ei ole mitään haittaa.
— Minä, kuten moni muukin, toivon kuitenkin saada pitää herra kenraalia Tukholmassa. Perehtyminen maaseutuun ei ole hyvä miehelle, joka…
— Joka on tottunut työskentelemään koko elämänsä, siinä on paruunilla oikeus; minä en voi antautua laiskuuteen, jos minusta tulee maaherra, niin surkuttelen minä alamaisiani. Heidän tulee pitää silmänsä auki.
— Herra kenraalia on yleiseen kunnioitettu ankarasta järjestysluonnostansa ja tarkkuudestansa, sanoi kohteliaasti paruuni.
— No niin, mitä on tehtävä, virkaansa täytyy hoitaa, vastasi kenraali ujostellen.
— Sallittaneeko, että vieraita on läsnä, kodicilliä avattaissa?
— Kyllä, paruuni voipi, jos niin tahtoo, seurata minua; siellä täytyy olla muutamia jäävittömiä vieraita läsnä.
— Minä kiitän; minä tahtoisin todellakin olla ensimäinen, joka onnittelisi herra kenraalia kauniista Valdemarsborg'ista, semminkin, kun jokainen isänmaatansa rakastava ei voi toivoa muuta, kuin että tämä kartano tulee voimallisiin kouriin.
Noita molempia herroja häiritsi patruuna Anton, joka, viheriällä nauhallansa koreiltuna, lähestyi. Tuo hyvä ukko oli vanhentunut silmin nähtävästi Liinan kuoltua; kuinka oli sentään, niin sai ihminen ja isä voiton lapsen mieleltä, niin ett'ei vaasa-nauhalla likimainkaan ollut tuota parantavaa vaikutusta, kuten Frans oli ennustanut.
Tuo patruuna raukka käyskeli, hänkin, vallan hyljättynä tässä maailmassa, eikä hänellä ollut ketään, johon luottaisi. Kun hän joskus vapaaherrattarelle mainitsee Liina, huoaten, sai hän pitkän luennon "Kristityn velvollisuuksista, tyytyä Jumalan tahtoon" ja kokonaisen historian pikku Anastasiesta ja vapaaherrattaren kristillisestä miehuudesta, että hän, huolimatta syvästä surustansa, tanssa amaranthilla. On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut, "kristillisen rohkeuden meri" äidillisessä koipi-parissa, jotka tanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi sanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka teki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa "käytti" häntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen. Ruusut ovat herttaisia, kuin he, toisten kanssa kasvaessansa, seisovat vapaina luonnossa tai taidon hoitamina; mutta meitä varjelkoon laupias isä ruusunkryyni-vellillä elämästä.
Kuitenkaan ei tehtaanisännällä ollut mitään lohdutusta, ei mitään. jonka rintaa vasten hän olisi nojannut väsynyttä päätänsä; sillä ei ollut ketään hänen likeistensä joukossa, joka edes olisi ymmärtänyt tuota pienoista, tuota niin suurta vähäpätöisyyttä, joka ukolla oli tuotavana sydämestänsä. Hänessä oli kuitenkin kipinä teeskentelemätöntä luonnetta, mutta tämäkin kipinä oli liiaksi sekä vapaaherrattarelle, paruunille ja vapaaherratar Attalielle. Ja luultavasti oli heillä kaikilla kuitenkin perustuksensa jonkinmoinen yksinkertaisuus, jonkunlainen lapsellinen hyvyys, jonka Jumala kerran tuntisi oman kuvansa viuhkana; mutta kas, tämä lapsi asui, kuten lapsi Göthildan sadussa, konttoorissa portaitten alla ja leikki "tittut'ia" toivon haltian kanssa, sillä aikaa kuin rukin-nuppi edusti salongissa ja kehui kristillistä miehuuttansa, sen asemasta, että hän häpeisi egoismin kylmää välinpitämättömyyttä kaikesta, paitsi tuosta rakkaasta minuudesta.
* * * * *
Kello oli kymmenen tulossa toisena aamuna, kun kenraalin vaunut pysähtyivät Svean Hovioikeuden tykö. Hänellä oli paruuni Gyllensvingel mukana ja hän ivaili tahallisella, mielevällä tavallansa; mutta tuo hyvä kenraali oli sentään jotenkin kelmeä. Nuo Olivesköld'it olivat olleet kummallisia nuppia, ja kenraali vainaja oli sitäpaitsi palvellut paljaasta sotamiehestä ja mennyt vallan toista tietä, kuin tuo kenraali Jakobsstege oli mennyt tai aikoi mennä. Eipä Jakobsstege voinutkaan siihen mitään, että teiden täytyy olla erilaiset.
Kenraalin astuessa etuhuoneesen, oli siellä jo muutamia sukulaisia. He olivat ehkä kyllä sangen kaukaista sukua Valdemarsborg'iin, mutta he tunnustivat sangen mielellänsä sukulaisuutensa.
Itse rovasti Nisker'kin Utsugnan pitäjästä, joka oli naimisissa erään naisen kanssa, joka huomattiin olevan erään naispuolisen, kreivi vainajan rouvan, orpanan tytär oli saapunut, uuteen kauhtanaan puettuna, joka oli ostettu tätä tilaisuutta varten. Hän kumartui aina maahan asti kenraalin edessä, jonka kanssa hän muinoin oli istunut valtiovarain valiokunnassa.
— Hyvää päivää, kunnon rovastini, — lausui tämä, — oletteko tekin täällä.
— Olen, herra kenraalin armollisella luvalla; vaimo vainajani oli hiukan sukua Valdemarsborg'in kreivi vainajalle ja … minulla puolestani on, Jumalalle kiitos ja kunnia, säästetyt varat, mutta lapseni, minä olen velvollinen valvomaan lapsieni etua … se on isän velvollisuus.
Rovasti Nisker olisi puhunut kauemmin, joll'ei ovi olisi au'ennut, ja muuan notarius huutanut: "Ne, joiden tulee olla läsnä tuota kodicilliä avatessa, joka koskee Valdemarsborg'in sukukartanoa, tulkoot sisään vierainensa".
Nyt kiitivät kaikki Hovioikeuden sessionisaliin, jossa entiset presitentit rippuivat pitkin seiniä.
Hovioikeuden sihteeri huusi:
— Herra kenraali, ent. vara maaherra, nimitetty ylihovi-jahtimestari, kunink. Maj:tin Svärdtähdistön suuren ristin komentaja, keisarillisen venäläisen St. Annan tähdistön ritari, preussiläisen Pour merite militaire tähdistön ritari, keisarillisen itävaltalaisen Mariae Theresiae tähdistön jäsen y.m. vapaasukuinen herra Jaakko Jakobsstege.
— Olen.
— Rovasti ja kirkkoherra Utsugnan ja Tomstugan pitäjässä, Theologian kandidati, maisteri Samuli Nisker.
— Ja — haa!
— Telgen raatimies, leipuri Pär Knodd.
— Olen, tässä seisoo hän, — lausui Knodd, joka oli pieni pullakka, lystikäs ja vähän-älyinen mies.
— Leskirouva, kaptenska Tattarhufvud, asiamiehensä, notarius
Ostersten'in kautta.
Notarius jätti valtakirjansa.
— Leskirouva, pastorska Tiina Wedén, syntynyt Wedén, saman asiamiehen kautta.
Tällä tavoin olivat kaikki, jotka asuivat kaukana ja jotka olivat petetyiksi täti Julianan antavaisuudella, antaneet notarius Östersten'ille valtakirjansa.
— Siis kaikki täällä, ja vieraat?
— Minun puolestani, — sanoi kenraali, — paruuni Gyllensvingel.
— Ja minun puolestani, — sanoi rovasti Nisker, kumartaen, — ystäväni, veli Kröplin … herra kunink. hovisaarnaaja, maisteri Josaphat Kröplin.
— Ja minun puolestani, — sanoi leipuri Knodd, olen minä ottanut mukaani naapurini tuolta kotoa, Bernsten'in … hm, hän on muuten sorvari ammatiltansa, ja on oikea porvari Telge'stä.
Silloin esitteleiksi pieni laiha mies uloskasvaneessa hännystakissa, kumarsi ja lisäsi: — Ja haa, se olen, kuten veli Knodd sanoo.
Näiden läsnäolevien pitäisi nyt katsoa ja protokollassa selittää, — alkoi divisioni-päällikkö puhua, — kuinka he arvelevat näistä sineteistä, joilla kodicilli on seilattu, ovatko ne oikeat ja eheät. Kaikki katsahtivat tuota salaperäistä myttyä ja selittivät, että sinetit olivat vahingoittumattomat.
— Siis murtaa sitten sihteeri tämän asiakirjan auki, jonka tulee lukea sen sisältö ääneen, senvuoksi, että se kunink. hovioikeuden protokollaan sanasta sanaan otetaan.
Myttyä ympäröivät silkkirihmat katkottiin, ja nyt otti sihteeri esille suuren käärityn pergamentin, siihen kuuluvine pulleroineen.
Hän alkoi lukea:
"Kolmeyhteisen Jumalan nimessä! Allekirjoittanut, kavallerian kenraali, kaikkein armollisimman kuningattaremme, vapaasukuisen ruhtinattaren Kristinan kunniakkaassa palveluksessa, vapaasukuinen Antti Olivesköld Valdemarsborg'ista on, tarkastettuani kaikkea katoavaisuutta ja tuntiessansa vanhuuden heikkouden lähestyvän, tehnyt tämän lisäyksen ennen kirjoitettuun ja seilattuun testamenttiini, jonka kautta minä teen Valdemarsborg'in, siihen kuuluvine rajapyykitettyine ulkopitäjä rälsi-tiloinensa fideikommiss'iksi (sukukartanoksi) miehen puoleisille sukulaisille minun jälkeeni, miehelle miehen perään, siksi kunnes suku miehen puolelta on sammunut.
"Jos Olivesköldiläinen suku isän-puolelta sammuisi, niin määrään minä nais-sukulaisteni eduksi seuraavaa, nimittäin":
— Minä onnittelen, — lausui Gyllensvingel kenraalille.
§ 1. Ett'ei sukukartano saa joutua kellekään nais-sukulaiselle tai tälle linjalle, ellei poikaa ole tai ei myöskään, että jos joku minun jälkeeni tukevaisista on mennyt laillisiin naimiseen, jolloin kuuluu miehelle kartanon hoito oikeana holhojana vanhimmalle pojallensa, joka siis täydellä fideikommisi-oikeudella lailliseen ikään jouduttuansa ottaa Valdemarsborg'in haltuunsa.
§ 2. Koska minä itse Jumalan armosta olen palvellut korkeaan arvoon sotilas-säädyssä, niin ei saa kukaan muu kuin näillä varustettu sotilas ottaa Valdemarsborg'ia haltuunsa.
— Minä onnittelen teitä, herra kenraali, ah, se on hauskaa! — kuiskasi Gyllensvingel.
"Mutta kuin minä itsekin, samoin Jumalan avulla, monissa tuimissa taisteluissa, Jumalan nimen kiitokseksi ja kunniaksi ja rakkaan isänmaani voitoksi, olen saanut monta voittoa, jotka omisti armollinen kuninkaani ja Herrani, Hänen korkea Majesteetinsä kuningas, Gustavus Adolphus vainaja ajoissaan, niin tehdään määräyksessä nimenomainen ehto, ett'ei kukaan muu sotilas saa omata oikeutta perintöä pyytämään tai vastaan ottamaan, jollei hän vähittäin ole ollut sotaretkellä ja siellä itseänsä urhoollisesti ja miehuullisesti käyttänyt, samoin kuin minä, ja avonaisessa tappelussa ulkona kentällä taistellut isänmaansa vihollisia vastaan".
Kenraali kalpeni, se oli lisäys, joka kerrassaan hävitti kaiken. Rovasti vetäisi suunsa nauruun, ja raatimies Knodd'in silmät säihkyivät ilosta.
— "Ja — jatkoi testamentti, — jos tämä on ainoa ehto, jolla joku sukulaisuuden kautta vaimonpuolelta saattaa tämän fideikommissin voittaa; kuitenkin toivon minä Jumalassa, ett'ei mitään puutetta urhoollisista miehistä minun suvussani saata tulla, ja panen siis siunaukseni tähän fideikommissiin, joka täten tulee sen omaksi, joka, samaten kuin minäkin, elämästä ja kuolemasta julkisessa taistelussa ja ulkona kentällä on lyönyt vihollisen".
§ 3. Jollei ketään sellaista olisi, niin, jos kohta muitakin sotilaita perimään ilmaantuisi, ei se kuitenkaan voi niille langeta, vaan on, jollei ketään sellaista ole, Valdemarsborg tiloinensa joutuva vanhimmalle jälkeläiselle, joka suorastaan etenevässä polvessa löytyy vanhan ystäväni ja komppania-toverini, Elias Frid'in jälkeen, joka oli Mustassa Kavalleriassa, ja minun sivullani kaatui tappelussa Stum'in luona. Koska Elias Frid on palvellut yhdessä minun kanssani sotamiehenä ja kaksi kertaa urhoollisuudellansa on pelastanut henkeni sekä kaikessa käytöksessänsä oli miehuullinen ja urhoollinen ruotsalainen soturi, niin olen minä täten tahtonut kunnioittaa hänen muistoansa, sen osoitukseksi, että minä, Andreas Olivesköld, vaikka Jumalan armosta olenkin korkeaan virkaan ja luottamukseen joutunut, kuitenkin panen suurimman arvon halpaan soturiin, joka vähillä rahoilla ja mainioksi ja kunnioitetuksi tulon toivotta, kuitenkin hengellänsä ja verellänsä puollustaa kuningastansa ja maatansa.
§ 4. Jollei taasen ketään sukulaista Elias Frid'in jälkeen, joka asui Böksjö'llä Klintan pitäjässä ja joka sen kirkon kirjoissa täytyy olla merkittynä, tätä lisäystäni avattaissa ilmaantuisi eikä saattaisi perintö-oikeuttansa vahvistaa, niin tulee Valdemarsborg'iin perustaa Kavallieri-rykmentin hevoissiittolaitos, niin että tämä rykmentti oppisi hyvin ratsastamaan, ja on silloin ratsuhuone rakennettava Valdemarsborg'iin ja ovat harjoitus-kokoukset siellä pidettävät.
Annettu Valdemarsborg'issa 2:na päivänä Maaliskuuta vuonna, Kristuksen syntymän jälkeen, yksituhatta kuusisataa ja viisikymmentä ja kaksi.
Andreas Olivesköld.
(Sinetti.)
Että kenraali vapaasukuinen herra Andreas Olivesköld meidän läsnä ollessamme on vakuuttanut, että yllä seisova testamentti, jota emme kuitenkaan ole nähneet, on hänen viimeinen järkähtämätön tahtonsa, ja että tämä tapahtui täydessä ymmärryksen tilassa ja vapaasta tahdosta, todistavat kerrassaan läsnä olleet. Ut supra (kuten yllä.)
Daniel Corylander. Petrus Holstman.
Past. Loci. Tuomari.
Andreas Corylander.
Stud. Upsal.
Tämä tärkeä asiakirja oli luettu, ja läsnä olleet marssineet pois. Kenraali oli äänetön ja kelmeä; Gyllensvingel'illä ei ollut lohduttavaa sanaa sanottavana.
— Hullu ukko, tuo testatori, — sanoi vihdoin kenraali. — Hän luuli että Ruotsi olisi ainaisesti sodassa… Kuinka saattaa voittaa taisteluja sodatta.
— Minä luulen kuitenkin, — sanoi Gyllensvingel, — että koko testamentti menee myttyyn, sillä nuo sotilas-lapset ovat kai kuolleet sukupuuttoon, eikä sitäpaitsi ole nykyään tuota testatorin mainitsemaa kavalleriaa. Herra kenraali saapi nähdä, että kartano lankee sukulaisille.
— Kyllä, mutta jaettuna, herra paruuni, jaettuna … muutama homehtunut tuhat-riksinen, jonka saattaa yhtähyvin omata kuin kadottaa.
* * * * *
— Kuules, Bernsten, — sanoi raatimies Knodd, — nyt menkäämme Vapaamuurin-taloon ryyppy ottamaan … tuo ei lisännyt läskiä … mutta yhtäkaikki, kun ei vaan hän, tuo kenraali, saanut mitään, hi hi! Minun vatsaani oikein hiukaisee tuon kestin jälkeen.
Rovasti Nisker söi päivällistä ystävänsä, veli Kröplin'in luona, ja matkusti illalla monine kiitoksine. Tullessansa kotiin, näytti hän ikävältä — se oli kaikki, mitä tuolla retkellä voitettiin.