FELIKSHILL.
On jotakin, minä en tiedä mitä, mutta kuitenkin jotakin ihastuttavaa on nähdä ihminen taistelussa kohtalon tai luonnon esteiden kanssa. Uutisasukas hengen valtakunnassa, joka raivaa tietä uusille aatteille, uusille tulevaisille voitoille, uusille kehittämisille ihmiskohtaloissa, on esine, joka kiinnittää tarkkaavaisuutta ja jonka täytyy herättää joko ihmettelemistä tai vihaa — hän ei voi pysähtyä jokapäiväisen uran nivellierauspisteesen — ikuinen voima kohottaa häntä, hänen täytyy, kuni ruotsalaisen vallin, kohoutua tasangon yli, ja hän nostaa mukanansa itse vesimerkin, itse sen viivan, jonka inhimillinen viisaus on hakannut kallioon. Yhtä huvittava on uutisasukas tavallisessa tarkoituksessa, joka raivaa villiä luontoa, ja tekee sen toisaksi, kuin se on ollut.
Ne, jotka muuttavat uuteen maailmaan ja niiden joukossa Frans ja hänen ystävänsä, olivat tosi uutisasukkaita — se yhteiskuuta, johon he kuuluivat, ei ole kokonaisuudessansa muu kuin valtio, joka on uutisasukas hengen maailmassa — joka raivaa uusia teitä vapaassa luonnossa, minkään vanhan estämättä. Sanalla sanoen — Pohjois-Amerika, tuo nuori veikko, on tullut kasvatetuksi alinomaisessa taistelussa rajua luontoa vastaan ja alinomaisessa protestissa tukahduttavaa, keinoteltua ja vanhentunutta vastaan.
Vanha Olivesköld oli, kuin salaisuus sukukartanonomistajan synnystä tuli hänelle tutuksi, ja kuin hän näki, että tämä rohkaisi itseänsä ja omalla voimallansa nosti itsensä alennuksestansa päättänyt antaa hänen kuolla Ruotsilta. Hän tunsi meidät ruotsalaiset aivan hyvin, ettei hän muka huomaisi, että mitättömäksi tehty kreivi tulisi yhtä ankaran hyökkäyksen esineeksi, kuin tuo onnellinen sukukartanon omistaja oli ollut sokean ihmettelemisen ja karttavaisuuden esineenä. Tässä ihmettelemisessä, karttavaisuudessa on kuitenkin aina, samoinkuin ohuessa ruokamullassa metsäniityllä, kourallinen turhuutta — se oli tämä, joka irroitti nuo kauniit kukkaset, joiden juuret eivät ulettuneet syvemmä; mutta sen alla alkoi aukko — punahiekka, se maanlaatu, joka aina tulee näkyviin, silloinkuin tuota laihaa kenttää kynnetään — kateus, tuo vanha ruotsalainen kateus, joka tekee, ettei kreiviä eikä paroneja kärsitä, ainoastaan senvuoksi, ettei itse ole sattunut tulla siksi.
Jos Frans olisi Ruotsissa langennut korkealta asemaltansa, niin olisi hän ei ainoastaan saanut katsella niitä kauniita kukkasia, joita seurustelemisen ja tuon rikkaan perillisen tuntemisen turhuus on kasvattanut — vaan hän ei olisi kynnettyyn aukkoon voinut istuttaa yhtäkään kanervakukkasta, pientä ujoa ystävyyttä, sillä sekin tarvitsee elatusta.
Hän ei olisi milloinkaan hankkinut itselleen sitä etua, joka aatelittomalla henkilöllä on, sitä, että ennen kaikkea kuuluisi kansaan — hänestä ei olisi tullut mitään — nurinviskattu suuruus — ja kas! vaeltaja polkee jalon, ikuisen Babylonin raunioita, jotka ovat langenneet soraksi, mutta hän ei tallaa pienimmänkään mökin kattoa, senvuoksi, että mökki on olemassa; mutta Babylonin palatsit ovat olleet.
Hän oli, tuo vanhus, ajatellut: Frans on uusi ihminen ja uudessa maailmassa täytyy hänen vaikuttaa. Hän oli senvuoksi, tuttavuuksiensa kautta, antanut ostaa suuria maanpalstoja lännestä ja vuosi vuodelta antanut sinne muuttaa väkeä — hänellä oli siellä pieni valtakunta pojallensa lahjoittaa, jossa hän vapaasti saisi vaikuttaa ja vapaasti vaurastua. Nämät omaisuudet eivät olleet sukukartanoita; tuo vanhus oli sinne saattanut ahkeran maanviljeliä-liittokunnan.
Felikshill'iksi kutsuttiin tuota sievää maataloa, joka, keskellä avaraa puutarhalaitosta, oli kuten keskipiste pitkälle ulottuvalle, nuorien ja metsien väliin piiloutuneelle laaksolle, joka kuului ruotsalaisille. Vielä olivat he kaukana kansallisista myrskyistä ja harjoittelivat rauhassa voimiensa vaurastumista, että jos he tulevaisuudessa tulisivat tuohon suureen häkkäpyörään. Liittokunnilla, niinkuin yksityisilläkin on lapsuuden-aika, jolloin niiden tulee rauhassa oppia elämään ja kasvamaan, ennenkuin nuoruuden aika tulee pyrintöinensä, tai miehuuden aika taisteluinensa ja voittoinensa.
Felikshill ja se laakso, joka oli sen hallussa, oli samallainen kolonia lapsuuden-tilassansa — voitonpyynti, höyrylaivat, vekselit ja rautatiet eivät olleet vielä ehtineet sinne. — Tuo pieni liittokunta kasvoi hiljaisuudessa ja ilman vaatimuksia, tyytyen siihen mitä sillä oli ja toivoen vielä parempaa tulevaisuutta.
Frans Olivesköld, tai, kuten häntä nyt kutsuttiin, Herra Feliks, oli innokas maanviljeliä, oiva kalastaja ja ripeä metsästäjä. Hänen entisellä hurjalla elämällänsä oli perustuksensa vaikutus hengessä, jolla ei ollut alaa vaikutuksellensa — elämänvoima, joka liiallisuudessansa loi vaan sairaita kasvannaisia, sen sijaan, että se olisi luonut jotakin soinnullista; nyt oli hänellä alaa suuresti kyllä, — ja juomalalli, heittiö, laiskuri, hän, joka oli loukannut yleistä tunnetta — oli nyt kelvollinen, sävyisä, ilomielinen ja kunnioitettava mies ja isä.
Ei ole mitään, joka helpommin kukistaa meidät, kuin nerovoima, jota ei voida tyydyttää — äly ja kelvollisuus lankee usein — tyhmyys ja kelvottomuus ei koskaan; sillä tuo edellinen on onneton vieras, joka ei tunne kelvottoman piirin lakeja, jota vastoin tuo jälkimäinen on siellä syntynyt ja luonnostansa kotiintunut.
Frans oli kuollut syntymämaallensa; mutta ei niin kuollut, kuin rikollinen on, vaan niinkuin me pidämme todellista kuollutta. Siteet olivat ainaiseksi kuluneet — yksi ainoa piti vielä kuitenkin, kaikkein tärkein — rakkaus. Tämä vaikutti, että hän hoiteli ruotsalaisia muistojansa ja piti net elävinä monille ystävillensä, se on, kaikille noille työmiehille, joiden hauskat farmit olivat hajallaan järven ympärillä, tai siellä ja täällä kurkistelivat vuorten kupeilta. Sivistymättömyydelle ja taitamattomuudelle on hyvin helppoa unhottaa oma maansa — sivistynyt ei niin. — Patria, ubi bene, on tuon raa'an joukon ja tuon ylen hienonnetun mietteen sananlasku — ne, jotka ovat keski välissä, eivät unhota koskaan, että heillä on ollut isänmaa, ja Ruotsalaiset kaikkein vähin. Tämä rakkaus vanhaan Ruotsiin vaikutti, et Frans^illa oli valikoittu ruotsalainen kirjasto, jota alituisesti lisättiin kaikella, jolla saattoi olla arvoa — se on kaikella, joka oli tosi ruotsalaista. Hän tunsi, vieraalla maalla, juuri sen pöyhkeyden vastakohdan, jota me täällä kotona panemme meidän niin kutsuttuun rakkauteemme ulkomaalaista kohtaan. Se ei ole mikään todellinen rakkaus ulkomaalaista kohtaan, vaan pieni turhuus. Me olemme niin kauheasti peloissamme siitä, ett'ei meitä, asuessamme Europan häntä-joukkona, puoleksi Venäjän syleiliminä — saateta lukea Europalaisiksi, että me suorastaan kiellämme, sivistyksen saattavan kasvaa täällä kotona kylmässä maassa, jonka vuoksi me alituisesti tuotamme ulkomaalaisia ruukkukasveja ja luulemme, että meidän luontomme on kukkiva, kun vaan kukoistaa ruukuissa Joulun-aikaan. Me tuomme ummehtuneita paisteja, läkkilaatikoissa säilytettyinä, Appertin tavan mukaan, Bordeaux'ista ja pidämme tuota "umpihenkisyyttä" oivana, samoin kuin me tuomme vanhoja ruotsalaisia ajatuksia Ranskasta ja Englannista ja meidän tieteellisen sivistyksemme ulkoa siten, että erään Linnén, erään Berzelius'en ensin täytyy tulla maailmanporvariksi, ennenkuin me ruotsalaiset käsitämme, että he kelpaavat johonkin. Tässä tapauksessa on Ruotsin kansa ikivanhoista ajoista ollut sopusoinnussa hallituksen kanssa.
Ja kuitenkin rakastaa ruotsalainen köyhää, kadehtivaa isänmaatansa enemmän kuin ranskalainen rakastaa tuota omia lapsiansa niin hyvin palkitsevaa Ranskaa. Ruotsalainen rakastaa Ruotsia — ranskalainen kehuu Ranskaansa, englantilainen ylpeilee sumulla täytetyistä saaristansa, mutta ei kumpikaan, niinkuin ruotsalainen, rakasta maatansa äitinä — miksi? Niin, meidän äitimme on köyhä ja hän on kasvattanut meitä ankarasti.
Tuota pientä siirtokuntaa Felikshill'in luona piti ko'ossa siis sangen kauan yhteiset muistot, yhteinen kieli, uskonto ja toiveet. Toisella sukupolvella ei ole muuta kuin muutama harva ilmajuuri, joka heiluu tuulessa, irtikiskottuna vanhempain vanhasta kodista, heidän kielensä on sulava tuohon suureen kielivirtaan — ruotsalaisten sointuvan musikaalisen kielen on katkonainen englanninkieli tunkeva pois — meidän romantilliset muistomme syöksevät uudet vaikutukset, uusi luominen poikkeen, samoinkuin sokerilehmus ja poppeli ovat tunkeneet pois muinaismaailman jättiläispalmut — rautateiden kohinassa ei saa kuulla nimiä Engelbrecht ja Torstensson — heidän suuruutensa ei kuulu uudesta luotuun maailmaan, vaan on eräs, jota vaan säilytetään; mutta sitävastoin on nimi Eriksson, hän, joka, ollessansa ruotsalainen luutnantti, teki kokeita Frösö'ssä Jemtlannissa oleskellessansa, hänet saattoivat hänen tuttavansa naurunalaiseksi kummallisena henkilönä — hänen nimensä kohoo kolinasta eikä se katoa — sillä se kuulun koko maailmalle.
Frans eli onnellisesti perheensä kesken. Yksi poika: Feliks, ja yksi tyttö: Felicia, olivat hänen ja äitin ilo.
He ovat siis tuo pieni yhteiskunta, joka vähitellen vaurastuu ja kasvaa tuossa uudessa maassa — yhteiskunta, ehkä pieni sydän tulevalle valtiolle, — alkaen, niinkuin kaikki alkaa, perheestä ja kartutettuna sen rakkauden lailla, siksi kunnes perheestä tulee kansanliitto, ja rakkaus karttuu kirjoitetuissa laissa: sillä nämä eivät ole rankaisemista, vaan lohduttamista varten.
Oli kaunis sunnuntai-ilta Elokuussa, kun, tavan mukaan, naapurit olivat koossa herra Feliks'in luona. Nuo kunnon, entiset, ruotsalaiset talonpojat, nykyään amerikkalaiset porvarit kaikessa kunniassa, polttivat piippujansa, niin että savu sinisissä laineissa tuprueli taivasta kohden — vaimot, juhlapukuihin puettuina, oli kokoontuneet lehmuksien juurille, jotka varjostivat kartanon pihamaata, ja lapset melusivat, pikku Feliks'in ja hänen sisarensa johtamina, hurmasti iloiten kukkien ja pensaiden keskellä. Se on selvää, että vanhempien seurassa sai kuulla sangen paljon politiikiä, jos tällä sanalla tarkoitetaan kaikkia, mikä vaan koskee meidän asemaamme kanssaporvareina. Politiiki on nyt käsite, niin laajalle ulottuva, ett'ei, tulematta pidetyksi politiikillisena haaveilijana, edes kertaakaan voi sanoa: Minä elän, minä hengin — sillä selvää on, että jos me elämme ja hengimme, niin olemme me vississä suhteessa ihmisyyteen, ja varsin perusteellisesti "maltillinen" mies saa ajatella yhtä vähän sitä, että hän elää, kuin hän saa käsittää, että hänellä on enempi tekemistä ihmisyyden kuin Sirius'en asukkaiden kera.
Joka nyt muodosti tuon pienen yhteiskunnan kiusakallion, oli se, että koko joukko sekottuneita kansakuntia oli asettunut muutaman ja kolmenkymmenen peninkulman päähän Felikshillistä, ja siis alettiin siellä huomata, että asuttiin ahtaasti ja häirittynä. Muukalaiset olivat jo kaataneet metsänriistaa — heidän koiransa olivat olleet äärimäisimmän untisasunnon luona sillä puolella ja vieläpä purreet lampaitakin. — Kyllin siitä, tuo pieni valtio, ennen niin yksinäinen ja niin rauhaisa, oli kerrassaan saanut itsellensä ulkonaisen politiikin ja olipa vielä nähnyt tarpeelliseksi lähettää ministeri tuo muukalaisen vaeltajakunnan luo, vaatimaan palkintoa purruista lampaista.
Tämmöinen tapaus oli ennen kuulumaton Felikshill'in historiassa. Mutta kaikki neuvottelu loppui kerrassaan, kun liittokunnan postintuoja saapui kirje-pakan ja sanomalehtien kera.
Useimmat kirjeet olivat Ruotsista — rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja pisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä, sanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan — ehk'ei hän enään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen kirjeestä — hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen siunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa — ja kansa kuunteli, ikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.
Jumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli loppunut — hän on kipeä, sangen kipeä — rukoilkaamme! Ja kansa laskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen aristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis etuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin monta, kuin hän suinkin oli saattanut.
Ja erämaassa — tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä niin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin, kuka on se, joka käy Herran asioissa.
Ja kun rukous päättyi, löi kello seitsemän — 28 päivänä Elokuuta 1833.