NUO KAKSI.
Liina Anton asui akka Helmerin luona — kaikki tuon kaivatun huoneessa oli kajoomatta, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt, samoinkuin Fredrik suuren huone Sans Souss'issa. Tämä teki, että niin hyvin vanhalla kuin nuorellakin joka hetki oli muistutus siitä hengestä, joka oli mennyt ennen heitä molempia, vaan ei heistä; sillä molemmat olivat varmaan vakuutetut jälleen-näkemisestä. Tämä usko, joka on jokaisen ihmissielun syvyydessä, on juuri se, jota parhain tarvitsemme; mutta se pidetään niin päätettynä, että jokainen ihminen tuntee kuolemattomuutensa, ettemme me pidä itsestämme enemmän huolta, kuin että me asetamme sen käsityksen toisille pantuna perustuksena. No hyvä — Italiassa kasvaa oivia viinirypäleitä, siellä on niiden ilmanala; mutta täytyykö meidän sentähden antaa niiden metsistyä ja vähitellen kuihtua? Niin on meidän uskommekin kuolemattomuuteen — miksi sitten puhdistamme tätä käsitystä niin kauan, ettei mitään muuta enää ole jälellä, kuin tyhjä sana? — mitä sitten tarkoitamme meidän kuolemattomuudellamme, koska emme me saa ajatella mitään itsellemme, jota me saattaisimme kutsua luvalliseksi, elämisen tavaksi tämänkin elämän jälkeen? Filosofia on tehnyt ankaran rantahyökkäyksen tuon hurskaan sydämen uskonpiiriin, silloinkuin se valikoitsi kaikki ajatukset, kaikki uskon, toivon ja rakkauden tunteet, jotka eivät kaikissa osissa sovellu yhteen puhtaan ajatuksen kanssa. Myönnettävää on, ett'emme me voi ajatella kuoleman salaisuuksia, mutta me tunnemme sitä enemmän, me aavistamme, me uskomme. On usein mahdotonta nuoteilla osottaa kansanlaulun sulautuvaa melodiaa — jos me sen teemme, niin saamme me useimmin siitä keinollisen tuotteen — emme sitä, joka virtasi kansan sydämestä ja joka panee heitä värisemään ilosta tai surusta.
Ja kuitenkin — eivätkö nämät laulut ole sävelrakennuksia, eivätkö ne puhu sielulle, niinkuin ne kerran syntyivät semmoisessa. Niin on meidän uskomme kuolemattomasta olemisesta — kukaan ei voi asettaa näitä pyhiä ajatuksia järjestelmään — kukaan ei voi tutkia niitä lakeja, joiden mukaan ne tulevat ja menevät — ja kuitenkin ovat ne kokonainen rakennus äänettömiä ajatuksia — aatteita, joita ei mikään ihmiskieli voi lausua. Uskoa kuolemattomuudesta tahdotaan tehdä yksinäiseksi irtonaisuudeksi aina samallaisella käsityksellä: mutta onko kuolemattomuus yhdelle juuri sama kuin toisellekin — ovatko autuus tai autuuttomuus ainoat käsitykset, joihin me saatamme tai saamme tarttua mennessämme toiseen elämään — toiseen toimialaan?
Tämä ajatus ei ole kuitenkaan ihmissielussa eikä Raamatussa; sillä "minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa", kuuluu — taidammehan me, täälläkin, tuntea itsessämme, mihin sijaan mihin tilaan me kuulumme.
Kehutaan entisten aikojen vanhurskautta ja unhotetaan vallan, että tämä, jossa se oli, lakkaamatta oli yhdistetty sen kanssa jota me kutsumme taikauskoksi. Se on, kansalla oli silloin yksi käsitys, eikä se ollut siinä neuvottomana ulkoläksyneen. Tämä käsite oli väärä, se on tosi — tuhansittain yksinkertaisia luonnontapauksia pidettiin silloin henkien ilmestyksinä — aika on paljastanut monta petosta; mutta olivatko tai ovatko ne senvuoksi kaikki samallaisia? Kuta enempi me tutkimme omaa sydäntämme, sitä selvemmin ymmärrämme me, että usko kuolemattomuuteen — tuo luja, innokas, henki — maailmassa todistettu päätelmä, että toinen tila löytyy tämän jälkeen — tulee sekavammaksi samassa suhteessa, kuin me poistumme luonnontunteesta ja menemme miettimisen alalle. Tätä tulee "hengellisesti päättää." Saattaisiko sitä otaksua, että maailma niin vaipuisi itsekkäisyyteen ja itsensä jumaloitsemiseen, jos se selvästi tuntisi itsessänsä, että tämä elämä on ainoastaan esipihana toiseen.
Onko se ehkä kristillisyys, joka puuttuu — eikö se pikemmin ole ehkä pakanuus, jota kaivataan — sillä pakana ajattelee kumminkin sielun kuolemattomuutta — se ei ole sivistymättömyys, vaan tuo väärä sivistys, joka epäilee tai panee kysymyksen sivulle päin.
"Tulee kyllä aika sitä ajatella" — on tuo salainen ajatus, joka yhdistyy kuoleman kauhuun — sen asemasta, että ajatus tarttuisi mielellään siihen, ja kuolemaa pidetään vapauttajana tylyn vieraan asemasta. Mutta se ei tapahdu sen kautta, että esitteleminen toisesta elämästä tulee aivan muodottomaksi — että pidetään, mitä muuan älykäs notabiliteti tutkinnossa kerran vastasi kysymykseen: mikä on henki? "Se on viehka."
Sanalla sanoen — meidän innossamme maallisen esineen todellisesta käsitteestä, vauhdilla temmatessamme pois rikkaruohon, olemme me myöskin temmanneet hyvän siemenen ja saarnaamme turhaan uskon, rakkauden ja luopumuksen evankeliumia ihmisjoukolle, jolla ei ole syytä uskoa, rakastaa tai luopua.
Akka Helmer kuului vanhaan maailmaan — hänessä oli paljon taikauskoa — joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa ihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka Helmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän — mutta sitä ei pidä tekemän.
Itse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa "viuhkaan," ett^ei hän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi häneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina taikainen — ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo kuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein "valaistu." Se on sentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä — myöskin aina ovat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti todellisuutensa koko maailmaa hallitessa — ja hän oli lapsellisesti taikauskoinen — sanovat "ymmärtäväiset," joilla ei ollut kyllin ymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi kumartua hänen edessänsä tomussa, — se on jotenkin hyvin surkuteltavaa pienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.
Liina riutui alituisesti — näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan vaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon ja uskoi — ja se, joka uskoo, ei sure — mutta kuitenkin.
— Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko pistäytyi akkunasta sisään — yöllä oli hän minun luonani — ja sanoi jotakin — sinusta, — niin, sinusta.
— Mitä sitten, äiti —?
— Niin, näes, se on päivän totuus — hän sanoi: Terveisiä Liinalle — hän on minun täälläkin.
Liina loi alas katseen, hän lankesi syviin unelmiin — hän ei vastannut.
— Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina istui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka liiteli seudun yli. Kuinka sinun on?
— Hyvin, äiti — minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa — minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä — että tuo pilvi. — Tukekaa minua, äiti — kas niin, minä tulen, kuiskasi tyttö ja uupui takaisin.
— Hänkin, mutisi akka Helmer — Herra! koska lasket palvelias rauhaan menemään?
* * * * *
Jota toivotaan, se tapahtuu joskus.
Ah, jos minä saisin kuolla samassa kuin Liinakin. sanoi tuo vanhus monta kertaa.
Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa — muutama päivä jälkeen makasi hän kuolinvuoteella — hän höyri — eikä vanhus enää saa olla mukana häissä, haaveili hän — enkö ole kutsuttu — eikö tuossa seiso marsalkki siipinensä ja kutsuu akkaa myös — niin, niin, kiitoksia poikani — nyt olemme me kaikki täällä.
Ja niin, uneksien poikansa kunniapäivästä, nukahti hän, tuo vanhus — "yksinkertainen" — äiti yhtä taikamaisesti, yhtä lapsellisena kuten ainakin.
Nyt lepäävät he kaikin kolme mullassa.
Kauppaneuvos antoi panna tyttärensä haudalle kalliin hautakiven, jossa seuraava komea hautakirjoitus:
Muistoksi
LIINA ANTON'ille.
Kauppaneuvos ja Kunink. Waasa-tähdistön komentajan y.m.
Anton'in tyttärelle.
Sillä ah! juuri kuin sydän haava tuli, hänen ainoa lapsensa meni häneltä — sai hän Komentajanauhan. — Se oli kuitenkin lohdutus — jotakin kaunista ilottomalle sydämmelle. Se oli tuon kunnon kauppaneuvoksen taika — että häntä lohdutettiin tähdellä. Se ei kuitenkaan lopullisesti riipu muusta, kuin siitä, mitä epäjumalia me palvelemme — jos me jumaloitsemme itseämme — jos me jumaloitsemme niitä, joita me pelkäämme tai niitä, joita me rakastamme.
Sanalla sanoen: Kauppaneuvos ei tullut lohdutetuksi; mutta hän oli kuni lapsi, joka, senvuoksi, että hän on haavoittanut sormensa ja itkee, saa äitiltä kauniin sormuksen, pannakseen seuraavaan. Niin haavoitumme ja parannumme me eri tavoin — kaikki todistaa kuitenkin, että me olemme lapsellisia. Onhan hyvä olla lapsellinen?