VUODEN PÄÄSTÄ.
Vuosi oli kulunut, ja isä ja poika Berndtsson olivat, kuten tavallisesti, rykymentin kokouksessa. Luutnantti oli muuttanut Tukholmasta ja oli vuokrannut pienen paikan, ei kaukana Hagetorp'asta, jossa hän aikoi asua Emilin kanssa. Tuo hyvä lapsi oli saanut armon tulevien appelaistensa silmissä, ja se on hyvin paljon. Täytyy hyvä sydän, hyvä järki ja hyvä käytöstapa, kun menestyksellä käy vuoden pituisen koetuksen läpi tulevien appelaistensa luona, kun ei nimittäin ole mitään muita ominaisuuksia, vaan persoonalliset.
Emili oli onnella kestänyt koitoksen, ja kaptenska piti aina enempi tytöstänsä, kuta enempi hän oppi tuntemaan tuota yhtäaikaa niin lapsellisesti hyvää ja totista mieltä, ja kapteeni arveli että kahvi maistui aina paremmalta, silloin kuin Emili oli sen keittänyt, kuin äitin keittämä, Jumala yksin tietää miksi — mutta se oli todellakin parempaa.
Maria, perheen tytär, joka silloin tällöin tuli heidän luo, oli myöskin ankara tuomaritar, ja se, joka piti taaemmaksi "silmänsä auki", se on, tarkasteli tyttö-paran pienimmätkin teot ja pani huomioon jokaisen hänen sanansakin.
Häät piti vietettämän kokouksen jälkeen; oli jo kuulutettu.
* * * * *
Kun kenraali Jakobsstege tuli tarkastusta pitämään, saattoi jo luutnantti Suudler'in käytöstavasta huomata, ett'ei kapteeni eikä luutnantti Berndtsson olleet hyvissä kirjoissa kenraalin luona.
Luutnantti Sundler oli yksi niitä verrattomia armon taskutermometeriä, jotka ovat niin oivallisia avata, jos tarvitsee tietää, mimmoisissa kirjoissa on. Kun luutnantti tuhlasi ystävyyttä ja kiitosta jollekin henkilölle, niin ei se merkinnyt, että se oli ansaittua, eikä että luutnantti arvosteli persoonaa, vaan ainoastaan, että tuo oli hyvissä kirjoissa kenraalin luona, tai jonkun muun luona, joka voi hyödyttää luutnanttia. Muuan vissi juhlallinen painavaisuus oli nollakantana, väistetty ystävyys oli muutamaa astetta alempi — ja nenäkkyys vielä kylmempi, aina vainomiseen saakka, joka oli alin lämpömyys. Luutnantti oli siis kummallinen kapteenia kohtaan ja väistelevä luutnantti Berndtsson'ia kohtaan.
Upseeri kunnan käydessä tervehdyksellä, ei kenraali ollut näkevinään kumpaakaan Berndtsson'ia. Heidän kohtalonsa oli päätetty.
Tarkastuksessa tutkittiin ankarasti varastoa. Esikunnan päällikkö ja ajutantti katselivat suurimmalla tarkkuudella kaikkea; mutta ei juuri mitään ollut muistutettavana, laskut olivat kunnossa — kaikki.
Vanhan Berndtsson'in komppaniassa oli taasen paljon muistutettavaa, milloin nappi, joka oli vähän irrallansa, milloin hihna, joka ei ollut menestynyt värjättäissä, miehistön vyöt olivat joko liian hellästi tai liian kireesti vyötetyt, sanalla sanoen, kaikki oli nurin, ja kapteeni Berndtsson sai ensikerran eläissään kovanlaisia nuhteita. Aksiisissä sai hän paikkansa vasemmalle sivustalle, ja nyt määrättiin rintama-muutoksia, niin että hän oli vähällä kukistua, eikä sentäänkään ojennus ollut hyvä. Vieläpä kun joukon tuli käydä kaunomarsissa, muistutettiin Berndtsson'in komppaniaa, ett'eivät he katsoneet kyllin vinosti kenraalia, siliä säännön mukaan tulee miehistön ojennettujen kiväärein ja häneen katsoin marsia hänen ohitsensa, jonka, silloinkuin marsitaan linjassa, ja kenraalin paikka on toisella sivustalla, aina täytyy tapahtua niin, että miehistö katsoo vinosti siihen, joka tervehtii. Sanalla sanoen, se ei ollut hyvä Berndtsson'eilla, ja se vaikutti että toivottiin ukon suuttuvan ja "ottavan eron", niin että yksi komppania tulisi avoimeksi.
Kenraali, joka piirikunnassa kulki kuni Jehu, läksi heti päivällisen jälkeen, mutta hänen piti palatessansa tulla tekemään kapteeni Jolman Svärdtähdistön ritariksi.
Oli sunnuntai, kahdeksan päivää sen jälkeen. Miehistö oli asetettu nelikulmioon, jumalanpalvelusta viettämään. Ei ole mitään jumalanpalvelusta, joka itsessänsä olisi juhlallisempi, kuin tuollaisen Jumalan vapaan taivaan alla, kun aurinko paistaa ja metsät viheriöitsevät. Se on aivan tuon synkän juhlallisen tunteen vastakohta, jota saapi kokea, kun kuulee urkujen jymisevän korkeissa, puolihimmeissä holveissa jossakin Göthiläisessä kirkossa, jossa joka pilari kannattaa vaakunaa, ja seinät ovat tahratut muistokirjoituksilla; täällä taasen tuntee jotakin niin iloista ja toivo-täyttävää virtaavan sydämeen, kuin kansa, musiikin ja noitten pitkäveteisien rummun pärrytyksien avulla, veisaa virttä taivaan valoisan holvin alla ja luonnon helmassa, jossa kaikki merkit osoittavat uudesta syntymistä, jossa jokainen kukka, joka perhonen on elävä olento, joka alituisessa vaihtelevaisuudessa juoksee ylös tuosta maatuneesta. Siellä näkee parhain, että elämä ja ihanuus on loppupisteenä, eikä kuolema eikä mädännys.
Virsi loppui, ja pappi oli alkanut saarnan, silloin kuultiin vaunujen vierivän. Useat upsieriet riensivät paikaltansa, tervetulettamaan kenraalia, joka nyt saapui vähän aikaisemmin, kuin oli odotettu.
Nuo kaksi miestä, jotka olivat asetetut tähystämään, huomataksensa tuota saapuvaa, eivät olleet ehtineet viihtoa, kun kenraali jo oli vallan lähellä. Hän tuli siis vallan aavistamatta. Rykmentin päällikkö otti suurella kohteliaisuudella vastaan tuota mahtavaa miestä.
— Minä kuulen, että te pidätte jumalanpalvelusta, — sanoi kenraali; — minä tuskin luulin ehtiväni näin aikaisin, mitä kello on, Sundler?
— Yksitoista ja kolme ja puoli minutia, herra kenraali.
Saarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt marssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes päivällinen oli laitettu ruokatelttaan.
Kenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis kuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.
Muun ohessa hän lausui:
— Eversti näki palveliani Thorvald'in … oiva mies tuo Thorvald; mutta minun on täytynyt päästä hänestä.
— Kuinka sitten, herra kenraali? — kysyi eversti suurella innolla.
— Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta; se on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen esine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi aikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli saattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on onnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.
Jokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka häneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui vihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.
Illalla tapahtui ritari-lyönti, ja kenraali lähti.
— Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, — sanoi vanha kapteeni Berndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. — Se on sentään pi—n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole vaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?
— No minä jään; kenraali Jakobsstege tulee maaherraksi B:n lääniin, ja sitten saamme me toisen kenraali-ylipäällikön, joka ei ole, kuten kenraali, laskenut minusta tulevan rikasta miestä. Minä teen niinkuin Thorvald, minä pidän neulousmamsellini, enkä anna potkia pois itseäni — siitä tulemme me kaksi osallisiksi. Kaikki hyljäsivät kenraalin käytöksen. Ainoastaan joku varova "toveri" arveli, että Berndtsson itse oli hävittänyt "onnensa."
Aseharjoituksen loputtua, matkustivat isä ja poika kotiin, ei varsin iloisina expedition'ista, mutta kun he tulivat Hagetorp'aan päin, vastaan ottivat naiset heitä, kaptenska ja Emili, ja kaikki unohdettiin; sillä perhe-elämällä on kumminkin jälellä niin paljon alkuperäistä voimaa yhteisen elämän yli, että se saattaa parantaa, kuin tuo edellinen haavoitetaan, juurikuin ei mikään ulkonainen onni, ei mikään kunnia eikä rikkaus saattaisi parantaa niitä haavoja, kuin onneton perhe-elämä saattaa.