ERÄS ONNETTOMUUS.
— Minä kummeksin, — lausui kreivi muutamana päivänä sen jälkeen, aamulla kahvipöydän ääressä; mitä se oli, kuin minä yöllä huomasin. Minun on vaikea nukkua — vanhain laita on niin — minä makasin tuolla yläällä hereilläni ja ajattelin Fransia ja Emmaa ja heidän uutta kotiansa, silloin sain minä nähdä ilmiön. Minä en tiedä, mikä se mahtoi olla; mutta näkyi juurikuin veripunainen, taivaalla suoraan pohjoisessa metsän yli. Minä arvelin jotakuta valkeanvaaraa, mutta en voinut kuulla soittoa; se oli arvattavasti jonkinlainen revontuli.
— Mutta minä, — sanoi kaptenska, — luulin kuulleeni heikkoja kellon-säveliä, kukatiesi oli valkeanvaara.
— Sitten oli tuo Rödeby'ssä päin, — sanoi Berndt, — se on suoraan pohjoisessa täältä metsien ja vuorten takana.
Keskusteltiin tästä aineesta, kun kreivin vanha palvelija tuli sisään kahville.
— Valkeanvaara? — sanoi hän; niin, Herran Jumala Rödebyn rovastila on palanut, ja…
— Mitä, Rödebyn rovastila?
— Niin, ja monta ihmistä on kai hukkunut: se kuuluu olleen kauhea palo.
— Ketkä?
— Sitä en minä tiedä, mutta tiesi, jollei se olisi itse rovasti
Mollén.
— Minä lähden sinne, — sanoi Berndt; — antakaa minulle ratsuhevonen.
Muutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa ja ratsastivat Rödeby'hyn päin.
Mikä näky — hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari puoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo herttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli hävinnyttä, palanutta ja mustaa.
— Mitä on tapahtunut? — kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka, mustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä hirsiä toisistansa irralleen.
— Oh niin, Herran Jumala, sen herrat kyllä näkevät.
— Onko kukaan palanut?
— On maar', kaksi lehmää ja neljä lammasta; parhain lypsylehmä.
— Mutta ei ketään ihmistä?
— Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja jollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt sinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu putosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.
Molemmat ystävät riensivät sinne.
Astuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan täti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla nauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer vainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä. Hänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen kummalista pukuansa.
— Täällä ovat asiat huonosti, — sanoi ukko Mollén, — hyvin huonosti.
— Saanko mennä sisään? — kysyi Berndt.
— Jahka kysyn… Niin menkää sisään.
Kun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon lääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan, nimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi ja kuolemaksi.
Kaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen muotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi silmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät huulet.
— Terve tuloa, Berndt! — sanoi hän hiljaa; — niin, täällä on kaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu … nyt on menoa, näet.
— Älä sano niin Kaarloseni! — sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä hän auttaa sinua.
— Niin, toivokaamme, äitiseni, — lausui poika lempeästi. Ah, äiti, lämmittäkää vähän soppaa minulle.
— Kyllä, oitis, mutta…
— Niin, kyllä Berndt hoitaa minua, älkää pelätkö mitään.
Kun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä käteen.
— Tiedätkös, Berndt, — sanoi hän, — se on kovin kovaa, että näin nuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis maailma.
— Mutta, hyvä Helmer, onko se niin varmaa…
— Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla raajarikoksi koko elin-ajakseni — ja silloin pyydän minä mieluummin saada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin lohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä hänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että minä ikuisesti pidän hänestä … ja kuules, anna tänne sakset… Näes, Berndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani … niin, tee se.
— Sitä paitsi, — toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi tuskin puhua, — sitä paitsi niin … niin hoida sinä äitiäni, sovita niin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä… Näes, minä en voi … nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka? — lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista, hymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.
Berndt istui mykkänä ja tarkasteli ystäväänsä, joka taasen näkyi nukahtavan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauan.
— Vai niin, vielä jälellä, rakas Berndt, vai niin… Tiedätkös, minä ajattelin, kuinka minulle käypi toisessa maailmassa… Oi, minulle ei saa käydä pahoin… Tiedätkös, minä olen ajatellut, olenko minä koskaan vihannut ketään ihmistä … en, en! en koskaan? Jos minä tiedolla ja tahdolla olen tehnyt vääryyttä… En, en! Jos minä olen koskaan vihastunut … en! Näetkös, minä luulen, että Jumala tuolla yläällä kyllä näkee kaiken tuon minun sydämessäni … niin, sen hän tekee.
— Niin, sen hän todellakin tekee.
— Tiedätkö minä olen ajatellut kaikkea tuota, sillä minä tahdon ottaa ripin yhdessä äitini kanssa. Hän ja minä olemme viimeisen kerran — niin, Berndt, viimeisen kerran — ja sitten mahtaa kai lunastus tulla… Ja sinä, silloin pääsen minä vapaaksi ja terveeksi taasen … tai mitä luulet?
— Niin, sen minä uskon.
— Joka vaan voisi valmistaa äitiä, — toisti hän; — hän luottaa niin varmasti lääkäriin, ett'ei hän usko, että minä olen oikein kuollut, ennenkuin hän on sen sanonut. Nyt ei riitä äitin Huseland — se oli muuten hänen lempilukemisensa — sen olen minä monasti huomannut. Se oli totta, sinun pitää auttaa äitiä haudalla ja istuttaa sille tuollaisia penseer'iä, niistä Liina pitää, ymmärrätkös.
— Niin, Kaarlo, minä toivon vielä.
— Ei, ei, rakas Berndt, minä olen saanut kuolin-iskun, koko uuninpiippu putosi päälleni ja on runnellut minut kuni rievun; ei — se on mahdotonta.
Nyt palasi eukko soppanensa. Vanhus näkyi olevan niin tekemisessä nykyisyyden kanssa, ett'ei hän ajatellut lohduttamatonta tilaansa.
— Kas niin, Kaarloseni, minä kaadoin tilkkasen viiniä, se vahvistaa sinua. — Herran Jumala! tuollainen kauhea onnettomuus, ja nuo rovastilaisparat, jotka eivät ole saaneet edes kahve-tilkkasta… Oi, Herran Jumala, en minäkään saata ehtiä kaikkiin, kun Kaarlo makaa täällä niin kurjana ja rikkirevittynä, mutta Kaarlo, hän on terve ja hänen ihonsa on hyvä parantumaan, niin että minä kyllä toivon, että minun poikani tulee taasen terveeksi.
Berndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen tutkimisensa oli kuoleman tuomio.
— Onko se vaarallista, herra tohtori? — kysyi akka.
— Se on hyvin arveluttavaa, ja…
— Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä paranemaan… Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä lukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se on pää-asia, sanoo Huseland.
— Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin suuret, että…
— Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! — lausui akka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.
Häntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo Herran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt sisälle.
— Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, — sanoi Kaarlo, autuallisesti loistavalla silmäparilla. — Hyvästi, poika! … hyvää yötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin … kas niin … hyvästi!
Berndt jäi jälelle yöksi, istui tuolilla etuhuoneessa.
Kun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin katsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän tarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa:
— Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa … mutta hän makaa niin raskaasti … niin raskaasti, minä en tahdo häntä herättää; koittakaa te.
He menivät.
Siinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi ummessa, otsa kylmä.
— Äiti! — sanoi Berndt, — minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja sano enää kertaakaan: "Nuori mies, nouse ylös!" — ja hänen äitinsä oli leski.
Tuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja löyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän koko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan — hänestä ei hän vielä ollut kuollut.
Koska äiti uskoo, että lapsi on kuollut?
* * * * *
Vapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa seurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.
— Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, — sanoi vapaaherratar.
— No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä täällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy huoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka auttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.
— Mutta miksi tämä?
— Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni kirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä, rohtimia ullakolla.
— Mitä, onko palanut? — kysyi Liina, hypäten ylös.
— Niin, lapsi, niin lapsi … mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla suuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan riksin arvoisat — muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia kiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen. Hm. "Rakas lanko!"
Nyt luki patruuna lavean kertomuksen tulipalosta.
— He asuvat akka Helmerin luona … niin, hm…
"Kaikkein kauheinta oli — luki patruuna — oli, että nuori Helmer tuli niin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua…"
— Mutta mikäs Liinan on? — kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi vaipuvan maahan.
— Ei mikään, isäni, — sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni itseensä, — ei mikään … lukekaa!
— Hm … "kahdentoista tunnin kuluttua kuoli". — Mutia Liina, kaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.
Itse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta hän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.
— Lukekaa enempi, isäni! — pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä äänellä.
— Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle miehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui vapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.
— Lukekaa, isäni! — pyysi Liina.
— Hm, hm … "kahdentoista tunnin kuluttua" … "nota bene, tämän tule veli varovaisuudella kertoa Liinalle."
— Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta lapseltani, — lausui patruuna, vallan kauhistuneena. — Liina kulia, Herran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö … älä katso noin nolosti eteesi… Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille, me lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme… Ei, Liina, katso minuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?
— Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri Tyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele, että onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee ottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä… Minä en luullut, että Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea, kun ei hän pyörtynyt.
— Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty, — sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.
— Mitä kuulen minä?
— Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia Attalien ja minun tyttäreni välillä… Katso minuun, Liina, katsos minuun, puhu minulle.
Liina istui mykkänä, juurikuin hän olisi ollut kuollut.
— Minä poistun, — sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua kiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä surussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.
Vapaaherratar meni.
— Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä saat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin … niin, me molemmin, sinä.
— Missä on Berndtsson? — kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä herännyt.
Patruuna tarttui tähän aineesen.
— Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat mielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te saatte maatalon, Riddersborg'in … pidätkö sinä siitä? … tai Vahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni kyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin…
Liina pudisti päätänsä.
— Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi; mutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä, mutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena … jahka katson vielä; hm, "Berndtsson oli hänen luonansa".
— Oliko hän, oliko hän? Jumalani! — sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa minun ja vanhan Marian olla itseksemme.
Oli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista parhain.
Liina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah! niissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.
— Minä en käsitä Liinaa, — lausui vapaaherratar illalla tyttärellensä; — niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi, että eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi tulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu, etenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan sellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen loppuu asia.
Neiti Attalie lisäsi varsin liikuttavasti.
— Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille naisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata…
— Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla ei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä olin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa, minä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä itseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.
— Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia kaikissa tilaisuuksissa.
— Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi — hän oli kymmen vuotias, niin … kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt ketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan mukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan saattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua ihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että minä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni kiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän näköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka ei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen paljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.
— Ah niin, äiti on "esimerkki kristillisestä mielenmaltista" sanoo hovisaarnaja Kröplin, "äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä vertaisiansa kohtaan", sanoo hän.
— Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä unhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No, mitä sanoi ystävämme Tyningen?
— Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä virvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa Adolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.
— Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning määräsi minun hermoilleni, — sanoi vapaaherratar, — todellista kultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat kirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun minun mieheni ei ymmärrä minua.
— Ah niin, tapahtuu usein, etteivät miehet ymmärrä meitä.
— Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä tunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi eräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa vaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi hän, "sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan voi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä". Niin, se on hyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla, koko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle paremmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä huolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.
— Niin, elämä on arvoitus, — sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti siitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan senvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.
— Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä on tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina, "tuo sisällinen elämän salaisuus" … eikö se kuulu somalta: "tuo sisällinen elämän salaisuus"?… Joka sen voi, hän arvaa naisen pienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää naista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan suuresti ihmeteltävä kunnioitus.
— Niin, Gyllensvingel on hyvin sievä mies, mutta rikas ei hän ole.
— Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän on rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi kaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa… Huolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka sentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa kiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon myötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon puolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua kohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.
— Minä en käsitä Liinaa.
— Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien luontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät tunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi lahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska sopii peljästyä yksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti hymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai liian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille sellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis muoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan itsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä meidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme kautta … se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole, mutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii, silloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme nihkuttaa tai itkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan silmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi, sovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.
— Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi
Attalie. — Äiti kullallani on aina oikein.
* * * * *
Liinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin usein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa, silloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.
Seuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä, harvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla ja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa kuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun — koko tämän keijaavan maailman jättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella ainoastaan yhteen aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin. Tämä aate on tuo ainoa — parempi tulevaisuus.
Niin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin hän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei vanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi, että hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi nuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.
Berndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi joutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin, kuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen notisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita kiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena tullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan levitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.
Hän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä vähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan, kuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista turvallisissa kirjeissä.
Berndtsson kävi tehtaan-isännän luona.
Ensimäinen, jonka hän tapasi, oli tehtaanisäntä itse.
— Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, — sanoi ukko, — ja
Liinaan se koski niin, että … hm, se oli…
— Tietääkö hän kaikki.
— Vallan, tuosta nuoresta miehestäki, josta lankoni kirjoitti, ja minä luin kirjeen heille tuolla yläällä. Hm, vapaaherratar ja Attalie, joilla tavallisesti on heikot hermot, eivät näkyneet pitävän siitä mitään; mutta Liina, joka muuten on ollut tyven puolestansa, tuli niin ihmeelliseksi, että minä todellakin peljästyin. Hm, kas, minulla on ehdotus: me matkustamme kerta Ranskaan ja Saksaan ja niin edespäin, niin tuo virkistyttää luonnetta… Menkää ylös niiden luo.
Berndtsson'in tullessa salonkiin, istuivat nuo kolme naista siellä, Liina, kuten tavallisesti, työnsä ääressä, vapaaherratar, lataillen hiljattain ulostullutta romaania, ja neiti, työskenteli reflexionipeilin ääressä.
— Ei, kas luutnanttiamme! — lausui vapaaherratar, pannen pois kirjan.
— Terve tuloa! … No, te olitte tuolla valkeanvaarassa.
— Olin, — tuli vastaukseksi, Berndtsson'in mennessä, vähällä tervehdyksellä vapaaherrattarelle, ja lähestyessänsä Liinaa.
Tyttö pani työnsä pois ja kiinnitti haaveilevat silmänsä
Berndtsson'iin.
— Ja te tulette, siinä aikeessa että…
— Tuomaan teille jäähyväiset, — sanoi Berndtsson hiljaa.
— Muistiko hän minua?
— Kyllä, hän puhui melkein yksinomaan teistä.
Liina hymyili.
— Ja…
— Mitä?
— Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, — sanoi Berndtsson, antaen hänelle käärityn paperin.
Liina otti sen, mutta hän hypähti yht'äkkiä ylös, sanoen:
— Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut … kiehkuran hänen hiuksistansa … ah, ah! miten olen iloinen… Nyt saatan minä kuolla tyytyväisenä…
— Mutta lapsi?
— Minä puhun nyt, — sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, — Kaarlo Helmer oli minun elämäni ja kuolemani… Ja kuulkaa: minä en tahdo mitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen äitinsä luona, hänen huoneessansa — hänen muistoksensa. Äiti, minä en ole kauemmin esteenä.
— Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra luutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis epähuomio.
— Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, — mutta te olette nähneet hänen kuolevan… Ah, Berndtsson, olkaa minun veljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki … olkaa minulle isänä, äitinä, veljenä … kaikkena, kaikkena! ja antakaa minun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.
Berndtsson lupasi, häntä rauhoittaaksensa, puhua isälle.
— Siis, — sanoi vapaaherratar, — nyt saatan minä ymmärtää sen syvän liikutuksen, joka tarttui Liinaan. Niin, Liinaseni, minä puhun Anton'ille, ja sinä saat muuttaa tuonne alas akan luo.
Liina lankesi nyt ensi kerran äitipuolensa helmaan, häntä kiitellen.
Liinan toivoon myönnyttiin helposti, ja vähäsen myöhempään kesällä matkusti patruuna Rödeby'hyn tyttärenensä. Hän oli ollut kauan kyllä suuressa maailmassa, toivoaksensa takaisin tuohon pieneen…
Akka Helmer käveli siellä tyhjässä rakennuksessa enemmin automatin, kuin elävän ihmisen näköisenä. — Tapahtuu joskus, että elämän kellon viisarit putoavat pois, vaikka kello sentäänkin jatkaa käymistänsä; mutta turhaan. Kuitenkin, sen täytyy käydä, niin kauan kuin vieteri vielä on jänteissä ja vitjat pitävät. Niin käveli nyt tuo vanhus, ilman muuta tarkotusta, kuin se, että kerran saisi seisahtua.
Liinan tultua, näkyi hän heräävän haluttomuudestansa. Hän vei tytön Kaarlon kamariin. Kaikki oli siellä samassa järjestyksessä, kuin hänen eläissänsäkin; puoleksi kirjoitettu kirje Liinalle oli paperien joukossa pöydällä; muutamia kirjoja au'astuina, muutamia vehnän-korsia akkunalla ja hänen metsästys-laukkunsa riippui seinällä, niinkuin hän itse oli sen ripustanut. Ei mitään oltu liikutettu.
— Tässä tahdon minä asua, äiti Helmer, — sanoi Liina; — minä makaan tässä sohvassa, niin saapi Kaarlon vuode olla peitettynä, niinkuin se on.
Liina näytti onnellisemmalta ja levollisemmalta, muutettuansa tuohon pieneen kamariin. Hän sai työksensä auttaa akkaa, ja niin jätti tehtaanisäntä tyttärensä.
— Hyvä isä! — sanoi Liina, muutamaa hetkeä ennen hänen pois lähtöänsä. — Hyvä isä! älkää ajatelko tehdä minua rikkaaksi, vaan jakakaa omaisuutenne toisella tavalla. Antakaa minulle vuotuinen eläke, mutta antakaa Attaliean saada muuan pääoma ja antakaa sitten jäännöksenne hyödyllisiin tarkoituksiin. Minä soisin, että te tänne perustaisitte oppilaitoksen, jota kutsuttaisiin Kaarlo Helmerin köyhäin tyttöjen kouluksi; johon minä tahdon, jos elän, tulla opettajattareksi.
— Oi, sellaisia romantillisia ajatuksia! — sanoi isä; — sinä kyllä tulet iloiseksi taasen ja tahdot tulla meidän luoksemme.
Liina pudisti päätänsä.
— Mutta jollei niin tapahtuisi, isä, — sanoi hän, — jos minä olisin onnellinen täällä?
— Sitten saatan minä ajatella asiaa. Ole nyt tyven, tyttöseni, ole tyven ja tule iloiseksi.
Näin sanoen ja muutamia kyyneleitä silmissä jätti tehtaanisäntä ainoan lapsensa Helmer'in tupaan.