VANHUS VALDEMARSBORG'ISSA.
Taasen olivat kaikki ystävät kokoontuneet Valdemarsborg'iin; mutta siellä ei ollut enään niinkuin ennen. Vanha kreivi oli, niinkuin usein tapahtuu vanhuudessa, kerrassaan, tavattoman terveestä ukosta, vaipunut vanhuuden heikkouteen ja haurauteen. Hän ei ollut kipeä, mutta vanhuus oli yhdessä vuodessa vaikuttanut paljon enemmän kuin kymmenen vuotta ennen. Oli vaikeata tässä ukossa taasen tuntea tuota menneen vuoden niin karskia miestä.
— On aika, — sanoi tuo vanhus, kaikkien ollessa koossa ja teetä juodessa kokoussalissa, — että me teemme tilimme. Vanhuus on nyt tarttunut minuun, ja minä huomaan, ett'en minä saata elää kauan täällä.
Frans ja Emma syleilivät itkien tuota vanhusta.
— Älkää itkekö, lapset, se on kuitenkin tapahtuva, — lausui tuo vanhus lempeäästi ja rakkaasti silmäillen lapsiansa. — Kuten kapteeni Berndtsson tietää, — toisti hän, — ei Frans ole minun poikani; se oli hänen onnensa…
— Että hänellä oli, — virkkoi Frans, — että hänellä oli isä kuitenkin, isä…
Hän ei saattanut sanoa enempää.
— Se oli hänen onnensa, — jatkoi vanhus, — että hän kerrassaan työnnettiin luokasta ja oppi olemaan vallan yksinkertainen ihminen; että hän vapautettiin perintö-oikeuksista ja siis täytyi hänen oppia tuntemaan oman voimansa ja inhimilliset oikeutensa; se oli, sanalla sanoen, onni, että hän päästettiin siitä lumouksesta, johon periväisyyden ja syntyperän jumalallinen oikeus sitoo lapsiparkansa.
— Te, — jatkoi vanhus hetkisen vaiti oltuansa, liikutettuna, — te tuomitsette ennakkoluuloja, te vihaatte niitä, jotka perustavat vaatimuksensa niille, mutta te ette tiedä, te, mitä se on että lapsuudesta saakka käydä sidottuina näihin ennakkoluuloihin. Te ette tiedä, kuinka sielu rypistyy kokoon, kuinka tuo jalous, joka tahtoo korkealle, kuivettuu tai uudistuu, kasvaessansa perityn oikeuden pyhällä perustuksella. Näettekö te, kuinka haudoilla viheriöitsee, kuinka mullaksi muuttuneet ruumiit antavat rikkaruohoille ja koristuksille elatuksen, mutta eivät melkein koskaan hyödyllisille kasveille — ja jos se on siellä viljeltävä, niin täytyy unhoituksen ensin la'asta pois muiston, että siinä oli pyhitetty paikka. Älkää tuomitko ankarasti, aika ei ole vielä tullut päätöstä varten, vielä ovat nuo perityt etuisuudet sisään sullottuina, itse kansan arvossa pitäminä, paikka — ja ennenkuin kansa itse panee sen käytäntöön omansa kanssa, kasvaa siinä ainoastaan auringon-ruusuja, jotka kääntyvät auringon mukaan, joka ruusupensas tai villikaali kadonneen elävän maailman haudoilla.
Älkää valittako, että ne kasvavat siinä, missä niiden tulee kasvaa; älkää myös valittako, että he itsepintaisesti puolustavat turvettansa ja että ne tuhansine siemenine ja juuri-vesoneen estävät teidän kokeenne ja jokaisen puollustuksen, jokaisen palon jälkeen lykkäävät esiin voimakkaampina, terveempinä, innokkaimpina kuin ennen. Teidän vihanne, teidän erhetyksenne, teidän oma turha voimienne arvosteleminen, teidän lyhytnäköisyytenne, teidän itseluottamuksenne ja teidän kevytmieliset liekkinne on tuo tuhka, josta ennakkoluulot alituiset tuovat uutta elatusta.
Tuon vanhuksen silmät säteilevät omat tulestansa, osoittaessansa näitä sanoja ystävillensä.
Kaikki olivat ääneti, sillä tuo vanhus näkyi tahtovan puhua. Vihdoin alkoi hän taas.
— Minussa, — sanoi hän, — kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta; mutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate kumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet kokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs tarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä puuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs esikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme ihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä ajatuksia — me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme kuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla, muodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi; miksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia koetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten kummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa, tulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen muuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat vanhojen väliin — älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat sekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka kasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se juurittuu ja sen täytyy kasvaa — ja vihdoin täytyy sen palkita tuota vanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni antoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat pysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla tai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat vähitellen.
— Nyt olen minä sanonut ajatukseni, — toisti tuo vanhus, hymyillen. — Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se oleva.
Minun säästöni, loukkaamatta niitä perillisiä, joita testatori kodicill'in mukaan tulevat omistamaan ja luultavasti jakamaan sukukartanon, olen minä, aina siitä saakka kuin löytö Frans'ista tuli minun tietooni, koettanut käyttää niin hyvin kuin olen voinut. Minä olen ilolla nähnyt Frans'ista tulevan kelvollisen maanviljeliän; minä en ole kuitenkaan tahtonut, että häntä, entisenä kreivinä, löytölapsena, meidän maamme alhasmieliset häpäisisivät; sillä, uskokaa minua, raakuudella on vielä tavattomat alat meidän maassamme, ja se on tämä raakasuus, joka ei saata arvostella ihmis-arvoa, joll'ei se ole merkitty ennakkoluuloon vanhalla mynttimerkillä.
— "Kruunua tai Klaavia", se on alhaison mielipeli, silloinkuin kruunu tulee päälle päin, niin voitetaan peli, silloinkun klaavu näkyy, hävitetään se, — ja kuitenkin on myntti läpi kotaisin yhtä hyvää metallia.
Fransia, kunnioitettuna ja arvossa pidettynä kreiviksi kelvottomana, nyt halveksittaisin ja työnnettäisin pois, jos hänestä tulisi kelvollinen kanssaporvari. On totuttu häntä kunnioittamaan arvon takia ja se pidettäisiin päätettynä, ettei mitään kunnioitusta olisi jälellä, jos tämäkin lankeaisi pois. Tämä kurjuus tekee kansan suosion niin epävarmaksi ja niin vähä-arvoisaksi, samassa kuin se tekee kansan tahdottomaksi koneeksi sille, jolla on valtaa ja viisautta kylläksi, käyttääksensä sen voimaa siten, että se sortaa itse itsensä.
Te näette, ettei tarvita muuta, kuin herättää tuo kansallinen ammatti-henki, ärsyttääksensä toista kansaa toista vastaan, kuin jo saa koko kansan uhraamaan verensä ja omaisuutensa oman, kuni kuuluu, "pyhän oikeutensa puolesta", ja lopuksi tulee aina, että se on antanut enemmän voimaa sisäisille sortajillensa ja koroittanut väkivallan laiksi.
Asiain näin ollen ei maksa vaivaa ajatella, että Frans jäisi tänne, enää sitten kuin hän kadottaa "vankinsa". Kun minä kuolen, täytyy totuuden tulla ilmi, siitä on täti Juliana pitänyt huolta suuresti ihmeteltävällä tarkkuudella. Tämä oli ainoa totuus, jonka hän tunnusti elämässänsä; hän ei olisi tehnyt sitä jollei hän olisi luullut, että se syöksisi minut ja Fransin onnettomuuteen; senvuoksi ottikin hän sen toimeksensa, joka oli hänen luonnollensa tärkeätä, että edes kerran sanoa tosi sanan; mutta Jumala on sen toisin ohjannut, siunaukseksi kirouksen asemasta. — Kas tässä, — sanoi ukko, käärien auki erään paperikäärön, — mitä pidätte te tästä näin?
Paperi sisälsi piirustuksen muutamista somista maalaishuoneuksista, jotka pitkin erästä sisäjärveä olivat puiden varjoissa.
— Nähkääs, mitä pidätte: tuota taloa ovat Frans ja Emma asuvat. Tässä on tiluksien kartta, ne eivät ole pienet, osaksi viljellyt ja kallisarvoiset metsät ja karjanlaitumet on siellä. Kaikki tarkastelivat tauluja ja karttaa. Vihdoin sanoi kapteeni Berndtsson:
— Ja missä on tämä talo?
— No niin, jotenkin kaukana — Pohjois-Amerikassa ja Iowa valtiossa. Talon nimenä on minun jälkeeni Felikshill, ja Frans pitää liikanimenänsä toisen nimensä, Feliks'in kreivin kanssa on pian loppu.
— Ja koska te muutatte? — kysyi nuori Berndtsson.
— Muutaman päivän päästä, — vastasi Frans; — kaikki kalumme ovat jo laivassa, joka on Göteborgissa.
— Ja kaikesta tästä en minä tietänyt niin rahtuakaan.
— En minäkään, sanoi Frans, — kauemmin kuin puoli vuotta sitten, silloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä ja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat työntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata yhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.
— Nyt, — alkoi ukko, — olette te nähneet minun tuumaani. Frans sanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei hän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa, jota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja anastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa, tuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan peilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota hometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut — minä tahdon, että hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja, samoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa pois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta minä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen mukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa ympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo piileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän saa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen sydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä Ruotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen halulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman, asettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua, samalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella, rakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.
— Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat — sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun luonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena, että nyt on sukeperän loppu — varsin onnellisena, että Fransissa omaan uskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla on…
Ukko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.
… Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua, Emma! Kas tuossa perintö — kaikki — kaikki mitä minulla on antaa teille pitkälle matkallenne.
* * * * *
Jälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti. Vanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai nähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät surullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi nähdä tuota rakasta ukkoa.
Vihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna.
— Kas niin, lapset, — sanoi ukko, — nyt on aika tullut. Hyvästi jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!
… Ei, ei! Frans! — lisäsi hän, — ei niin, ei niin … ei, älkää itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla…
Vanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia syleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan. Vielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi kädellänsä ja katosi lehtimajaan.
Hyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian kiitivät vaunut tanhualla.
Kapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä. Tämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria, jotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.
— Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot huvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa… Nähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt…
Kapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi keskeytti hänet, sanoen:
— Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon ja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on… Se tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä tule lopulta vaikeaksi. — Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko Berndt'inne mennä naimisiin?
— Minä en todellakaan tiedä, hänellä on vapaa tahtonsa.
— Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan. Mutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan mamselli Anton'in kanssa… Te olette kai kuullut huhun?
— Olen herra kreivi.
— Siitä ei taida tulla mitään; mutta sitä vastaan taitaa hän rakastaa, sanoi Frans.
— Ketä?
— No, niin kiivaasti! No niin, Frans pyysi minua puhumaan teidän kanssanne, sillä Berndt pelkää, että te…
— Tyttö mahtaa olla hänen arvoisensa?
— Mitä arvelette, kapteeni Berndtsson?
— Niin, että hän on…
— Kansasta, eikö niin?… Tekin, kapteeni Berndtsson?
— Niin, minä en voi kieltää, että…
— Rakas kapteeni, te ette voi kieltää, ett'ette te, katsomatta teidän vapaisiin ajatuksiinne syntyneistä etuoikeuksista, joita ei teillä koskaan ole ollut, voi riistää irti itsiänne niistä oikeuksien käsityksistä, jotka kuuluvat teidän säätyynne.
— Niin, herra kreivi, niin on se todellakin.
— Mutta jos nyt teidän poikanne rakastaisi hyvää, oivaa tyttöä, jonka isä ei ole kapteeni, ei edes kaninkaan uskottu palvelija, mitä sitten sanoisitte?
Kapteeni oli vaiti muutaman silmänräpäyksen; vihdoinkin sanoi hän jotenkin pitkällä vedolla:
— Jos hän on hyvä, rakastettava tyttö, hm, niin…
— Aivan niin, parahin kapteeni, luottakaamme Berndt'in omaan mielialaan, älkäämme koettako laskea, mitä hänen sydämensä sanoi hänelle paljoa ennemmin, kuin hänen ajatuksensa joutukaan.
— Niin. ja tyttö on?
— Hän on kasvatettu erään vanhan notariuksen luona, jonka rouva neuloo hattuja. Akka on paha, ja tyttö on ukon suojelemana paennut sieltä, elää nyt työllä — neulomisella.
— Siis neuloja?
— Ja sen te sanotte ylenkatseellisesti. Tekeekö se kai mitään asiaan, eikö se ole hyvä työ… Rakas kapteeni Berndtsson, te olette valistunut ihminen lämpimällä sydämellä … riistäkää itsenne irti kaikista näistä ennakkoluuloista jotka rippuvat nimissä tai viroissa, kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä.
Nuot molemmat ukot keskustelivat kauan tästä aineesta, ja samaan aikaan kertoi Berndt kaikki äitillensä. Hän ei ollut likimainkaan niin ennakkoluuloinen, kuin tuo harjoitettu ja välttämättömään kuuliaisuuteen tottunut kapteeni; sillä nainen ymmärtää aina paljoa paremmin kuin mies, mitä rakkaus todellakin on.
Itse Mariakin oli ymmärtäväinen rouva ja hän antautui asiaan, ja lopuksi tuli, että he molemmin, vieläpä Akselikin, jos niin tarvittaisin, puhuisivat isälle. Ei kukaan heistä arvannut, että Frans oli pyytänyt vanhusta asiaa alkamaan, yhtä vähän kuin Berndt oli pyytänyt tätä apua.
Kun nuo molemmat herrat palasivat, näytti kapteenska pelonalaiselta ja Maria, miksi sitä voisi kutsua, "kummalliselta". Se oli selvää, että molemmilla oli jotakin sydämessä ja että he molemmin kiistelivät tottumattomuudesta, salata sitä, mitä he ajattelivat. Sitä ei tavattu siinä perheessä.
Kuitenkaan ei kestänyt se kauan, kun jo kapteeni itse keskeytti äänettömyyden ja puhui poikansa kanssa.
Perheneuvostossa päätettiin, että Emili tulisi kotiin kapteenin luo, siksi kunnes he voisivat mennä naimisiin.