MÖKKI ROSLAG-TULLIN LUONA.
Mökki oli pieni, puitten sekaan piiloitettu, mutta siinä olikin rauhaista ja hiljaista, vieläpä ympäri olevissa seuduissakin.
Tuo ikävä talvi oli mennyt. Tällä ajalla ei ollut muu, kuin joku metsämies, kuleskellut sivuitse koirinensa, eikä muuta kuin joku jänis oli uhrannut elämänsä noissa lehdittömissä lehdoissa.
Nyt oli taasen kevät. Koivun lehdet olivat puhjenneet, sametin hienoisina ja Smaragdi-vihreinä, itse tammetkin lykkäsivät lehtiä, ja haavoissa net jo suhisivat. Jumala tiesi, mihinkä nuo pienet laululinnut joutuvat talvella. Silloin näkyvät nuo somat, sievät herrat, jotka pihlajien latvoissa huvitteleivat talvikauden. Näiden joukossa näkee punatulkun, vaalean punaisiin sametti-liiveihin ja harmaasen hännystakkiin puettuna, ja ristinokan, joka on hyvin vaatetettu, vaikka jokseenkin kömpelö varreltansa, ja tuon ihanan tilhen, joka tuon tuostakin pöykeilee pehmeistä höyhenistänsä ja loistavista väreistänsä. Mutta nyt kevät-puoleen tulee laulajaparvi, hamppu-linnun johtamana; tämäkin on hyvin puettu; mutta taidot ovat vähäiset. Mutta sitten tulee viheriävarpunen, jonka pientä ruhoa tuskin saattaa eroittaa lehtiryhmien joukosta, ja leivonen, joka liitelee yläällä ilmassa ja jota ei näe auringon paisteelta. Molemmat ovat yksinkertaisia, vaatimattomia, — sillä heillä on taitoa, eivätkä he ole likimainkaan niin tyhmiä, kuin nuo oivat punatulkut ja ristinokat.
Niitty mökin ympärillä oli nyt vihreä, ja tuo ainoa piste, missä multa näkyi, oli akan pernamaalla ja tuolla pienellä polulla, joka kiermusteli ruohostossa. Ja kuitenkin oli tämä mökki niin lähellä pääkaupunkia, että kellot kuuluivat, kun ne soivat, ja vieläpä, jos tuuli oli hyvä, tunnin-lyönnit muutamista kaupungin torninkelloista, jotka aina kuni ambitioneeratut, lyövät yhtä aikaa.
Akkuna oli auki, katsokaamme sisään.
Siellä istuu Emili; terveenä ja ihanana kuni kevät-aamu. Hän työskentelee, hän laulaa lauluansa — tuota mieli-lauluansa, kuni tiedätte. Hän hymyilee, hän on onnellinen.
Akka oli nimittäin kysynyt vanhalta Marialta, oliko se totta tosiaankin, että Berndtsson oli kihloissa Liina Anton'in kanssa, eikä Maria saattanut salata nuoruuden-ystävältänsä, että Liina piti toisesta, ja että luutnantti oli vaan tämän asiamies. Niin kummalliselta kuin tämä kertomus kuuluikin, ilahutti se kuitenkin tuota nuorta tyttöä, joka ei suinkaan ajatellut saada Berndtsson'ia omaksensa, mutta joka kuitenkin iloitsi, ett'ei hän ollut kihloissa.
Ukko Blomros oli viattomuudessansa puhunut niin paljon, että Emili varsin hyvin oli ymmärtänyt, ett'ei Berndtsson ollut unhottanut häntä ja että hän mahdollisesti — rakastaisikin häntä. Värsyt, niiden sisältö, se asianhaara, josta notarius oli kertonut, että Berndtsson kunnioitti hänen tyyneyttänsä: kaikki oli herättänyt iloa tuon lapsi paran sielussa.
Ja nyt puhui hän itseksensä: "Nyt en minä kuitenkaan taida niin vähän ranskaa — hyväntahtoinen notariukseni! ah, ah, miten minä pidän hänestä! Mutta mitä minä ranskalla? Sitä en minä käsitä", jatkoi hän hymyillen, "ja mitä teen minä tuolla kaikella muulla, kuin minä opin?" Hän nyökäytti tuota kaunista päätänsä. "Niin niin, ja sentäänkin olen minä vallan tavattomasti ahkera, sanoo notarius; niin niin, se on niin hauskaa — mutta miksi on se hauskaa?"
— "Niin" — alkoi hän. vetäen syvän huokauksen — "se on kuitenkin hänen tähtensä. Jos hän — niin, jos hän — ei maarkaan, se ei ole mahdollisia; mutta jos hän — saatanhan kai ajatella jos — niin ei hänellä olisi raaka, sivistymätön ja tyhmä vaimo — ei suinkaan, silloin tulisi hän onnettomaksi. Jumala varjelkoon minua saattamasta hänelle ikävää hetkeä! Mutta jos hän kuulisi, että hänen vaimonsa olisi ikävä; jos minä tulen vanhaksi, enkä näytä näin terveeltä kuin nyt: silloin olisi hyvin tyhjää, jollemme me voisi kuni oikeat sydämen ystävät puhua toinen toisemme kanssa; silloin olisi hyvin onnetonta, jollen minä voisi seurata häntä. ajatella, tuntea kuni hän.
"Ja kas, se on sen vuoksi kuin minä työskentelen.
"Notarius arvelee, että minä oppisin kotiopettajattareksi; niin, se on kanssa hyvä tulla kotiopettajattareksi, ja se kai minusta sentäänkin tulee.
"Senvuoksi on minulla nyt nuo kaikki kirjat, tuo sanakirja, tuo maailmanhistoria naisille — Angelini. Mutta, Herran Jumala, minä en käsitä, mitä naisista ajatellaan; aina niille lörpötellään, aina niiden kanssa kisataan kuni lastenkin kanssa, ja kuitenkin, kuitenkin ovat he ne, joilla täytyy olla voimaa avata itsellensä tulevaisuus — sen olen minä tehnyt — ja säilyttää toivo ja miehuus, silloin kuin kaikki pettää".
Hän vaikeni muutaman hetken.
"Lauluissa oli", sanoi hän hiljaa:
Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.
"Niin on niissä. Minä olen usein ajatellut: Emili, mitä sinä ajattelisit, tekisit, jos sinä seisoisit hänen kuolinvuoteensa ääressä, olisit hänen vaimonsa ja pyhkiäisit kuollon-hien sen ainoan otsalta, kuin sinulla oli maan päällä? Niin" — lisäsi hän, ja suuri kyynel-pari kiilsi silmäkulmissa, "minä taistelisin aina viimeiseen hetkeen tulevaa kuolemaa vastaan — tuuma tuumalta, silmänräpäys silmänräpäykseltä; ja jos hän sentäänkin voittaisi — mitä sitten? Minäkö epäilisin, vaipuisinko minä takaisin tomuksi?"
Hän ajatteli muutaman hetken, mutta sitten avasi hän nuot ihanat silmänsä, joissa säde jumalallisesta rakkaudesta ja voimasta kimalteli.
"Ei, ei! Minä työskentelisin sen siaan, että saisin, kultaseni kunnialla haudatuksi, niinkuin sanotaan; ei, se ei ole kunnian vuoksi, mutta se on ainoa työ, jota voidaan tehdä. Ei kukaan voisi moittia tuota surullista juhlallisuutta — maahanpaniais-rinkilöiden tulee olla suuria — ah niin; tapahtuu monelle, että nuo suuret maahanpaniaisrinkelit ovat viimeisenä rakkauden merkkinä —viimeisenäkö? — niin viimeisenä. Ja sitten? Niin, työ; minä hyvin tiedän, että hän on kuitenkin minun luonani — ei kaikkia siteitä sentään revitä — emmehän me langetetut hurskaasen itsekkäisyyteen; minkävuoksi me täällä sitten kärsisimme ja nauttisimme toisten suruista ja toisten riemuista, jos me siellä, ainoastaan senvuoksi, että me eläisimme valossa, unhottaisimme ja ylenkatsoisimme niitä, jotka vielä taistelevat pimeydessä.
"Ei, ei! Se ei ole mahdollista; sillä mitä sitten on rakkaus, ystävyys? Ei mitään, kohtaus markkinoilla. Minkävuoksi solmiamme me ikuisia siteitä, joll'eivät ne voisi pitää ikuisesti? Miksi me toivomme, jos meidän tulee toivoa, että me tulisimme kuitiksi kaikesta, joka on meille rakkainta?"
Emili vaipui syviin ajatuksiin.
— "Ja, se on merkillistä" — toisti hän — "enkä minä saa häntä omakseni, mutta minä olen kuitenkin niin varma, niin todellakin varma, että me tapaamme toisemme, että me kuitenkin kuulumme toisillemme, — kuitenkin, niin päinvastoin mitä maailma ajattelee — ha! nuot ajatukset puhaltuvat kai pois, nuo väliseinät kai kukistuvat, ne ovat ihmistöitä".
Tuo nuori tyttö oli erinomaisissa pinteissä. Yksinäisyys, tämä itse-opinto, jota hän oli aloittanut, tämä tyystä tutkiminen joka sielun-sokkelosta oli vaikuttanut, että hän nyt sekä ajatteli että tunsi selvemmin kuin ennen. Äitin alituinen kiista ja tuo poroporvarillisuus koko hänen ajatuskulussansa olivat alituisesti sameroittaneet Emilin sielua. Tuon viattoman tytön tunteet olivat aina juosseet samaa kulkuväylää, mutta notariuksen perheessä olivat ne sahasulkuaan joutumaisillansa ja seisahtumaisillansa, jossa lastut, tikut ja kuoret alituisesti peittelivät peilikirkkaan pinnan; nyt taasen yksinäisyydessä juoksivat ne toivon kevätviheriäisiä rantoja pitkin; muruset, jotka ennen olivat sameroittaneet vedenpinnan, olivat tulleet rantaäyräille heitetyiksi; ja nyt oli jokainen tippa peilikirkas ja aivan selkeä.
On monta luonnetta, joita vaan tarvitsee puhaltaa puhtaiksi ystävällisellä sanalla — ja kas, kristalli on aivan kirkas alapuolelta; kun sitävastoin toiset, ruusujen peittäminä, ovat savivellistä, sitä paksumpia, samerampia ja siivottomampia, kuta syvemmäksi tullaan.
"Ei, nyt olen minä väsynyt" — lausui Emili illan tultua, — "nyt lauletaan hiukan, siksi kunnes muori tulee ja naputtaa".
Ja hän otti kitaransa ja lauloi lempi-värsyjänsä.
Kun hän oli tullut toiseen värsyyn ja lauloi:
"Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
Jos loiston, valon maissa asuisin,
Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
Sun olisin".
Niin kolkutettiin.
— Onko muori jo kotona, se oli aikaista, — sanoi Emili iloisesti ja aukasi oven.
— Anteeksi, Emili! — sanoi Berndtsson, joka, tutkimusmatkoillansa, oli kuullut laulun.
Emili punehtui.
— Minä luulin, että se oli muori.
Berndtsson ei astunut sisään.
— Minä olen luvannut notariukselle, etten hakisi teitä, minä olen tunnossani luvannut teille, Emili, ett'en astuisi sisään teidän luvattanne: saanko tulla sisälle?
Emili seisoi siinä maahan katsoen.
— Vastaa, Emili!
— Mutta muori ei ole kotona, — lausui hän väistäen.
— Niin, teillä on oikeus, ei minun tule tulla sisälle, koska te olette yksin. Mutta, sanokaa minulle: saanko minä tulla toisten? Tahdotteko te sen, Emili!
Tyttö ei tietänyt, mitä hän vastasi — hän vaikeni.
— Te olette vaiti, Emili, — sanoi Berndtsson, — mutta muistakaa, meidän elämämme saattaa riippua…
— Meidän? — kysyi Emili vavisten, — meidän elämämme? Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko meidän.
— Mutta, minä sanon meidän.
— Niin, tulkaa sitten sisälle.
Ja nyt avasi hän oven rakkaalle vieraallensa.
— Ah, Emili, — toisti Berndtsson, — kuinka on meidän välimme?
— Hyvä, hyvä! — sanoi tyttö, ilolla säihkyvillä silmillä. Jumalani,
Jumalani! kuinka tyhmä minä sentähden olen.
— Kuinka sitten?
— Oi niin, — alkoi hän, puoleksi itkien, — minä olen tyhmä, hyvin tyhmä, kun päästin teidät sisään — erään luutnantin vuoksi. Herra Jumala! niin tyhmä.
— Kuules, Emili! … nyt tai ei koskaan… Tahdotko tulla vaimokseni? — kysyi Berndtsson tuota pikaa, huomaamatta hänen tuskaansa.
Emili vaikeni ja näkyi horjuvan, sillä hän nojautui tuota pientä pöytää vasten.
— Tahdotko tulla vaimokseni? — kysyi nuorukainen taasen, — ja rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?
— Niin, niin! sen minä tahdon! — huusi tyttö, heittäytyen hänen rinnoillensa; — niin, minä laulan ikuisesti: "Sun olen vaan".
* * * * *
— Siis päätetty, hyvä Emili! — toisti Berndtsson, sittenkuin he molemmin olivat tyyntyneet.
— Mutta, sanoi hän, — yhtä minä pelkään; minä olen taitamaton ja tyhmä itsestäni… Jumala tiesi, jos minä taidan sivistykselläni tehdä miehen onnelliseksi.
— Hyvä tyttö, juuri tuo epäilys näyttää, että sinä teet. Elä pelkää, sinä opit kahdeksassa päivässä enemmän kuin mies vuodessa; sillä näes, kun ajatukset menevät sydämen kautta päähän, niin tulevat ne selvemmiksi ja puhtaammiksi, juurikuin Jumalan ajatukset; mutta kun ne työnnetään ainoastaan päähän, ovat ne siellä säiliössä.
— Kukatiesi.
— Niin, näes, pelkät taidot päässä ovat kangaspakkoja, mutta ajatukset sydämmessä ovat kankaita, jotka henki saa valmiina itseänsä ympäröimään. Sielun on parempi kantaa yksinkertaista pukua, kuin käydä vaatteitta ja huolimattomasti, vaikka hopeahohtoakin olisi säiliössä.
— Kyllä, kyllä, sitä olen minäkin usein ajatellut, ja ajatellut: hän saa ottaa minut semmoisena kuin olen, taitamattomuuksineni, monine virheineni, niin, aivan sellaisena kuin olen.
— Niin, sen minä teen.
— Ja niin, — jatkoi Emili, — niin olen minä usein ajatellut: niin saa hän kasvattaa minut miksi hän tahtoo, hän saa lainata minulle ajatuksensa, tarkoituksensa ja taitonsa, ja minä vaan opin… Tahtooko Berndtsson saada sellaisen oppilaan.
— Ah kyllä, Emili!
— Eikä suuttua minulle, jos minä olen tyhmä; sillä kas, Jumala tiesi sentään, jos minusta saattaa juuri tulla mitään oivaa "dam'ia". Ei suinkaan Berndtsson tahdo elää isosesti tai nähdä vieraita.
— En, päinvastoin.
— Ja me saamme olla itseksemme.
— Jumalan kiitos!… No, Berndtsson on kai köyhä?
— Niin.
— Jumalan kiitos! silloin ymmärrän minä yskän. Mutta mitä kaikki ihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson saattaa saada mielipahaa minun tähteni?
— Ei, lapsi! ei maar', minä olen oma herrani.
— Jumalalle kiitos siitä! Ja kuinka paljon saamme elääksemme?
— Oi, se ei ole paljon; minun tuloni voi nousta kahdeksaan sataan pankkoon.
— Kahdeksaan?
— Niin, kahdeksansataa pankossa.
— Herran Jumala!
— Kyllä, se on…
— Mutta mihin panemme me noin tahattoman paljon rahaa? Notariuksella ei ollut milloinkaan enempi, kuin neljä sataa riksiä, ja hän maksoi sentäänkin sata riksiä hyyryä, niin että me kolmisin elimme kolmella ja me elimme hyvin.
— Oi, kulta Emili, siis on meillä varoja.
Taasen naputettiin.
— Herran Jumala; nyt tulee muori.
Se oli aivan oikein eukko, joka tuli.
— Kulta muori … hm, minä olen saanut vieraita, — sanoi Emili.
— Oi niin, erään herran, sen kyllä tiedän, sanoi muori iloisesti, laskiessaan maahan koppansa etuhuoneessa.
— Vai niin, muori tietää? — kysyi Emili ja hän tunsi kuni joku paino olisi poistunut sydämeltä.
— Niin, minä tunnen kyllä tuon herran.
Ja nyt avasi akka oven ja astui sisään, sanoen: — Niin, kyllä minä tunnen pikku notariuksen.
— Mutta eihän tuo olekaan pikku notarius, — toisti akka vihastuneena. — Vai niin, minä ymmärrän… Onko minun mökkini… Ei, sitä se, piruvieköön! ei ole. Kuka tuo herra on?
— Niin muori, se on minun sulhaseni.
— Niin, sulhaseni! sulhaseni! sen näköinenkin hän on! Eräs upsieri-roisto…
— Akka kulta! — alkoi Berndtsson, mutta keskeytettiin heti.
— Vai niin! Minä en kuule mitään, minä en tahdo kuulla mitään, vaan menköön seura tiehensä! Pankoon hän, mamselli, pillit pussiinsa, ja ottakoon hynttyynsä ja tuon saatanan viulurempukan, tai miksikä sitä kutsutaan, ja menkää pois molemmin; sillä, Jumalan kiitos; ei poliisi eikä metsävahti ole kaukana ja väkeä kyllin.
Berndtsson äkkäsi. — Kuulkaas, — sanoi hän; — tunnettehan te vanhan
Marian Anton'illa?
— Vallan! mitä se tähän kuuluu? Hän on rehellinen ihminen, paljoa parempi ja rehellisempi, kuin satatuhatta … minä en tahtoisi sanoa niin pahasti … hyi!!
— Se on hän, joka on neuvonut minut tänne.
— Se on helvetin valhe, olin sanomaisillani.
— Kyllä.
— Hän?
— Niin, todellakin.
— Ja kuka on hän?
— Luutnantti Berndtsson.
— Hm … hm, vai niin. Sitten on se hän, joka on kirjoittanut veisun?
— Niin, niin olen.
— Ja se on hän, joka on tuttu serkulleni, tuolle notariukselle?
— Niin.
— Tietääkö hän tästä ilveestä?
— Ei, ei vielä, mutta te, hyvä akkaseni, saatte puhua siitä hänelle, Anton'in Marialle, vieläpä mamselli Anton'illekin; sillä se on rehellisesti tarkoitettu.
— Rehellisestikö? Niin, älkää suuttuko, herra luutnantti, mutta, suoraan sanoen, minä olen nyt elänyt viisi ja viisikymmentä ja yhden talven lisäksi, mutta minä en ole vielä koskaan nähnyt ainoatakaan tuollaista sievää herraa, joka olisi käyttänyt rehellisesti köyhää ja turvatonta tyttöä kohtaan.
— No, nyt saatte te nähdä.
— Se olisi ihmeellistä, — toisti akka. — Mutta te näytätte sangen rehelliseltä, tavattoman rehelliseltä, rakas luutnantti, ja sitä paitsi olen minä kuullut niin paljon hyvää teistä sekä Marialta että notariukselta — niin saattaisi tuo olla Jumalan ihmetyö ja merkki.
— Niin, muoriseni, hän ei petä minua, — virkahti Emili.
— Oi, sitä ei hän huomaa, mamselli; hän ei tiedä, millaisia ketunhäntiä he ovat, ei! Mutta jos nyt luutnantti tarkoittaa rehellisesti ja aikoo antaa papin … ei suinkaan, sitä en minä voi koskaan uskoa. Mutta jos nyt … niin Jumalan nimessä, niin, Jumala siunatkoon häntä, Emili pienoiseni! — jatkoi. — Mutta jos niin käy, niin minä kuolen ilosta, oi, kuinka tyhmä minä olen.
— Ei, se ei ole tyhmästi, vaan totta, hyvä akka.
— Kyllä, niin se on; meillä köyhillä on sellainen luottamattomuus herrasväkeen, se ei ole meidän vikamme. Meidän täytyy palvella, meidän, koko ikämme, meidän lapsistamme tulee piikoja tai renkejä eli sellaisia, jotka ovat huonompia. Jos rikkaat sairastuvat, niin saamme me valvoa heidän luonansa, jos heidän lapsensa kuolevat, silloin me liinata ruumiin; jos meillä on kaunis tyttö, niin on heidän nuorukaisillansa oikeus vietellä heitä, koirankaan saamatta sille haukkua. Jos me valitamme, niin heitetään ulos; jos me käymme käräjiä, niin emme käsitä lakia, vaan häviämme… Niin herra luutnantti, tällaiselta se meistä näyttää, vaikka Jumalan sanassa onkin, että kaikki ihmiset ovat saman isän lapsia.
— Muori kulta! — sanoi Emili, — hänestä tulee minun mieheni, ja meistä tulee rikkaat, meistä, sillä hänellä on kahdeksansataa riksiä, — pankossa, muori!… Kahdeksan…
— Kah, se on kauheata.
— Niin, muori, nähkääs… Jos minä nyt vaan taitaisin jotakin.
— Oi, se ei puutu. Mutta, koska hänestä tulee niin rikas, mamselli pienoisestani, niin eipä kai muori Örling koskaan saa tulla teille?
— Kyllä, usein, usein.
— Niin, te saatte olla kotona meidän tykönämme.
— Ja syödä pöydässämme, — lisäsi Emili…
— Niin, — vahvisti Berndtsson.
— Oi Herra Jumala! minä kyllä tiedän, mikä sopii, minä; oi en, … "joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa", kuuluu.
Täten jatkoivat nuo kolme ystävää keskustelua illan pimeyteen asti, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä enemmän heitä akka uskoi.
— Mutta, — sanoi hän viimeksi, — luutnantti ei saa tulla tänne muulloin kuin pyhä-iltoina, sillä silloin olen minä kotona. Se ei sovellu, ja sitäpaitsi, niin kauan kuin tyttö on minun huoneessani, niin…
Tämän vahvistivat molemmat, ja sitten jätti Berndtsson tuon pienen mökin, jossa hänen tulevaisuutensa, hänen toivonsa ja hänen onnensa asui.